Samoin kuin Kreikan rappeutuessa, täytyi Rooman keisariajallakin
kaikkien ajattelevien ihmisten, kaikkien, joilla oli jotakin tuntoa
kärsiviä veljiänsä kohtaan, miettiä jotakin keinoa päästäkseen
vallitsevista pelottavista olosuhteista.
Tietystikin esiintyi mitä erilaisimpia ehdotuksia. Platoninkin
ihanne herätettiin jälleen henkiin, mutta se saattoi nyt vaikuttaa
vielä vähemmän kuin alkuaikanaan. Uusplatonilainen Plotinus, joka
eli kolmannella vuosisadalla, oli korkeampain luokkain kunnioittama,
olipa vielä niin hyvissä väleissä keisari Gallianuksen ja keisarinna
Saloninan kanssa, että saattoi tuumia perustavansa kaupungin
platonilaisen yhteiskunnan malliin. Mutta tämä muotifilosofin
salonkikommunismi oli vain yksi niistä monista leikeistä, joilla
rikkaat vetelehtijät kuluttivat aikaansa. Tuumaa ei edes koetettukaan
toteuttaa, ellei toteuttamisyrityksenä pidetä sitä, että keksittiin
siirtolalle nimi -- Platonopolis, Platonin kaupunki.
Valtiovaltaa kohdeltiin yleisellä epäluulolla ja
välinpitämättömyydellä. Yhteiskuntaruumiin mätäneminen oli jo niin
pitkälle ehtinyt, ettei saattanut odottaa, että kukaan kuolevainen,
vaikka hän olisikin ollut mahtavin sesareista, kykenisi siinä uutta
eloa herättämään. Ainoastaan yli-inhimillinen valta, ainoastaan ihme,
saattoi jotakin sellaista aikaansaada.
Ne, jotka eivät voineet ihmeitä uskoa, vajosivat synkkään pessimismiin
tai etsivät lohdutusta tyhjähenkisistä nautinnoista. Mutta toivehikkaat
intoilijat, joille kumpikaan keino ei sopinut, rupesivat ihmeitä
uskomaan. Etenkin oli asianlaita näin alemmissa kansankerroksissa,
jotka painavimpana tunsivat yleisen taantumuksen ja joilla ei ollut
varoja huvituksiin ja jotka eivät siis myöskään tunteneet sitä
pohmeloa, joka kärkkäästi seuraa sellaisia ja helposti herättää
pessimistisen mieli-alan. Etupäässä heidän joukossaan sai alkunsa se
ajatus, että taivaasta oli piakkoin tuleva pelastaja perustamaan maan
päälle ihanan valtakunnan, jossa ei olisi sotaa eikä kärsimyksiä, vaan
jossa vallitsisi ilo, rauha ja loppumaton autuus. Tämä lunastaja oli
Herran voideltu -- Kristus.[7]
Kun kerran oli ruvettu ihmeitä uskomaan oli mielikuvitukselta
poistettu kaikki esteet ja jokainen uskovainen saattoi kuvailla
tulevaa valtakuntaa mielessänsä miten loistavin värein vaan halusi.
Ei ainoastaan yhteiskunta, vaan koko luonto oli muuttuva, kaikki
vahingollinen oli siitä katoava, kaikki nautinnot, joita se tarjoo,
tulisivat rajattomasti suurennettuina ilahuttamaan ihmistä.
Ensimmäinen kristillinen kirjotus, jossa tällaisia odotuksia mainitaan,
on tuo n.s. _"Johanneksen ilmestys"_, apokalypsi. Se on nähtävästi
kirjotettu vähän jälkeen keisari _Neron_ kuoleman. Siinä ennustetaan,
että piakkoin on pelottava taistelu tapahtuva takaisinpalaavan Neron,
Antikristuksen, ja takaisinpalaavan Kristuksen välillä, taistelu, johon
koko luonto ottaa osaa. Kristus on vihdoin voittava, ja perustava
tuhatvuotisen valtakunnan, jossa hurskaat hallitsevat hänen kanssansa,
ja jossa kuolemalla ei heihin nähden ole mitään valtaa. Mutta ei siinä
kylliksi. Tämän valtakunnan lakattua olemasta, on syntyvä uusi taivas
ja uusi maa ja tämän maan päälle uusi Jerusalemi, autuuden asuinsija.
