Palkkatyöläisten ryhmän kaupungissa muodostivat pääasiassa
_käsityöläissällit_. Nämä elelivät varsin tyytyväisinä, ylpeinä
asemastaan, "kukoistavassa hyvinvoinnissa", saaden "oikeutetun osan
työnsä tuloksista". Mitä olisikaan heidän pitänyt enempi pyytää? Samoin
kuin mestaritkin, olivat he "ammattikunnan suojeluksen" alaisina, ja
tämä ratkaisi heidän ja heidän mestariensa väliset riidat ja suojeli
"kaikkia heidän oikeuksiaan". He kuuluivat mestarien perheeseen,
söivät hänen kanssaan, heitä kohdeltiin niinkuin omia lapsia, vieläpä
heitä kasvatettiin kunniallisesti ja siivosti käyttäytymään, jotta he
olisivat kyllin arvoisia mestariuden arvoon, jota pidettiin "jumalan
suomana virkana" ja jota sälli ajatteli samallaisella kunnioituksella
kuin nuori aatelismies ritarilyöntiä. Vielähän käsityöläiset elivät
"ammattikunnassa veljellisesti rakastaen ja luottaen toisiinsa", vielä
tehtiin työtä "ei ainoastaan hyödyn vuoksi, vaan Jumalan käskystä",
ammattikunnan piirissä vallitsivat vielä "tasa-arvoisuuden ja
veljeyden" periaatteet.
Sellaiseksi kuvailevat ammattikuntien ystävät ja keskiajan ihailijat
sällien tilan ammattikunnallisen käsityön kukoistusajalla. Näistä
kuvauksista on meidän päivinämme muutamilla tahoilla tehty se
johtopäätös, että tarvitsisi ainoastaan uudestaan herättää henkiin
ammattikunnat, jos tahdottaisi poistaa luokkavastakkaisuudet työmiesten
ja kapitalistien väliltä ja aikaansaada yhteiskunnallinen sopusointu.
Ammattikunnat olisivat muka omiaan ajamaan ei ainoastaan mestarien,
vaan myöskin sällien etua.
_Tosi-asiat_ puhuvat sällien asemasta aivan toista kieltä kuin
esim. J. Janssen, jonka huomiota herättäneestä teoksesta ylläolevat
lauseemme melkein sellaisenaan ovat lainatut. Tämä katolilainen
historiankirjottaja on suuressa määrin saanut uskon vapaamieliseen
protestanttiseen uskonpuhdistustaruun horjumaan ja osottanut,
mitkä aineelliset harrastukset kätkeytyivät uskonpuhdistajien
uskonnollisten pyrkimysten taakse. Mutta kun hänen pitäisi näyttää,
että katolilaistenkin puolella samoin on tapahtunut, silloin hän
pysähtyy. Toiseksi on hänen kuvauksensa ajan yhteiskunnallisista
oloista kokonaan väärä. Hän kuvaa uskonpuhdistuksen edellisen ajan
olot mitä onnellisimmiksi, -- silloin kun oli katolisuus yksin
vallitsevana. Vasta kuvatessaan uskonpuhdistuksen _jälkeistä_ aikaa,
esittää hän olojen _huonot puolet_, osottaakseen vallalle päässeen
"kerettiläisyyden" seurauksia! Lisäksi hän väärentää lainaamiaan kohtia
eri teoksista, ottaen niistä vaan sen, mikä sopii hänen tarkotuksiinsa.
Puolueeton tosikuvaus puhuu senvuoksi aivan toista kieltä kuin se
ihannekuva, johon Janssen ja muut samallaiset koettavat meitä saada
uskomaan.
Ensimäiset tiedot käsityöläissälleistä tai "rengeistä" (Knechte),
joiksi heitä alussa kutsuttiin, tapaamme Saksassa 1200-luvulla.
Ainoastaan poikkeustapauksissa lienevät käsityöläiset tätä ennen
pitäneet sällejä. Aina 1300-lukuun asti olivatkin edellytykset
kovin epäsuotuisia erityisen sälliluokan syntymiselle. Me
tiedämme, että käsityöläiset olivat vielä osaksi epävapaita,
osaksi valtiollisesti holhuunalaisia, ja heidän järjestönsä olivat
ennen kaikkea _taistelujärjestöjä_, joihin jokainen uusi muualta
tullut tai paikkakunnalla kasvanut käsityöläinen oli tervetullut
taistelutoveriksi. Ei ollut pienintäkään syytä sulkea ketään niistä
pois, päinvastoin koetettiin kaikki vetää ammattikuntaan. Tämä oli
ammattikuntapakon merkitys, jonka ei ensinkään pitänyt olla perustana
millekään yksinoikeudelle.
Käsityön tekotapa oli vielä perin alkuperäistä eikä vaatinut
yhteistyötä, useampien työläisen yhdessä työskentelemistä. Jokainen
käsityöläinen saattoi helposti hankkia itselleen tarpeelliset
työ-aseet ja muut tuotannonvälineet. Monessa ammatissa hankki silloin
vielä ostaja raaka-aineen, ja käsityöläinen teki työn tilaajan
kotona palkkaa vastaan. Ei kukaan käsityöläinen ollut tavallisesti
pakotettu antautumaan toisen palvelukseen, sillä ei teknilliset eikä
taloudelliset eikä myöskään lainsäädännölliset suhteet estäneet häntä
työskentelemästä itsenäisesti. Mistäpä silloin siis käsityöläissällejä
olisi tullut?
