Jo silloin, kun oppilas otettiin, osottautui ammattikunnan suljettu
luonne. Alku tehtiin asettamalla _naiset_ ulkopuolelle. Oppilaan täytyi
olla miespuolinen.
Miehillä ei suinkaan alkuansa ollut yksinomaista oikeutta käsityöhön.
Kuinka Saksassa oli laita, siitä ei olla täysin selvillä, mutta
Ranskassa ei vielä 1200-luvulla oltu kokonaan sulettu naisia
käsityöstä. Pariisin senaikuisesta sadasta käsityöstä oli asetuksen
mukaan naisia kielletty harjottamasta ainoastaan kahta ja osaksi erästä
kolmatta. Ennen oli -- se selviää itse asetuksista -- naisillakin
ollut oikeus harjottaa niitäkin. Kahdeksassa käsityössä olivat naiset
sitävastoin, kuten nimenomaan mainittiin, samanarvoisia miesten kanssa,
ja kuudessa tekivät työtä yksinomaan tai melkein yksinomaan naiset,
jakautuen aivan kuin miehetkin kolmeen oppiasteeseen.
Kumminkin on vielä 1300-luvulta Saksastakin esimerkkejä siitä, että
naiset muodostivat omia ammattikuntia. Ja Frankfurtin räätälejä koskeva
asetus vuodelta 1377 säätää: "Nainen, joka tahtoo harjottaa käsityötä
ja jolla ei ole miestä, hänen pitää ensin saada porvarin oikeudet ja
sopikoon hän tästä neuvoskunnan kanssa, sitten antakoon ammattikunnalle
30 killinkiä yhteiseksi hyväksi ja neljänneksen mittaa viinaa, jonka
ammattiin kuuluvat saavat juoda. Sitten on hänellä ja hänen lapsillaan
oikeus harjottaa ammattia". (Samat säädökset olivat voimassa miehiin
nähden). Yleensä olivat kuitenkin Saksassa _vieraat_ naiset kielletyt
ammatteja harjottamasta jo 1300-luvulla. Ainoastaan mestarien
puolisojen ja tyttärien oikeus työskennellä mukana säilyi, useimmissa
ammateissa aina 1500-luvulle. Silloin lakkasi tämäkin. Naisilta
kiellettiin käsityö silloin periaatteellisesti ja kokonaan.
Mutta myöskin miehisiä oppilaita ruvettiin valikoimaan. Toiselta
kansankerrokselta toisensa jälkeen otettiin oikeus panna poikansa
käsityöoppiin. Vihdoin ruvettiin katsomaan oppipoikien _sukuperääkin_.
Mestari sai ottaa ainoastaan sellaisia oppipoikia, jotka voivat osottaa
itsellään olevan määrätyn luvun esi-isiä, jotka olivat _aviollista,
vapaata_ ja _kunniallista_ syntyä. Niin, monessa kaupungissa vaadittiin
esim. todistus siitäkin, että poika oli avioliitossa _siinnyt_; selvää
on että tämä vaatimus teki mahdolliseksi vastenmielisien henkilöiden
mitä suurimman häväisemisen.
Vaatimus, että tulisi näyttää oikea alkuperä kautta useampien
sukupolvien, sulki ulkopuolelle heti suuren osan köyhälistöä. Se,
että tarvitsi olla syntynyt vapaista vanhemmista, teki kaikille
maa-orjien jälkeläisille mahdottomaksi päästä johonkin ammattikuntaan.
Ja "kunniattomina" pidettiin etupäässä niitä ammatteja, joista
kaupunkeihin muuttaneet talonpojat helpoimmin saivat elantonsa,
samoinkuin useita ammatteja, joita maaseudulla harjotettiin liittymään
ammattikuntiin, sekä vihdoin niitä elinkeinoja, joita harjottivat
luokastaan vaipuneet ainekset kaupunkilaisväestöä. Maurer lukee
sellaisiksi "kunniattomiksi" ammateiksi ne, joihin kuuluvat paimenet,
myllärit, liinakankurit -- liinankudonta oli suurimmaksi osaksi
maalaista kotiteollisuutta, mutta 1400-luvulla muuttivat kankurit
kaupunkeihin suurin joukoin -- sitte oikeuden- ja kaupunginpalvelijat,
haudankaivajat, yövartijat, kerjäläisvoudit, kadunlakasijat,
kanavienpuhdistajat, nylkyrit ja pyövelit sekä tullimiehet,
torvensoittajat, rumpalit, joskus myöskin parturit ja kylvettäjät.
