Mitä suurempia voittoja järjestyneet käsityöläissällit saavuttivat,
sitä enempi he tunsivat itsensä etuoikeuksia nauttivaksi luokaksi,
ylimyksiksi, jotka täysin yhtä ylenkatseellisesti katselivat heidän
alapuolellaan olevaa köyhälistöä, kuin mestarit heitä itseään. Jos
joku sälli toi muassaan "kunniattomia henkilöitä" seuran tupaan, niin
häntä rangaistiin. Ennen olemme nähneet, mitä kaikkea tällaisella
nimityksellä tarkotettiin. Pian loukkasi järjestyneitten työmiesten
itserakkautta sekin, että heitä kutsuttiin samalla nimellä kun muutakin
köyhälistöä. Kaikkialla tapaammekin 1400-luvun loppupuoliskolla
hyljeksittävän "renki" ("Knecht") ja koetettavan ottaa käytäntöön
"sälli"-nimeä. Usein siinä mielellään nähdään huokuvan "kansanvaltaista
henkeä", pyrkimystä päästä yhteiskunnallisesti samanarvoisiksi
mestarien kanssa. Me puolestamme emme voi olla samaa mieltä. Juuri
niin kauan kuin palkkatyömiehiä kutsuttiin "rengeiksi", olivat he
mestareitansa paljon lähempänä kuin silloin, kun heitä nimitettiin
"sälleiksi". He olivat silloin totta kyllä kohonneet yläpuolelle
talonpoikia ja köyhälistöä, mutta eivät niin nopeasti kuin mestarit,
joista oli tullut heidän riistäjiään ja herrojaan. Vielä 1300-luvulla
joivat "rengit" mestariensa seurassa samassa kapakassa. Jo 1400-luvulla
olivat mestarit liiaksi arvokkaita istumaan samassa pöydässä kuin
sällit. Nämä karkotettiin mestarien kapakoista, ja heidän täytyi kauan
taistella saadakseen itselleen sellaisia. Ja silloin he olisivat
johtuneet tuntemaan itsensä enemmän yhdenvertaisiksi mestarien kanssa
kuin ennen!
Ei, päinvastoin oli asianlaita sellainen, että he häpesivät tulla
leimatuksi niiden toisten renkien kaltaisiksi, jotka eivät saaneet
olla mukana yleisessä kohoamisessa, vaan sen sijaan useinkin
vaipuivat alaspäin. Me tapaamme vielä joskus meidän päivinämmekin
niissä ammateissa, joissa työmiehet järjestyneitten ammattikuntien
avulla ovat saavuttaneet itselleen erityisiä etuja -- erittäinkin
erikoistöitä tekevät työmiehet, jotka eivät vielä ole suuremmassa
määrin kärsineet kone- tai naistyön kilpailusta --, samallaisen
pöyhkeyden piirteitä kuin sekin, joka vaikutti sen, etteivät sällit
tahtoneet hyväksyä renkinimeä. Ei ole niinkään kauan aikaa siitä kuin
esim. monet kirjaltajistamme pahastuivat siitä, että heitä kutsuttiin
"työmiehiksi". He olivat "taitureita".
Kuta enemmän sälliyhdistykset eri ammateissa saivat toimeen
parannuksia, sitä ahtaammaksi tuli siihen liittyneiden työläisten
henkinen näköpiiri. Heidän ainoana päämääränään oli nähdä oman
järjestönsä olevan kaikista voimakkaimman ja mahtavimman, ei ainoastaan
mestareita vastustettaessa, vaan myöskin verraten toisien ammattien
sälliyhdistyksiin. Heidän järjestönsä kehitti ei luokkatietoisuutta,
vaan ahdashenkistä säätyhenkeä, täynnä kateutta ja pikkumaista
turhamaisuutta.
Aluksi otettiin jonkin ammatin sälliyhdistykseen jäseniksi
myöskin muita työmiehiä, vieläpä sellaisiakin, joilla ei ollut
varsinaista ammattia, mutta jotka kumminkin sentään tunsivat jotain
hengenheimolaisuutta sällien kanssa. Mutta tämä taukosi kokonaan ajan
vieriessä.
Kateus eri sälliseurojen välillä antoi aihetta lukemattomiin riitoihin.
Pianpa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin sällien "säädyn kunnia".
Melkeinpä se oli yhtä tärkeä ja hauras kuin nykyään upseerien tai
saksalaisen ylioppilasmiekkailijan. Tällä hienotunteisuudella ei ollut
pohjanaan kehittynyttä kunniantuntoa, vaan ylen tarkka turhamaisuus.
Tunnettua on, että Leipzigin suutarinsällit v. 1471 lähettivät
sikäläiselle yliopistolle julistuksen saadakseen loukatulle "säädyn
kunnialle" hyvitystä. Yhtä itsetietoisia olivat maakreivi Jakob v.
Badenin leipurit, jotka v. 1470 lähettivät Esslingenin ja Reutlingenin
valtakaupungeille julistuksen. Työmiesten keskinäisiä riitoja
tapaamme jo 14:nnellä vuosisadalla. Strassburgissa ryhtyivät v. 1350
kankurisällit tappeluun villakehruusällejä vastaan ja kymmenen vuotta
myöhemmin liinankutojasällien kanssa. Kaikkein jäykkäniskaisempia
olivat kumminkin Kolmarin leipurinsällit. Vuonna 1495 aikoivat he
työlakon, sentähden että neuvosto oli sallinut muidenkin sällien,
jotka olivat toimittaneet yhtä kalliita vahakyntteliä kuin hekin,
käyvän heidän rinnallaan Pyhän ruumiin muistopäivänä pyhän sakramentin
ääreen. He olivat 10 vuotta lakossa, kunnes he vihdoinkin saivat voiton
kaupungista ja sällitovereistaan. Samallaisia tapauksia on lukemattomia.
