Muinoin olivat vuorityömiehet, niin kauas muinaisuuteen kuin voimme
nähdä, olleet yksinomaan epävapaita, -- orjia tai rangaistusvankeja.
Keskiajalla he olivat _vapaita miehiä_. Aluksi olivat he myöskin
_kyläkuntatovereita_, markkitovereita.
Olemme jo nähneet, että jokaisen kyläkunnan alue oli kahdenlaista:
_jaettua ja jakamaton_ kyläkuntamaata.
Kukin kyläkunnan perhe sai kappaleen maata erikoisomaisuudekseen.
Siinä oli hänen talonsa, käsittäen asuinrakennukset, taloussuojat ja
puutarhan. Sitäpaitsi erotettiin peltomaa yhteismaasta ja jaettiin
perheille määrättyjen sääntöjen mukaan.
Niityt, metsät, vedet ja tiet jäivät yhteiseksi omaisuudeksi ja
muodostivat jakamattoman markkimaan. Mutta tämäkin alue supistui
aikaa voittaen, osaksi sen kautta, että väestö lisääntyi, joka johti
tietysti siihen, että uusia kyliä perustettiin, osaksi sentähden, että
metsästyksen ja karjanhoidon tunki tieltään maanviljelys, josta oli
seurauksena jaetun yhteismaan kasvaminen jakamattoman kustannuksella.
Kuten kaikkien kyläkuntatoverien osuus jaetusta markkimaasta
alkuaan oli yhtäläinen, oli heidän käyttöoikeutensa yhteismaahankin
samallainen. Kyläkunta kokonaisuudessaan määräsi itse tavan, kuinka
tätä tuli käyttää. Se määräsi niittymaista ja laitumista, tarve- ja
polttopuiden otosta ja myöskin _kivenlouhimisesta_. Useimmissa
kyläkunnissa oli kivenlouhiminen vähemmän arvoista, tilapäistä työtä.
Kokonaan toisin oli asianlaita niissä seuduissa, missä suola-, rauta- ja
kupari- tai vieläpä hopea- ja kultasuonia oli olemassa, tai missä
maahantunkeneet germanit ottivat taasen käytäntöön kelttiläisten tai
roomalaisten jo muinoin alkaman vuoriviljelyksen. Siellä täytyi piankin
kivennäisaarteiden kaivamisen ja kallisarvoisen malmin louhimisen
ja kulettamisen voittaa alaa. Mainittuja mineraleja tarvittiin ja
etsittiin kaikkialla, mutta niitä oli ainoastaan harvoissa paikoissa.
Ne kyläkunnat, joilla oli sellaisia vuorityölle kelpaavia aloja,
alkoivat sentähden jo aikaiseen louhia näitä aarteita yli oman
tarpeen, antaakseen naapureille ylijäämän näiden tuotteita vastaan.
Nämä puheenaolevat mineralit ovat siis tavaratuotannon ja tavarakaupan
ensimäisiä esineitä.
Vuorityötä harjotettiin enimmäkseen vuoriseuduilla, missä maanviljelys
jo muutenkin oli vähemmän tärkeätä. Mitä enemmän vuoriviljelys
kehittyi, sitä enemmän maanviljelys taantui verrattuna tähän. Ei
tarvittu enään niin paljon peltomaata, kun voitiin saada elintarpeet
vaihtamalla vuoriviljelyksen tuotteisiin. Kun kyläkunnan miehet
antautuivat yhä suuremmassa määrässä vuoriviljelykseen, jäi yhä
harvempia maanviljelyksen varalle. Omaa käyttöä varten harjotettu
tuotanto saa luonnollisen rajansa omassa tarpeessa. Tavaratuotannon
raja on markkinoiden tarpeissa, ja vuoriviljelyksen tuotteisiin nähden
oli se käytännössä rajaton, kun ne harvat seudut, joissa suolaa
ja metalleja oli olemassa ja joista niitä saatiin, eivät kyenneet
tyydyttämään markkinoiden tarvetta, joka olikin paljon suurempi kuin
luulisi. Kädestä käteen, kylästä kylään kulkivat kallisarvoiset
ainekset suunnattomia matkoja. Varsinkin olivat metallit verraten
helppoja kuljettaa, sitten kun ne oli jalostettu aseiksi, työkaluiksi
tai koristuksiksi. Jo kivikaudella tapaamme laajan kaupan, jota käytiin
aseilla, koristeilla ja muilla sellaisilla kapineilla. Sellaisesta
kivilajista tehtyjä kirveitä, jommoista ei tähän asti ole tavattu
Europasta, vaan joka on hyvin tavallinen Aasiassa, on löydetty
Skandinaviasta, Saksasta, Sveitsistä, Ranskasta, Englannista ja
Italiasta. Työaseita, jotka on valmistettu muutamasta piikivilajista,
jota on olemassa eräässä paikassa Keski-Ranskaa, on levinnyt yli koko
Ranskan ja Belgian.
