Seuraavana päivänä äiti ilmoitti muuttavansa kaupunkiin. Aamulla isä
meni hänen huoneeseensa ja istui kauan hänen kanssaan kahden. Ei kukaan
kuullut, mitä hän puhui, mutta äiti ei itkenyt enää; hän rauhoittui ja
pyysi jo ruokaakin — mutta ei kuitenkaan näyttäytynyt, eikä muuttanut
päätöstään. Minä muistelen, että kävelin koko päivän, mutta en mennyt
puistoon, enkä kertaakaan edes katsahtanut sivurakennukseen.
Iltasella sain olla omituisen tapauksen todistajana. Isäni toi kreivi
Malevskin käsipuolesta salin läpi eteiseen ja palvelijan läsnäollessa
sanoi hänelle kylmästi: »Muutamia päiviä sitten osoitettiin teidän
ylhäisyyttänne ovelle eräässä talossa; minä en nyt halua ryhtyä
mihinkään selvittelyihin kanssanne, mutta minulla on kunnia ilmoittaa
teille, että jos te vielä kerran tulette luokseni, heitän minä teidät
akkunasta ulos. Minua ei teidän käsialanne miellytä.» Kreivi kumarsi,
puri hammastaan ja poistui.
Alettiin valmistella muuttoa kaupunkiin Arbat-kadulle, missä meillä
oli talo. Nähtävästi ei isä itsekään enää kauemmaksi halunnut jäädä
huvilaan; mutta hän oli luultavasti saanut pyydetyksi äitiä välttämään
häväistystä. Kaikki tehtiin hiljaa, kiiruhtamatta, vieläpä lähetti
äitini terveisensä vanhalle ruhtinattarelle valittaen, ettei hän
pahoinvointinsa vuoksi voi tavata häntä ennen poislähtöään.
Minä kuljeskelin ympäri kuin huumaantuneena, toivoen yksinomaan sitä,
että tämä kaikki pian päättyisi. Yhtä ajatusta en vain saanut päästäni:
kuinka voi hän, nuori tyttö — ja vielä lisäksi ruhtinatar, menetellä
siten, tietäessään, ettei isäni ollut vapaa, ja kun hänellä olisi
ollut mahdollisuus mennä naimisiin esimerkiksi vaikka Belooserovln
kanssa? Mitä hän oikeastaan toivoi? Eikö hän pelännyt turmelevansa
koko tulevaisuuttaan? Niin, ajattelin minä, kas se on rakkautta, se on
intohimoa, se on antautumista... ja mieleeni muistuivat Lushinin sanat:
itsensä uhraaminen tuottaa nautintoa muutamille ihmisille.
Kerran näin jotain valkoista vilahtavan yhdessä sivurakennuksen
akkunassa... »Onkohan ne Sinaidan kasvot?» ajattelin minä, ja ne olivat
todellakin siinä. En kestänyt enää. En voinut erota hänestä, sanomatta
hänelle viimeistä kertaa hyvästi. Odotin sopivaa tilaisuutta ja läksin
sivurakennukseen.
Vierashuoneessa vastaanotti vanha ruhtinatar minut tavallisella
kömpelöllä ja ikävällä tavallaan.
— Mistäs se johtuu, poikaseni, että teikäläiset näin aikaisin muuttavat
kaupunkiin? — sanoi hän pistäen nuuskaa molempiin sieraimiinsa. Minä
katsahdin häneen ja minun tuli helpompi olla. Sana »vekseli», jonka
Filip oli maininnut, oli vaivannut minua. Hän ei aavistanut mitään...
ainakin minusta silloin näytti siltä. Sinaida tuli viereisestä
huoneesta, mustassa puvussa, kalpeana, hiukset hajallaan. Hän otti
ääneti minua kädestä ja vei omaan huoneeseensa.
— Minä kuulin teidän äänenne, — alkoi hän, — ja tulin heti. Oliko
teidän niin helppoa jättää meidät, tuhma poika?
— Tulin sanomaan teille hyvästi, — vastasin minä, — luultavasti
ainaiseksi. Te olette kenties kuullut, että me matkustamme pois.
