Sitä ristiriitaa, joka oli yksityisperheen ja kommunistisesti
järjestetyn nautinnon ja käytön välillä, ei voitu poistaa muuten
kuin tavattomalla innostuksella. Sellaista olikin ensimäisissä
kristityissä seurakunnissa olemassa. Mutta samassa määrässä kuin
kristittyjen lukumäärä kasvoi, täytyi myöskin luonnollisesti käydä
suhteellisesti pienemmäksi yksilöjen lukumäärä, joilla oli noita
erikoisia taipumuksia. Ja jokapäiväisihmisten seassa eivät vaipuvan
Rooman yhteiskunnalliset olot todellakaan voineet synnyttää tehokasta
innostusta.
Senpävuoksi kristityissä seurakunnissakin yksityisperhe pian voitti
kulutuskommunismin. Koti-ateriat tulivat tavallisiksi, agaapit
rajottuivat yhä enemmän juhlatilaisuuksiksi. Täten rajotettuina ne
kuitenkin pysyivät olemassa kristinuskon ensimäisen vuosisadan.
Mutta sitten ne kokonaan hävisivät ja muuttuivat pelkäksi köyhien
ruokkimiseksi, jota rikkaat silloin tällöin laittoivat, itse ottamatta
aterioihin osaa.
Huolenpito perheen suhteen joutui taas etualalle. Ainoastaan se, mitä
tämä ei tarvinnut, kuului yhteisölle, kirkolle. Kaikkien jäsenten
omaisuuden yhteinen käyttäminen supistui siihen, että kukin yksityinen
antoi sen, mitä hänellä oli _liikaa_, seurakunnan rahastoon. Tämän
muodon sai pian kristillinen kommunismi käytännössä.
Mutta kun samat keisari-ajan yhteiskunnalliset olot, jotka tekivät
kommunismin mahdottomaksi, kuitenkin olivat suotuisia kommunististen
mielipiteitten syntymiselle, niin pysyivät alkukristillisyyden
kommunistiset perimäopit kauan vireillä. Lakkaamatta nousi uusia
kommunistisia lahkoja, ja kirkollinenkin järjestys nim. katolinen,
joka vihdoin voitti kilpailijansa, pysyi vielä kauan teoretisesti
kommunistisena.
Kirkko-isät pauhasivat aivan kuin ennenkin rikkautta ja arvonerotusta
vastaan. "Te kurjat", niin huudahtaa neljännellä vuosisadalla pyhä
Basilius rikkaille, "kuinka aijotte puolustautua ijankaikkisen tuomarin
edessä?... Te vastaatte minulle: Kuinka voisin olla väärässä, kun en
muuta tee kuin pidän sen, mikä on omaani? Mutta minä kysyn teiltä:
mitä te nimitätte omaisuudeksenne? Keneltä olette sen saaneet? Te
menettelette niinkuin teatterissakävijä, joka koettaisi ottaa kaikki
paikat itselleen ja tahtoisi estää muita tulemasta sisälle, yksinään
pitäen sen, joka on kaikkia varten. Mitenkä muuten pysyvät rikkaat
rikkaina, kuin ottamalla itselleen tavaroita, jotka ovat kaikkien
omia? Ellei kukaan ottaisi itselleen enempää, kuin mitä tarvitsee
ylläpidokseen, ja jättäisi loput toisille, ei olisi olemassa rikkaita
eikä köyhiä".
Vielä kuudennella vuosisadalla kirjotti Gregorius Suuri: "Ei ole
siinä kyllin, ettemme muilta ota heidän omaisuuttaan, emme ole
syyttömiä niin kauan kuin pidämme itsellämme omaisuutta, jonka Jumala
on luonut kaikkia varten. Se, joka ei muille anna, mitä hänellä
on, on miehentappaja ja murhaaja, sillä kun hän pitää itsellään
sellaista, joka olisi voinut olla köyhille avuksi, voipi sanoa,
että hän päivittäin tappaa niin monta, kuin olisi voinut elää hänen
yltäkylläisyydestään. Jos jaamme niille, jotka ovat tarpeessa, emme
anna heille mitään, joka on meille kuuluvaa, vaan joka on heille
kuuluvata. Sellainen ei ole mitään laupeudentyötä, vaan ainoastaan
velan maksamista."
