Ei mitään suurempien joukkojen taistelua, ei siis myöskään
luokkataistelua, voi käydä ilman _järjestöä_. Myöskin sällit tulivat
pakotetuiksi luomaan itselleen sellaisen.
He tarvitsivat niitä sitä kipeämmin, kuta verisempiä ne taistelut
olivat, joita heillä oli käytävänä. Ja ankaria taistelut kyllä olivat.
Vieläpä v. 1385 leikattiin Danzigissa korvat pois lakon tehneeltä
sälliltä. Sellaista ei Janssen kerro meille, sehän olisikin sopinut
huonosti hänen kuvaukseensa. Ja se tapahtui kuitenkin aikana, jolloin
kaikki ammattikunnat olivat hyviä katolilaisia ja jolloin niissä
vallitsi "kristillisen veljesrakkauden" henki!
Alussa olivat sällien yhdistykset ainoastaan satunnaisia tarpeita
varten syntyneitä ja hetkellisiä. Ensimäinen, minkä tunnemme Saksassa,
syntyi v. 1329 Breslaussa, missä vaskenvalajasällit yhtyivät
keskeyttääkseen kaiken työnteon vuoden ajaksi.
Mutta pian tapaamme lujempiakin yhdistyksiä.
Luonnollista on, että ne tilaisuudet, jotka johtivat samaan ammattiin
kuuluvat sällit jossain kaupungissa toistensa yhteyteen, olivat myöskin
aiheena heidän yhdistyksilleen, ja löivät leimansa niihin. Keski-ajalla
tarjosivat _kirkko_ ja _kapakka_ sellaisia tilaisuuksia toistensa
tapaamiseen, joskus myöskin _sota_. Useat sälliyhdistykset lienevät
syntyneet sillä tavalla, että käsityöläismestarit vetäytyivät pois
sotapalveluksesta ja sijalleen lähettivät sällejänsä, maksaen heille
palkkaa ammattikunnan kassasta. Nämä sällit sitten sodankin jälkeen
säilyttivät mielellään rauhankin aikana sotilaallisen järjestönsä.
Se muoto, jommoiseksi sällien järjestöt tavallisimmin tulivat on
osaksi _kirkollisien veljeskuntien_, osaksi _juomaseurojen_ muoto.
Edelliset kokivat palvella etenkin _avunantoyhdistyksinä_, juomapaikat
taasen olivat _vastustus-hengen ahjoina_ mestareja ja esivaltaa
vastaan. Eivät molemmat yhdistysmuodot kuitenkaan eronneet jyrkästi
toisistaan; myöskin kirkolliset veljeskunnat tulivat usein vastarinnan
pesäpaikoiksi.
Saksassa tapaamme ensimäiset sälliveljeskunnat _kankurien_ joukossa
alkupuolella 1400-lukua, kenties vähän aikasemminkin. Jo 1389 puhutaan
esim. Speierin kankurisällien _rahastonhoitajasta_, joka edellyttää,
että silloin avunantorahasto oli olemassa.
Kuvaavina otamme tähän muutamia otteita sellaisen veljeskunnan
säännöistä. Ne koskivat Strassburgin liinakankureja, jotka saivat ne
hyväksytyiksi v. 1479.
"Me Hans Gerbott, mestari, ja kankuriammatin viidennysmies
Strassburgissa, teemme tiettäväksi kaikille niille, jotka näkevät tai
kuulevat luettavan tämän kirjeen, että meidän luoksemme ovat tulleet
kunnialliset Hans Blesing ja Martin Suutari Wisshornista, Strassburgin
liinakankuri-sällien nykyiset rahastonhoitajat, ja vaatineet ja
pyytäneet, että me suomme ja vahvistamme tässä allaolevat kohdat,
kappaleet ja säädökset...
