Se kehitys, jota olemme ensimäisessä luvussa kuvailleet ja valaisseet
ottamalla esimerkiksi Atenan, oli, niinkuin jo olemme sanoneet,
kaikkien kansojen ja valtioitten kohtalona vanhalla ajalla.
Ei edes maailmaa hallitseva Rooma tee tässä poikkeusta. Kun Rooma
pääsi korkeimmilleen ulkonaisessa vallassa, oli sen sisäinen
rappeutuminen edistynyt jo pitkälle. Sen valtakuntaan, joka käsitti
kaikki maat Välimeren ympärillä, kuului joukko valtioita, jotka kaikki
kulkivat samaa tietä. Itäiset ja eteläiset olivat ehtineet Rooman
edelle, läntiset ja pohjoiset taasen olivat jääneet jälkeen, mutta
koettivat innokkaasti saavuttaa kilpailussa pääkaupungin ja sen mukana
päästä niin pitkälle, kuin Itämaat ja Kreikka jo olivat joutuneet:
täydelliseen yhteiskunnalliseen hajaannukseen.
Olemme nähneet, kuinka Atenan kansanvapaus sortui ja tasavalta kehittyi
valmiiksi siirtymään yksinvaltaan. Samalla tavalla kävi muissakin
kansanvaltaisissa valtioissa, myöskin Roomassa. Samaan aikaan, jolloin
Kristuksen syntymän sanotaan tapahtuneen, sattuivat Rooman tasavallan
kuolinhetket ja sesarismin, keisarivallan alku.
Ylimys- ja kansanvalta olivat tehneet vararikon. Kansan ydin, vapaa
talonpoikaissääty, oli vähentynyt, monessa paikassa ei sitä ollut
ensinkään; valtion suuruus ja kunnia kasvoi sen raunioista. Ikuisten
sotien aikana, joita käytiin talonpoikaisjoukoilla, kärsi talonpoikien
maanviljelys tavattomasti, kun taasen suuremmilla maanomistajilla,
joiden tiloja orjat hoitivat, ei ollut niistä samaa haittaa;
päinvastoin saivat he juuri sotien kautta tavattoman halvalla orjia.
Ei ihme silloin, että orjatalous pääsi pian valtaan ja syrjäytti
vapaitten talonpoikien harjottaman. Samoin kuin lumi sulaa auringon
vaikutuksesta, hävisi voimakas, vapaa talonpoikaissäätykin ja
vaipui suurimmaksi osaksi köyhälistöön, s.o. ryysyläisköyhälistöön,
sillä palkkatyötä, johon se olisi voinut ryhtyä, ei ollut vielä
riittämään asti; orjatyö oli vallalla niin hyvin teollisuudessa kuin
maanviljelyksessäkin. Omaisuutensa menettäneet talonpojat siirtyivät
joukolla suurkaupunkeihin, joissa he vapautettujen orjien ohella
muodostivat väestön alimman kerroksen.
Mutta niin kauan kuin kansanvaltainen tasavalta oli olemassa, ei
joukkoköyhyys vielä merkinnyt samaa kuin joukkokurjuus. Sillä kansan
joukoilla oli valtiollista valtaa, ja ne ymmärsivät elää oikein
hyvin sen nojalla. Kaikissa mahdollisissa muodoissa käytettiin sitä
pusertamaan rahoja osaksi rikkailta omassa yhteiskunnassaan, osaksi
veroamaksavilla alusmailta.
Tämä valtiollinen valta ei tuottanut heille ainoastaan leipää
ja näytelmiä, vaan joskus tuotannonvälineitä, maatakin. Rooman
tasavallan viimeisinä vuosisatoina koetettiin lakkaamatta perustaa
uutta talonpoikaissäätyä jakamalla tiloja köyhälistölle. Mutta kaikki
nämä kokeet kääntää taloudellisen kehityksen pyörää taaksepäin eivät
ottaneet onnistuakseen. Ne ehkäisi tällaisia pyrintöjä vastustavien
suurten tilanomistajien valtiollinen ja taloudellinen ylivalta, jolla
he nujersivat nämä yritykset tai, missä se ei onnistunut, hankkivat
vähitellen tilat itselleen. Mutta niiden häviämiseen vaikutti myöskin
se, että kerjäläisköyhälistö oli jo perin turmeltunutta, se näet
useinkaan ei viitsinyt tehdä työtä ja piti hauskempana vetelehtiä
suurkaupungissa kuin viettää työtä tehden ja huolissaan pikkutilallisen
niukkaa elämää. Köyhälistö useinkin esti yhteiskunnallisia
uudistuksia, vaikka ne olisivatkin tarkottaneet sen omaa parasta,
varsin yksinkertaisesti tuhlaamalla hävittäen ne talot, jotka olivat
saaneet. Mutta se käytti toistakin keinoa: se myi valtiollisen valtansa
rikkaille tilanomistajille, jotka sitten käyttivät sitä vastustaessaan
yhteiskunnallisia uudistajia.