Merkillisimpiä todisteita alkukristillisyyden kommunistisesta
luonteesta on Johanneksen, jota tulisen kaunopuheisuutensa tähden
kutsuttiin Krysostomukseksi ("kultasuuksi"). Hän syntyi v. 347
Antiokiassa ja yleni vihdoin Konstantinopolin patriarkaksi
(pääpiispaksi), mutta keisari Arkadius ajoi hänet maanpakoon, kun
hän pelottomasti moitti sitä siveettömyyttä, joka pääkaupungissa ja
vallankin hovissa vallitsi, ja hän kuoli maanpaossa Armeniassa v. 407.
Yhdennessätoista homiliossaan (saarnassaan), jonka aihe oli Apost.
teoista, johtuu tämä rohkea mies puhumaan ensimäisten kristittyjen
kommunismista. Hän mainitsee seuraavan kohdan Apost. teoista (4
1. 33 v.): "Suuri armo oli heidän kaikkien päällänsä, eikä heidän
joukossaan ollut ainoatakaan tarvitsevaista", ja jatkaa: "Ei kukaan
ollut tarpeessa, sillä he antoivat niin innokkaasti. He eivät
antaneet osaa ja pitäneet itse toista, he poistivat erilaisuuden mitä
kiitettävimmällä tavalla. Mutta he eivät uskaltaneet antaa lahjojansa
tarvitsevaisten käsiin, eivät ylpeällä alentuvaisuudella, vaan he
laskivat kaikki apostolien jalkoihin ja tekivät heidät herroiksi ja
lahjojen jakajiksi. Mitä tarvittiin, se otettiin yhteisön varoista,
eikä yksityisten omaisuudesta. Sen kautta voitettiin se seikka, ettei
antaja turhamaisesti pöyhkeillyt.
"Jos me nyt tekisimme samalla tavalla, niin eläisimme onnellisempina,
sekä rikkaat että köyhät.
"Ajatelkaammepa asiaa! Kaikki jättävät sen, mitä heillä on, yhteiseksi
omaisuudeksi. Paljoko rahoja luulisitte siitä tulevan? Minä oletan,
että jos jokainen yksityinen antaa kaikki rahansa, peltonsa, tilansa ja
talonsa -- en tahdo puhua orjista, sillä ensimäisillä kristityillä ei
liene sellaisia ollut, koska he kai päästivät ne vapaiksi -- saadaan
kumminkin kokoon miljoona naulaa kultaa, ehkäpä todennäköisesti kaksi
tai kolmekin miljoonaa.. Sano minulle sitten, montako asukasta on
meidän kaupungissamme (Konstantinopolissa)? Ja montako kristittyä?
Eikö heidän lukunsa nouse satoihin tuhansiin? Ja montako köyhää meillä
on? En luule, että heitä on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta. Kuinka
paljon tarvittaisiin päivässä heidän ruokkimiseensa? Jos he söisivät
yhteisissä pöydissä, eivät kustannukset voisi olla kovin suuret.
Luuletko silloin, että niin tavattoman suuri aarre, kuin meidän,
voisi milloinkaan tyhjentyä. Ja eikö Jumalan siunaus vuotaisi meille
tuhatkertaisena? Emmekö voi tehdä maasta tai vaan valtakuntaa? Jos tämä
on niin loistavana esiintynyt noiden kolmen tai viidentuhannen ihmisen
(ensimäisten kristittyjen) seassa, eikä kukaan heistä ollut puutteessa,
kuinka paljoa paremmin kävisikään se laatuun näin suurelle joukolle?
Eikö jokaisen tulijan ole tuotava lisää osaltansa.
