Kristinusko ei kyennyt eikä voinut kyetä perustamaan uutta
tuotantotapaa, toimittamaan yhteiskunnallista vallankumousta. Sentähden
ei se myöskään kyennyt pelastamaan Rooman valtakuntaa perikadosta.
Kun tämä kaikesta yhteiskunnallisesta rappiosta huolimatta voi pysyä
pystyssä useita vuosisatoja, ei tästä tule kiittää kristinuskoa, vaan
pakanallisia muukalaisia, germaneja. Nämä tulivat, niinkuin olemme
nähneet, palkkasotureina ja koloneina vaipuvan yhteiskunnan tueksi.
Ajan pitkään eivät ahdistavat germanit kuitenkaan tyytyneet näihin
osiin. He olivat oppineet tuntemaan Rooman heikkouden ja samalla ne
nautinnot, jotka ainoastaan Rooman valtakunnassa olivat mahdollisia.
Vihdoin germanilaisjoukot yllättivät valtakunnan ja ottivat sen
haltuunsa. Uudet joukot tunkivat edelläolevat yhä kauemmaksi
eteenpäin, kunnes vähitellen kaikki asettuivat alalleen, eri kansat
ottivat kiinteät asuinpaikat ja uusia valtioita muodostui, uusi
yhteiskunnallinen järjestys kehittyi.
Germanit olivat kansainvaelluksen aikana vielä alkuperäisen
maanviljelyskommunismin kannalla. Eri heimot, maakunnat ja kunnat
muodostivat yhteiskuntia, jotka yhteisesti omistivat maata,
yhteismaan, "markin". Koti ja kontu oli kumminkin jo eri perheiden
yksityisomaisuutta, ja peltomaa jaettiin heille kunkin erikoisesti
käytettäväksi, mutta omistusoikeus siihen jäi vielä koko yhteisölle, ja
niityt, metsät ja vedet sekä omistettiin että käytettiin yhteisesti.
Köyhyys, omaisuudettomuus joukkoilmauksena, lakkasi kansainvaelluksen
aikana. Totta kyllä tapaamme useinkin keskiajalla joukkokurjuutta,
mutta silloin olivat siihen syynä katovuodet, sodat tai kulkutaudit,
eikä omaisuudettomuus. Ja se oli aina hetkellistä kurjuutta, eikä
suinkaan elinaikaista. Missä oli tarvitsevaisia, siellä eivät nämä
olleet turvattomia, se yhteisö, johon he kuuluivat, tarjosi heille
suojaa ja apua.
Kirkon hyväntekeväisyys lakkasi olemasta tarpeellisena tekijänä
yhteiskunnan säilymiselle. Itse kirkollinen järjestö pysyi pystyssä
ajan myrskyissä, mutta ainoastaan sentähden, että se mukautui uusien
olosuhteiden mukaan ja täydellisesti muutti luonteensa. Kirkko muuttui
näet hyväntekeväisyyslaitoksesta _valtiolliseksi laitokseksi_.
Valtiolliset tehtävät, jotka sillä oli täytettävänä, sekä sen rikkaus
olivat päälähteinä sen valtaan keskiajalla. Rikkautensa osasi kirkko
kansainvaelluksen aikana pelastaa vanhasta uuteen yhteiskuntaan.
Miten paljon se sitä lieneekin kadottanut, osasi se uudestaan hankkia
yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Kirkko tuli kaikissa kristityissä
germanilaisissa maissa suurimmaksi maanomistajaksi, kolmas osa maasta
oli säännöllisesti sen hallussa, monin paikoin vielä enemmänkin.
Nämä kirkon rikkaudet lakkasivat nyt täydellisesti olemasta köyhien
omaisuutta. Kaarlo Suuri (joka kruunattiin v. 800) tahtoi kyllä saada
voimaan frankkien valtakunnassa muitten roomalaisten määräysten
joukossa myöskin sitä, että kirkon tulot jaettaisiin neljään osaan.
