Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös, taitoin itselleni kepin ja
lähdin tullin taakse kävelemään. Koetin siten haihduttaa huoleni.
Oli ihana päivä, valoisa, eikä liian lämmin. Vieno, raikas tuuli
humisi ilmassa, pannen kaiken hiljaa huojumaan. Minä kuljeskelin kauan
metsissä ja kallioilla. En tuntenut itseäni onnelliseksi, olin lähtenyt
kotoa antautuakseni alakuloisuuteni valtaan, — mutta nuoruus, kaunis,
raikas ilma ja se nautinto, minkä reipas kävely ja vuoroin lojuminen
pehmeällä nurmikolla tuottavat, saivat voiton; unohtumattomien sanojen
ja suutelojen muisto heräsi taas sielussani. Minusta oli mieluista
ajatella, ettei Sinaida voinut olla antamatta tunnustusta minun
päättäväisyydelleni ja rohkeudelleni... »Pitäköön hän vain muita minua
parempana», — ajattelin. »Mutta he sanovat vain, mitä he tahtoisivat
tehdä hänen edestään, kun minä sitävastoin jo tein! Ja mitä minä vielä
voisinkaan tehdä hänen edestään!»
Mielikuvitukseni alkoi leikitellä. — Aloin kuvitella, kuinka minä tulen
pelastamaan hänet hänen vihamiestensä käsistä, kuinka minä, ylt'yleensä
veren tahraamana, olen pelastava hänet vankilasta, ja kuinka sitten
kuolen hänen jalkojensa juuressa. Johtui mieleeni kuva, joka riippui
vierashuoneemme seinällä — Malek-Adel kuljettaen pois Mathildaa — ja
samassa innostuin katselemaan suurta, kirjavaa tikkaa, joka touhuissaan
nousi ylös kapeata koivunrunkoa myöten ja levottomasti katseli vuoroin
oikealle ja vasemmalle, kuten soittaja kontrabassonsa kaulan takaa.
Sitten aloin laulaa »Ei valkeat lumet», siirtyen senjälkeen siihen
aikaan yleisesti tunnettuun romanssiin: »Sua odotan, kun länsituuli
huminoi»; sitten aloin ääneen lausua Jermakin puhetta tähdille
Homjakovih murhenäytelmästä; koetinpa itsekin kyhätä kokoon jonkin
tunteellisen runon, vieläpä ajattelin valmiiksi säkeen, johon koko
runon piti loppua: »Oh, Sinaida, Sinaida!» Mutta siitä ei tullut
mitään. Sillävälin alkoi lähestyä päivällisaika. Laskeuduin alas
laaksoon, jonka läpi kapea hiekkatie johti kaupunkiin. Lähdin kulkemaan
sitä pitkin.
Takaapäin alkoi kuulua hevosten kavioiden hiljaista kapsetta. Minä
käännähdin, pysähdyin tahtomattani ja otin hatun päästäni: näin isäni
ja Sinaidan. He ratsastivat rinnan. Isä puhui hänelle jotakin kumartuen
koko vartalollaan hänen puoleensa ja nojaten kädellään hevosen kaulaan.
Hän hymyili. Sinaida kuunteli häntä ääneti, katse alas luotuna ja
huulet yhteen puristettuina. Aluksi näin heidät kahden. Mutta muutaman
hetken perästä tuli tienkäänteestä esiin Belooserov husaaripuvussa,
tulisen, mustan ratsun selässä. Mainio hevonen, pudisteli päätään,
pärskytteli ja hyppeli; ratsastaja tyynnytteli ja kannusti sitä. Minä
väistyin syrjään. Isäni kokosi suitset ja ojentausi satulassaan.
Sinaida kohotti hitaasti katseensa häntä kohti — ja molemmat lähtivät
ajamaan laukkaa. Bjelooserov kiiruhti heidän perästään, helistellen
sapeliaan.
Isä on punainen kuin krapu, — ajattelin itsekseni, — ja Sinaida...
Miksi on hän niin kalpea? Hän on ratsastanut koko aamun — ja on kalpea?
Minä lisäsin vauhtiani ja jouduin kotiin juuri ennen päivällistä.
Isäni istui siellä jo pukuaan muuttaneena ja peseytyneenä äidin tuolin
vieressä ja luki hänelle tasaisella ja soinnukkaalla äänellään Journal
des Debatin nurkkanovellia; mutta äiti kuunteli häntä hajamielisenä ja
nähtyään minut kysyi hän missä olin ollut koko päivän ja lisäsi, ettei
hän pitänyt siitä, että kuljeskellaan päivät pitkät ties missä ja Luoja
ties kenen kanssa. Mutta minäpä olenkin kävellyt yksinäni, ajattelin
vastata hänelle, mutta katsahdin isääni ja vaikenin tietämättä itsekään
oikein minkätähden.