Seuraavana päivänä näin minä Sinaidan vain vilahdukselta: hän ajoi
hevosella jonnekin yhdessä vanhan ruhtinattaren kanssa. Sen sijaan
näin Lushinin, joka muuten tuskin tervehti minua, ja Malevskin. Nuori
kreivi tervehti ja ryhtyi ystävällisesti keskusteluun kanssani.
Kaikista sivurakennuksen vieraista oli hän ainoa, joka oli osannut
hankkiutua meidän kotiimme, ja äitini oli häneen hyvin mieltynyt. Isäni
sitä vastoin ei pitänyt hänestä ja kohteli häntä aivan loukkaavan
kohteliaasti.
— _Ah, monsieur le page_, — alkoi Malevskij, — on oikein hauska nähdä
teitä. Mitä tekee teidän ihana kuningattarenne?
Hänen raikkaat, kauniit kasvonsa olivat minulle niin vastenmieliset
sinä hetkenä — ja hän katsoi minuun niin halveksivan leikkisästi, etten
minä ollenkaan viitsinyt vastata.
— Oletteko te yhä vihoissanne? — jatkoi hän. — Se on aivan turhaa.
Enhän minä teitä paashiksi nimittänyt ja paashit pysyttelevät
pääasiallisesti kuningattarensa läheisyydessä. Mutta sallikaa minun
huomauttaa teille, että te täytätte huonosti velvollisuutenne.
— Kuinka niin?
— Paashien tulee olla erottamattomia valtijattarestaan; paashien tulee
tietää kaikki, mitä he tekevät, vieläpä tulee heidän pitää heitä
silmällä, — lisäsi hän, alentaen ääntään, — yöllä ja päivällä.
— Mitä te tahdotte sanoa?
— Mitäkö tahdon sanoa? Mielestäni minä puhun hyvin selvästi. Päivällä
— ja yöllä. Päivällä vielä niin ja näin, päivällä on valoisaa ja
kaikki ihmiset liikkeellä; mutta yöllä — kuinka helposti silloin voi
sattua jokin onnettomuus. Kehoittaisin teitä olemaan nukkumatta öisin
ja pitämään vaarin — joka hetki. Muistatteko — puistossa, yöllä,
suihkulähteen luona — kas siellä tulee vartioida. Te tulette kiittämään
minua neuvosta.
Malevskij alkoi nauraa ja käänsi minulle selkänsä. Hän ei luultavasti
kiinnittänyt erikoisempaa huomiota siihen, mitä sanoi minulle; hän oli
kuuluisa taidostaan, että osasi vetää ihmisiä nenästä, ja eritoten
loisti hän tällä taidollaan naamiaisissa, ja hänen menestystään
lisäsi se melkein itsetiedoton kierous, jonka läpitunkema koko hänen
olemuksensa oli.
Hän tahtoi vain kiusoitella minua, mutta jokainen hänen sanansa valoi
kuin myrkkyä minun suoniini. Veri tunkeutui päähäni.
»Niinkö on asiat!» — sanoin minä itsekseni. — »Hyvä! Eipä minua
siis suotta vetänytkään puistoon päin. Mutta se ei saa tapahtua!» —
huudahdin minä ääneen ja löin nyrkillä rintaani, väikkyen minä oikein
tiennytkään, mikä ei saisi tapahtua.
Itseköhän Malevskij aikoo tulla puistoon, — ajattelin minä, — vai
joku muu — (puutarhan aitaus oli hyvin matala, eikä kiipeäminen sen
yli tuottanut minkäänlaista vaikeutta) — mutta varokoon itseänsä hän,
joka joutuu minun käsiini! En kehoita ketään tulemaan lähelleni! Minä
näytän koko maailmalle ja hänelle, uskottomalle — minä nimitin häntä
todellakin uskottomaksi — että minä osaan kostaa.
Palasin huoneeseeni, otin kirjoituspöytäni laatikosta äskettäin ostetun
englantilaisen veitsen, koettelin sen teräviä teriä, ja pistin sen
sitten taskuuni kylmän päättäväisesti ikäänkuin ei se olisi ollut
minulle mitään uutta ja outoa. Sydämeni oli täynnä vihaa; kuljeskelin
koko päivän kulmakarvat rypyssä ja huulet yhteen puristettuina; kävelin
edestakaisin puristaen kädessäni lämmennyttä veistä ja edeltäpäin
valmistautuen johonkin hirveään. Nämä uudet, oudot tunteet kiinnittivät
siihen määrin huomiotani ja hurmasivat minua, että minä ajattelin
hyvin vähän itse Sinaidaa. Lakkaamatta tuli mieleeni Pushkinin nuori
mustalainen Aleko: »Mihin kaunis nuorukainen? Lepää...» ja sitten:
»Sinähän olet aivan veren tahraama!... Voi mitä sinä olet tehnyt... En
mitään!» Miten kylmästi hymyillen minä toistin tuon: en mitään.
Isä ei ollut kotona; mutta äitini, joka jo jonkun aikaa oli ollut
alinomaisessa kiihtymystilassa, huomasi minun onnettomuuttaennustavan
ulkonäköni ja sanoi minulle illallispöydässä: — Mitä sinä murjotat
kuin olisit voisi myönyt ja rahasi hukannut? — Minä hymyilin vain
alentuvasti ja ajattelin itsekseni: »Jospa hän vain tietäisi.» Kello
löi 11; minä menin huoneeseeni, mutta en riisuutunut; odottelin
puoliyötä; viimein löi kello 12.
