Isälläni oli tapana joka päivä ratsastaa. Hänellä oli mainio
englantilainen hevonen, kapeakaulainen, pitkäjalkainen, kestävä ja
virma. Sen nimi oli Elektrik. Kukaan muu ei sillä uskaltanut ratsastaa
kuin isä. Kerran tuli isäni huoneeseeni, hyvin hyvällä tuulella,
jollaisena en ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Hän hankkiutui
ratsastamaan ja oli jo kiinnittänyt kannukset jalkaansa.
Minä pyysin päästä mukaan.
— Hyppää sinä ennemmin pukkia, — vastasi isä, — et sinä kuitenkaan
lippaallasi voi seurata minua.
— Kyllä; minä panen myös kannukset jalkaani.
— No, tule sitten.
Me läksimme matkaan... Minulla oli pienehkö, paksukarvainen,
vahvajalkainen ja vikuri hevonen. Se sai tosin nelistää täyttä laukkaa,
kun Elektrik juoksi ravia, mutta minä en kuitenkaan jäänyt jälkeen.
Minä en ole koskaan nähnyt isäni veroista ratsastajaa; hän istui niin
kauniisti ja huolettoman mukavasti ratsun selässä, että hevonenkin
näytti sen aivan tuntevan ja ylpeilevän hänestä. Me ratsastimme
bulevardien läpi, kävimme Neitsytkentällä, jossa hyppäsimme muutamien
aitojen yli (aluksi minä pelkäsin hyppäämistä, mutta isä halveksi
pelkureita — ja minä voitin pelkoni), sitten ratsastimme kaksi kertaa
Moskva-joen yli ja minä luulin jo, että palaisimme kotiin, varsinkin
kun isänikin huomautti, että minun hevoseni oli väsynyt, kun hän
yht'äkkiä kääntyi sivuun Krimin kahluupaikalta ja lähti ratsastamaan
pitkin rantaa. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä. Kun me vihdoin saavumme
erään korkean hirsikasan luo, hypähti hän nopeasti ratsunsa selästä,
käski minun tehdä samoin ja antaen minulle oman hevosensa suitset,
sanoi hän, että minä odottaisin häntä siinä hirsien luona, ja lähti
itse astumaan pientä poikkikatua häviten näkyvistäni. Minä aloin
kävellä edestakaisin pitkin rantaa, taluttaen hevosia perässäni ja
toruen Elektrikiä, joka alinomaa nykäsi päätään, pudisteli itseään,
pärskyi ja puhisi, ja niinpian kuin minä pysähdyin, kaapi se vuoroin
toisella vuoroin toisella kaviollaan maata tai puri minun hevostani
kaulaan, sanalla sanoen, käyttäytyi kuin hemmoteltu _pur sang_.
Isä viipyi kauan. Joelta huokui vastenmielistä sumua, hieno vihmasade
alkoi hiljaa valua ripotellen pieniä mustia pilkkuja harmaille
hirsille, joiden vierellä minä kuljeskelin ja jotka alkoivat minusta
vähitellen näyttää kovin ikäviltä.
Minulle rupesi jo tulemaan ikävä, mutta isääni ei vain kuulunut. Jokin
suomalaissyntyinen poliisi, myöskin aivan harmaa, päässä suuri vanha,
ruukunmuotoinen sarkalakki ja piilukirves kainalossa (mitähän poliisin
tarvitsi juuri silloin oleskella Moskva-joen rannalla) lähestyi minua
ja kääntäen minuun päin vanhat, ryppyiset kasvonsa, sanoi:
— Mitä te täällä teette hevosten kanssa, nuori herra? Antakaas minulle
suitset, niin minä pitelen niitä.
Minä en vastannut hänelle. Hän pyysi minulta tupakkaa. Päästäkseni
hänestä erilleni (olin hyvin kärsimätön) otin muutaman askeleen
sinnepäin mihin isäni oli kadonnut; kuljin sitte kadun päähän asti,
käännyin kulman ohi ja pysähdyin äkkiä. Noin neljänkymmenen askeleen
päässä minusta kadulla, erään puurakennuksen avonaisen akkunan edessä,
seisoi isäni selin minuun. Hän nojasi rinnallaan akkunanpieleen.
Akkunan ääressä puolittain uutimen peitossa istui tummapukuinen nainen
jutellen isäni kanssa. Nainen oli Sinaida.
Minä seisoin kuin kivettyneenä. Sitä minä en tosiaankaan ollut
odottanut. Ensimäinen aikomukseni oli paeta. »Jos isäni katsahtaa
taaksensa, — ajattelin, — olen minä hukassa...» Mutta omituinen tunne,
voimakkaampi kuin uteliaisuuden tunne ja vieläpä voimakkaampi kateutta
ja pelkoakin pysähdytti minut. Aloin lähemmin tarkastella noita kahta
ja koetin kuunnella. Isäni tuntui vaativan jotakin, johon Sinaida ei
tahtonut suostua. Näen vieläkin edessäni hänen kasvonsa — surulliset,
vakavat ja kauniit, ja niissä näkyi sanoin kuvaamaton antautumisen,
surun, rakkauden ja jonkunlaisen epätoivon ilme, — en löydä siihen
muuta sanaa. Hän vastaili yksikantaan ja lyhyesti, eikä nostanut
katsettaan, hymyili ainoastaan — alistuvasti mutta samalla päättävästi.
Tuosta ainoasta hymystä minä tunsin entisen Sinaidani.
