Päivällisen jälkeen kokoontuivat vieraat taas sivurakennukseen — ja
ruhtinatar oli nyt myöskin mukana.
Koko seura oli koolla samoin kuin ensimäisenä, minulle unohtumattomana
iltana: yksimpä Nirmatskijkin oli saapunut. Maidanov tuli sillä kertaa
ennen muita — hän toi uusia runoja. Alkoivat taas panttileikit,
mutta ilman entisiä kummallisia päähänpistoja, ilman hulluttelua
ja melua — mustalaiselementti oli hävinnyt. Sinaida näytti antavan
uuden leiman meidän seurallemme. Minä istuin paashin oikeudella hänen
vieressään. Hän ehdotti muun muassa, että sen, jonka pantti tulisi
esille, pitäisi kertoa unensa, mutta se leikki ei ollut paljon mistään
kotoisin. Unet olivat joko ikäviä (Belooserov oli unissaan syöttänyt
vesiliskoja hevoselleen, jolla oli ollut puinen pää) tahi tekaistuja ja
mitättömiä. Maidanov esitti meille kokonaisen novellin: siinä oli sekä
hautakammioita ja enkeleitä lyyryineen, että puhuvia kukkia ja kaukaa
kaikuvia ääniä. Sinaida ei antanut hänen lopettaa. »Koska tässä kerran
on ruvettu sepustelemaan, — sanoi hän, — niin kertokoon sitten jokainen
jotain omasta päästään.» Belooserov oli taaskin se, jonka piti alkaa.
Nuori husaari joutui hämilleen. — En minä osaa mitään keksiä! —
huudahti hän.
— Mitä joutavia! keskeytti Sinaida. — Kuvitelkaa esimerkiksi, että
olette naimisissa, ja kertokaa meille, kuinka te kuluttaisitte aikaanne
vaimonne kanssa. Sulkisitteko te hänet lukon taa?
— Niin minä tekisin.
— Ja itse istuisitte hänen kanssaan?
— Välttämättä istuisin itse hänen kanssaan.
— Mainiota. Mutta jospa hän siihen kyllästyisi ja pettäisi teidät?
— Minä surmaisin hänet.
— Mutta jospa hän karkaisi?
— Minä saavuttaisin hänet ja surmaisin sittenkin.
— No niin. Mutta otaksukaamme, että minä olisin teidän vaimonne, mitä
te silloin tekisitte?
Belooserov vaikeni hetken. — Minä surmaisin itseni..
Sinaida nauroi. — Minä näen, että teidän laulunne on lyhyt!
Toinen pantti oli Sinaidan. Hän nosti katseensa ylöspäin ja jäi
miettimään. — Kuulkaapas, — alkoi hän vihdoin, — mitä minä olen
ajatellut... Kuvitelkaa itsellenne mahtava palatsi, kesäinen yö ja
ilmeelliset tanssiaiset. Tanssiaiset pitää nuori ruhtinatar. Kaikkialla
on kultaa, marmoria, kristallia, silkkiä, valoja, jalokiviä, kukkia,
hyviä tuoksuja ja kaikkea mahdollista loistoa.
— Pidättekö te loistosta? — keskeytti hänet Lushin.
— Loisto on kaunista, — huomautti Sinaida — ja minä pidän kaikesta
kauniista.
— Enemmänkö kuin ihanuudesta? — kysyi hän.
— Se on jo liian viisasta, sitä en ymmärrä. Älkää sekoittako minua.
No niin, juhla on suurenmoinen. Vieraita on paljon, he ovat kaikki
nuoria, kauniita, urhoollisia, kaikki hulluuteen saakka rakastuneita
ruhtinattareen.
— Eikö naisia ole vieraiden joukossa? — kysyi Malevskij.
— Ei — tai odottakaas — on.
— Kaikki rumia?
— Ei, vaan ihastuttavia. Mutta miehet ovat kaikki rakastuneet
ruhtinattareen. Hän on pitkä ja ryhdikäs; hänellä on pieni kultainen
diadeemi mustilla hiuksillaan.
Katsoin Sinaidaan — ja sinä hetkenä näytti hän minusta olevan niin
paljon ylempänä meitä muita, hänen valkealta otsaltaan, hänen
liikkumattomilta silmäkulmiltaan tuntui säteilevän sellainen valoisa
äly ja sellainen voima, että minä ajattelin: »sinä itse olet se
ruhtinatar!»
— Kaikki tunkeilevat hänen ympärillään, jatkoi Sinaida, — kaikki kilvan
häntä imartelevat.
— Ja hän pitää imartelusta? kysyi Lushin.
— Kylläpä te olette sietämätön! aina keskeytätte... kuka ei pitäisi
imartelusta?
— Vielä yksi, viimeinen kysymys, — huomautti Malevskij: — onko
ruhtinattarella miestä?
— En minä sitä edes ajatellutkaan. Ei — mitä hän miehellä tekisi?
— Niin tietysti, — huomautti Malevskij, — mitäs hän miehellä tekisi.
