Seuraavien viiden kuuden päivän kuluessa minä tuskin näinkään
Sinaidaa; hän ilmoitti olevansa sairas, mikä seikka ei kuitenkaan
estänyt sivurakennuksen vakinaisia vierailijoita ilmestymästä sinne —
päivystämään kuten he sanoivat — kaikkia muita paitsi Maidanovia, joka
kävi alakuloiseksi ja ikävystyi heti kun vaan hän ei saanut intoilla.
Belooserov istui synkkänä nurkassa takki kaulaan asti napitettuna
ja kasvot punaisina. Kreivi Malevskin kasvoilla väikkyi alinomaa
vastenmielinen hymy; hän oli todellakin joutunut Sinaidan epäsuosioon
ja oli erinomaisen huomaavainen vanhaa ruhtinatarta kohtaan, vieläpä
hän ajoi hänen kanssaan vuokravaunuissa kenraalikuvernöörin luo. Siitä
matkasta ei muuten ollut mitään tuloksia ja Malevskille siitä koitui
vielä lisäksi ikävyyksiä: häntä oli muistutettu jostakin jutusta parin
liikenneupseerin kanssa, ja hän oli puolustuksekseen ollut pakotettu
sanomaan, että oli silloin ollut vielä nuori ja kokematon.
Lushin kävi parikin kertaa päivässä, mutta viipyi vain vähän aikaa;
minä pelkäsin häntä vähän meidän viimeisen keskustelumme jälkeen ja
kuitenkin tunsin samalla todellista kiintymystä häneen. Kerran lähti
hän kävelemään kanssani Neskutshnij-puistoon, oli hyvin ystävällinen
ja rakastettava, selitti minulle eri ruohojen ja kukkien nimiä ja
ominaisuuksia ja yht'äkkiä sanoa tokaisi aivan odottamatta lyöden
kädellä otsaansa: ja minä tyhmeliini luulin, että hän on keimailija!
Itsensä uhraaminen toisten hyväksi näyttää tuottavan nautintoa
muutamille.
— Mitä te sillä aiotte sanoa? — kysyin minä.
— Teille minä en tahdo sanoa mitään, — vastasi Lushin lyhyesti.
Minua Sinaida vältteli... en voinut olla panematta merkille että minun
läsnäoloni vaivasi häntä. Hän kääntyi tahtomattaan pois minusta...
tahtomattaan; se juuri oli katkeraa. Mutta sille ei voinut mitään ja
minä koetin välttää joutumasta hänen näkyvilleen ja vain kauempaa pidin
häntä silmällä, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut minulle. Hänessä
tapahtui jokin käsittämätön muutos; hänen kasvonsa, jopa hänen koko
olemuksensa muuttui. Erikoisesti hämmästytti minua hänessä tapahtunut
muutos eräänä lämpimänä hiljaisena iltana. Istuin matalalla penkillä
tuuhean seljapensaan alla. Pidin paljon siitä paikasta; sieltä näkyi
Sinaidan kamarin akkuna. Istuin siinä; pääni päällä varjoisassa
lehdistössä lenteli levottomana pieni lintunen; harmaa kissa hiipi
varovaisesti puutarhaan ja ensimäiset turilaat surisivat raskaasti
vielä läpikuultavassa vaikkakaan ei enää valoisassa ilmassa.
Minä istuin ja katselin akkunaan ja odottelin, eikö se aukenisi, ja
todellakin — se aukeni ja siinä näyttäytyi Sinaida. Hänellä oli yllään
valkoinen puku — ja hän itsekin, hänen kasvonsa, olkapäänsä, kätensä
olivat aivan lumivalkoiset. Hän seisoi kauan liikkumatonna ja hänen
silmänsä katselivat kauan ja suoraan yhteenvedettyjen kulmakarvojen
alta. Sellaista katsetta en ollut ennen hänellä huomannut. Sitten
puristi hän kätensä lujasti yhteen, vei ne huulilleen, otsalleen — ja
yht'äkkiä heitti hän hiukset korviltaan, pudisti niitä ja nyökäyttäen
sitten päättävästi päätään alaspäin sulki akkunan.
Kolme päivää myöhemmin tapasi hän minut puutarhassa. Aioin vetäytyä
syrjään, mutta hän itse pysähdytti minut.
— Antakaa minulle kätenne, — sanoi hän minulle entisellä lempeällä
tavallaan, — me emme ole pitkiin aikoihin jutelleet keskenämme.
Katsahdin häneen. Hänen silmänsä loistivat vienosti ja kasvot
hymyilivät kuin sumun läpi.
— Oletteko te yhä edelleen sairas? — kysyin häneltä.
— En, nyt on kaikki ohi, — sanoi hän ja repäisi pensaasta pienen,
punaisen ruusun. — Olen vähän väsynyt, mutta sekin menee ohi.
— Ja tuletteko te taas samaksi kuin ennen? — kysyin.
Sinaida vei ruusun kasvoilleen — ja minusta näytti, kuin olisi
punaisten lehtien hohde levinnyt hänen poskilleen.
— Olenko minä sitten muuttunut? — kysyi hän minulta.
— Kyllä te olette muuttunut, — vastasin puoliääneen.
— Minä olen ollut kylmä teitä kohtaan — tiedän sen, — alkoi Sinaida, —
mutta teidän ei olisi pitänyt kiinnittää siihen mitään huomiota:.. En
voinut olla toisin... Ja mitäpä siitä kannattaisi puhua!
— Te ette tahdo, että minä rakastaisin teitä — siinä kaikki! —
huudahdin minä synkkänä, tahtomattani kiivastuen.
— Kyllä, rakastakaa minua, mutta toisin kuin ennen.
— Kuinka sitten?
— Olkaamme ystäviä! — Sinaida antoi minun haistella ruusuaan. —
Kuulkaahan, minähän olen paljon vanhempi teitä, — minähän voisin
olla teidän tätinänne... tai jos ei tätinä, niin ainakin vanhempana
siskonanne. Ja te...
— Minä olen teidän silmissänne lapsi, — keskeytin hänet.
— No niin, lapsi, mutta rakas, hyvä, viisas lapsi, josta minä oikein
paljon pidän. Tiedättekö mitä? Minä nimitän teidät tästä päivästä
lähtien paashikseni; ja teidän ei pidä unohtaa, että paashit eivät
saa poistua haltijattarensa luota. Kas tässä on uuden toimenne merkki
— lisäsi hän, pistäen ruusun takkini napinläpeen: — merkki meidän
suosiostamme teitä kohtaan.
— Minä olen teiltä ennen saanut toisia suosionosoituksia, — mumisin
minä.
— Ahaa! sanoi Sinaida ja katseli minua sivusta. — Millainen muisti
hänellä on! No niin, olen minä nytkin valmis... Ja kumartuen puoleeni,
painoi hän otsalleni puhtaan, rauhallisen suudelman. Minä katsoin vain
häneen — mutta hän kääntyi pois ja sanottuaan: — seuratkaa minua,
paashini, — lähti sivurakennukseen päin. Minä seurasin häntä — enkä
käsittänyt mitään. »Onko mahdollista, — ajattelin minä, — onko tämä
lempeä, järkevä tyttö se sama Sinaida, jonka minä olen tuntenut?» Hänen
käyntinsäkin näytti minusta hiljaisemmalta, koko hänen vartalonsa
kookkaammalta ja ryhdikkäämmältä...
Millä uudella voimalla rakkauden liekki alkoikaan kyteä minussa!