Sellaisen typeryyden vuoksi eivät vastakkaisuudet mestarien ja
sällien välillä sekä niistä syntyneet taistelut, olivatpa ne sitten
kuinka lukuisia ja kiivaita tahansa, voineet kuitenkaan aikaansaada
mitään kokonaista työväenliikettä, yhtä vähän kuin mitään pyrkimystä
yhteiskunnan muuttamiseksi. Juuri voimakkaimmat ja vaikuttavimmat
työväenjärjestöt kaipasivat yhteydentunnetta muihin työmiehiin nähden,
luokkatietoisuutta. Päinvastoin ne tunsivat olevansa vastakkaisessa
suhteessa sekä toisiin eteenpäin pyrkiviin järjestöihin, joiden
voittoja ne karsain silmin katselivat, että yhä kasvavaan köyhälistöön,
joka ei onnistunut luomaan mitään järjestöä ja joka vaipui yhä
syvemmälle hätään ja kurjuuteen.
Vasta kapitalistinen teollisuus rikkoi sällien järjestöt huononsi
ne itse yhteiskunnallisesti ja painoi muun köyhälistön tasalle.
Vasta kapitalistinen tuotantotapa on siis luonut edellytykset koko
työväestön yhtenäiselle luokkatietoisuudelle. Joskin voi tapahtua,
että siellä täällä työmiesylimystöjä syntyy, ei se kestä milloinkaan
kauan. Sen pyrintönä on saattaa koko työväestö samalle tasalle. Yksi
suurimpia mullistuksia, joiden aikaansaamiseksi tuotantotapamme nykyään
työskentelee, on tehdä tyhjäksi se ylimystö, jonka muodostavat ne,
jotka _tekevät työtä pään avulla_, ja asettaa nämä yhteiskunnallisesti
yhdenvertaisiksi niiden kanssa, jotka työskentelevät käsillään,
tasotustyö, joka on niin ennenkuulumatonta ja perinpohjaista laatua,
että se vielä tänä päivänä näyttää monesta viisaasta miehestä olevan
pelkkä haave, vaikka se on alkanut jo hänen silmiensä edessä.
Keskiajan käsityömäisellä tuotannolla ei ollut niin
vallankumouksellisia vaikutuksia. Järjestyneet sällit olivat levotonta,
uhkaavaa joukkoa, joka oli harjaantunut aseitten käyttöön ja tarkkaan
valvoi sekä hyviä oikeuksiaan että säätykunniaansa. He olivat paljon
enemmän taipuvaisia kuin nykyajan työmiehet itse hankkimaan oikeutensa
joko sitten lakkaamalla työstä, toimeenpanemalla levottomuuksia tai,
jos niin tarvittiin, asevoimalla. Heidän esiintymisensä oli paljon
"radikalisempaa" kuin nykyaikaisen köyhälistön. Useimmat meidän
anarkisteistamme näyttävät vallan sävyisiltä verrattuina myöhemmän
keskiajan huimapäisiin sälleihin. Mutta tällainen päätelmä koskee
ainoastaan heidän _ulkonaista_ esiintymistään. Heidän _tarkotuksensa_
olivat hyvinkin vähäpätöisiä. "Vapaamaanantai" oli ehkä radikalisin
vaatimus, joka heillä oli ohjelmassaan.
Minkätähden he olisivatkaan koettaneet järkyttää yhteiskuntaa,
jossa he itsekin kuuluivat etuoikeuksia nauttiviin, jonka etuihin
heilläkin oli osaa, joskaan ei samassa määrässä kuin mestareilla,
puhumattakaan kauppiaista tai ruhtinaista? Totta kyllä tuli heidän
osuutensa näihin etuihin suhteellisesti yhä pienemmäksi ja he kylläkin
koettivat katkerien taistelujen avulla kartuttaa osaansa, mutta he
eivät koskaan asettaneet kyseeseen itse yhteiskuntaa, jossa he elivät.
Vallankumouksellisina aikoina saattoivat he kyllä käydä käsi kädessä
toisten, pitemmälle menevien, vallankumouksellisten ainesten kanssa
-- sellaistahan tekivät ammattikuntamestaritkin, kun oli kysymys
heidän eduistaan. Mutta kumpikin olivat ne yhtä epäluotettavia eikä
heillä ollut laisinkaan kestävyyttä. Ensimäinen vastoinkäyminen,
ensimäinen tappio saattoi riittää aiheeksi siihen, että he jättivät
asian oman onnensa nojaan, kun sen tarkotusperä ei alkuaankaan ollut
heille sydämenasiana ja he olisivat tahtoneet vain käyttää tilaisuutta
hyväkseen edistääkseen omia hetkellisiä erikoisharrastuksiaan. Tämä oli
yksi niitä syitä, jonka tähden vallankumouksellinen mullistus v. 1525
kutistui kokoon niin äkisti.
Uuden yhteiskunnan päämäärää, yhteiskunnallista ihannetta, sitä ei
keskiajan sälliseuroilla ole koskaan ollut mielessään.