Tuhatvuotinen valtakunta -- se on alkukristillisyyden
"tulevaisuudenvaltio". Sen mukaisesti kutsutaan kaikkia määrättömiä
odotuksia tulevan yhteiskunnan tulemisesta tavallisesti
_"kiliastisiksi"_.[8]
Liittyen apokalypsiin on joukko kristittyjä oppi-isiä kristikunnan
ensimäisillä vuosisadoilla lausunut kiliastisia toiveita. Joskus
he ovat, kuten esim. Ireneus (toisella vuosisadalla) ja vielä
Lactantius (noin v. 320), kuvailleet tulevaa paratiisia maan päällä
varsin yksityiskohtaisesti ja loistavin, aistillisin värein.
Kuulkaammepa Ireneuksen unelmia viinistä ja rakkaudesta tulevaisessa
kristillisessä taivasvaltiossa: "Aika on tuleva, jolloin kasvaa
viiniköynnöksiä, joilla kullakin on kymmenentuhatta haaraa ja
jokaisella haaralla kymmenentuhatta suurta oksaa, jokaisella
suurella oksalla kymmenentuhatta pientä oksaa, jokaisella pienellä
oksalla kymmenentuhatta terttua, jokaisella tertulla kymmenentuhatta
viinirypälettä ja jokaisessa viinirypäleessä mehua kahteenkymmeneen
viinimittaan". Täytyy toivoa, että jano tuhatvuotisessa valtakunnassa
kasvaa samassa määrässä. Mutta Ireneus ei unhota, että on olemassa
muitakin iloja. "Nuoret tyttöset", hän kirjottaa, "huvitteleivat
nuorukaisten seurassa; ukoilla on sama etuisuus, ja heidän murheensa
häipyvät iloihin."
Vasta sitten, kun olosuhteet olivat muuttuneet kristinuskoon nähden,
kun se oli lakannut olemasta pelkkänä onnettomien ja sorrettujen,
köyhälistön orjien ja heidän ystäviensä uskona, kun se oli tullut
myöskin mahtavien ja rikkaitten uskonnoksi, joutui kiliasmi vähitellen
yleiskirkon epäsuosioon, sillä siinä oli aina vallankumouksellinen
sivumaku, oli aina ennustus olevan yhteiskunnan tulevasta
kukistumisesta.
Pyhä Augustinus (k. 430) oli ensimäinen kristityistä kirkko-isistä,
joka suorastaan vastusti tuota epämukavaksi käynyttä oppia, kokien
sofistisesti selittää apokalypsia. Hänen ajoistaan asti pidettiin
kiliasmia "kerettiläisyytenä". Yleiskirkko nosti tulevaisen
autuudenvaltakunnan ylös pilviin.
Kiliastiset odotukset ovat alkukristillisyyden henkisen elämän
tärkeimpiä ja luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä. Mutta samoin kuin
se on joutunut harhaan, joka luulee, että nykyinen sosialidemokratia
ammentaa voimansa jonkinlaisen "tulevaisuudenvaltion" lupauksesta,
samoin on myös erehdys, jos luullaan vanhimman kristillisyyden saaneen
pää-asiallisen voimansa kiliastisista aineksistansa.
Aivan samoin kuin sosialidemokratia, tuli alkukristillisyyskin niin
mahtavaksi, etteivät vallanpitäjät voineet sitä voittaa, sen kautta,
että se tuli kansajoukolle _välttämättömäksi_. Sen _käytännöllinen
vaikutus_, eikä sen _hurskaat haaveilut_, on hankkinut sille voiton.
Tahdomme nyt lähemmin tarkastaa tätä käytännöllistä vaikutusta.
Keisari-ajan suuri yhteiskunnallinen kysymys oli, kuten olemme
nähneet, alemman kansan köyhyys, pauperismi. Kaikki kokeet, jotka
valtion puolesta tehtiin sen vastustamiseksi, näyttäysivät turhiksi.