Paljon vähemmän saattaa silloin herättää ihmettelyä se, että
keskiajan vuoriviljelyksen tuotteet saivat osakseen laajan menekin.
Tavaratuotannon alussa olivat rauta ja kupari, joskus suolakin,
samassa arvossa kuin meidän päivinämme kulta, s.o. ne olivat tavaraa,
joka jokaiselle kelpasi ja jota ei koskaan voinut saada liikaa.
Vuoriviljelys tulikin sentähden kaikkialla, missä oli löydettävissä
kivennäisrikkauksia, tärkeimmäksi toimeksi. Maanviljelys sen sijaan yhä
taantui.
Alkuaan olivat vuorikaivokset aina yhteismaalla. Mutta kuinka kävi
silloin, kun vuoriviljelys laajeni ja kun keksittiin malmia jo
jaetusta peltomaastakin? Peltomaata oli jaettu vain maanviljelystä
varten; jos maapalstaa ei viljelty, siirtyi sen omistusoikeus takaisin
kyläkunnalle. Tämä tapahtui heti, kun siitä ruvettiin kaivamaan
metalleja. Niin, jo se, että oli _löydetty_ kivennäisrikkauksia
jollekulle annetusta peltomaasta, riitti syyksi palauttamaan
kysymyksenalaisen maapalstan taas yhteismaaksi. Arvokkaiden mineralien
halu voi vihdoin lakkauttaa yksityisen omistusoikeuden _taloonkin_.
Jokainen kyläkunnan jäsen sai oikeuden etsiä mistä tahansa kylän
rajojen sisältä metallisuonia. Jos tästä oli toiselle vahinkoa,
saattoi tämä saada siitä korvausta, mutta mitään _esteitä_ ei hän
saanut asettaa. "Sillä vuorioikeus on kova, ei kuningas, ei herttua
eikä kreivi voi siihen mitään, jos tahdotaan kaivaa metalleja jonkun
henkilön kaalimaasta tai vaikkapa hänen makuusuojansa alta", sanotaan
eräässä vanhassa kirjassa.
Yleensä näkyy kyläkuntaoikeuden kehityksessä olevan taipumus, samassa
määrässä kuin maanviljelys voitti alaa metsästyksen ja karjanhoidon
kustannuksella, myöskin laajentaa yksityisomaisuutta yhteismaan
kustannuksella. Vuorityöalueella tapaamme kokonaan vastakkaisen
taipumuksen. Vuorioikeus supistaa yksityisomaisuuden oikeuksia ja
palauttaa takaisin yhteisen omistuksen oikeudet.
Vuorenlouhimispaikat muuttuivat yhteismaaksi vain joutuakseen heti
toisella tavalla yksityisiin käsiin. Ensimäiset vuorikaivokset olivat
perin alkuperäistä laatua, ainoastaan tilapäisiä paikkoja, joista
saatiin malmia. Sellaisessa kaivoksessa tarvittiin työssä vain joku
henkilö; sitä ei voitu käyttää samalla tavalla yhteisesti kuin esim.
kyläkunnan yhteistä niittymaata. Eri kaivospaikat täytyi jättää
yksityisten haltuun, samoin kuin peltomaan eri osastot. Mutta kun eri
kaivokset antoivat rikkauksiaan hyvinkin eroavassa suhteessa, ja kun
niiden lukuakaan ei voinut mielin määrin lisätä, niinkuin saattoi
tehdä maanviljelyksessä, järjestettiin yhteisien etujen vuoksi asia
niin, että kaivoksia sai pitää hallussaan ainoastaan, jos luovutti
kyläkunnalle määrätyn osan niiden tuotteista. Kyläkunta pidätti
itselleen myöskin työn valvonnan ja johdon kaivostöissä, ja hylätty
kaivos joutui takaisin kunnalle, aivan kuin sellainen peltomaakin, jota
ei enään viljelty.