Sinaida katsoi tutkivasti minuun.
— Kyllä, olen kuullut. Kiitos kun tulitte. Minä jo ajattelin, etten näe
teitä enää. Älkää muistelko minua pahalla. Minä olen joskus kiusannut
teitä; mutta minä en kuitenkaan ole sellainen, miksi te minua luulette.
Hän kääntyi pois ja nojasi akkunaan.
— Ei, minä en ole sellainen. Minä tiedän, että te ajattelette pahaa
minusta.
— Minäkö?
— Niin juuri te!
— Minäkö? — toistin minä alakuloisena ja sydämeni alkoi väristä kuin
ennenkin, voittamattoman, kuvaamattoman taikavoiman vaikutuksesta. —
Minä? Uskokaa, Sinaida Aleksandrovna, että mitä tahansa te teettekin,
kuinka ikinä te olette piinanneetkin minua, minä olen sittenkin
rakastava ja kunnioittava teitä, niin kauan kuin elän.
Hän käännähti nopeasti minuun päin ja levittäen kätensä otti pääni
käsiensä väliin ja suuteli minua pitkään ja intohimoisesti. Luoja
tietää, kenelle tuo pitkä jäähyväissuudelma oikeastaan oli tarkoitettu,
mutta minä nautin ahnaasti sen suloudesta. Minä tiesin, ettei se enää
koskaan uudistu. Hyvästi, hyvästi, toistin minä...
Hän riistäytyi irti ja meni pois. Minä poistuin myös. En kykene
selittämään tunnettani, jolla jätin Sinaidan. En toivoisi sen koskaan
uudistuvan; mutta kuitenkin tuntisin itseni onnettomaksi, jollen olisi
saanut sitä kokea.
Me muutimme kaupunkiin. Kesti kauan, ennenkuin minä voin irtautua
entisyydestä ja ryhtyä työhöni. Haavani meni hitaasti umpeen. Omituista
kyllä, en minä isääni kohtaan tuntenut mitään katkeruutta. Päinvastoin
hän ikäänkuin vieläkin kasvoi silmissäni... Selittäkööt sieluntutkijat
sen, miten parhaiten tahtovat.
Kerran kuljin bulevardia pitkin ja kuvaamattomaksi ilokseni tapasin
Lushinin. Pidin hänestä hänen suoran ja teeskentelemättömän luonteensa
vuoksi, ja vielä lisäksi sen tähden, että hän herätti minussa eloon
kalliita muistoja.
— Ahaa! — sanoi hän ja rypisti kulmiaan. Tekö se olette, nuori mies!
Näyttäkääpä itseänne. Te olette yhä vielä keltainen, mutta silmissä
ei kuitenkaan enää ole entistä velttoutta. Tehän olette aivan miehen
näköinen, ettekä minkään sylikoiran. Se on hyvä. Teettekö te työtä
nykyisin, vai mitä?
Minä huokasin. En tahtonut valehdella ja totuutta taas häpesin
tunnustaa.
— No niin, kyllä minä ymmärrän, — jatkoi Lushin. Pääasia on, että
elää normaali-ihmisenä eikä antaudu liiaksi mielihalujensa valtaan.
Mitä hyötyä siitä olisi? Mihin virta vieneekin, on se aina paha.
Ihmisen pitää seisoa omilla jaloillaan, vaikkei olisikaan muuta kuin
kivi jalkojen alla. Minä yskin, niinkuin kuulette... ja Belooserov —
oletteko kuullut sen?
— Mitä sitten? En.
— On kadonnut tietymättömiin; sanotaan hänen menneen Kaukaasiaan. Se on
opiksi teille, nuori mies. Ja kaikki johtuu vain siitä, ettei ajoissa
ymmärretä riistäytyä irti, katkoa verkkoa. Mutta te taisitte selviytyä
onnellisesti. Varokaa, ettette uudelleen joudu satimeen. Hyvästi.
— En joudu, ajattelin minä... en näe häntä enää; mutta minun oli
kuitenkin sallittu vielä kerran nähdä Sinaida.