Useat keisarit ja yksityisetkin henkilöt kokivat lieventää sitä
hyväntekeväisyyslaitoksilla. Mutta tätä tapahtui aivan riittämättömässä
määrässä, eikä tuo ahne roomalainen virkavalta juuri ollutkaan sopivin
sellaisten laitosten hoitajaksi.
Pessimistit ja nautintoja harrastavat ihmiset tekivät pauperismin
vastustamiseksi samaa, kuin kaikkea muutakin yhteiskunnassa tavattavaa
pahaa vastustaessaan -- he eivät tehneet mitään. He selittivät olevan
sangen ikävää, että olosuhteet olivat huonot, mutta se oli muka
välttämätöntä, eikä filosofien pitänyt taistella välttämättömyyttä
vastaan.
Toisin tuumivat nuo toivovaiset intoilijat ja köyhälistö, joka itse
tunsi kurjuuden. He eivät voineet sitä tyyneinä katsella, heidän
_täytyi_ koettaa keksiä keino sen lopettamiseksi. Ne, joilta puuttuu
kaikki, eivät olleet autettavissa loppumattomilla unelmilla siitä
autuudesta, jonka Messias oli pilvistä tuopa alas maan päälle. Samoista
piireistä, joista kiliasmi sai alkunsa, tehtiin myös voimakkaita
yrityksiä vallitsevan kurjuuden poistamiseksi.
Nämä kokeet olivat pakostakin aivan toisenlaisia, kuin Gracchuksien
tekemät. Nämä olivat vedonneet valtioon; he olivat tahtoneet, että
köyhälistö anastaisi ja käyttäisi hyväkseen valtiollisen vallan. Nyt
kaikki valtiolliset liikkeet olivat lakanneet ja valtiovaltaan ei
yleensä kukaan luottanut. Ei valtion kautta, vaan sen selän takana,
valtiosta kokonaan riippumattomien järjestysmuotojen kautta, tahtovat
yhteiskunnalliset uudistajat antaa yhteiskunnalle uuden muodon.
Vielä tärkeämmäksi osottautui eräs toinen ehdotus. Gracchilainen liike
oli puoliksi maaseutua koskeva, se ei nojautunut yksinomaan kaupunkien
köyhälistöön, vaan myöskin taantumassa olevaan talonpoikaistoon.
Kaupunkiköyhälistön toinen jalka oli vielä talonpoikaissäädyssä.
Keisari-ajalla sitävastoin kaupunki ja maaseutu olivat jo kokonaan
erillään. Kaupunkien ja maaseudun asukkaat olivat kaksi kansakuntaa,
jotka eivät enään ymmärtäneet toisiaan. Kristillinen liike oli aluksi
yksinomaan suurkaupunki-ilmiö -- niin yksinomaan, että sana "paganus"
(= maakyläläinen), sai kristityn suussa merkityksen ei-kristitty
("pakana").
Tämän seikan läheisessä yhteydessä on ratkaiseva ero gracchilaisen ja
kristityn yhteiskunta-uudistuksen välillä. Edellinen tahtoi asettaa
talonpoikaismaanviljelyksen noiden suurien orjatilain sijalle ja sen
täytyi, kuten olemme nähneet, johdonmukaisesti tunnustaa yksityinen
omistusoikeus tuotannonvälikappaleisiin nähden.
Se luokka, joka painoi leimansa kristinoppiin sen ensiaikoina, oli
suurkaupunkien ryysyläisköyhälistö. Nämä ainekset olivat vieraantuneet
tekemästä työtä; koko tuotanto näytti heistä jotenkin yhdentekevältä,
heidän esikuvanansa olivat kedon liljat, jotka eivät kylvä eivätkä
kehrää ja kuitenkin kukoistavat. Kun he kokivat saada aikaan toista
omaisuudenjakoa, eivät he ajatelleet _tuotannonvälineitä_, vaan
_nautinnonvälineitä_. Kommunismi tässä suhteessa ei juuri näille
kansankerroksille ollut ollenkaan vierasta. Tasavallan myöhempinä
aikoina oli tavallista, että tarvitsevaisia silloin tällöin suurissa
joukoissa ilmaiseksi ruokittiin, tai että heille jaettiin elintarpeita.