"Omaisuuden hajanaisuus tuottaa suurempaa kulutusta ja sen kautta
köyhyyttä. Ajatelkaammepa taloa, jossa on mies, vaimo ja kymmenen
lasta. Vaimo on kankuri, mies saa ansionsa muualta. Tarvitsevatko
he enemmän, jos he yhdessä asuvat samassa talossa tai jos elävät
erillään? Ilmeisesti enemmän, jos elävät erillään. Jos nuo kymmenen
poikaa menee kukin eri taholle, niin he tarvitsevat kymmenen huonetta,
kymmenen pöytää, kymmenen palvelijaa ja kaikkea samassa suhteessa
monenkertaisesti. Ja mitenkä on orjajoukon laita? Eikö heidän,
kustannusten välttämiseksi, anneta kaikkien syödä samassa pöydässä?
Hajanaisuus johtaa säännöllisesti tuhlaavaisuuteen, yhdessäolo taas
säästäväisyyteen. Sillä tavoin eletään nyt luostareissa ja sillä
tavoin uskovaiset elivät ennen. Kuka siihen aikaan kuoli nälkään?
Kuka ei tullut runsaasti ravituksi? Ja kumminkin ihmiset pelkäävät
tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen. Koettakaammepa
toki asiaa! Mikä suuri siunaus siitä olisikaan seurauksena! Sillä jos
siihen aikaan, jolloin uskovaisten lukumäärä oli niin vähäinen, jolloin
koko maailma meitä vihamielisenä vastusti eikä lohdutusta missään
näkynyt, meidän edeltäjämme kuitenkin rohkeasti esiintyivät, kuinka
paljoa luottavaisempia saatammekaan olla nyt, kun uskovaisia Jumalan
armosta on kaikkialla! Kukapa silloin vielä tahtoisi jäädä pakanaksi?
Luullakseni ei kukaan. Me vetäisimme kaikki puoleemme ja saisimme
suostumaan itseemme."
Lopuksi Krysostomus kehottaa toteuttamaan hänen esityksensä.
Tämä raitis, puhtaasti taloudellinen, kaikesta uskonnollisesta
haaveilusta vapaa saarna on kaikissa suhteissa varsin merkillinen.
Se osottaa meille selvästi, miltä alkukristillisyyden kommunismi
näytti, osotti että sen tarkotuksena oli käyttäminen, eikä tuotanto.
Krysostomus koettaa saada kuulijansa kommunismin puolelle laskemalla
heille, kuinka paljon taloudellisempaa on pitää yhteistä taloutta
kuin useita pienempiä. Mutta hän ei sanallakaan lausu, kuka tuottaa
sen kaiken, mitä tämä kommunistinen taloudenhoito tarvitsee. Siinä
suhteessa näet kaikki jäisikin sille kannalle, millä se oli.
Krysostomuksen ehdotusta ei milloinkaan toteutettu. Hänhän meille
itse sanoo, kuinka paljon kirkon alkujansa kommunistinen luonne on
muuttunut: "Ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä
äärettömään mereen." Ja yhtä selvästi lausuivat kirkon muutkin
opettajat mielipiteensä. Juuri heidän kiihkeät hyökkäyksensä rikkaita,
_kristittyjä_ rikkaita vastaan, osottavat parhaiten, ettei ainoastaan
kommunismin harjottaminen, vaan sen henkikin, yhdenvertaisuuden ja
veljeyden tunne, oli nopeasti katoamassa.
Vielä kerran näyttäytyi tässä todeksi se seikka, että aineelliset
olosuhteet ovat vahvemmat kuin aatteet, ja että edelliset hallitsevat
näitä viimeksimainittuja. Kirkon oli ehdottomasti pakko sovittaa
oppinsa niiden muuttuneiden olosuhteiden mukaiseksi, joihin se yhä
levitessään oli joutunut. Kun ei voitu päästä eroon kommunistisesta
perimäopista, koetettiin sen sijaan selittää sitä uudella tavalla ja
käyttämällä runsaasti viisasteluja -- joka olikin sen ajan filosofien
maun mukaista -- sovittaa se todellisuuden kanssa.
