Kului noin neljä vuotta. Olin juuri päässyt yliopistosta, enkä vielä
oikein tiennyt, mihin minun piti ryhtyä, mille alalle antautua.
Kuljeskelin ympäri ilman mitään työtä.
Eräänä kauniina iltana tapasin teatterissa Maidanovin. Hän oli ehtinyt
mennä naimisiin ja astua virkaan; mutta minä en huomannut muuten
hänessä mitään muutosta. Hän innostui yhä edelleen aivan syyttä suotta
ja yhtä pian saattoi hän taas käydä alakuloiseksi ja surumieliseksi.
— Tiedätte kai, sanoi hän minulle muun muassa, — että rouva Dolskij on
täällä.
— Kuka rouva Dolskij?
— Oletteko te unohtanut? Entinen ruhtinatar Sasekin, johon me kaikki
olimme ihastuneet, te tietysti myös. Muistattehan, huvilassa,
Neskutshnin lähellä?
— Onko hän naimisissa Dolskin kanssa?
— On.
— Ja hän on täällä teatterissa?
— Ei vaan täällä Pietarissa. Hän tuli tänne muutamia päiviä sitten ja
aikoo lähteä ulkomaille.
— Ja mikä on hänen miehensä?
— Komea mies ja hyvin rikas. Oli minun virkatoverini Moskovassa.
Ymmärrättehän... sen jutun jälkeen... tottakai te hyvin tiedätte
kaiken... (Maidanov hymyili merkitsevästi) ei hänen ollut helppo päästä
naimisiin. Siitä oli ollut seurauksia... Mutta hänen järjellään ei
mikään ole mahdotonta. Menkää hänen luokseen jonakin päivänä, hänestä
olisi varmaan hauskaa nähdä teitä jälleen. Hän on käynyt vielä entistä
kauniimmaksi.
Maidanov antoi minulle Sinaidan osoitteen. Hän asui hotelli Demuth’issa.
Vanhat muistot heräsivät minussa... Minä päätin heti seuraavana päivänä
käydä tervehtimässä entistä ihastustani. Mutta sattui jotain esteitä;
kului viikko, toinenkin, ja kun minä sitten vihdoinkin menin hotelli
Demuth’iin ja kysyin rouva Dolskij’ta, sain tietää, että hän oli neljä
päivää sitten kuollut aivan äkkiä lapsivuoteeseen.
Tunsin kuin piston sydämessäni. Ajatus, että olisin saanut nähdä hänet,
enkä ollut mennyt hänen luokseen ja etten nyt enää milloinkaan saa
häntä nähdä — tuo katkera ajatus kalvoi minua torjumattoman soimauksen
voimalla.
— Kuoli? — toistin minä, katsellen tylsästi ovenvartijaan; sitten
palasin hiljaa ulos ja lähdin astelemaan, tietämättä itsekään, minne.
Koko entisyyteni oli yht'äkkiä taas sukeltanut esiin ja asettunut
sieluni silmien eteen. Tähänkö siis päättyi, tätäkö kohtaloa kohti oli
kiiruhtaen ja intoellen rientänyt tuo nuori, tulinen, säkenöivä elämä?
Ajattelin sitä kaikkea, kuvailin mielessäni noita rakkaita piirteitä,
silmiä, kiharoita, — ahtaassa arkussa, kosteassa, maanalaisessa
pimeydessä — siinä, ei kaukana minusta, vielä elossa olevasta, ja
kenties vain muutaman askeleen päässä isästäni...
Ajattelin sitä kaikkea ja muistin Pushkinin sanat:
Mä kuolon viestin kylmiltä huulilta sain,
Ja kylmästi kuuntelin sen.
Oi nuoruus, nuoruus! Sinä et huolehdi mistään; sinulla on ikäänkuin
kaikki maailman aarteet hallussasi, yksinpä surukin sinua viihdyttää,
ja huoletkin sinua kaunistavat; sinä olet itsetietoinen ja rohkea,
sinä sanot: minä yksin elän — katsokaa! Ja kuitenkin sinun päiväsi
rientävät ja häviävät jäljettömiin ja kaikki sinussa sulaa kuin vaha
auringossa, kuin lumi... Ja kenties koko sinun ihanuutesi salaisuus
piilee — ei siinä että sinä voit kaikki tehdä — vaan siinä, että voit
ajatella voivasi tehdä kaikki, juuri siinä, että sinä lasket tuulen
vietäviksi voimia, joita et osaisi mihinkään muuhun käyttää, — siinä,
että jokainen meistä todenteolla pitää itseään tuhlaajana, tosissaan
uskoo täydellä syyllä voivansa sanoa: mitä olisinkaan minä voinut saada
aikaan, jollen olisi tuhlannut voimiani turhaan!
Niin oli minunkin laitani... Mitä minä toivoinkaan, mitä odotinkaan,
miten ihanan tulevaisuuden näinkään edessäni, kun saatoin tuskin
kertaakaan huoaten, tuskin vähintäkään surua tuntien muistella
ensimäisen rakkauteni esiinloihdittua ilmestystä.
Mutta, mitä toteutui kaikesta siitä, mitä olin toivonut! Ja vielä
nytkin, kun jo illan varjot alkavat laskehtia elämäni yli — mitä
virkistävämpää, kalliimpaa on minulle jäänytkään kuin muistot tuosta
nopeasti ohikiitäneestä aikaisesta kevätpilvestä?
Mutta minä soimaan itseäni turhaan. Silloinkaan, tuona huolettomana
nuoruuden aikana, en minä sulkenut korviani suruisalta ääneltä, joka
usein huusi minua ja valtavasti kaikui vastaani haudan toiselta puolen.
Muistan, että muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin saanut tiedon
Sinaidan kuolemasta, veti vastustamaton voima minua olemaan saapuvilla
erään meidän talossamme asuvan köyhän vaimon kuolinvuoteella. Rääsyihin
käärittynä, maaten kovilla laudoilla, säkki pään alla kuoli hän raskaan
ja tuskallisen kuoleman. Koko hänen elämänsä oli kulunut ankarassa
taistelussa jokapäiväistä puutetta vastaan; ei hän nähnyt mitään iloa,
ei saanut maistaa onnen suloutta — ja olisi luullut hänen iloitsevan
kuolemasta, sen tuomasta vapautuksesta ja levosta. Ja kuitenkin —
niin kauan kuin vanha ruumis vielä voi tehdä vastarintaa, niinkauan
kuin rinta vielä vaivoin saattoi kohoilla sen päällä lepäävän kylmän
käden alla, niinkauan kuin viimeiset voimat vielä riittivät, — vanhus
lakkaamatta teki ristinmerkkejä ja toisteli alinomaa: Herra anna
syntini anteeksi, — ja vasta sitten, kun hän menetti tajuntansa, katosi
hänen silmistään kuolemanpelon ja kauhun ilme...
Minä muistan, että siinä vanhan naisen kuolinvuoteen ääressä valtasi
minut pelko Sinaidan tähden ja minä tunsin suurta halua rukoilla hänen
puolestaan, isäni puolesta — ja itseni puolesta.