Keisari-ajan alkuaikoinakin tätä vielä jatkui. Mikäpä silloin oli
lähempänä kuin järjestää nämä ruokailut ja jakamiset ja koettaa saada
aikaan järjesteellinen kommunismi tavattaviin nautinnonvälineisiin
nähden, osaksi tasaisesti kaikille jakamalla, osaksi niitä yhteisesti
käyttämällä?
Tämänlaatuisia kommunistisia aatteita syntyi ja pian myöskin
kommunistisia seurakuntia niitä toteuttamaan. Ensimäiset esiintyivät
itämailla, jotka olivat taloudellisessa kehityksessä pisimmälle
ehtineet, erittäinkin juutalaisten keskuudessa, jotka jo ennen
kristinoppia olivat kehittäneet apokalyptisiä odotuksia, ja joiden
keskuudessa jo noin vuoden 100:n vaiheilla e.a.a. tapaamme salaisen
kommunistiliiton, joka tunnettiin _essealaisten_ nimellä.
Näistä kertoo Josephus juutalaissodan historiassaan: "Rikkautta
he eivät pidä minkään arvoisena, mutta ylistävät kovin omaisuuden
yhteisyyttä, eikä heidän joukossansa tapaa ketään, joka olisi
varakkaampi kuin toinen. Heillä on laki, että kaikkien, jotka tahtovat
tulla heidän liittokuntaansa, täytyy jättää omaisuutensa yhteisesti
käytettäväksi, niin ettei heillä huomaa puutetta eikä ylellisyyttä,
vaan on heillä kaikki yhteistä niinkuin veljeksillä... He eivät asu
yhdessä jossakin kaupungissa, vaan heillä on kaikissa kaupungeissa
omat talonsa, ja kun heidän liittokuntaansa kuuluvia henkilöitä tulee
heidän luoksensa muualta, jakavat he näiden kanssa mitä heillä on ja
nämä voivat käyttää kaikkea kuten omaansa. He poikkeavat ilman mitään
toistensa luo, vaikkeivät koskaan olisi nähneetkään toisiansa, ja
esiintyvät niinkuin olisivat koko ikänsä tuttavallisesti seurustelleet
keskenänsä. He eivät keskenänsä tee mitään kauppaa, vaan toinen antaa
toiselle, mitä tämä ehkä tarvitsee; ellei jompikumpi voi vaihdossa
mitään antaa toiselle korvaukseksi, voi hän kumminkin, tarvitsematta
hävetä, pyytää, keneltä tahtoo, mitä tarvitsee".
Aivan samalla tavalla olivat ensimäiset kristityt seurakunnat
järjestetyt. Onko tässä, ja missä määrässä, tietoista jäljittelyä,
siitä ollaan eri mieltä. Yhtäläisyys voipi aivan hyvin riippua
siitä, että molemmat saivat alkunsa samanlaisista olosuhteista. Joka
tapauksessa tulivat kristityt seurakunnat essealaisia etevämmiksi
yhdessä pääkohdassa: niillä oli se kansainvälinen henki, joka vastasi
Rooman suurta maailmanvaltaa. Essealaiset taas pysyttäysivät yksinomaan
juutalaisuuden piirissä. He jäivätkin pieneksi lahkokunnaksi, jossa
ei koskaan liene ollut enempää kuin noin 4,000 jäsentä, kun taas
kristinusko valtasi koko Rooman valtakunnan.