Suuremmoisimpia yhteiskunnallisista uudistuksista olivat ne, joita
koettivat aikaansaada molemmat Gracchukset, Tiberius Sempronius
Gracchus, joka syntyi v. 163 e.a.a., ja jonka ylimykset murhasivat
133, sekä Cajus Sempronius Gracchus, synt. 153, joka pontevasti
jatkoi vanhemman veljensä työtä, mutta kaatui niinkuin tämäkin
suurtilanomistajien raivon uhrina (v. 121). Gracchuksia on nimitetty
kommunisteiksi, mutta sitä he eivät mitenkään olleet. He eivät
tahtoneet poistaa yksityisomaisuutta, vaan koettivat luoda uusia
tilanomistajia, muodostaa vahvan talonpoikaissäädyn, joka on aina ollut
yksityisomaisuuden varmin turva.
He toimivat tässä aikansa taloudellisten olosuhteitten mukaisesti.
Totta kyllä, että silloin ei ainoastaan suurempi maanviljelys
syrjäyttänyt pienempää, vaan usein myöskin suurteollisuus
pikkuteollisuuden. Mutta tähän ei ollut syynä se, että suurtuotanto oli
tekotavoilleen ja taloudellisesti etevämpää, vaan että sen työvoima,
orjat, oli niin peräti halpaa.
Alituisesti virtasi lukuisien sotien vuoksi kauppatavaraa
orjamarkkinoille. Useat roomalaisten sodat olivat tuskin mitään muuta
kuin pelkkää orjametsästystä suurtilallisten tarpeen tyydyttämiseksi.
Tavattomia orjamääriä kasaantui yhteen; ei ihme, että niiden hintakin
aleni mitättömiin.
Jo Atenassakin oli orjuus samallaisista olosuhteista kasvanut
suunnattomasti. Noin v. 300 e.a.a. laskettiin Atenassa olevan 21,000
kansalaista, mutta orjia 400,000. Aeshineksen kerrotaan olleen kovin
köyhän, hänellä kun ei ollut enempää kuin 7 orjaa. Roomalaisessa
maailmanvallassa levisi orjuus vieläkin pahemmin. Roomalainen
sotapäällikkö Lucullus myi (muutamia vuosikymmeniä ennen meidän
ajanlaskumme alkua) sotavankeja orjiksi vähemmästä kuin _neljästä
markasta_ kappaleen!
Näin ollen olikin edullista ostaa suuria orjajoukkoja ja asettaa ne
yhteiseen työhön. Rikkaat roomalaiset omistivat orjia tuhansittain.
Laitettiin suuria kasvumaita ja n.s. tehtaita. Tämän sanan merkitys ei
kuitenkaan ole kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan tarkka, sillä
heidän "tehtaansa" olivat kokonaan toisellaisia kuin uuden ajan, ne
eivät, niinkuin nämä, olleet etevämpiä verrattuina pikkuliikkeisiin.
Jos tahtoo vertailla orjatyöllä tehtyä teollista suurvalmistusta
nykyaikaiseen laitokseen niin tämä ei saa olla uuden ajan tehdas,
vaan korkeintaan meidän päiviemme vankila. Ei kukaan tahtone väittää,
että tämä, verrattuna vapaaseen käsityöhön, edustaa korkeampaa
tuotantotapaa. Orjatyö oli myöskin, varsinkin maanviljelyksessä,
niin raakaa ja epätaloudellista kuin mahdollista.[6] Yksityinen
orja tällaisessa suurliikkeessä tuotti paljon vähemmän kuin vapaa
käsityöläinen pikkuliikkeessä. Se, että orjatyö joka tapauksessa tuli
halvemmaksi, riippui yksinomaan siitä, että he itse eivät maksaneet
juuri mitään ja ettei heitä uusien orjien runsaan saannin tähden
tarvinnut säästää eikä kunnollisesti hoitaa. He saivat menehtyä, orjia
oli kyllä.