Mutta tämä hänen "uudistuksensa", niinkuin useimmat muutkin, jäivät
paperille -- tai pergamentille. Muutamia vuosia Kaarlen kuoleman
jälkeen ilmestyivät n.k. "Isidoriset dekretalit", kokoelma julkeasti
sepitettyjä ja väärennettyjä asiakirjoja, jotka näyttivät muka
oikeiksi paavin vaatimukset ja tulivat lainopilliseksi pohjaksi sen
valtiotaidolle. Kirkon omaisuudesta puhuttaessa koetetaan näissä
dekretaleissa selittää, että köyhillä, joiden omaisuutta kirkon
omaisuus on, hyvin yksinkertaisesti tarkotetaan niitä hengellisiä,
jotka ovat tehneet lupauksen olla köyhiä. Tämä teoria pantiin yleisesti
käytäntöön, kirkon omaisuus katsottiin papistolle kuuluvaksi, ja
12:nnella vuosisadalla vedettiin asiasta se lopullinen johtopäätös,
että koko kirkon omaisuus kuului paaville, jolla oli valta mielinmäärin
sitä käyttää.
Näillä muutoksilla kirkon omaisuuden luonteeseen oli tärkeä seuraus. Ne
edistivät selibatin aikaansaamista, pappien naimattomuutta. Erityisistä
syistä ovat eri suunnat kirkossa kaikkina aikoina toivoneet, että
sen palvelijat olisivat naimattomia, mutta nämä tarkotukset eivät
onnistuneet saamaan yleistä tunnustusta. Ne menestyivät vasta sitten
kun niihin liittyi aineellinen etu, huolenpito kirkon omaisuudesta.
Niinkauan kuin tämä oli seurakuntien omaisuutta, jota piispat saivat
ainoastaan hoitaa, ei pappien perheellisyys ollut sille vaarallinen.
Toisiksi muuttuivat olosuhteet, kun kirkon omaisuutta ruvettiin
katsoman papeille kuuluvaksi. Nyt koki jokainen hengellinen, jolla
oli lapsia, taata näille mahdollisimman paljon kirkon omaisuutta.
Kuulkaammepa esim. kuinka liikuttavasti paavi Benediktus VIII valittaa
Tessinin kirkolliskokouksessa (1014-24) asiasta: "Suuria aloja maata,
suuria tiloja, kaikkia, mihin vaan kätensä saavat, koettavat hävyttömät
isät (naineet hengelliset) saada hävyttömille pojilleen kirkolta, sillä
mitään muuta ei heillä ole". Järjestelmää, joka teki mahdolliseksi
tuhlata kirkon omaisuutta papiston lapsille, voitiin vasta silloin
tehokkaasti vastustaa, kun paavin yksinvalta kirkossa oli ehtinyt saada
lujan perustuksen. Paavinvallan ensimäisiä tehtäviä olikin taistelu
pappien naimisoikeutta vastaan. Leo IX (1048-54) pani sen alulle,
ja tarmokas Grecorius VII (1073-85) saattoi ratkaisevasti voimaan
naimiskiellon, vaikka Alppien pohjoispuolella kesti vielä kauan,
ennenkuin se tuli yleisesti tunnustetuksi. Niin myöhään kuin 1220
tapaamme vielä naineita hengellisiä Lüttichin kaupungissa (nykyisessä
Belgiassa), vieläpä v. 1230 Zürichissä. Ruotsissa saatiin pappien
selibati aikaan vasta Skeningen kirkolliskokouksessa v. 1248.
Uskonpuhdistuksen aikana maallistutettiin kirkon omaisuus, se joutui
hengellisistä käsistä maallisiin. Ruhtinaat kaappasivat omaisuuden
itselleen, ja papisto muutettiin valtion virkailijoiksi, jotka elivät
palkastaan. Tällöin katosi tietysti kaikki harrastus pitää pappien
selibatia voimassa. Vaikka protestanttisella papilla olisi kuinka monta
lasta tahansa, ei hän kuitenkaan voi saada käsiinsä kirkon omaisuutta
sitä heille antaakseen.