Ensimäinen oikeus saada kaivos haltuunsa oli luonnollisesti sillä,
joka oli keksinyt malmisuonen, eikä suinkaan sillä, jonka yksityisellä
maalla se mahdollisesti oli löydetty. Tällainen etuisuus löytäjälle on
pysynyt voimassaan aina meidän päiviimme.
Vähempiarvoisiin kivennäisiin nähden pysyi vuoriviljelys
kauan alkuperäisellä kannalla, vieläpä esim. rautamalmi- ja
kivihiilikaivoksiin nähden aina meidän päiviimme saakka. Mutta
kalliimpien metallien vuoriviljelys kohosi jo aikaisin korkeammalle
tekniikan asteelle, kuten pian tulemme näkemään. Vuorikaivokset
tulivat yhä suuremmiksi, monimutkaisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Ajan
pitkään kävi yhä mahdottomammaksi, että kukin vuorityöntekijä pyrki
eteenpäin omin voimin, kuten parhaiten taisi. Eri kaivokset tulivat
yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Niin huolellisesti kuin yksityiset
vuoritilalliset valvoivatkin, että heidän kaivososuutensa pysyi
erillään ja kukin sai pitää oman osuutensa, tuli itse _kaivosviljelys_
kumminkin teknillisistä syistä yhä enemmän yhteiseksi. Siitä
kyläkunnan virkamiehestä, jolla aluksi oli tehtävänä vain valvoa
kaivosviljelystä, _vuorimestarista_, tuli koko vuoriviljelyksen johtaja
ja tarkotuksenmukaiseksi järjestäjä.
Mutta vuorikaivokset, joissa kehitys kävi niin pitkälle, olivat
niin rikkaita, ettei vuoritilallisten tarvinnut itse tehdä työtä,
vaan saivat työnteon jättää rengeilleen ja palvelijoilleen.
Vuoritilallisista tuli vähitellen _kapitalisteja_.
Renkien lukumäärä rikkaissa kaivoksissa lisääntyi yhä. Lisäksi
tulivat ne työläiset, jotka työskentelivät sulatoissa, joissa metalli
erotettiin malmista. Näiden lisäksi suuntasi joukko käsityöläisiä
sinne kulkunsa, ja kauppiaatkin saivat siellä runsasta ansiota, ja
heidän lukumääränsä lisääntyi yhä. Näin syntyi vuorikaivoksen ympärille
kaupunki, "vuorikaupunki", missä vanhat kyläkuntalaiset olivat vain
vähemmistönä, ylimystönä.
Kuinka omituisesti nämä vuoriyhteisöt olivatkin muodostuneet, jäivät ne
kuitenkin silloisiksi kyläkuntayhteisöiksi. Maanviljelys ja karjanhoito
kadottivat merkitystään. Mutta kaivoksen rinnalla oli metsällä mitä
suurin arvo, siitä kun saatiin polttoaineita sulattoon. Ne kaivokset,
joille oli säilynyt vanha kyläkunnallinen järjestömuoto, esiintyvät
senvuoksi nyt _metsäyhteisöinä_.
Gierke kuvailee havainnollisesti, miltä sellainen vanha vuorikunta
näytti. Hän puhuu kuvauksessaan "Harzin suuresta vuorikunnasta, jolla
Goslar on keskuksena", kirjottaen seuraavaa:
Kaupunkien hallintona oli vuori- ja sulattoherrojen yhdyskunta,
kauppiaiden ja ammattikuntien välillä oleva seura. Se otti
sellaisenaan osaa kaupungin hallintoon ja nautti kaupunkioikeuden
mukaan eräitä etuoikeuksia. Mitä tulee Harzin metsiin, olivat
vuorilaitokset jonkinlaisena erityisenä kuntana, joka vuosittain piti
kolmet metsäkäräjät ja harjotti vuori- ja sulattoliikkeen ohella
metsänhakkuuta, metsästystä ja kalastusta. Vuori- ja sulattolaitosta
kokonaisuudessaan hallitsi suuri, itsenäinen vuoriyhdyskunta, joka
aluksi oli vain valtakunnan voudin, sitten Goslarin kaupungin katsannon
alaisena. Vuoritilalliset johtivat siis itse omien valitsemiensa
mestarien kautta koko vuoriviljelystä, ja Goslarissa pitämässään
yleisessä kokouksessa he vahvistivat vuorijärjestyksen, vuorirauhan
ja vuorioikeuden sekä tuomitsivat korkeimpana oikeusasteena
vuorimestarioikeudessa velka- ja varsinaisissa vuoriasioissa.