Vanhin asiakirja, joka estää sellaisten ainesten pääsyn ammatteihin,
lienee Bremenin suutarien vuodelta 1300. Siinä kielletään kankurien ja
kantajien poikien opettaminen sanotun ammatin harjottamiseen.
_Oppi-aikaa_ pisennettiin niin paljon kuin mahdollista.
Alkuaan ei ollut mitään määräyksiä siitä, yleensä ei mitään oppipakkoa.
Vanhimmat meille säilyneet säädökset asiasta ovat Zürichistä vuodelta
1304. Mutta vasta 1400-luvulla tuli oppipakko yleiseksi.
Oppi-aika vaihteli eri ammateissa. Kölnissä oli se 1300-luvulla
räätäleillä vuosi, kultasepillä samaan aikaan kahdeksan. Kolme vuotta
oli tavallinen. Englannissa oli oppiaika sangen pitkä, 12 vuotta;
lopulta tuli siellä seitsemän vuotta säännöksi. Mutta sen sijaan ei
siellä voitu oppipoikaa oppiajan kuluttua laillisesti estää mestariksi
pääsemästä. Tämä lienee muuten ollut pääsyynä siihen, ettei Englannissa
ollut sällijärjestöjä saksalaiseen malliin.
Saksassa, missä oppi-aika ei ollut niin pitkä, oli sen sijaan säädetty
olevaksi sälliaika ennen mestaruutta ja sitä pidennettiin niin paljon
kuin mahdollista, erittäinkin matkavuosilla.
Yleisenä _tapana_ mainitaan sällien matkustusta jo 1300-luvulla,
mutta mitään _matkustuspakkoa_ ei ollut, päinvastoin annetuin
matkustuskielto. Ensimäisen kerran mainitaan matkustuspakosta v. 1477,
kun Lübeckin kankurit vaativat, että _mestarin pojan_ täytyi matkustaa
vuoden ja vuorokauden, ennenkuin voi päästä mestariksi. Matkustuspakko
tulee 1500-luvulla yhä yleisemmäksi Saksassa; Englannissa ei sitä ole
milloinkaan ollut. Määrätty matkustamisaika vaihteli yhden ja kuuden
vuoden välillä, tavallisesti se oli kumminkin kolme tai neljä vuotta.
Estääkseen liiallista antautumista käsityöalalle, koetettiin _rajottaa
sitä oppipoika- ja sällimäärää_, joka mestareilla sai olla. Sillä
saavutettiin muuten samalla toinenkin tarkotusperä, samalla kertaa
estettiin näet rikkaita mestareja pääsemästä puhtaiksi kapitalisteiksi
ja ruhjomasta pikkumestaria ylivoimaisella kilpailulla.
Niinpä esim. Konstanz'issa v. 1386 pormestari ja räätälien
ammattikuntamestarit antoivat määräyksen, missä he valittavat, että
"muutamilla mestareilla on palveluksessaan paljon väkeä toisten
vahingoksi ja turmioksi. Sentähden kielletään jokaista pitämästä
enempää kuin viisi sälliä ja kaksi oppipoikaa". 15:nnellä vuosisadalla
ovat tällaiset rajotukset yleisiä.
Nyt ei jokainen sälli enää voinut päästä itsenäiseksi. Käsityöläinen
hankki nyt omat tarve-aineet omaan työpajaansa, hänellä täytyi olla
talo ja varasto. Vaadittiin jo monessakin ammatissa melkoinen omaisuus
voidakseen harjottaa käsityötä tarpeeksi laajassa mitassa. Yhä enempi
kasvoi silloin niiden luku, joiden täytyi pysyä koko elinaikansa
sälleinä.
Kaikesta huolimatta lisääntyi kumminkin niiden sällien luku, joista
tuli mestaria, nopeammin kuin oli vanhojen mestarien edunmukaista.
Silloinpa otettiin lainlaadinta avuksi sen päämäärän saavuttamiseksi,
johonka taloudellinen kehityskin kulki, ja sen kautta tuli mestariksi
pääsemiselle yhä vaikeampia ehtoja. Mitään sellaisia ei ollut vielä
1200-luvulla, useimmat ovat peräisin 1400-luvulta.
Ennenkuin sällistä tuli mestari, täytyi hänen hankkia porvarioikeudet
kaupungissa, ja vielä sittenkin sai hän odottaa vuosikausia
mestarikirjaansa. Ulmin kankurisääntö vuodelta 1403 säätää esim.
vähintäin viiden vuoden vanhat porvarioikeudet ehdoksi mestariksi
pääsemiselle.