Kristinoppi luopuu nyt aikeestaan ratkaista köyhyyden problemi ja
hävittää eroitus köyhän ja rikkaan väliltä. Ensimäiset kristityt
väittivät, ettei yksikään rikas saattanut tulla taivaanvaltakuntaan
s.o. päästä heidän yhteyteensä muulla ehdolla kuin että hän antoi
köyhille kaikki mitä hänellä oli. Taivaanvaltakunta on ainoastaan
köyhiä varten, ajateltiin silloin. Nyt selitettiin nämä puhtaasti
aineelliset suhteet henkisiksi.
"Kirkko oli", niin selittää esim. Ratzinger "Kristillisen köyhäinhoidon
historiassaan" tuota uutta teoriaa, "määrätty ainoastaan köyhiä
varten, rikkaat olivat suljetut siitä pois. Mutta näiden omaisuudesta
luopumisen ei tarvitse olla täydellinen kieltäytyminen siitä, siinä oli
kylliksi, jos rikas luopuu kaikesta sen _kohtuuttomasta nauttimisesta_,
kaikesta halustaan siihen, lyhyesti sanoen _ahneudesta_... Hänen täytyi
erottaa sydämensä kaikesta maallisesta rikkaudesta". Saman mukavan
selityksen hyväksyvät vielä tänä päivänä kaikki kristilliset kirkot,
vieläpä nekin, jotka jyrkimmin pitävät kiinni kirjaimesta.
Näin kristinusko osasi päästä kommunistisesta alkuperästään. Mutta
tässä laimennetussakin muodossa se vaikutti vielä kautta vuosisatojen,
voimakkaasti ehkäisten alemman kansan kurjuutta, hätää lieventäen,
vaikk'ei se tosin voinutkaan sitä poistaa. Ja siinäpä ehkä onkin sen
edistyvän leviämisen tärkein vaikutin.
Kuta mahtavammaksi kristinusko tuli, sitä voimattomammaksi osottautui
se aikansa yhteiskunnalliseen kysymykseen nähden. Ei siinä kyllin,
että kristinoppi osottautui kykenemättömäksi poistamaan niitä
luokkaerotuksia, joita se tapasi, -- samassa määrin kuin sen valta ja
rikkaus lisääntyivät, loi se itse uuden luokkavastakohdan. Kirkossa
muodostui vallitseva luokka, _"klerus"_, papisto, jonka vallan alle
rahvas, "laici",[10] maallikkosääty, kuului.
Alkuansa vallitsi kristityissä seurakunnissa täydellinen itsehallinto.
Seurakunnan jäsenet valitsivat luottamusmiehet, piispat ja presbyterit,
omasta piiristään, ja näiden tuli tehdä tili toimestaan seurakunnalle.
Viroista ei ollut mitään etuisuuksia.
Mutta kun eri seurakunnat tulivat yhä suuremmiksi ja rikkaammiksi
kasvoi johtajien työ niin paljon, ettei näitä virkoja enää voitu
hoitaa yhteiskunnallisen ammatin ohella. Työtä täytyi sentähden
jakaa, kristittyjen seurakuntien virat rupesivat vaatimaan miehensä
yksinomaan itseänsä varten. Kirkon omaisuutta ei nyt enää voitu käyttää
yksinomaan köyhien auttamiseksi; sillä siitä täytyi myöskin maksaa
hallintokustannukset, kustannukset seurakunnan kokoushuoneustoista sekä
seurakunnan virkamiesten ylläpidosta.
Suurin osa seurakuntien väestöstä oli kuitenkin, niinkuin olemme
nähneet, ryysyläisköyhälistöä, ja sellaiset eivät milloinkaan ole
kyenneet säilyttämään sitä valtaa, jonka kansanvaltainen hallitusmuoto
on antanut heidän käsiinsä. Tätä voivat he tehdä yhtä vähän
kirkonpiirissä kuin ennen tasavallassa. Kirkonpiirissä myivät ja
menettivät he sen piispalleen, samoin kuin he ennen tasavallassa olivat
sen menettäneet sesarilleen.
