Vastakohdat mestarien ja sällien välillä tulivat keskiajan lopulla yhä
räikeämmiksi. Niinkauan kuin mestari itse oli päätyöntekijänä, joka
ainoastaan aika ajoin piti luonaan apulaista, ei hänellä ollut mitään
syytä ylenmäärin pidentää työaikaa -- siitähän hän itse olisi kärsinyt
eniten. Sälli söi samasta astiasta kuin mestarikin, ei kannattanut
laittaa hänelle ruokaa erittäin. Jos mestarilla olo oli hyvä, oli
sällilläkin, molempien edut olivat suuressa määrin samat. Sen ohella
rahapalkka näytteli tavaratuotannon alussa aivan vähäpätöistä osaa.
Sälli ja mestari jakoivat usein työvoiton keskenään.
Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi kyllä syntyä persoonallisia
riitoja, mutta mitään luokkavastakohdasta johtuvia riitoja, tuskin tuli
sellaisten olosuhteiden vallitessa kysymykseen.
Kaikki tämä muuttui niin pian kuin yhdessä liikkeessä palvelevien
sällien määrä kasvoi. Valvoa neljän tai viiden työtä ei ollut yhtä
yksinkertaista kuin pitää silmällä yhtä ainoata. Sen sijaan että
mestari ennen oli ollut johtavana työntekijänä, tuli hänestä yhä enempi
uhittaja, joka koki puristaa mahdollisimman paljon työtä sälleistä.
Hänen oma työtaakkansa kävi kevyemmäksi samassa määrässä kuin näiden
tuli raskaammaksi. Jos työssä oli sangen paljon sällejä, niin riitti
näiden työ yksin sekä heidän ylläpitoonsa että antamaan vielä
mestarille sievosen tulon. Toisinaan kävi mestarillekin liian työlääksi
valvomistyö, ja hän pääsikin siitä vapaaksi panemalla käytäntöön
_kappalepalkan_, joka 1300-luvun lopulta alkaen tulee yhä yleisemmäksi,
erittäinkin kutoma-ammatissa. Jo 1400-luvulla tapaamme joskus kieltoja,
ettei mestari saanut tehdä työtä.
Mitä enemmän mestari koki saada voittoa sällien työstä, sitä enemmän
hän pyki pidentämään heidän työaikaansa. Työpäivän pituus näyttää tosin
kyllä saneen olla entisellään, mutta sitä enemmän ruvettiin vaatimaan
_vapaamaanantain_ poistamista ja työntekoa lukuisina juhlapäivinä,
vieläpä sunnuntaisinkin.
Saksin herttua Henrik antoi v. 1522 ankaran määräyksen, missä hän
kielsi työn juhlapäivinä, mutta ilmotti sen sijaan, ettei sällillä
ollut oikeutta pitää vapaamaanantaita. Kun Weselin räätälinsällit
tekivät lakon v. 1503, selitti pormestari, että räätälinsällit olivat
kyllä levottomia, mutta että myöskin mestareissa on paljon syytä,
sillä he eivät tahdo antaa päivässä kolmea kunnollista ateriaa,
jotka sälli sentään voi hyvin vaatia, ja vaativat liiaksi työtä.
Hän uhkasi rangaista mestareita, jos nämä edelleenkin teettäisivät
sälleillään työtä sunnuntaiaamuina tai tukistelisivat tai löisivät
oppipoikiaan. Janssen mainitsee tämän pormestarin lausunnon, mutta
hänen ammattikuntaihanteluihinsa se sopii huonosti.
Samalla kun lisättiin työtaakkaa sälleille, huononnettiin ravintoa
ja pienennettiin palkkoja. Jos mestari piti viisi sälliä ja useita
oppipoikia muassa, kannatti jo laittaa näille ruuan erittäin. Siten
saattoi "säästää" heidän muassaan ilman, että mestarin perheen
tarvitsi elää entistään vaatimattomammin. Janssenista ja hänen
hengenheimolaisistaan näyttää niin tuttavalliselta ja hauskalta se,
että sälli kuului mestarin perheeseen; nyt nähdään, että juuri tämä
saattoi tulla keinoksi sällien nylkemisessä.