Isäni kohautti olkapäitään ja kohensi hattua päässään, mikä seikka
aina ilmaisi hänessä kärsimättömyyttä... Sitte kuului sanat: Teidän
täytyy erota tuosta... Sinaida ojentautui suoraksi ja ojensi kätensä...
silloin tapahtui jotain aivan uskomatonta: Isäni kohotti äkkiä
piiskan, jolla oli pudistanut tomua takistaan — ja minä kuulin kovan
läimäyksen osuvan tuolle kyynärpäähän asti paljaalle kädelle. Vaivoin
sain pidätetyksi huudahduksen. Sinaida vavahti, katsoi ääneti isään
ja vieden hitaasti kätensä huulilleen painoi suudelman punertavalle
viirulle kädessään. Isäni heitti syrjään piiskansa ja juosten nopeasti
rappuja ylös katosi rakennukseen...
Sinaida käännähti, levitti kätensä, taivutti päänsä taaksepäin ja
katosi myös akkunasta.
Pelästyksestä ja kauhusta aivan ymmälläni peräydyin minä takaisin,
juoksin läpi poikkikadun ja palasin joenrantaan. En voinut käsittää
mitään. Tiesin, että isäni, joka tavallisesti oli hyvin kylmä ja
pidättyväinen, joskus voi saada ankaria raivokohtauksia... mutta
sittenkään en minä voinut ymmärtää sitä, mitä olin nähnyt... Mutta
siinä samalla tunsin myöskin, ett'en minä koskaan elämässäni voisi
unohtaa tuota Sinaidan liikettä, katsetta, hymyä, ja että hänen
kuvansa, tuo uusi kuva, joka aivan odottamatta oli astunut eteeni,
oli ainaiseksi syöpynyt mieleeni. Katselin ajatuksiinsa vaipuneena
joelle, enkä huomannut, että kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Häntä
lyödään, ajattelin minä, lyödään... lyödään...
— No mitäs sinä mietiskelet — annappas hevoseni! — kuulin isäni sanovan
takanani.
Ojensin koneellisesti hänelle suitset. Hän hypähti Elektrikin
selkään... viluinen hevonen nousi takajaloilleen ja hyppäsi puolitoista
syltä eteenpäin... mutta isäni taltutti sen pian; hän työnsi kannukset
sen sivuihin ja löi sitä nyrkillä kaulaan... Eipäs pitänyt olla
piiskaa, mumisi hän itsekseen.
Minä muistin äskeisen piiskanlyönnin ja vavahdin.
— Mihinkäs sinä sen olet pannut? — kysäisin isältä vähän ajan kuluttua.
Isäni ei vastannut, vaan ratsasti edelle. Tavoitin hänet. Tahdoin
välttämättä nähdä hänen kasvonsa.
— Tuliko sinulle ikävä yksin ollessasi? — sanoi hän hampaittensa
välistä.
— Hiukan. Mihinkä sinä pudotit piiskasi? — kysyin häneltä taas.
Isäni katsahti nopeasti minuun. — Minä pudotin sen, — virkkoi hän, —
heitin sen pois. — Hän vaipui mietteisiinsä ja painoi päänsä alas... ja
siinä minä ensimäisen ja milteipä viimeisen kerran näin, miten paljon
hellyyttä ja sääliä hänen ankarat piirteensä voivat ilmaista.
Hän lähti taas laukkaamaan, enkä minä voinut häntä enää saavuttaa;
tulin kotiin neljännestuntia myöhemmin kuin hän.
»Kas se on rakkautta», ajattelin itsekseni vielä kerran istuen yöllä
työpöytäni ääressä, jolle nyt taas alkoi ilmestyä kirjoja ja vihkoja, —
»se on intohimoa!... Kuinka voi kärsivällisesti ottaa vastaan iskun...
vaikkapa kaikkein rakkaimmankaan olennon kädestä!... Ja kuitenkin
näkyy se olevan mahdollista, jos rakastaa... Ja minä... minä kun
kuvittelin...»
Viimeisenä kuukautena olin kovasti vanhentunut — ja minun rakkauteni
kaikkine intoiluineen ja kärsimyksineen näytti minusta itsestäni niin
pieneltä ja lapselliselta ja sisällyksettömältä verrattuna siihen
toiseen, minulle tuntemattomaan, jota minä tuskin osasin aavistaa ja
joka minua pelotti, kuten tuntemattomat, kauniit mutta ankarat kasvot,
joita turhaan koetat tarkastella puolipimeässä...
Sinä samana yönä näin minä omituisen ja kammottavan unen. Olin
tulevinani matalaan, pimeään huoneeseen... Isäni seisoi siellä
ratsupiiska kädessä ja polki jalkaa; nurkassa kyyrötti Sinaida ja —
ei kädessä — vaan otsalla oli hänellä punainen viiru... Mutta heidän
kummankin takana seisoi Belooserov ylt'yleensä veren tahraamana avaten
kalpeat huulensa ja uhaten vihaisella äänellä isääni.
Kaksi kuukautta myöhemmin tulin minä yliopistoon ja puolen vuoden
kuluttua kuoli isäni halvaukseen Pietarissa, jonne me juuri äskettäin
olimme muuttaneet. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän saanut
Moskovasta kirjeen, joka oli kovasti kiihdyttänyt häntä... Hän oli
pyytänyt jotain äidiltäni ja olipa vielä itkenytkin, hän, minun isäni!
Saman päivän aamuna, jolloin hän sai halvauksen, oli hän alkanut
ranskankielellä kirjoittaa kirjettä minulle: Poikani, — kirjoitti hän,
— kavahda naisen rakkautta, kavahda sitä onnea, sitä myrkkyä...
Hänen kuolemansa jälkeen lähetti äiti huomattavan suuren rahasumman
Moskovaan.