Minä joutuisin suureen pulaan, jos minut pakotettaisiin tarkasti
kertomaan kaikki, mitä tapahtui minulle viikon kuluessa yöllisen
tarkastusmatkani jälkeen. Se oli ihmeellistä, kuumeista aikaa,
jonkunlainen kaaos, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset,
epäilykset, toiveet, ilot ja kärsimykset pyörivät kuin vihurin ajamina;
minä pelkäsin katsahtaa sisimpääni, jos kuusitoistavuotias nuorukainen
yleensä voi sen tehdä, pelkäsin tilintekoa itseni kanssa; minä koetin
vain niin nopeasti kuin mahdollista saada päivän kulumaan iltaan
ja sitten nukuin yöt — lapsen huoleton mieli oli siinä apunani. En
tahtonut tietää, rakastetaanko minua, enkä tahtonut myöntää itselleni,
ettei minua rakasteta; isää minä kartoin — mutta Sinaidaa en voinut
karttaa. Minä paloin kuin tulessa hänen läsnäollessaan... mutta mitäpä
minun tarvitsi tietää, mikä tuli se oli, joka poltti ja kulutti minua,
kun kerran minusta oli ihanaa palaa ja sulaa! Minä antauduin kaikille
vaikutuksilleni ja petin itseäni, kääntyen pois muistoistani ja
sulkien silmäni siltä, mitä aavistin olevan edessäni... Tämä piina ei
luultavasti olisi voinut kauan jatkua... Salaman isku katkaisi kaikki
yhdellä kertaa ja heitti minut uudelle radalle.
Palattuani kerran kotiin päivälliselle verrattain pitkältä
kävelymatkalta, sain kummakseni kuulla, että saisin syödä yksin, että
isä oli ulkona ja äitini pahoinvoipa; hän ei tahtonut syödä mitään ja
oli sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijain kasvojenilmeestä huomasin,
että oli tapahtunut jotain tavatonta... En uskaltanut heiltä mitään
kysellä, mutta minulla oli heidän joukossaan ystävä, nuori Filip,
innokas runouden ihailija ja sitäpaitsi kitaran soittaja. Käännyin
hänen puoleensa. Häneltä sain kuulla että isän ja äidin välillä oli
sattunut kauhea kohtaus (palvelijattarien huoneeseen oli kuulunut
kaikki; paljon oli tosin sanottu ranskankielellä — mutta sisäkkö Masha,
joka oli viisi vuotta asunut erään parisilaisen ompelijattaren luona,
ymmärsi kaikki); että äitini oli soimannut isää uskottomuudesta,
tuttavuudesta naapurin neidin kanssa, että isä oli aluksi
puolustautunut, mutta sitten kiivastunut ja vuorostaan sanonut hänelle
jonkun kovan sanan jotain muka »hänen iästään», josta äiti oli ruvennut
itkemään; että äiti oli myöskin huomauttanut vekselistä, joka oli muka
annettu vanhalle ruhtinattarelle, ja oli kovasti häntä soimannut ja
nuorta neitiä samoin ja että silloin oli isä häntä uhannut. »Ja koko
tämä onnettomuus» — jatkoi Filip — »johtui nimettömästä kirjeestä;
mutta kuka sen on kirjoittanut, on tietymätöntä; kuinka sellainen asia
muuten olisi tullutkaan päivänvaloon?»
— Onko sitten tosiaan ollut jotain tekeillä? — sain minä vaivoin
sanotuksi, tuntien samalla kuinka jalkani ja käteni kävivät jääkylmiksi
ja kuinka sisimmässäni alkoi värähdellä.
Filip vilkutti silmäänsä merkitsevästi.
— On. Sellaisia asioita ei voi salata; kuinka teidän isänne koettikin
olla varovainen — mutta pitäähän esimerkiksi joskus vuokrata vaunut tai
jotain muuta... eihän sitä voi tulla toimeen ilman vieraitten ihmisten
apua.
Laitoin pois Filipin ja heittäysin vuoteelleni. Minä en itkenyt enkä
antautunut epätoivon valtaan; en kysynyt itseltäni, koska ja kuinka
kaikki oli tapahtunut; en ihmetellyt sitä, etten ennemmin, jo kauan
sitten ollut aavistanut... en edes soimannut isääni... Se mitä olin
saanut tietää, meni yli voimieni; tämä odottamaton asiain selviäminen
musersi minut... Kaikki oli lopussa. Kaikki minun kukkani olivat
kerralla katkaistut ja viruivat nyt ympärilläni sinne tänne heiteltyinä
ja maahan poljettuina.