Mutta tämä vuorikuntahallinto ei missään pysynyt kauan sellaisenaan
voimassa. Suurten kartanotiluskuntien syntyminen ahdisti niitä samoin
kuin talonpoikiakin.
Noilla rikkailla vuoritilallisten yhdyskunnilla oli tosin aivan toisia
apulähteitä käytettävänänsä kuin talonpojilla, puolustautuakseen
ahdistajaa vastaan, emmekä olekaan nähneet ainoatakaan esimerkkiä
siitä, että vuoritilallisia keskiajalla missään olisi vaipunut
maaorjuuteen. Mutta juuri vuorikaivosten rikkaus houkutteli suuria
herroja vaatimaan niistä veroja. He selittivät, että vuoriviljelys
samoin kuin metsästyskin oli heidän etu-oikeutensa. Monessa Rheinin
vasemman rannan vanhassa lakikokoelmassa asetetaan vuoriviljelys
nimenomaan metsästyksen arvoiseksi ja pidätetään "Armolliselle
herralle otuksen pyynti maan _päällä_ ja maan _sisässä_". Maan suurin
maanomistaja oli kuningas. Jo aikaisin onnistui hänen saada haltuunsa
joukko vuorikaivoksia, ja myöhemmin vaati hän haltuunsa myöskin niitä,
joita aatelismiehet, luostarit tai piispat olivat ottaneet huostaansa.
Lopuksi julistivat kuninkaat -- Saksanmaalla keisarit --, ettei kukaan
heidän luvattansa saanut harjottaa vuoriviljelystä. Vuoriviljelyksestä,
etenkin siitä, joka tarkotti kullan, hopean ja suolan saantia, tuli
n.s. _regale_, kuninkaallinen etuoikeus.
Saksan keisarivallan heikontuessa 1200-luvulla siirtyi tämä regale
maaruhtinaiksi kohonneille suurille maanisännille, joiden onnistui
saada se täydellisesti voimaan.
Suuremmissa vuorikaivoksissa oli keski-ajan loppupuolella
kyläkunnallinen hallintotapa aivan tykkänään hajonnut. Vuoritilallisten
vapaasti valitsemien luottamusmiesten sijaan oli tullut ruhtinaallisia
virkamiehiä, jotka johtivat vuoriviljelystä kyläkuntalaisista ja
vuoritilallisista riippumattomina, tuomitsivat riidoissa ja määräsivät
keiden tuli saada eri kaivokset vuokralle. Vuoriviljelys vaati yhä
suurempia joukkoja työväkeä ja niitä täytyi tuoda kaukaa; ja mitä
kalliimmaksi koko vuoriviljelys tuli, sitä enemmän se kysyi suuria
pääomia. Siitä johtui pyrkimys saattaa vuorikaivokset rikkaiden
kaupunkilaisten kauppiaiden haltuunsa saataviksi. Koko kehitys kävi
siihen suuntaan, että ruhtinaat kokivat lakkauttaa kyläläisten
etuoikeuden harjottaa vuoriviljelystä. Vuorikaivokset erotettiin heidän
yhteismaistaan ja vuoret julistettiin "vapaiksi" -- s.o. jokainen sai
niillä harjottaa vuoriviljelystä, kun hän vaan ensin oli hankkinut
itselleen ruhtinaan luvan.
Kaikki vieraiden ainesten etenemistä estävät rajat olivat nyt
poissa. Etenkin hopea- ja kultakaivosalueelle tulvasi kirjava
joukko kauppiaita, koronkiskureita, seikkailijoita, työmiehiä ja
kerjäläisiä etsimään sieltä onneansa. Vasta tämän kautta tuli suurten
vuorikaivosten nopea kehitys mahdolliseksi.
Kaikki yhteys vuorikaivosten ja kyläkuntien välillä hävisi. Ei siis
juuri sovi ihmetellä, että roomalaisen lain tuntijat lakimiehet,
jotka muutenkaan eivät tietäneet mitään vanhasta germanilaisesta
omistus- ja oikeusjärjestyksestä, eivät ollenkaan ymmärtäneet siitä
johtunutta saksalaista vuorioikeutta. Vasta Maurerin tutkimukset ovat
antaneet avaimen saksalaisen vuorioikeuden samoin kuin monen muunkin
yhteiskunnallisen muodostuksen ymmärtämiseen.