Aluksi kristityt monella taholla kokivat saada voimaan täydellistä
kommunismia. Matteuksen 19 l. 21 v. Jesus sanoo rikkaalle
nuorukaiselle: "Jos sinä tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy,
mitä sinulla on, ja anna vaivaisille". (Vert. Markus 10: 21, Luukas
12: 33 ja 18: 22). Apostolien teoissa (4: 32, vertaa myöskin 2: 44)
kuvaillaan Jerusalemin ensimäistä seurakuntaa näin: "Ei myös kenkään
heistä sanonut mitään omakseen, kuin hänellä oli, vaan kaikki olivat
heillä yhteiset... Ja ei myös ollut yhtään tarvitsevaa heissä; sillä
kaikki, joilla pellot tai huoneet olivat, myivät ne ja toivat myytyin
hinnan ja panivat apostolien jalkain juureen: ja jokaiselle jaettiin
niinkuin kukin tarvitsi". Ananiasta ja Safiraa, jotka salasivat
seurakunnalta jotakin omaisuudestaan, rankaisi Jumala sentähden
kuolemalla.
Käytännössä tämänlaatuinen kommunismi johti siihen, että kaikki
tuotannonvälineet olisi muutettava nautinnonvälineiksi ja jaettava
köyhille, joka merkitsisi, jos se täydelleen toteutettaisi, kaikki
tuotannon loppua. Kuinka vähän ensimäiset kristityt, oikeita
kerjäläisfilosofeja kun olivat, välittivätkään siitä, kuinka tuotannon
kävisi, ei kuitenkin tietysti voinut rakentaa pysyväistä, suurempaa
yhteiskuntaa sellaiselle perustuksella.
Tuotannon silloinen kehitysaste vaati, että tuotannonvälineet
olisivat yksityisomaisuutta. Tästä tosiasiasta kristitytkään eivät
voineet päästä (luostarit olivat poikkeuksellisena ilmiönä, josta ei
milloinkaan voinut tulla yleistä yhteiskuntamuotoa; palaamme niistä
puhumaan seuraavassa toisten asiain yhteydessä). Kristittyjen piti
siis koettaa yhdistää yksityisomaisuus ja kommunismi toisiinsa. Tämä
ei nyt saattanut tapahtua Platonin malliin. Hän oli tehnyt kommunismin
yksin ylimysvallan yksinoikeudeksi ja pysyttänyt yksityisomaisuuden
vallitsevana rahvaan piirissä. Nyt päinvastoin juuri rahvas tarvitsi
kommunismia.
Yksityisomaisuuden ja kommunismin yhdistäminen tapahtui siten, että
kukin sai pitää omistusoikeutensa tuotannonvälikappaleisiin, mutta
kommunismi piti vallita _nautintoja käyttövälineihin_, etenkin
elintarpeisiin, nähden.
Luonnollisesti tätä eroa ei tehty niin selväksi teoriassa, siksi
selvillä ei oltu taloudellisesta seikoista, mutta käytäntö tähtäsi
siihen, ja tämä ero selittää meille kirkon opissa tavattavan näennäisen
ristiriitaisuuden, se kun ensimäisinä vuosisatoina samalla kertaa
ylisti yhteistä omaisuutta ja kielsi jokaisen todellisen hyökkäyksen
yksityisomaisuutta vastaan.
Omistajien tuli pitää tuotannonvälineensä ja käyttää niitä, etenkin
maata, sitävastoin tuli heidän jättää kristityn seurakunnan
käytettäväksi ne kidutusvälineet, jotka heillä oli ja joita he
hankkivat -- ruoan, vaatteet, asunnon ja rahat sellaisten ostamiseen.
"Omaisuuden yhteisyys oli siis ainoastaan _käyttämisen_ yhteisyyttä",
kirjottaa J. L. Bogel. "Jokaisella kristityllä oli tuon veljellisen
liiton perustuksella oikeus kaikkeen, mitä seurakunnalla oli, ja hän
voi hädän sattuessa vaatia, että varakkaat jäsenet antaisivat hänelle
sen, mitä hän tarvitsi. Kristitty, jolla ei ollut taloa, saattoi esim.
pyytää asuntoa toiselta, jolla oli pari taloa; mutta viimeksimainittu
pysyi kumminkin talojen omistajana." Liikkuvat elämäntarpeet, kuten
rahat, koottiin erittäin valittujen seurakunnan palvelijain luo, joiden
tehtävänä oli johtaa ja järjestää lahjojen jakamisesta.