"Heillä olkoon veljeskuntansa ikuisesti Strassburgin suuressa
sairashuoneessa eikä muualla. Joka puolen vuoden kuluttua he valitkoot
kaksi rahastonhoitajaa, s.o. suuren joulupaaston ajaksi kaksi uutta
ja suuren pääsiäspaaston ajaksi taasen kaksi uutta. Ja kun nämä
rahastonhoitajat asetetaan virkaan, tulee heidän vannoa toimivansa
meidän rakkaan kirstumme (yhdistyksen rahaston) hyväksi, estävänsä
sille tapahtumasta mitään vahinkoa, mikäli se vaaraan joutumatta on
mahdollista. Jos joku tulee valituksi rahastonhoitajaksi ja kieltäytyy,
maksakoon hän rangaistukseksi puoli naulaa vahaa, ja vaali pysyy
voimassa, vaikka hän kuinka ponnistelisikin vastaan, kuitenkin vain
sillä ehdolla, että mestarikunta sen hyväksyy. Kun rahastonhoitajat
joka 14:s päivä käyvät kokoomassa viikkorahaa, eivät he saa kuluttaa
mitään kirstusta. Jos joku sälli on velkaa veljeskunnalle kaksi
pfennigiä eikä maksa niitä, kun rahastonhoitajat niitä kiertomatkallaan
vaativat, sakotetaan häntä kahdella pfennigillä rangaistukseksi. Ei
myöskään saa lainata rahoja veljeskunnan kassasta, paitsi jos joku
tulee sairaaksi, ja silloinkin ainoastaan mestarien luvalla ja panttia
vastaan, joka on arvoltaan suurempi kuin ne rahat, jotka lainataan.
Jokaisena suurena paastona antakoon kukin sälli yhden pfennigin
veljeskunnan kassaan ja lahjottakoon myöskin hyvän strassburgilaisen
pfennigin".
Seuraa sitte määräyksiä kirkossakäynnistä, vihityistä vahakynttilöistä
y.m.s., jonka jälkeen säännöt jatkuvat näin: "Jos joku vieras sälli
tulee tänne, eikä ole täällä koskaan ennen työskennellyt, niin hän
tehköön työtä rauhassa kahdeksan tai neljätoista päivää. Mutta jos hän
viipyy kauemman, suorittakoon hän kaksi pfennigiä sisäänpääsymaksuksi
ja sitten palvelkoon veljeskuntaa, niinkuin kohtuullista on. Jos sällit
tahtovat nostaa oikeusjutun mestareita vastaan, maksakoot he kulut
omasta kukkarostaan eikä veljeskunnan kassasta".
Kassanhoitajat tehkööt tilin sälliyhdistykselle älköötkä valansa mukaan
ottako enempää kuin yhden shillingin kassasta. Myöskin toimitettakoon
messu jokaisena suurena paastona kaikille veljille ja sisarille ja
rukoiltakoon heidän puolestaan, olkoot sitten kuolleita tai eläviä.
Jos niin tapahtuisi, että joku veli sairastuisi, josta Jumala meitä
kauan varjelkoon, ja joutuu sairashuoneeseen, niin hänelle annettakoon
joka päivä yksi pfennigi veljeskunnan kassasta. Jos joku sälli kuolee,
josta Jumala meitä kauan suojelkoon, ja loppuu mestarin talossa tai
jossain muualla kaupungissa ja sairashuoneen ulkopuolella, niin
rahastonhoitajat käskekööt kaikkia sällejä saattamaan häntä hautaan
kahden pfenningin sakon uhalla.
"Vast'edes kuulukoot _kaikki_ liinavaatekankurisällit veljeskuntaan".
Sellainen veljeskunta oli siis pääasiallisesti _pakollinen_ sairaus- ja
hautausrahasto.
Veljeskunnat olivat ammattikuntien ja kaupunkien esivallan
silmätikkuina. Niitä ei voinut kieltääkään, niillä kun oli kirkollinen
luonne. Ne tulivat myöskin yhä tarpeellisemmiksi, kuta enemmän
sällien luku eneni ja heidän sairaus- ja hautausvakuutuksensa kasvoi
merkityksessä. Tämä vakuutus, jos se olisi ollut ammattikuntien
huolena, olisi tullut näille raskaaksi taakaksi. Taisteluja
veljeskuntia vastaan käytiin sentähden tavallisesti siinä muodossa,
että koetettiin pysyttää ne yksinomaan avunantorahastoina ja saada ne
ammattikuntien ja vallanpitäjien silmälläpidon alaisiksi.