Mutta palatkaamme takaisin keskiaikaan. Joskin kirkon rikkaudet olivat
lakanneet olemasta köyhien omaisuutta, niin tällä ei ole sanottu,
ettei kirkollisten laitosten puolelta olisi keskiajalla mitään tehty
köyhien hyväksi, mikäli köyhiä siihen aikaan yleensä oli olemassa.
Joskaan -- ehkä muutamia kaupunkeja lukuunottamatta -- ei ollut mitään
meidän kaltaista köyhälistöä keski-ajan ensimäisinä vuosisatoina, oli
kumminkin ajoittain paljonkin tarvitsevaisia. Katovuosina oli nälkäisiä
ruokittavina, kulkutautien raivotessa sairaita hoidettavina, leskiä
ja isättömiä turvattomina ja sota-aikoina pakolaisia, jotka olivat
karkotetut maaltaan.
Tällaisten tarvitsevaisten tukeminen katsottiin keski-ajalla olevan
jokaisen toimeentulevan miehen velvollisuus, ennen kaikkea jokaisen
maanomistajan, ja suurimman maanomistajan, kirkonkin, velvollisuus.
Ja tämän velvollisuuden kirkko täyttikin, ei sentähden, että se olisi
jokin erikoinen hyväntekeväisyyslaitos, vaan senvuoksi että se kuului
omaisuuden omistajiin. Perustuksena tälle velvollisuudelle ei ollut
mikään erityisesti kristillinen katsantotapa, vaan yleinen, jos niin
tahtoo, pakanallinen periaate, joka on yhteinen kaikille kansoille,
niiden ollessa alemmalla sivistysasteella, _vieraanvaraisuus_.
Ilo siitä, että saa jakaa osaansa, on jotain sellaista, jonka huomaa
kaikissa kansoissa, joilla alkuperäinen kommunismi tai ainakin sen
jäännökset ovat vallitsevia. Vieras on tällöin niin harvinainen ilmiö,
että on ihan mahdotonta käyttäytyä välinpitämättömästi häntä kohtaan.
Aina sukuperänsä ja esiintymisensä mukaan häntä joko vastustetaan
vihamiehenä tai kunnioitetaan kuin mitäkin lempivierasta, häntä
pidetään perheen jäsenenä. Joko halaistaan hänen kallonsa tai annetaan
hänen käytettäväksensä koti ja kontu, keittiö ja kellari, joskus
aviovuodekin.
Taipumus jakaa siitä, mitä oma talous tuottaa yli perheen tarpeiden,
säilyy niin kauan kuin n.k. luonnontalous on voimassa, s.o. niin kauan
kuin ei valmisteta mitään markkinoille eikä ostajille, vaan omaksi
käytettäväksi. Tämä tuotantotapa vallitsi keski-ajalla, erittäinkin
maanviljelyksessä, ja tämä tuotantotapa oli silloin aivan ratkaiseva
yhteiskunnalliselle elämälle.
Mitä enempi tuotanto kehittyi, sitä suuremmaksi tuli samalla se
yli-jäämä, minkä jokainen talo jätti. Äärettömiä tällaisia ylijäämiä
kertyi varsinkin isoille tilanomistajille, kuninkaille, korkeammalle
aatelille, piispoille ja luostareille. Nämä eivät voineet myydä
sitä, mikä heille oli liikaa, he saattoivat päästä siitä ainoastaan
käyttämällä sitä -- ruokintaan. He pitivät sillä lukuisasti
sotaväkeä, käsityöläisiä ja taideniekkoja sekä harjottivat tavatonta
vierasvaraisuutta. Olisi ollut siihen aikaan peräti sopimatonta, jos
varakas henkilö olisi kieltänyt rauhalliselta matkustajalta ruokaa,
juomaa ja huonetta, niin pian kuin tämä näitä pyysi.