— _Silence!_ — huudahti Maidanov, joka puhui huonosti ranskaa.
— _Merci_, — sanoi hänelle Sinaida. — No niin, ruhtinatar kuuntelee
imartelua, hän kuuntelee soittoa, mutta ei katso kehenkään vieraaseen.
Kuusi akkunaa on avattuna ylhäältä alas asti, katosta lattiaan,
ja niiden takaa näkyy tumma taivas kirkkaine tähtineen, ja pimeä
puutarha suurine puineen. Ruhtinatar katsoo puutarhaan. Siellä on
puiden luona suihkulähde: se häämöttää pimeässä pitkänä, pitkänä
kuin haamu. Ruhtinatar kuulee läpi puheen ja soiton hälinän veden
hiljaisen solinan. Hän katsoo ulos ja miettii: te olette herrat kaikki
jaloja, viisaita, rikkaita, te olette ympäröineet minut, te panette
arvoa jokaiselle minun sanalleni, te olette kaikki valmiit kuolemaan
jalkojeni juuressa, minä hallitsen teitä... mutta tuolla suihkulähteen
äärellä seisoo ja odottaa minua hän, jota minä rakastan, joka hallitsee
minua. Hänellä ei ole yllään kallisarvoista pukua, eikä kalliita kiviä,
ei kukaan häntä tunne, mutta hän odottaa minua ja uskoo minun tulevan
— ja minä tulen, ei ole sellaista mahtia, mikä voisi minua pidättää,
silloin kun minä haluan mennä hänen luokseen ja jäädä hänen luokseen
ja kadota hänen kanssaan sinne puiston pimeyteen, puitten huminaan,
suihkulähteen solinaan...
Sinaida vaikeni.
— Oliko se mielikuvitusta? kysyi Malevskij ivallisesti.
Sinaida ei edes katsonut häneen.
— Mutta mitä me, hyvät herrat, olisimme tehneet, — alkoi yht'äkkiä
Lushin, — jos me olisimme olleet noiden vieraitten joukossa ja olisimme
tienneet tuosta onnenpojasta suihkulähteen luona?
— Odottakaa, odottakaa, — keskeytti Sinaida: — minä sanon teille
itse, mitä itsekukin teistä olisi tehnyt. Te, Belooserov, olisitte
vaatinut hänet kaksintaisteluun; te, Maidanov, olisitte kirjoittanut
hänestä epigrammin... Muuten, ei — te ette osaa kirjoittaa epigrammeja;
te olisitte kirjoittanut pitkän runon Barbier’n tyyliin hänestä ja
antanut painaa tuotteenne »Telegraf'iin». Te, Nirmatskij, olisitte
ottanut häneltä rahaa lainaksi — ei, vaan te olisitte lainannut hänelle
korkoa vastaan; ja te, tohtori... — Hän pysähtyi... Kas sitäpä minä en
tiedäkään, mitä te olisitte tehnyt.
— Henkilääkärinä ollen, — vastasi Lushin, — minä olisin neuvonut
ruhtinatarta olemaan pitämättä tanssiaisia, kun ei hän kerran
vieraistaan välitä.
— Kenties te olisitte ollut oikeassa. Entäs te, kreivi...
— Niin, minäkö? — kysyi Malevskij ilkeä hymy huulillaan.
— Te olisitte tarjonnut hänelle myrkytetyn karamellin.
Malevskin kasvot vääntyivät hiukan ja niihin tuli hetkiseksi
juutalaisilme, mutta sitte hän heti purskahti nauruun.
— Mitä taas teihin tulee, Voldemar... — jatkoi Sinaida, mutta johan se
riittääkin; leikkikäämme jotain muuta.
— Herra Voldemar, ruhtinattaren paashina, olisi kannattanut hänen
laahustetaan, kun hän olisi lähtenyt juoksemaan puutarhaan, — huomautti
Malevskij myrkyllisesti.
Minä kiivastuin, mutta Sinaida laski nopeasti kätensä minun Olalleni ja
nousten seisomaan, virkkoi hiukan väräjävällä äänellä: — Minä en ole
koskaan antanut teidän ylhäisyydellenne oikeutta olla hävytön ja siksi
pyydän teitä poistumaan. Hän osoitti ovea kohti.
— Suokaa anteeksi, ruhtinatar, — änkytti Malevskij ja kävi aivan
kalpeaksi.
— Ruhtinatar on oikeassa, — huudahti Belooserov nousten myös seisomaan.
— Minä en todellakaan mitenkään odottanut, — jatkoi Malevskij: —
minun sanoissani ei ymmärtääkseni ollut mitään sellaista... minun
tarkoitukseni ei ollut loukata teitä... Suokaa minulle anteeksi.
Sinaida heitti häneen kylmän katseen ja naurahti kylmästi.
— Jääkää sitten, — sanoi hän halveksivasti viitaten kädellään. — Me
vihastuimme turhaan herra Voldemarin kanssa. Teistä on hauskaa pistellä
hiukan — olkoon menneeksi.