Edelleen piti vielä antaa _"mestarinäytekin"_. Luonnollisesti
arvostelivat sen onnistumisen ammattikunnan mestarit, tulevat
kilpailijat.
Tulevan mestarin sukuperän tutkiminen oli, jos mahdollista, vieläkin
tarkempaa kuin oppipojan. Ja vihdoin täytyi mestariksi päästessä
suorittaa korkea määräraha ja toimittaa kallis juhla tuleville
ammattikuntaveljille.
Ei ollut sällille niinkään helppoa täyttää kaikkia näitä ehtoja.
Romantilliset intoilijat tahtovat meille uskotella, että tämä kaikki
tapahtui ainoastaan ostajien hyödyn vuoksi, taatakseen heille lujan
ja hyvän työn. Miten vähän tämä oli todellisena syynä kaikkiin näihin
rajotuksiin, sen sanovat suoraan asianomaiset itse. Verankutojien
ammattikunta Iglaussa esim. pyytää v. 1510 oppi-ajan pidennystä,
"ettei niin helposti pääsisi käsityöammattiin". Mutta selvemmin näkyy
tosisyy siinä, että mestarien pojille ja usein myöskin niille, jotka
naivat mestarien tyttäriä tai leskiä, ehdot suuresti alennettiin tai
muutettiin muodollisuuksiksi, missä niitä ei kokonaan poistettu.
Näihin nähden taukosi merkillisesti tarkka huolenpito "ammattikunnan
kunniasta". Eikä tämä tapahtunut ammattikuntalaitoksen "rappeutuessa",
kuten ollaan halukkaita uskottelemaan. Jo 1300-luvulla pidätettiin
Frankfurtissa teurastaja-ammatti ja Bremenissä suutarinammatti
mestarien pojille ja tyttärille, vieläpä 1400-luvulla koetettiin sulkea
ammattikuntaa, rajottaa ennakolta mestarien lukua. Hamburgissa v.
1468 kalastaja-ammattikunta anoo saada pienentää lukumääräänsä 50:stä
40:een, ja seuraavana vuonna määrätään siellä kultaseppien luku 12:ksi.
Myöskin _perinnöllistä_ mestariutta tapaamme jo tällöin.
Näillä rajotuksilla oli ennen kaikkea kaksi tärkeätä seurausta.
Toiselta puolen ne lisäsivät maalaisväestön enenevää köyhälistöön
vajoamista ja edistivät varsinaisen _kaupunkilaisköyhälistön_
syntymistä, joka oli ulkopuolella kaikkia ammattikuntajärjestöjä.
Toiselta puolen ne johtivat itse ammattikunnan piirissä _mestarien_ ja
_sällien_ väliseen etujen vastakkaisuuteen. Mestarien luku sälleihin
nähden pieneni yhä enempi, samalla yhä ankarammin vainottiin niitä,
jotka kokivat ammattikuntalaitoksen syrjäyttäen päästä itsenäisiksi
-- heitä nimitettiin "nurkkamestareiksi", "hutiluksiksi" y.m. Pian
kiellettiin myöskin käsityön harjottaminen kaupungin ulkopuolella,
esikaupungeissa ja määrätyn piirin sisäpuolella kaupungin ympäristössä,
tavallisesti n.k. "pannapeninkuorman" laajuudelta. Tämä johti
kiivaihin taisteluihin ammattikuntiin kuuluvien kaupunkimestarien ja
niihin kuulumattomien etukaupunkien ja kylien käsityöläisten välillä,
taisteluihin, jotka vaikuttivat myöskin talonpoikassodan kulkuun.
Maaväestön lukuisasti virratessa kaupunkeihin ja niiden lukumäärän yhä
kasvaessa, jotka antautuivat sälleiksi, tuli sälleille yhä vaikeammaksi
päästä mestariksi ammattikunnassaan tai itsenäiseen asemaan
ammattikunnan ulkopuolella. Yhä suuremmaksi kävi niiden joukko, joiden
oli pakko olla koko elinaikansa käsityöläissälleinä. Sen sijaan, että
sällinä olo ennen oli ollut ainoastaan väliaste oppiajan ja mestaruuden
välillä, alkoi se tulla erityiseksi yhteiskunnalliseksi asemaksi, jolle
lukuisat käsityöläiset jäivät ainaiseksi. Sälli tunsi itsensä pian
paljon vähemmän tulevaksi mestariksi kuin sellaiseksi, jonka työtä
mestari käytti siitä hyötyäkseen. Hänen etunsa joutuivat yhä selvemmin
ristiriitaan mestarin etujen kanssa.