Joskin piispat ja luostarit antoivat ruokaa nälkäisille, vaatettivat
alastomia ja suojasivat kodittomia, eivät he kuitenkaan tehneet mitään
muuta kuin mitä kaikki muutkin omaisuuden omistajat keski-ajalla
tekivät. Ero oli korkeintaan siinä, että he rikkaimpina saattoivat
tehdä tässä suhteessa enempi kuin nämä toiset.
Vierasvaraisuuden totutut tavat häviävät nopeasti samalla kun
tavarantuotanto alkaa, s.o. kun tuotteita aletaan myydä. Yksityiset
taloudet ovat nyt tilaisuudessa vaihtamaan ylijäämänsä rahaan, tähän
mahtavaan vallan hankkijaan, jota ei milloinkaan voi olla liiaksi, joka
ei pilaannu ja jota saattaa koota kasaan. Sen sijaan, että iloittiin
annettaessa siitä, mikä oli ylitse, saatiin nyt aarteita kokoomalla,
ahneudella, kuolettaa anteliaisuus.
Mitä enemmän tuo n.k. rahatalous tunkee tieltään luonnontalouden,
sitä enemmän varakkaat luokat rajottavat vierasvaraisuuttaan ja
anteliaisuuttaan. Italiasta ja Etelä-Ranskasta rahatalous leviää aina
13:nnesta vuosisadasta alkaen nopeasti yli Euroopan. Mutta samassa
määrässä kuin anteliaisuus hävisi, kasvoi köyhien luku. Tavarantuotanto
loi köyhälistön, joka nopeasti kasvoi ja monin paikoin saavutti suuren
lukuisuuden.
Sen paras tuki ja apu oli luostarien anteliaisuudessa.
Suuret yhdyskunnat näyttivät aina olevan enemmän hitaita kehityksessään
ja niiden on vaikeampi kuin yksityisen yksilön mukautua muuttuneiden
olosuhteiden mukaan. Varmasti oli näin luostarien laita. Ne kauimmin
sallivat alustalaisensa maksaa luonnossa, kun taasen ylt'ympäri
luonnossasuoritus muutettiin veroksi, joka tuli suorittaa rahassa.
Ne sentähden vähemmän kuin toiset tilanomistajat ryöstivät
talonpojilta heidän maatilkkunsa tai korottivat heidän ulostekojaan,
ja ne säilyttivät kauemmin kuin muut entisen vierasvaraisuuden ja
anteliaisuuden.
Mutta eivät luostaritkaan saattaneet täydellisesti sulkeutua uuden
ajan vaikutuksilta. Myöskin niiden asukkaat saivat kullanhimon, heidän
almunsa tarvitsevaisille supistuivat yhä enemmän "kerjäläissopaksi".
Ja milloin he pitivätkin kätensä enemmän auki, näyttäytyi tämä
aivan riittämättömäksi vastaamaan niitä kasvavia vaatimuksia, joita
joukkoköyhyys asetti.
Taaskin syntyi yhteiskunnassa köyhyyden problemi, ja taasen syntyi
kommunistisia aatteita ja pyrintöjä.
Nämä muodostuivat kahtalaisiksi. Alemmissa kansan kerroksissa syntyi
jo aikaiseen epäselvä tunnekommunismi, sivistyneissä ja rohkeissa
ihmisystävien piireissä kehittyi myöhemmin selvästi ajateltu
filosofinen kommunismi, utopismi.
Aivan kirjallisesti asiaa tarkastaen, voi sanoa, että jälkimäinen
suunta ilmenee platonilaisen ja edellinen alkukristillisen kommunismin
jatkona.
Mutta molemmat suunnat eroavat oleellisissa kohdissa näistä
edeltäjistään. Sillä syntyy uusi yhteiskunnallinen valta, joka omistaa
kommunistisen aatteen, valta, josta Platon ja ensimmäiset kristityt
eivät mitään tietäneet: palkkatyöläisten luokka uuden tuotantotavan
perustuksena.