— Suokaa anteeksi, — toisti Malevskij vielä kerran. Ja minä muistelin
Sinaidan kädenliikettä ja ajattelin, ettei oikea kuningatar olisi
arvokkaammin osannut osoittaa ilkimykselle ovea.
Tämän pienen välikohtauksen jälkeen jatkui panttileikki enää vain vähän
aikaa. Kaikki tunsivat olonsa hiukan epämukavaksi, eikä ehkä yksistään
sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Omituinen, painostava tunne oli
vallannut koko seuran ja jokainen huomasi sen ei vain itsessään,
mutta myöskin toisissa. Maidanov luki meille runojaan — ja Malevskij
kehui niitä liioitetulla innostuksella. — Kas, kuinka hän nyt koettaa
tekeytyä hyväksi, — kuiskasi minulle Lushin.
Me hajaannuimme pian. Sinaida vaipui yht'äkkiä mietteisiinsä; vanha
ruhtinatar lähetti sanan, että hänellä on päänsärkyä; Nirmatskij alkoi
valitella reumatismiaan.
Minä en voinut pitkään aikaan nukkua, minua ihmetytti Sinaidan
kertomus. — Sisältyiköhän siihen jokin viittaus? — kyselin itseltäni:
— ja mitä, ketä hän tarkoitti? Ja jos se tosiaankin oli niin,
kuinka sen voisi ratkaista? Ei, ei, se on mahdotonta — kuiskailin
minä kääntäen milloin toisen, milloin toisen polttavan poskeni
tyynyä vasten. Mutta minä muistelin Sinaidan kasvojen ilmettä hänen
kertoessaan, minä muistelin huudahdusta, joka Lushinilta oli päässyt
Neskutshnij-puistossa, ajoittaisia muutoksia Sinaidan käytöksessä minua
kohtaan — minä aivan hukuin arvailuihin.
»Kuka se on?» Ne kolme sanaa aivankuin seisoivat silmieni edessä
pimeydessä. Tuntui siltä, kuin olisi matala, tuhoatuottava pilvi
leijaillut pääni päällä — ja minä tunsin sen painon ja odotin joka
hetki sen purkautumista. Paljoon olin minä tottunut viime aikoina,
paljon olin nähnyt Sasekinien luona; säännöttömyys heidän kodissaan,
kynttilänpätkät, katkonaiset veitset ja haarukat, nyreä Vonifatij,
huolimattomasti puettu sisäkkö, vanhan ruhtinattaren sivistymätön
käytös — koko tuo ihmeellinen elämä ei enää hämmästyttänyt minua...
Mutta siihen, mitä nyt hämärästi aavistin Sinaidassa, en voinut
tottua... Seikkailijatar — oli äitini kerran hänestä sanonut.
Seikkailijatar — hän, minun epäjumalani, minun pyhimpäni! Tämä nimitys
poltti minua, minä koetin paeta sitä piilottaen pääni tyynyihin, minä
harmittelin, ja samalla kertaa, mihin olisin suostunutkaan, mitä olisin
antanutkaan saadessani olla sinä onnenpoikana suihkulähteellä!...
Veri kiehui minussa. »Puisto... suihkulähde...» — ajattelin... »Minäpä
menen puistoon.» Pukeuduin nopeasti ja livistin talosta. Yö oli pimeä,
lehdet puissa tuskin liikahtelivat; taivaalta leijaili vähäinen
viileys, kasvitarhasta leuhahti vastaan dillin tuoksu. Minä kuljin läpi
kaikki käytävät; askelteni heikko kaiku sekä kiihoitti että rohkaisi
minua; minä pysähtelin, odotin ja kuuntelin, miten sydämeni löi —
kovasti ja kiihkeästi. Vihdoin minä lähestyin aitausta ja nojasin
kapeaan seipääseen. Yht'äkkiä — vai oliko se vain mielikuvitusta? —
muutaman askeleen päässä minusta vilahti naisolento... Minä katsoin
tarkasti pimeyteen — ja pidätin henkeäni. Mitä se on? Kuulenko
askeleita — vai sydämenikö se taas lyö niin kovasti? — Kuka täällä? —
äänsin tuskin kuuluvasti. Mitä taas? Tukahdutettua naurua? Tai lehtien
rapinaa... Tai huokaus aivan korvan juuressa? Minua alkoi pelottaa... —
Kuka täällä? — toistin vielä hiljempää.
Ilma värähteli hetkisen; taivaalla välähti punainen juova — tähti lensi
alas. — Sinaida? — aioin minä kysyä, mutta ääni kuoli huulillani.
Ja yht'äkkiä kävi kaikki äänettömäksi ympärillä, kuten usein
tapahtuu keskellä yötä... Yksinpä heinäsirkatkin olivat lakanneet
sirkuttamasta — jossakin vain akkuna narahti. Minä seisoin kauan ja
palasin sitte huoneeseeni, jäähtyneelle vuoteelleni. Tunsin omituista
mielenliikutusta: kuin olisin mennyt tapaamaan kohtaukseen — mutta
turhaan, ja nähnyt sivulta vieraan onnen.