Palkkaa tuo "säästäväinen" mestari koki luonnollisesti alentaa.
Taipumus palkan alentamiseen on muuten samallaisissa oloissa sitä
suurempi, kuta suurempi liikkeessä työskentelevien palkkatyöläisten
luku on. Jos on ainoastaan _yksi_ työmies, merkitsee pari penniä
päivää kohti vähän, jos työläisiä on sata, merkitsee se yhtä monta
markkaa, ja vuoden kuluessa tulee siitä tuhansia markkoja. Pienemmässä
määrässä tuli tämä taipumus esiin jo keskiajan lopulla. Oltiin tosin
vielä kaukana siitä ajasta, jolloin yksi työnantaja saattoi pitää
työssä sadottain työmiehiä, mutta joka tapauksessa oli jo pyrkimys
palkkojen alentamiseen voimakkaampi kuin sinä aikana, jolloin käsityö
ei vielä "kukoistanut" ja ainoastaan harvalla käsityöläisellä oli
yhtäkään sälliä.
Toiselta puolen kasvoi yhä sällien pyrkimys palkkojaan korottamaan.
Saksassa oli tämä vallankin seurauksena tavaroiden hinnoissa
tapahtuneesta mullistuksesta, jonka vaikutti se, että hopea- ja
kultakaivokset 1400-luvulla äkkiä rupesivat tuottamaan enempi kuin
ennen -- käyden se tuon vielä perinpohjaisemman hintamullistuksen
edellä, jonka Amerikan metallirikkaudet 1500-luvun alussa saivat
aikaan ja joka koski koko sivistynyttä Europaa. Myöskin kauppaseurojen
yksinoikeudet vaikuttivat osaltaan siihen, että tavaroiden hinnat
nousivat. Mutta samalla lisääntyivät myöskin ylellisyys ja tarpeet
_kaikissa_ säädyissä, myöskin käsityöläismestareille. Kuka saattaakaan
ihmetellä sitä, että sällit, jotka elivät yhdessä heidän kanssaan ja
joku aika sitten olivat olleet melkeinpä heidän vertaisiaan, samoin
koettivat päästä parempaan asemaan?
Juuri _palkkakysymyksessä_ tulivat 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen
alussa vastakohdat mestarien ja sällien välillä yhä räikeämmiksi. Tämä
seikka ynnä ne monet muut vastakkaisuudet, joihin olemme viitanneet,
johtivat siihen, että mestarien ja sällien väliset taistelut, jotka
alkavat esiintyä jo 1300-luvulla, tulevat yhä lukuisammiksi ja
sietämättömämmiksi lähestyessämme 1500-lukua.
Meidän romantilliset ammattikunta-aikojen ihailijamme asettavat
mielellään ammattikunnallisen käsityön kapitalistisen teollisuuden
edelle, siksi tuotantotavaksi, joka olisi työmiehille kultamaana ja
jonka aikana luokkaviha oli tuntematon. Vasta pääoma tai niinkuin
sitä kutsutaan "juutalaisuus" olisi muka karkottanut "siveelliset"
näkökohdat taloudellisesta elämästä ja kylvänyt luokkavihan
myrkkykylvön. Mutta jo 1300- ja 1400-luvun ammattikuntamestarit
ja tilanomistajat osottavat olevansa hyvinkin kaukana tuosta muka
ennen kapitalismia olleesta niin monen kiittämästä paratiisillisesta
viattomuudesta, puhumattakaan seuraavista vuosisadoista, jolloin
pääoman tuottaman syntiinlankeemuksen seuraukset alkoivat tulla täysin
selviksi. Asia on niinkuin Schanz sanoo: "Saattaa tuskin epäilläkään
sitä, että käsityöläismestarien hyvinvointi riippui suureksi osaksi
huonosti palkattujen sällien hiestä ja vaivasta". Ammattikunnallisen
käsityön "kukoistus" riippui jo palkkatyöläisten nylkemisestä ja
synnytti mitä katkerimpia luokkataisteluja.