Nämä olosuhteet muuttuivat 1300-luvulla. Kehittyy erityinen sälliluokka
omine oikeuksineen, ja oppilaslaitos saa määrättyjä muotoja. _Maurer_,
tunnettu germanilaisten omaisuus- ja oikeus-järjestyksen tutkija,
otaksuu, että käsityön uudestaan järjestäminen olisi tapahtunut
ritarikuntien esikuvan mukaan. Samoin kuin niissä tehdään ero
hovipoikien, asemiehien ja ritarien välillä, niin ammattikunnallisessa
käsityössä on oppipoikia, sällejä ja mestaria. Luultavaa on kumminkin,
että tähän toki muutkin seikat ovat vaikuttaneet.
Käsityö tuli 1300-luvulla tärkeimmäksi elinkeinoksi kaupungeissa,
voittaen merkityksessä ei ainoastaan _maanviljelyksen_, vaan usein
vieläpä _kaupankin_. Käsityöläiset tulivat yhä varakkaammiksi,
ammattikunnat yhä mahtavammiksi ja kunnioitetummiksi, niiden vaikutus
kaupungin hallintoon yhä suuremmaksi.
Muutamat käsityöläiset tulivat varallisuutensa kautta sellaiseen
asemaan, että he saattoivat pitää apureja. Ammattikunnat olivat
päässeet vaikuttamaan lainsäädäntöön ja niillä oli siis tilaisuus
saada yhteiskunnan suojaa yksityisille eduilleen. Mutta samat
olosuhteet, jotka aikaansaivat tämän kehityksen, synnyttivät myöskin
yhteiskunta-aineksia, joista käsityöläismestarit saattoivat ottaa
apurinsa.
Käsityön ja kaupan edistyminen sai aikaan vallankumouksen maaseudunkin
olosuhteissa. Palaamme likemmin tähän seikkaan kun puhumme
talonpoikaissodan syistä. Tässä lienee kylläksi, kun mainitsemme, että
tämä muutos ei ainoastaan johtanut talonpoikaissotaan, vaan myöskin
sai aikaan köyhtyneen maaväestön jatkuvan virtaamisen kukoistaviin
kaupunkeihin, joiden luultiin tarjoavan suojaa ja vapautta ja mukavaa
elämää.
Teoksessaan väestön olosuhteista Frankfurtista 14:nnellä ja 15:nnellä
vuosisadalla on Bücher selvästi osottanut, kuinka suuri oli väestön
virtaaminen (suhteellisesti) suurempiin kaupunkeihin ja kyliinkin. Tämä
lisääntyminen suurenee, mitä enempi lähenemme 16:nnetta vuosisataa.
Mutta myöskin se piiri, mistä lisäväkeä virtaa, laajennee yhä. Mutt'ei
suinkaan koko ulkoapäin tapahtunut lisäys sulautunut porvaristoon.
Kaupungin irtaimen väestön täytyi myöskin kasvaa, vaikk'ei tästä mitään
tilastoa olekaan voitu saada. Tiedetään toki, että _köyhien_ luku
saksalaisissa kaupungeissa oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen
alussa tavattomasti kasvanut. Hamburgissa kerrotaan 16-24 prosenttia
väestöstä olleen köyhiä; Augsburgissa taasen mainitaan niitä v. 1520
olleen 2,000. Ja kaikki, mitä tiedämme silloisista oloista, osottaa
maaseudun köyhtyneiden kaupunkeihin virranneiden ainesten olleen
suurena syynä siihen, että ryysyköyhälistö kaupungeissa oli tullut niin
tavattoman lukuisaksi.
Useimmat vastatulleista kokivat hankkia leipänsä käsityöllä tai ainakin
saada lapsensa oppimaan jotakin käsityöammattia. Käsityöläismestarit
saivat nyt kylliksi sällejä ja oppilaita, pianpa enemmänkin kuin
haluaisivat. Sillä sällit luonnollisesti kokivat tulla itsenäisiksi,
päästä mestareiksi niin pian kuin mahdollista; käsityöläisten luku
kasvoi nopeammin kuin heidän tuotteittensa menekki. Ennen oli
ammattikunta ottanut jokaisen vastatulleen ammattitoverin voimansa
lisänä avoimin sylin vastaan, -- nyt tuli tuo tulokas vastenmieliseksi
kilpailijaksi jo ennestäänkin lukuisille tovereille. Ammattikunnan
mahti ei ollut enää jäsenten nyrkeissä, vaan heidän rahakukkaroissaan,
ja nämä tietysti paisuivat sitä enempi, kuta vähempi kilpailijoita
oli ammatissa. Ammattikunnat tulivat sentähden yhä suljetuimmiksi. Ne
alkoivat yhä enempi käyttää valtiollista ja taloudellista valtaansa
vaikeuttaakseen vieraitten, erittäinkin maalaisaineksien pääsemistä
käsityöläisuralle. Ja samalla pyrittiin muuttamaan mestarioikeutta
yhä vaikeammin saavutettavaksi yksinoikeudeksi. Ne säädökset, jotka
tähtäsivät tähän päämäärään, eivät syntyneet suinkaan vasta sinä
aikakautena, jolloin ammattikuntalaitos "luutui". Ne alkoivat esiintyä
jo 1300-luvulla ja olivat pääasiassa saaneet lopullisen muotonsa
1500-luvulla. Ne ovat siis juuri ammattikuntalaitoksen hedelmiä
sen ollessa kukoistuksessaan, juuri sellaisena kuin se tätä nykyä
kummittelee niiden monien haaveilijain mielessä, jotka koettavat
herättää ammattikuntia uudestaan henkiin.