Minä olin niin iloinen ja ylpeä koko sen päivän, tunsin niin selvästi
Sinaidan suutelot kasvoillani, niin suurella riemulla muistelin
jokaista hänen sanaansa, nautin niin suuresti odottamattomasta
onnestani, että se alkoi itseänikin jo pelottaa, eikä minua
haluttanut edes nähdä häntä, joka oli näitten uusien tunteitteni
aiheuttaja. Minusta näytti siltä kuin en enää voisi vaatia mitään
muuta elämältä, että nyt pitäisi minun vain »vielä viimeisen kerran
vetää syvään henkeäni ja kuolla». Lähtiessäni seuraavana päivänä
sivurakennukseen, tunsin suurta hämmennystä, jota turhaan koetin
peittää ujon huolettomuuden naamarin alle, mikä hyvin sopii miehelle,
joka tahtoo näyttää, että hän osaa säilyttää salaisuuden. Sinaida otti
minut vastaan hyvin rauhallisena, ilman pienintäkään jälkeä mistään
mielenliikutuksesta. Hän torui vain minua sormellaan ja kysäsi, eikö
minulla ollut mitään mustelmia. Koko minun ujo huolettomuuteni ja
salaperäisyyteni katosivat silmänräpäyksessä ja samalla myös nolouteni.
En ollut tietenkään odottanut mitään erikoista, mutta Sinaidan
rauhallisuus vaikutti minuun kuin olisin saanut kylmää vettä niskaani.
Minä tunsin olevani lapsi hänen silmissään — ja se tuntui minusta niin
äärettömän raskaalta! Sinaida kulki edestakaisin huoneessa, ja joka
kerran, kun hän katsoi minuun, välähti hänen kasvoillaan valoisa hymy;
mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, minä näin sen selvästi...
»Puhuisinko itse eilisestä asiasta, — ajattelin, — kysyisinkö häneltä,
mihin hän niin kiiruhti, saadakseni lopullisesti tietää...» mutta
luovuin kohta tuumastani ja istahdin nurkkaani.
Belooserov astui sisään, ja minä tulin hyvin iloiseksi hänet nähdessäni.
— En minä löytänyt teille rauhallista ratsuhevosta, — sanoi hän
tyytymättömänä. Freitag sanoo kyllä voivansa vastata yhdestä, joka
hänellä on, mutta minä en oikein usko sitä. Pelkään.
— Mitäs te pelkäätte, — kysäsi Sinaida, — saanko kysyä?
— Mitä? Ettehän te osaa ratsastaa. Luoja ties mitä voi tapahtua! Ja
minkä mielijohteen te nyt taas olette saanut päähänne?
— Sehän on minun asiani, herraseni. Siinä tapauksessa minä pyydän Pjotr
Vasiljevitshiä... (Se oli isäni nimi. Minua hämmästytti, että hän niin
kevyesti ja vapaasti mainitsi sen, ikäänkuin hän olisi ollut vakuutettu
isäni tahtovan palvella häntä.)
— Vai niin, — virkkoi Belooserov. — Vai hänen kanssaan te aijotte
ratsastaa.
— Hänen tai jonkun muun kanssa — sehän on teille yhdentekevää. Mutta ei
vain teidän kanssanne.
— Ei vain minun kanssani, — toisti Belooserov. — Kuten tahdotte. No
niin, minä hankin teille hevosen.
— Mutta katsokaa vain, ettei se ole mikään vanha kaakki. Minä ilmoitan
teille jo edeltäpäin, että aijon nelistää.
— Kernaasti minun puolestani... Mutta kenenkä kanssa? Malevskin
seurassako te sitten lähdette?
— Miksipä ei vaikka hänenkin kanssaan? Mutta rauhoittukaa nyt, — lisäsi
hän, — älkääkä pyöritelkö noin silmiänne. Kyllä minä otan teidätkin
mukaan. Tiedättehän te, että Malevskij nyt on minulle yhtä paljon kuin
— hyh! —
Hän pudisti päätään.
— Te sanotte sen vain lohduttaaksenne minua, — mutisi Belooserov.
Sinaida siristi silmiään. — Lohduttaako se teitä. Oo... oo... oo...
soturi! — sanoi hän lopuksi ikäänkuin löytämättä muuta sanaa. Entäs te,
herra Voldemar, lähtisittekö te kanssamme?
— En mielelläni... suuressa seurassa... — mumisin minä kohottamatta
katsettani.
— Teistä on hauskempaa kahden kesken? No niin, vapaalle vapaus,
autuaalle paratiisi [Venäl. sananlasku] — sanoi hän huoaten. Menkäähän
nyt Belooserov hankkimaan hevosta. Tarvitsen sen huomenna.
— Kyllä; mutta mistä otetaan rahat? — sekaantui vanha ruhtinatar
puheeseen.
Sinaida rypisti kulmakarvojaan.
— En minä niitä teiltä pyydä; Belooserov kyllä lainaa minulle.
— Uskoo, uskoo... murahti ruhtinatar — ja huusi yht'äkkiä täyttä
kurkkua! — Dunjashka!
— Maman, olenhan minä antanut teille soittokellon, — huomautti tytär.
— Dunjashka! — toisti ruhtinatar.
Belooserov kumarsi ja poistui. Minä lähdin hänen mukanaan. Sinaida ei
pidätellyt minua.