Veljeskuntien rinnalla kehittyivät _kapakkaseurat_. Jokaisella,
ammattikunnalla oli oma kapakkansa. "Näistä juomaseuroista", kirjottaa
Stahl, "lähtivät taistelut ammattikuntien ja patrisien välillä. Ne
olivat kansanvaltaisen hengen liesinä". Alkuaan joivat sällit yhdessä
mestarien kanssa. Mutta mitä enempi vastakohdat kummallekin puolelle
kärjistyivät ja yleensä mestarien pöyhkeys sällejä kohtaan kasvoi,
sitä enemmän nämäkin alkoivat eristyä, puoleksi vapaaehtoisesti,
puoleksi pakosta, ja muodostivat omia juomaseurojaan. Samaa osaa, kuin
ammattiseurat olivat kaupungeissa näytelleet taistelussa patriseja
vastaan, alkoivat sällien seurat nyt näytellä taistelussa ammattikuntia
vastaan. Ei silloin ihme, että keskiajan loppupuolella syttyi hyvinkin
katkeria riitoja näiden seurojen tähden. Kaupunkien viranomaiset
kokivat saada ne kokonaan maailmasta pois. Muutamin paikoin, missä
vielä oli jäljellä vastakkaisuutta kaupunginneuvoston ja ammattikuntien
välillä, kiellettiin myöskin käsityöläismestarien seurat. Toisinaan
koski se ainoastaan niitä käsityöläisiä, jotka eivät olleet perustaneet
mitään ammatillista järjestöä. Mutta sälliseurat olivat 1300- ja
1400-luvulla kaikkialla rangaistuksen uhalla kielletyt, ja kieltoja
uudistettiin herkeämättä.
Tästä sotaretkestä sälliseuroja vastaan esitämme tässä muutamia
esimerkkejä. Muutamin paikoin kiellettiin kokoontumasta muuten, paitsi
kirkollisia tarkotuksia vasten ja toisissa kiellettiin kokoontuminen
kokonaan. Tämän liikkeen huippukohtana on vuonna 1465 annettu
Strassburgin sälliasetus, joka saatiin aikaan useampien kaupunkien
sopimuksen kautta ja jonka tarkotuksena oli tehdä kerrassaan loppu
levottomuuksista. Se oli 400 vuotta sitten "sosialisti-lakina", ja sen
päämääräykset ansaitsevat hyvinkin tästä ottaa puheeksi.
"Ensiksi", niin siinä sanotaan, "eivät käsityöläismestarit eivätkä
sällit saa koskaan enään yhtyä tai ruveta liittoon, tehdä mitään
sopimuksia, eivät noudattaa keskenään mitään käskyjä eikä kieltoja
ilman sen kaupungin mestarien ja neuvoston lupaa ja suostumusta, missä
he asuvat.
"Sitten kaikki palveluksessa olevat rengit, palvelkoot joko ritareita,
renkejä tai porvareita, sekä kaikki käsityöläissällit, jotka tekevät
työtä kaupungissa, luvatkoot ja vannokoot tottelevansa kaupungin
pormestareja ja neuvostoa, alistuvansa heidän tuomionsa alaiseksi eikä
hakevansa oikeuttansa muualta.
"Älkööt vast'edes käsityöläiset kieltäkö mestaria pitämästä työssään
sällejä tai juoko häviöön ketään sälliä".
Tämä viimeksi mainittu kohta merkitsisi nykyisessä kielessä sitä, että
kielletään julistamasta ketään lakkotilaan ja merkitsemästä ketään
lakkopetturiksi. Sama pykälä määrää vielä, että sälli ratkaiskoon
riitansa mestarinsa tai muiden sällien kanssa kaupungin mestarikunnan
edessä ja mukautukoon sen tuomioon. Jokainen mestari, joka ottaa
uuden sällin työhönsä, ilmottakoon kahdeksan päivän kuluessa tästä
ammattikunnan esimiehelle, niin että sälli voi vannoa tämän edessä
valansa, jossa lupaa aina suostua mestarioikeuden tuomioon. Se
mestari, joka jättää tämän tekemättä, saa sakkoa jokaiselta määräajan
ylikuluneelta päivältä 5 shillingiä. Sehän on oikein kaunis alku
sällien poliisimaiseen silmälläpitoon.
Seuraava pykälä määrää, etteivät käsityöläissällit saa pitää veistä
mukanaan muulloin kuin matkalla.
"Ja sitä sälliä, joka vastustaa näitä mainittuja asetuksia, kohtia ja
määräyksiä eikä tahdo elää niiden mukaan, häntä älköön kukaan piiriin
kuuluva mestari ottako sällikseen tai pitäkö luonaan; se mestari, joka
tätä vastaan rikkoo, vetäköön sakkoa neljä guldenia".