»Hetki on lyönyt!» kuiskasin minä hampaitteni välistä ja napittaen
takkini ylös asti, vieläpä käärien hihat ylös läksin puistoon.
Minä olin jo edeltäpäin valinnut paikan, missä aioin vartioida. Puiston
päässä, siellä, missä meidän alueen Sasekinien alueesta erottava
aitaus nojasi yhteiseen seinään, kasvoi yksinäinen kuusi. Seisoen sen
matalien, tuuheiden oksien alla voin minä hyvin nähdä, mikäli öinen
pimeys sen salli, mitä ympärillä tapahtui; siinä kiemurteli vieressä
pieni polku, joka minusta aina oli näyttänyt hyvin salaperäiseltä: se
kiemurteli käärmeen tavoin pitkin aitausta, jossa tällä kohtaa oli
jälkiä siitä, että sen yli oli usein kiivetty, ja johti pyöreään,
paksuista akasiapuista tehtyyn huvimajaan. Minä hiivin kuusen luo,
nojauduin sen runkoa vasten ja aloin odotella.
Yö oli yhtä hiljainen kuin edellinenkin; mutta taivaalla oli vähemmän
pilviä — ja pensaitten vieläpä suurempien kukkienkin ääriviivat
näkyivät selvemmin. Odotuksen ensi hetket olivat painostavia, melkeinpä
pelottavia. Minä olin valmistunut kaikkeen ja mietin vain itsekseni,
kuinka minun olisi meneteltävä. Huutaisinkohan minä: »Minne matka?
Seis! Tunnusta tai — kuole!» Tai syöksyisinkö ilman muuta esiin...
Jokainen ääni, jokainen risahdus, jokainen suhahdus tuntui minusta
merkitsevältä ja harvinaiselta... Minä valmistauduin... Nojauduin
eteenpäin... Mutta kului puoli tuntia, kului tunti: kiihtyneet tunteeni
alkoivat hieman asettua; salainen epäilys siitä, että teen turhaan
tämän kaiken, että olen jo vähän naurettava, että Malevskij laski
leikkiä, alkoi vähitellen tunkeutua mieleeni. Minä jätin piilopaikkani
ja kiersin koko puiston. Aivankuin tarkoituksella, ei missään kuulunut
pienintäkään ääntä, kaikkialla oli rauhallista; yksinpä koirammekin
nukkui keräksi kääriytyneenä portin luona. Minä kiipesin kasvihuoneen
raunioille, näin edessäni tasaisen ruohokentän, muistin kohtaukseni
Sinaidan kanssa ja vaivuin mietteisiini.
Yht'äkkiä säpsähdin... kuulin avautuvan oven narinaa, sitten
katkaistun oksan kevyen risahduksen. Kahdella hyppäyksellä laskeusin
alas raunioilta — ja jähmetyin paikalleni. Nopeita, kevyitä, mutta
varovaisia askeleita kuului selvästi puistossa. Ne lähestyivät minua.
»Siinä hän on... Siinä hän on vihdoinkin!» kuului ääni sisässäni.
Suonenvedonfapaisesti kiskaisin veitsen taskustani, avasin sen —
punaisia kipinöitä alkoi väikkyä silmieni edessä, pelosta ja vihasta
nousivat hiukset pystyyn päässäni... Askeleet suuntautuivat aivan minua
kohti minä nojasin eteenpäin, kurkotin itseäni niitä vastaan... Eräs
mies tuli näkyviin... Luojani — se oh isäni!
Tunsin hänet heti, vaikka hän oli kääriytynyt tummaan vaippaan
ja vetänyt hatun kasvoilleen. Varpailaan kulki hän ohitseni. Hän
ei huomannut minua, vaikk'ei minua mikään estänyt näkymästä:
mutta minä kyyristyin niin kokoon, että taisin olla aivan maan
tasalla. Mustasukkainen, murhaan valmis Othello oli äkkiä muuttunut
koulupojaksi... Minä pelästyin siihen määrin isäni odottamatonta
ilmestymistä, etten ensi hetkessä edes huomannut, mistä hän tuli ja
mihin hävisi. Vasta sitten kun hän oli kadonnut näkyvistäni, minä
ajattelin: »Minkähäntähden isäni kuljeskelee puistossa keskellä yötä?»
Pelästyksestä olin pudottanut veitsen nurmikkoon, mutta en edes
ryhtynyt sitä hakemaan: minua hävetti kovasti. Minä tulin yht'äkkiä
aivan selväksi.
Kotiin palatessani minä kuitenkin käväisin penkilläni seljapensaan alla
ja katsahdin Sinaidan makuukamarin akkunaan. Pienet, vähän kuperat
akkunalasit häämöittivät hämärästi öiseltä taivaalta lankeavassa
valossa. Yht'äkkiä niiden väri muuttui... Niiden takana, minä näin sen,
näin selvästi — laskeutui varovasti ja hiljaa alas vaalea rullaverho,
laskeutui akkunalaudalle saakka, ja jäi siihen.
— Mitäs se on? - sanoin ääneen, melkein tahtomattani, kun jälleen olin
huoneessani. — Uniko, sattumako, vai... Ajatukset, jotka yht'äkkiä
olivat pälkähtäneet päähäni, olivat niin uusia ja omituisia, etten minä
uskaltanut edes ajatella niitä loppuun.