Niin mahtavia kuin ammattikunnat olivatkin ja niin ylpeitä kuin
ne olivatkin itsehallinnostaan, eivät ne halveksineet "valtion
apua", vaan vaativatkin sitä masentaakseen sällejä. Jo 1400-luvulla
(Englannissa jo 1300-luvulla) tapaamme lukuisia _palkkataksoja_,
joita kaupunkien neuvoskunnat tai maanruhtinas, jos kaupunki kuului
sellaisen alueeseen, olivat antaneet. Tässä mainittakoon vain yksi,
jonka johdanto on sangen kuvaava. Se on osa Saksin herttuoiden
Ernstin ja Albertin "maa-asetuksesta" vuodelta 1482. Siinä sanotaan.
"On saapunut pääpapeilta, herroilta, ritaristolta ja kaupungeilta
useita valituksia siitä, kuinka meidän alammaisemme ovat rappiolla,
turmioon joutumassa ja vähenemässä, jonka seikan selitetään johtuvan
paljosta rahasta, _kohtuuttomista palvelusväen_ ja _käsityöläisten
palkoista_ ja kaikissa säädyissä tavattavasta ylellisestä elämästä niin
ruokaan, juomaan kuin vaatetukseenkin nähden... Tarkasti harkittuamme
asiaa säädämme, että _vähempiarvoinen vaihtoraha_ valmistettakoon ja
käytettäköön palvelusväen ja käsityöläisten palkkoja maksettaessa.[12]
Edelleen älköön kukaan tulevaisuudessa puettako palvelusväkeään
muuhun kuin kotimaiseen pukuun, paitsi sukkiin, röijyihin ja
rintalappuihin tarvittavaa kangasta, jota jokainen voi ostaa ja antaa
niinkuin itse haluaa. Mutta ellei herra anna rengilleen kenkiä ja
vaatteita, niin antakoon hän tottuneelle palvelijalle 5 kertaa 60 ja
tallirengille 4 kertaa 60 uutta groshenia". Sitte seuraa palkkataksa
maalaistyömiehille, sitte säädetään edelleen: "Käsityöläinen saakoon
ruuan ohella 9 uutta groshenia viikossa, ilman ruokaa 16 uutta
groshenia. Käsityöläisellä olkoon päivälliseksi ja illalliseksi
_ainoastaan neljää ruokalajia_, lihapäivinä soppaa, _kahta kalaruokaa_
ja kasvisruokaa; perjantaisin ja muina päivinä, jolloin ei syödä lihaa,
soppaa, tuoretta tai kuivattua kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa;
silloin kun täytyi paastota, _viittä ruokalajia_, soppaa, kahtalaista
kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa ja lisäksi 18 groshenia, mutta
tavalliselle väelle vain 14 groshenia viikossa".
Kenenkä työmiehen suuhun höyryn ja sähkön aikakaudella ei tule vesi,
kun kuulee tällaisista pakollisista "paastopäivistä" tuolla "pimeällä"
keski-ajalla! Sellaiset esivallan määräämät rajotukset palkoissa ja
ruuissa kuuluvatkin sitte niihin tosi-asioihin, joista Janssen ja
hänen kaltaisensa tekevät johtopäätöksiään siitä, kuinka onnellisia ja
hyvinvoivia olivat työläiset ennen kapitalistista aikaa.
Mutta nämä määräykset ovat kerrassaan musertavia vapaamieliselle
tarulle siitä, kuinka uudenajan sivistys tuottaa vain siunauksia
köyhälistölle. Mutta ne eivät suinkaan osota, että sen ajan
palkkatyömiehet olisivat olleet erityisesti tyytyväisiä. Jos tahtoo
ymmärtää jonkin luokan asemaa, ei ole tarpeeksi tarkastella sitä
itseään sellaisenaan, vaan täytyy verrata sitä _toisten luokkien_
asemaan, ajan _yleisiin tarpeisiin_. Nykyään kiinnitetään yleensä
vähemmän huomiota vaatteiden komeuteen, erittäinkin miehiin nähden, ja
samoin syödään yleensä Vähemmän. Meistä näyttää sellainen päivällinen
ja illallinen, jommoisesta yllä mainituissa säädöksissä puhutaan, mitä
runsaimmalta. Mutta jos vertaa sitä niihin suunnattomiin määriin, joita
siihen aikaan oli tapana syödä, huomaa sen kylläkin niukaksi.[13]
Mutta sellainen vertaava silmäyskään ei yksinään riitä. Yhteiskunnan
luonnetta ei määrää niin paljon sen tila jonain määrättynä hetkenä
kuin _sen kehityksen suunta_. Kurjuus itsessään ei tee niin suuressa
määrin tyytymättömäksi kuin kurjuus, johon _poljetaan_ tai johon on
pakko _jäädä_, samalla kun näkee toisten _nousevan_ hyvinvointiin.