Mikään liittoutuneista kaupungeista ei saa muuttaa näitä määräyksiä
muiden suostumatta.
Ei kukaan renki saa yöllä kaupungissamme kuljeskella salateitä.
Pääsiäisestä Mikonpäivään eivät he saa olla kadulla klo 10, muuna
vuoden aikana klo 9 jälkeen, paitsi isäntäväkensä tai mestarinsa
asialla. Se, joka rikkoo tätä vastaan, saa sakkoa 30 shillingiä tai
istua neljä viikkoa "tornissa" vedellä ja leivällä. He eivät myöskään
saa näiden määräaikojen jälkeen yhtä suurien sakkojen uhalla kokoontua
ravintoloihin eikä puutarhoihin. Isännät eivät saa sakon uhalla ottaa
vastaan sällejä tämän ajan jälkeen. Tämä määräys ei koske kuitenkaan
herrojen, ritarien renkejä, kauppiaita tai pyhiinvaeltajia, jotka ovat
rehellisiä ja kunnollisia ihmisiä.
Lisäksi määrätään nimenomaan, ettei "käsityöläissälleillä eikä muilla
palkollisilla saa olla yhteistä tupaa tai edeltäkäsin vuokrattua taloa
tai puutarhaa tai seuraa, mihin he voivat kokoontua. Käsityöläissällien
hautajaisia älköön pidettäkö arkipäivinä, vaan juhlapäivinä. Ei
myöskään rankaisematta saa useampi kuin kolme käsityöläissälliä pitää
samallaisia hattuja, takkeja, sukkia tai muita tuntomerkkejä".
Seurat ja kaikki muut sälliyhdistykset olivat siis ehdottomasti
kiellettyjä. Mutta jo kahdeksan vuotta myöhemmin, v. 1473 on nämä
viimeksimainitut kolme ankaraa määräystä poistettu, vaikka säädökset
muuten ovatkin pysyneet samallaisina. Ja nuo toisetkin näyttäytyivät
tehottomiksi.
Ja niin kävi kaikkialla. Kaikkialla huomattiin kiellot tehottomiksi.
Kaikkialla tapaamme sällit kulkemassa eteenpäin. Toinen raja-aita,
joita heidän tielleen pystytettiin, sortui toisensa jälkeen. He
saavuttavat yhdistyksilleen tunnustuksen, näihin liittyminen tulee
pakolliseksi, niistä tulee erityinen mahti. Vuosisadan lopulla pääsivät
sällit kylläkin kunnioitettavampaan asemaan, ja heidän järjestönsä
tuottivat melkoisia tuloksia.
Saadaan kuitenkin kokonaan toinen käsitys ammattiyhdistyksien
luonteesta keski-ajan lopulla, kun tutkimme kuinka nämä voitot
_saavutettiin_, sen sijaan että katselisimme sitä sellaisenaan,
määrättynä _tilana_, joka olisi kehittynyt keski-ajan "hengestä" ja
olisi sille ominaista koko aikakauden! Mutta siten tekevät useimmat
sivistyshistorioitsijat. Mikä ajanjakson _lopulla_ ilmenee pitkien ja
katkerien taistelujen tuloksena, sitä he kuvaavat tilana, joka muka on
kestänyt koko tämän aikakauden.
Se, että kaikki kokeet nujertaa sällien järjestöjä onnistuivat
huonosti, riippui ennen kaikkea niiden välttämättömyydestä,
niiden lisääntyvästä merkityksestä kaupunkien tuotantotavalle.
Käsityöteollisuus oli useimmissa kaupungeissa tullut pääelinkeinoksi,
ja kaupungin koko hyvinvointi riippui silloin yhä enempi käsityön
palkkatyömiehistä. Jos nämä lakkauttivat työnsä tai menivät matkaansa,
kärsi kaupunki siitä suuresti. Lisäksi tuli se, että ulkonaiset
olosuhteet suuressa määrässä helpottivat sällien yhteenliittymistä.
Kaupungit olivat vielä pieniä. Bücher laskee v. 1440 Frankfurtin
väkiluvun 8,000:ksi ja Nürnbergin v. 1449 taasen 20,000:ksi hengeksi.
Sällejä ei ollut enempää kuin tuskin kymmenen prosenttia väestöstä.