Piispan tuli hoitaa seurakuntansa omaisuutta ja määrätä, kuinka kirkon
tuloja oli käytettävä. Hänellä oli täten ryysyläisköyhälistöä vastaan
tavaton valta, ja se kasvoi sitä mukaa, mitä suurempia rikkauksia
kirkko kokosi. Piispat tulivat valitsijoistaan yhä riippumattomammiksi,
nämä yhä riippuvaisemmiksi heistä.
Käsi kädessä tämän kehityksen kanssa kulki yksityisten seurakuntien,
jotka alkuansa olivat olleet aivan itsenäisiä, lähempi yhdistäminen
yhdeksi suureksi yhteydeksi, yhteiskirkoksi. Sama katsantotapa, samat
tarkotusperät, samat vainot saattoivat yksityiset seurakunnat jo
aikaisin tekemisiin toistensa kanssa kirjeiden ja lähettiläiden kautta.
Toisen vuosisadan loppupuolella oli monessa Kreikan ja Aasian paikassa
tultu niin pitkälle, että muutamien maakuntien seurakunnat muodostivat
lujia, yhteistä järjestystä noudattavia yhteisöjä, joiden korkeimpina
määrääjinä olivat luottamusmiesten kongressit, piispojen kokoukset.
Tämä luonnollisesti auttoi piispojen kohoamista seurakunnan jäseniä
mahtavammiksi.
Vihdoin yhdistettiin valtakunnan kaikki kristityt seurakunnat yhdeksi
ainoaksi yhteisöksi, ja neljännellä vuosisadalla pidetään jo ensimäiset
koko valtakuntaa käsittävät kirkolliskokoukset (ensimäinen Nikeassa v.
325).
Näissä kokouksissa olivat taas ne piispat vallalla, jotka edustivat
mahtavimpia ja rikkaimpia seurakuntia. Ja niin tuli vihdoin Rooman
piispa länsimaisen kristikunnan pääksi.
Koko tämä kehitys ei tietystikään voinut tapahtua ilman ankaroita
taisteluja. Siinä taisteltiin valtiovaltaa vastaan, joka ei tahtonut
sallia uuden valtion syntymistä valtioon, siinä oli taisteluja
erityisten järjestöjen välillä ja niiden keskuudessa, siinä taisteltiin
vihdoin pappien ja kansan välistä taistelua, ja tavallisesti kansa veti
lyhemmän korren. Jo kolmannella vuosisadalla oli kansalla kaikkialla
jäljellä ainoastaan oikeus asettaa kirkon palvelijat virkoihinsa. Nämä
olivat nyt järjestyneet suljetuksi yhdyskunnaksi, joka itse täydensi
itsensä ja mielin määrin käytti kirkon varoja.
Tästä hetkestä alkaen oli kirkko se laitos Rooman valtakunnassa,
joka eteenpäin pyrkivälle nerolle tarjosi parhaat kohoamisen
mahdollisuudet. Valtiollista tietä ei enää voinut kohota arvoon, sitten
kun valtiollinen elämä oli sammunut. Sotapalvelus oli melkein kokonaan
jätetty palkattujen muukalaisten toimeksi. Taide ja tiede pysyivät töin
tuskin hengissä. Ainoastaan kirkossa oli vielä tavattavana liikettä
ja elämää, ja siinä helpoimmin saattoi kohota yhteiskunnalliseen
valtaan. Miltei kaikki se työvoima ja nero, joka pakanamaailmassa vielä
oli, kääntyi kristinuskoon ja rupesi kirkon palvelukseen. Kirkko oli
taistellessaan valtiovaltaa vastaan osottautunut voittamattomaksi, nyt
oli sen vuoro käyttää tätä tarkotuksiinsa.