Tämän vaikka vain osittaisenkin yksityisomaisuuden tunnustamisen
kautta, oli ensimäisen kristikunnan täydellinen kommunismi jo murrettu.
Mutta toiseenkin suuntaan heikkeni se.
Kidutusvälineitä koskeva kommunismi on, kuten jo olemme nähneet
puhuessamme Platonin valtiosta, mitä likeisimmässä yhteydessä _perheen_
ja _yksiavioisuuden poistamisen_ kanssa. Tämän tarkotuksen voipi
saavuttaa kahdella tavalla, joko pitämällä naiset ja lapset yhteisinä
taikka kokonaan kieltäytymällä sukupuolisuhteista, celibatin[9]
kautta. Platon valitsi edellisen keinon, essealaiset jälkimäisen. He
suosivat naimattomuutta. Kristinuskokin koki ensimäisissä jyrkästi
kommunistisissa yrityksissään saada perheen ja avioliiton poistetuksi,
erittäinkin sillä asketisella tavalla, joka parhaiten vastasi ajan
surkeanvoivottelevaa mielialaa. Onpa kuitenkin ollut olemassa
kristittyjä lahkokuntia esim. aatamilaiset, eräs gnostilainen lahko
toisella vuosisadalla, jotka ovat opettaneet ja käyttäneet elämän
iloisempaa muotoa perhe- ja avioliittolaitoksen poistamiseksi.
Matteuksen evankeliumissa (19 1. 29 v., vert. Markus 10: 29, Lukas
18: 29), sanoo Kristus: "Ja jokainen, kuin luopuu huoneista taikka
_veljistä_ taikka _sisarista_ taikka _äidistä_ taikka _emännästä_
taikka _lapsista_ taikka pellosta minun nimeni tähden, hänen pitää
satakertaisesti saaman, ja ijankaikkisen elämän perimän". Ja Lukaksen
evankeliumissa (14: 26; vert. Matt. 10: 37 sekä myöskin 12:46; Mark.
3: 31, Lukas 8: 20) huudahtaa Kristus: "Jos joku tulee minun tyköni,
eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoansa ja lapsiansa ja veljiänsä
ja sisariansa ja päälliseksi omaa _elämäänsä_, ei se taida olla minun
opetuslapseni".
Kaikkien vanhimpien kristillisten seurakuntien järjestänsä
huomaamme koettaneen ainakin jossakin määrin kumota perhe-elämää.
Yhteisten ateriain pito (Apost. teot 2: 46), nuo n.s. "agaapit",
rakkaudenateriat, vastaa täydellisesti noita yhteisiä aterioita
"syssitioita", joita tapasimme sparttalaisilla ja Platonin valtiossa.
Ne olivat luonnollinen seuraus kommunismista nautinnonvälineisiin
nähden.
Mutta, niinkuin jo on huomautettu, kristinusko ei voinut poistaa
pikkutuotantoa ja yksityistä omistusoikeutta tuotannonvälineisiin
nähden. Mutta niihin on ehdottomasti yhdistetty yksityinen perhe,
ei ainoastaan miehen ja naisen, vanhempain ja lasten välisen
yhdyselämän muotona, vaan taloudellisena yksikkönä. Kun kristinusko
ei voinut saada aikaan mitään uutta tuotantotapaa, sen täytyi antaa
myöskin vanhan perhemuodon pysyä sillänsä, niin suuresti kuin se
olikin kulutuskommunismin kanssa ristiriidassa. Lopullisesti ei näet
yhteiskunnan laatu riipu siitä tavasta, jolla sen jäsenet nauttivat,
vaan siitä, millä tavalla he tuottavat. Ei täydellistä kommunismia eikä
perheen ja avioliiton poistamista voitu yhdistää siihen kristinoppiin,
joka saattoi laajalti levitä silloisessa yhteiskunnassa. Molemmat
pyrkimykset ovat senvuoksi jääneet muutamien lahkojen ja yhdyskuntien
harrastuksiksi. Yleistä tunnustusta ne eivät voineet saavuttaa.