Oli luonnollista, että kaupungin samaan ammattiin kuuluvat sällit
tunsivat melkein kaikki personallisesti toisensa. Sällien keskinäistä
tuttavuutta helpotti sekin, että ne, jotka harjottivat samaa ammattia,
asettuivat tavallisesti asumaan saman kadun varrelle, joka usein
sai nimensä ammatin mukaan ja onpa sen toisinaan säilyttänyt aina
meidän päiviimme asti. Ei 1400- ja 1500-luvuilla myöskään vielä ollut
käytännössä tuo varsin viehättävä tapa, että nimittäin vankilan tavoin
suletaan työmiehet ulkomaailman yhteydestä ristikoilla varustettujen
tai läpinäkymättömien akkunien avulla. Työtä tehtiin mielellään,
kun vaan sää sen salli kadulla talon edessä tai ainakin pidettiin
työpajan akkunat ja ovet auki. Ei tarvittu mitään kirjapainoa eikä
kansankokouksia päästäkseen yksimielisyyteen toimenpiteistä, joihin
oli ryhdyttävä. Ja voi sitä, joka ei tahtonut olla solidarinen toisten
kanssa! Hänellä ei juuri ollut odotettavissa mitään iloja elämältä.
Yksityinen työmies oli aivan riippuvainen ammattiveljistään ei
ainoastaan työssä, vaan myöskin toverillisiin suhteisiin nähden.
Sällien _matkustukset_ tekivät heidät helposti liikkuviksi
verrattuina kiinteästi asuviin mestareihin ja vaikuttivat, että
niin vahvasti keskenään solidariset sällikunnat eri kaupungeissa
tulivat sydämelliseen yhteyteen toistensa kanssa. Siihen aikaan
ei tullut mitään lakkopettureja ulkoapäin! Schmoller valittaa,
että se seikka, että sälliyhdistysten jäsenten enemmistö ei ollut
paikalla asuvaa, vaikutti haitallisesti heidän yhdistyksiensä
siveelliseen (!) käytökseen. Se lisäsi heidän kevytmielisyyttään,
edesvastuuttomuuttaan, röyhkeyttään ja voimaansa mestareita vastaan.
Nämä näet olivat kiinnitetyt määrättyyn paikkaan ja voivat vain
vaivoin ja vitkaisesti päästä mielipiteiden vaihtoon muiden kaupunkien
mestarien kanssa, kun taasen sälleillä oli tietoja kaikkialta, he
eivät tunteneet itseänsä kansalaisiksi siinä kaupungissa, jossa
työskentelivät. Riitojen sattuessa matkasivat he torvien ja rumpujen
kaikuessa joukottain tiehensä, laiskottelivat naapurikaupungissa ja
vaativat aina, että heidän juominkinsa piti siellä säännöllisesti
maksettaman, jos tahdottiin rakentaa rauhaa heidän kanssaan. Paremman
yhteenliittymisensä ja paljon voimakkaamman järjestöhenkensä avulla he
estivät saamasta ulkopuolelta työvoimaa ja pääsivät sillä tavoin usein
voittajiksi.
Tähän vaikutti vielä sekin, että heillä harvoin oli _vaimoa_ ja
_lapsia_ huolehdittavina. Naineet sällit olivat poikkeuksia, eipä
heitä ollut laisinkaan muutamissa ammateissa. Sällithän kuuluivat
mestarien "perheeseen", ja tämä luuli voivansa pitää heidät paremmin
"isällisessä" kurissa ja seuroista erillään ja voivansa paremmin
heitä nylkeä, pysyttäessään heidät kotona talossaan ja kieltäen
hänet naimisiin menemästä. Naineella sällillä oli myöskin liiaksi
voimakas pyrkimys päästä itsenäiseksi, ellei laillisella tavalla
ammattikuntamestariksi niin sitten laittomasti "nurkkamestariksi"
johonkin esikaupunkiin tai kylään.
Mutta juuri naimattomuus antoi sälleille verrattoman vastustusvoiman.
Se, etteivät he olleet naineita, lienee edistänyt paljon enemmän
kuin matkustus niiden ominaisuuksien ja etuisuuksien esiintymistä,
joita Schmoller luettelee vastamainitussa kuvauksessaan, heidän
huolettomuuttaan, heidän niskotteluhaluaan, heidän itsetuntoaan.
