Noustessani ylös seuraavana päivänä, oli pääni kipeä. Eilinen
mielenliikutus oli poissa. Sen sijaan oli tullut painostava epäilys ja
jonkinlainen ennenkuulumaton alakuloisuus — ikäänkuin jotain minussa
olisi kuollut.
— Mitäs te katselette kuin kaniini, jolta on otettu puolet aivoista
pois? — sanoi Lushin tavatessaan minut.
Aamiaista syödessä katselin salaa vuoroin isääni vuoroin äitiäni;
isä oli tapansa mukaan rauhallinen, äiti taas kuten tavallista,
kiihdyksissä. Minä odottelin, eikö isäni rupeaisi juttelemaan kanssani,
kuten joskus sattui. Mutta hän ei edes hyväillyt minua jokapäiväisellä,
kylmällä hyväilyllään.
»Kerronkohan kaikki Sinaidalle» — ajattelin minä... »Nythän on kaikki
yhdentekevää, kaikki on loppunut välillämme.»
Minä lähdin hänen luokseen, mutta en saanut puhutuksi hänelle mitään,
enpä edes saanut häntä kunnolleen tavata, niinkuin olisin tahtonut.
Ruhtinattaren poika, noin kahdentoistavuotias kadetti, oli tullut
Pietarista loma-ajakseen kotiin ja Sinaida uskoi veljensä heti minun
huostaani.
— Kas tässä on teille toveri, rakas Volodja (ensimäistä kertaa kutsui
hän minua sillä nimellä). Hänen nimensä on myös Volodja. Olkaa hyvä ja
pitäkää hänestä; hän on vielä vähän ujo, mutta hänellä on hyvä sydän.
Näyttäkää hänelle Neskutshnij-puisto, kävelkää hänen kanssaan, ottakaa
hänet siipienne suojaan. Eikös totta, te teette sen? tehän olette niin
hyvä! —
Hän laski hellästi molemmat kätensä olkapäilleni — ja minä jouduin
aivan hämilleni. Tuon pojan läsnäolo teki minutkin pojaksi jälleen.
Minä katsoin äänetönnä kadettiin, joka taas vuorostaan tuijotti minuun.
Sinaida purskahti nauramaan ja töykkäsi meidät toisiamme vastaan.
— Mutta syleilkää toki, lapset! —
Me syleilimme.
— Tahdotteko lähteä kanssani puistoon? — kysyin kadetilta.
— Kyllä mielelläni, — vastasi hän käheällä, oikealla kadetin äänellä.
Sinaida alkoi taas nauraa... En ollut vielä kertaakaan ennen nähnyt
hänen kasvoillaan sellaista punaa. Me lähdimme kadetin kanssa puistoon.
Siellä oli vanha kiikku, jonka kapealle laudalle minä panin hänet
istumaan, ja aloin sitten kiikuttaa häntä. Hän istui hievahtamatta
uudessa, paksuverkaisessa univormussaan leveine kultaisine
nauhakoristeineen ja piti lujasti nuorista kiinni.
— Mutta avatkaahan toki kauluksenne, — sanoin hänelle.
— Ei tee mitään, me olemme niin tottuneet siihen, — sanoi hän ja
rykäisi.
Hän oli sisarensa näköinen. Etenkin silmät muistuttivat hänen silmiään.
Minusta oli mieluista osoittaa ystävyyttäni hänen veljelleen, mutta
samalla kalvoi mieltäni entinen suru. »Nyt minä tosiaankin olen lapsi»,
ajattelin, »ja eilen...»
Minä muistin, mihin olin edellisenä iltana pudottanut veitsen, ja hain
sen käsiini. Kadetti pyysi sitä lainaksi, katkaisi paksun putken,
leikkasi siitä pillin ja alkoi viheltää. Othello vihelsi myöskin.
Mutta kuinka hän itkikään iltasella tuo sama Othello Sinaidan sylissä
kun tämä löydettyään hänet puiston nurkasta kysyi häneltä, miksi hän on
niin suruissaan.
Minun kyyneleeni tulvahtivat niin voimakkaasti, että hän aivan säikähti.
— Mikä teidän on, Volodja! — toisteli hän, ja nähdessään, etten minä
vastaa enkä lakkaa itkemästä, aikoi hän suudella kosteata poskeani.
Mutta minä käännyin pois ja kuiskasin nyyhkyttäen:
— Minä tiedän kaikki... Minkätähden te leikittelitte kanssani?... Mitä
varten te tarvitsitte minun rakkauttani?
— Minä olen menetellyt väärin teitä kohtaan, Volodja... — sanoi
Sinaida. — Voi, minä olen kovin syyllinen teidän edessänne... — lisäsi
hän ja puristi kätensä yhteen. — Miten paljon minussa onkaan huonoa,
pimeätä, syntistä... Mutta nyt minä en leiki teidän kanssanne, minä
rakastan teitä — mutta te ette edes aavistakaan, miksi ja miten...
Mutta mitä te oikeastaan tiedätte?
Mitä minä osasin hänelle sanoa? Hän seisoi edessäni ja katsoi minuun
— ja minä olin kokonaan hänen vallassaan, päästä jalkoihin asti, kun
hän vain katsoikin minuun... Neljännestunnin kuluttua minä jo juoksin
kilpaa kadetin ja Sinaidan kanssa, minä en itkenyt enää, vaan nauroin
niin että kyyneleet tipahtelivat turvonneista silmistäni, kaulassani
oli kaulanauhan asemesta sidottuna Sinaidan hiusnauha, ja minä huusin
riemusta, kun onnistuin saamaan hänet kiinni vyötäisistä. Hän teki
minun kanssani, mitä ikinä tahtoi.