Näemme siis, että suurtuotannon voitto pientuotannosta Rooman
valtakunnassa riippui kokonaan toisista edellytyksistä kuin sama ilmaus
nykyään. Ei ollut mitään edellytyksiä korkeammalle yhteisölliselle
tuotantotavalle, kuin se, mitä pikkutuotanto edusti. Kun siis
Gracchukset, vaikkapa olivatkin köyhälistön etujen puoltajia, olivat
kokonaan muuta kuin kommunisteja, vastasi tämä täydellisesti niitä
taloudellisia olosuhteita, joissa he vaikuttivat.
Samaa voipi sanoa Catilinastakin (synt. v. 108 e.a.a.), erään
roomalaisen tilanomistajahallintoa vastaan tehdyn salaliiton
johtajasta, joka vihdoin, kun hänen puolueensa kaikki muut
yritykset anastaa itselleen valtiollinen valta olivat rauenneet
tyhjiin, nousi tovereineen ase kädessä kapinaan ja miehuullisen
taistelun jälkeen sortui vihollisen ylivallan alle v. 62 e.a.a.
Häntäkin on väärin sanottu kommunistiksi -- vieläpä saksalainen
historiankirjottaja Mommsen "anarkistiksi" -- mutta aivan syyttä.
Samoin kuin Gracchuksetkin, koki Catilina tilattomien hyväksi anastaa
valtiollisen vallan, tehdäkseen heidät sitten tilanomistajiksi. Mutta
yksityisomaisuuden poistamista ei hän tahtonut.
Mutta valtiollinen elämä kuihtui yhä enemmän. Omaisuudettomat
rupesivat tulemaan siveellisesti ja valtiollisesta yhtä piloille kuin
omistavatkin, kansanvalta yhtä sisällyksettömäksi kuin ylimysvalta.
Itsevaltiaan, keisarin, palkkajoukon ja alkavan virkavallan päämiehen
esiintymiselle oli maa-ala muokattu. Tämän täytyi antaa köyhälistön ja
sen ystävien ajatuksille toinen suunta.
Samassa kun vanhan ajan köyhälistö menetti valtiollisen valtansa,
kuivui sen miltei ainoa elinlähde. Köyhyys merkitsi nyt samaa
kuin kurjuus. Joukkojen omaisuudettomuudella oli roomalaisessa
yhteiskunnassa seurauksena kauheita, siihen saakka tuntemattomia
seikkoja. Pauperismi, joukkojen köyhyys ja kurjuus, tuli tärkeimmäksi
yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, kysymykseksi, joka yhä tiukemmin
vaati ratkaisuaan, sillä yhteiskunnan kehitys kävi kulkuansa,
välikerrokset hävisivät yhä enemmän, rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi
ja omaisuudettomien lukumäärä kasvoi.
Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa yhteiskunnallinen kysymys, joka liikutti
roomalaista maailmanvaltaa. Vapaan talonpoikaissäädyn häviö, joka johti
keisari-yksinvaltaan, oli ainoastaan koko yhteiskunnan taloudellisen
häviön edeltäjänä.
Jo ennenkuin Rooman yhteiskunta oli tehnyt valtiollisen vararikon,
oli se tehnyt sotilasvararikon. Kansallissotajoukon sotilaat olivat
hävinneet samalla kuin talonpojatkin. Sen sijalle tuli palkkajoukko,
despotismin voimakkain tuli. Mutta tämän palkkajoukon, joka sisäänpäin
oli vastustamaton, oli pian vaikeata pidättää rajoilta etenkin
germaneja, jotka tunkivat eteenpäin yhä voimakkaammin, samalla kun
Rooman sotalaitos tuntuvasti rappeutui.
Tästä oli tärkeitä taloudellisia seurauksia. Vallotussodat tulivat
harvinaisemmiksi. Alituinen rajasota muuttui vähitellen yksinomaan
puolustussodaksi, jossa menetettiin enemmän sotilaita, kuin saatiin
sotavankeja. Orjia saatiin yhä vähemmän. Mutta sen mukana kaatui
myöskin senaikuisen suurtuotannon, etenkin maanviljelyksen, perustus.
Orjuus ei lakannut kokonaan, mutta se muuttui yhä enemmän ainoastansa
ylellisyys-orjuudeksi.
Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että palattiin takaisin vapaan
talonpoikaissäädyn ja vapaiden käsityöläisten aikaan. Teollisuus jäi
suurimmaksi osaksi orjien käsiin, ja niiden vähentyneellä tuonnilla
oli tavallisesti vain harvoin seurauksena, että teollisuus taantui ja
joutui rappiolle. Maanviljelyksessä ei käynyt paljoa paremmin. Siellä,
mistä orjain viljelemät istutusmaat kerran olivat karkottaneet vapaat
talonpojat, ei talonpoikaismaanviljelys enää tahtonut vakiintua.
Sillä vaikkapa _suurtuotanto_ tulikin yhä vähemmän tuottavaksi
jäivät kumminkin suuret maatilat olemaan, vieläpä niitä yhä enemmän
laajennettiin, sillä niiden omistajat saattoivat kyllä aina paremmin
kuin pikkutilalliset vastustaa sekä keisarin virkamiesten kiskomisia
että niitä hävityksiä, joita onnettomat sodat toivat mukanansa eri
maakuntiin.
Mutta vanhaan suurtuotannon tapaan ei näitä tiloja enää voinut hoitaa.
Yhä enemmän kehittyi tuo järjestelmä, jonka mukaan suuret tilukset
jaettiin pienempiin ja näitä osia vuokrattiin määrätyistä maksuista,
jotka suoritettiin rahassa, luonnossa tai työssä. Näitä vuokraajia,
n.s. "koloneja", koetettiin keisariajan jälkipuoliskolla niin paljon
kuin suinkin kiinnittää turpeeseen, -- he olivat keskiajan maaorjain
edelläkävijöitä.
Syynä siihen, että heidät niin halukkaasti tahdottiin turpeeseen
kiinnittää, oli se, että työvoimat nopeasti vähenivät Rooman
valtakunnassa. Oli olemassa muutamia harvoja rikkaita ja
suhteellisesti pieni määrä vapaita, itsenäisiä työntekijöitä noissa
talonpoikaisviljelyksen ja käsitöiden sorretuissa jäännöksissä. Mutta
muuten oli suuri joukko väestöstä ryysyläisköyhälistöä taikka orjia.
Ilman järjestettyjä perheoloja ja enimmäkseen kurjuudessa eläen eivät
kumpasetkaan voineet jättää tarpeeksi lukuisasti jälkeläisiä. Useat
onnettomat sodat lisäsivät vielä vallitsevaa ihmispuutetta. Väestö
väheni huomattavasti. Saadakseen koloneja ja sotamiehiä, täytyi Rooman
vallitsevain luokkain koota yhä enemmän muukalaisia, barbaareja,
valtakuntaan, jonka ravintoa hankkivina ja puolustavina voimina lopulta
olivat enimmäkseen nämä maahan muuttaneet muukalaiset ja heidän
jälkeläisensä.
Mutta tämäkään ei riittänyt korvaamaan ihmisten vähenemistä, ja maahan
täytyi kutsua yhä raaempia, yhä alemmalla kannalla olevia aineksia.
Roomalainen sivistys oli voinut saavuttaa sen kukoistuksen, johonka
se pääsi, ainoastaan sen työvoiman runsauden avulla, joka sille oli
ollut tarjona ja jota se oli saanut hillittömästi tuhlata. Työvoiman
runsauden loppuessa loppui myöskin tuotteiden runsaus, maanviljelys ja
teollisuus taantuivat, tulivat yhä raaemmiksi ja raakalaismaisemmiksi.
Ja niiden mukana rappeutui taide ja tiede.
Tämä yhteiskunnallinen rappeutuminen vaati paljon aikaa. Kului useita
vuosisatoja, ennenkuin Rooman maailmanvalta oli vaipunut siitä ylevästä
korkeudesta, jonka se oli saavuttanut keisari Augustuksen ja hänen
lähempien seuraajiensa aikana, tuohon kurjaan olemustilaan, jossa
sen tapaamme kansainvaellusten alussa. Mutta rappeutumisen suunta
oli jo määrätty meidän ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla ja se
oli monessa kohden selvästi huomattavissa. Rappeutumisen mukana ja
sen kautta kehittyi kuitenkin se uusi yhteiskunnallinen mahti, joka
yleisestä häviöstä pelasti, mitä vielä pelastettavissa oli, ja joka
vihdoin välitti roomalaisen sivistyksen jäännökset germaneille, joiden
keskuudessa se raivasi tietä uudelle, korkeammalle sivistykselle. Tämä
valta oli kristinusko.