Kuinka paljon vaikeampi onkaan taistelu köyhälistölle meidän
päivinämme! Jokaisessa lakossa, jokaisessa vaalitilaisuudessa,
kaikkialla, missä vaan on mieskohtaisesta astuttava esiin asiansa
puolesta, saavat vaimo ja lapset mukana kantaa seuraukset miehen
menettelystä. Pienissä kaupungeissa, missä työmiehet voivat helposti
vaihtaa mielipiteitä ilman kirjapainoa ja kokouksiakin, taivuttavat
perhesuhteet heidät tottelemaan isäntiään. Suurissa kaupungeissa
sitävastoin eivät työmiehet tunne toisiaan. Siellä ei riitä keskinäiset
puheet, siellä tarvitaan painoja, suuria kokouksia ja yhdistyksiä
luomaan sitä yhteyttä ja yksimielisyyttä, joka vastustettaessa
kehittynyttä, valtavaa pääomaa on aivan toisella tavoin välttämätöntä
kuin taistelussa pientä käsityöläismestaria vastaan. Ei ihme silloin,
että työmiesten taloudelliset taistelut meidän päivinämme saavat yhä
enempi _valtiollisen_ leiman! Heille on vapaus samaa kuin leipä. Se,
joka anastaa heiltä heidän valtiolliset oikeutensa, ottaa myöskin
leivän heidän suustaan. Kaikkialla _pakottavat_ olosuhteet heitä
laajentamaan taistelua korkeammasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta
taisteluksi valtiollisesta _vallasta_.
Käsityöläissälleillä keski-ajan lopulla ja vielä kauan uudella
ajallakin ei sitävastoin ollut mitään huomattavia valtiollisia
tarkotuksia. He keskittivät kaikki voimansa ammattiyhdistyksiinsä,
joiden avulla he voittivatkin itselleen etuja ja saavuttivat sellaisen
aseman, jommoista nyt ani harvat työväen järjestöt, huolimatta
laajoistakin valtiollisista oikeuksistaan, onnistuvat saavuttaa
suotuisissakin olosuhteissa, ja silloinkin vain muutamaksi aikaa.
Luonnollisesti eivät sällit kaikissa ammateissa olleet yhtä suotuisassa
asemassa. Oli olemassa heikompia ja voimakkaampia, vaikutuksettomia ja
mahtavia järjestöjä, lukuisat köyhälistökerrokset, sellaiset, joita
oli helppo korvata, eivät milloinkaan voineet järjestyä, vaan olivat
alttiina nylkevien luokkien mielivallalle. Niissä ei ilmennyt tuota
"yhteishenkeä", eikä "lähimmäisen rakkauden aatetta", jota joukko
henkilöitä väittää kaikkialla vallinneen keski-ajalla.
Vieläpä tapahtui niinkin, että työmiehien, joiden 1200- tai
1300-luvuilla onnistui aikaansaada jonkinlainen järjestö, täytyi
nähdä sen jälleen sortuvan. Tämä koski ennen kaikkea helppo-oppisissa
ammateissa olevia työmiehiä, päiväläisiä, joiden järjestöt ulkopuolella
ammattikuntia olevat maaseudulta saapuneet kilpailijat pyyhkivät
olemasta. Asiaan vaikutti myöskin maanviljelyksen taantuminen
kaupungeissa. Mutta myöskin muut kuin maanviljelystyöläiset joutuivat
saman kohtalon alaisiksi. Niinpä tapaamme esim. Frankfurtissa v.
1387 rakennustyöläistenapurit, viininlaskijat ja tavarankantajat
järjestyneinä ammattikunniksi. Mutta näiden ohella oli jo olemassa
ulkopuolella ammattikuntia olevia työmiehiä. V. 1440 ei apureilla
ollut ammattikuntaa, viininlaskijoiden kunta vietti kituvaa elämää,
kun taasen tavarankantajat pysyttelivät koossa aina 1500-luvulle,
mutta ulkopuolella ammattikuntia oleva aines kasvoi yhä enempi niiden
rinnalla.
Tämä kaupunkien köyhälistö, joka ei joko milloinkaan onnistunut luomaan
mitään järjestöjä tai sitten oli järjestönsä menettänyt, vaipui yhä
syvemmälle, usein ehdottomasti, aina suhteellisesti, järjestyneisiin
sälleihin verraten. Juopa näiden kahden aineksen välillä isoni
isonemistaan.