Ja mitä pikemmin kehitys tapahtuu, sitä selvemmin ilmenevät sen
kehityssuunnat, sitä voimakkaammin nousevat vastaan ne harrastukset,
joita se polkee, sitä kiivaammiksi tulevat yhteiskunnalliset taistelut.
Ennen Ranskan vallankumousta oli kurjuus Saksassa suurempi kuin
Ranskassa, ja sittenkin alkoi mullistus viimeksi mainitussa maassa,
sillä taloudellinen kehitys kulki siellä nopeammin. Sitten vuoden
1870 on Saksa se Europan valtio, missä taloudellinen kehitys käy
nopeimmin askelin eteenpäin. Siellä, eikä suinkaan Englannissa, on
sosialidemokratisen liikkeen pääpaikka. Yhteiskunnalliset vastakohdat
ovat kyllä paljon suuremmat Englannissa kuin Saksassa, mutta jonkun
vuosikymmenen on niiden lisääntyminen ollut suhteellisesti hidasta.
Se maa, missä taloudellinen kehitys nykyään kulkee yleensä nopeimmin,
on Yhdysvallat. Ei ole mahdotonta, että yhden tai parin vuosikymmenen
kuluttua sosialistisen liikkeen pääpaikka onkin siellä, vaikkapa
työmiesten asema Amerikassa yleensä onkin parempi kuin muualla.
_Kehityksestä_ saamme tavallisesti kuulla hyvin vähän
sivistyshistorioitsijoiltamme. Vapaamieliset heidän joukossaan
näyttävät työmiehille, kuinka suuri syy heillä onkaan olla onnellisia,
kun he nyt, kiitos koneiden, voivat hankkia itselleen sellaisia
ylellisyyksiä kuin sukkia ja nenäliinoja, jollaisia ei ennen edes
mahtavin itsevaltias saanut. Vanhoilliset taasen esittävät meille
muutamia ruokalistoja, palkkataksoja ja vaatetussääntöjä 1400- tai
1500-luvulta ja sanovat: noin onnellisia olivat talonpojat ja työmiehet
vanhana hyvänä aikana, kun ammattikunnat kukoistivat ja kirkko hallitsi
yhteiskuntaelämää.
Kokonaan toisen kuvan saisimme, jos molemmat tahtoisivat näyttää
meille, mihin _suuntaan_ kehitys nyt kulkee ja mihinkä se 400 vuotta
sitten kulki. Silloin olisi heidän pakko sanoa, että yhtä hyvin silloin
kuin nytkin riistäjäluokat kokivat painaa työtätekevää luokkaa yhä
syvemmälle kurjuuteen. Totta kyllä saattoivat silloin niinkuin nytkin
jotkut parempiosaiset ryhmät työtätekevää luokkaa joksikin aikaa sekä
estää tilansa huononemasta että myöskin monesti taistelemalla saada
aikaan _parannuksia_ elin- ja työehdoissaan. Mutta joskin heidän
elantotapansa parani, ei tämä tapahtunut läheskään siihen määrään kuin
_nylkevien_ luokkien: pappien, korkeampien aatelismiesten, kauppiaitten
ja mestarien. Työmiesten osa heidän työnsä tuotteista ja sivistyksen
tuloksista tuli yhä pienemmäksi.
Kaikista paisteista ja samettijakuista huolimatta emme tapaa heidän
oloissaan tuota "kukoistavaa hyvinvointia" ja "tyytyväisyyttä", jota
Janssen meille kuvailee, vaan suorastaan vastakohdan.