Jo neljännen vuosisadan alussa eräs kavala kruununtavottelija,
Konstantinus, huomasi, että se pääsisi voitolle, joka osaisi taivuttaa
kristittyjen jumalan suosiolliseksi itselleen, s.o. se, joka joutuisi
hyviin väleihin kristittyjen pappien kanssa. Hänen kauttansa
kristinoppi tuli vallitsevaksi ja pian ainoaksi uskonnoksi Rooman
valtakunnassa.
Nyt kirkon omaisuus lisääntyi vasta oikein nopeasti. Keisarit ja
yksityiset koettivat kilvan lahjoilla ostaa tuon uuden vallan
suosiota. Toiselta puolen näkivät keisarit itsellään olevan yhä
enemmän syytä jättää kirkollisen virkavallan huolehdittavaksi useita
valtion ja kunnan toimia, joita rappeutunut valtiovalta ei enää voinut
kunnollisesti hoitaa, ja tähänkin tarvitsi kirkko taas uusia tuloja.
Seurakunnan jäsenien kirkolle antamat lahjat olivat ennen olleet
aivan vapaa-ehtoisia. Sen jälkeen kun kirkko oli saanut valtiovallan
suojaksensa, nousi kysymys säännöllisistä veronmaksuista. _Kymmenykset_
pantiin käytäntöön. Aluksi niitä koottiin vain siveellisin keinoin,
mutta lopuksi pakkokeinojenkin avulla.
Kirkko tuli nyt suunnattoman rikkaaksi, ja sen papisto täydellisesti
riippumattomaksi maallikoista. Ei ihme silloin, että kirkko herkesi
käyttämästä varallisuuttaan köyhien hyväksi! Papisto käytti sitä omaksi
hyväkseen, ahneus ja ylellisyys pääsivät valtaan kirkossa, erittäinkin
rikkaissa seurakunnissa, niinkuin Roomassa, Konstantinopolissa,
Aleksandriassa y.m. Näin muuttui kirkko kommunistisesta laitoksesta
tavattoman suureksi nylkemiskoneistoksi, jommoista ei maailma ennen
ollut nähnyt. Jo viidennellä vuosisadalla huomaamme, että roomalaisessa
kirkossa tulot jaettiin neljään osaan. Yksi osa tuli piispalle,
yksi hänen papistolleen, yksi jumalanpalvelusta varten (kirkkojen
rakentamiseksi ja ylläpidoksi y.m.), ja ainoastaan _yksi_ osa annettiin
köyhille. Nämä kaikki yhteensä eivät saaneet muuta kuin mitä piispa
yksinään!
Ja kuitenkin on luultavaa, että tämän nelijaon tarkotuksena oli
suojella köyhiä, niin että hekin jotain saisivat, ettei kaikki menisi
herrojen sielunpaimenien maallisen hyvän ylläpitoon.
Kristinopin kommunistista sisällystä ei toki sittenkään voitu kokonaan
hävittää, niin kauan kuin ne olosuhteet, joista se oli lähtenyt,
edelleenkin olivat olemassa. Niin kauan kuin Rooman valtakunta oli
olemassa, vieläpä kansainvaelluksenkin aikana, pidettiin kirkon
omaisuutta ikäänkuin köyhien perintö-osana, eikä kukaan kirkon
opettaja, ei myöskään mikään kirkolliskokous tahtonutkaan sitä kieltää.
Perinnön hoitokustannukset olivat kyllä tulleet hiukan korkeiksi
ja nielivät joskus koko tulonkin, mutta sellaistahan huomataan
hyväntekeväisyysyrityksissä yleensä. Sen vuoksi ei toki kukaan olisi
uskaltanut väittää, että hoitajat olisivat olleet omaisuuden omistajia.
Tämä viimeinen askel, jonka piti sotkea täydelleen tuntemattomaksi
kirkon kommunistinen alkuperä, voitiin ottaa vasta sitten kun
hyökkäävät germanit olivat asettaneet roomalaisen maailman ja samalla
myöskin kirkon aivan uudelle yhteiskunnalliselle pohjalle.