Päivät kuluivat. Sinaida kävi yhä kummallisemmaksi, yhä
käsittämättömämmäksi. Kerran menin hänen luokseen ja tapasin hänet
istumassa olkituolilla pää painuneena pöydän terävää särmää vasten. Hän
ojentautui... hänen kasvonsa olivat aivan kyynelten vallassa.
— Kas tekö siinä! — sanoi hän katkerasti hymyillen. — Tulkaas tänne.
Minä astuin hänen luokseen; hän laski kätensä pääni päälle ja tarttuen
sitten yht'äkkiä tukkaani kiinni, alkoi pudistella sitä.
— Koskee... — pääsi minulta lopuksi.
— Vai koskee! Mutta eikös minuun sitten koske, eikö? — toisti hän.
— Voi mitä minä olen tehnyt! — huudahti hän äkkiä, huomatessaan
kiskaisseensa tukon hiuksia päästäni.
— Mitä minä tosiaankin olen tehnyt? Herra Voldemar raukka!
Hän suori varovasti irtonaiset hiukset, kiersi niitä sitten sormensa
ympäri ja käänsi renkaaksi.
— Minä pistän teidän hiuksenne medaljonkiini ja kannan niitä kaulallani
— sanoi hän kyynelten kimaltaessa hänen silmissään. — Kenties se teitä
vähän lohduttaa... ja nyt hyvästi!
Minä palasin kotiin, jossa oli sattunut ikävyyksiä. Äiti soimasi isääni
jostakin, ja isäni tapansa mukaan vaikeni kylmänkohteliaasti — ja lähti
pian pois kotoa. Minä en voinut kuulla, mistä äitini puhui, enkä siitä
juuri välittänytkään; muistan vain sen, että hän keskustelunsa jälkeen
isäni kanssa kutsui minut huoneeseensa ja ilmaisi syvän paheksumisensa
minun tiheitten käyntieni johdosta ruhtinattaren luona, joka hänen
sanojensa mukaan _une femme capable de tout_.
Minä suutelin hänen kättään (sen minä tein aina, kun halusin lopettaa
keskustelun) — ja menin huoneeseeni.
Sinaidan kyyneleet olivat saaneet minut kokonaan pois suunniltani:
minä en todellakaan tiennyt, mitä minun piti ajatella, ja olin
itsekin, valmis itkemään: minä olin sittenkin vielä lapsi, huolimatta
kuudestatoista ikävuodestani.
Minä en enää epäillyt Malevskfa, vaikkakin Belooserov kävi päivä
päivältä yhä uhkaavamman näköiseksi ja katseli ovelaa kreiviä jotenkin
samoin kuin susi lammasta. Enkä minä yleensä enää ajatellut ketään enkä
mitään.
Minä vaivuin unelmiini ja hain aina yksinäisiä paikkoja. Erittäinkin
olin mieltynyt kasvihuoneen raunioihin. Tavallisimmin kiipesin ylös
korkealle muurille, istahdin siihen ja tunsin itseni niin onnettomaksi,
hyljätyksi ja alakuloiseksi, että itsekin oikein säälin itseäni.
Kuinka ihania ja lohdullisia olivatkaan minulle nämä hetket, ja kuinka
suurta nautintoa tuottivatkaan minulle surulliset ajatukseni!
Niinpä istuin eräänä päivänä tapani mukaan muurilla, katselin kauas
eteeni ja kuuntelin kellojen soittoa... yht'äkkiä tunsin väristyksen
käyvän läpi ruumiini — se ei johtunut tuulen henkäyksestä eikä vilusta,
vaan ikäänkuin olisin tuntenut jonkun olennon läheisyyden. Katsahdin
alas. Siellä kulki tietä pitkin Sinaida, ohut, harmahtava puku päällään
ja punainen päivänvarjo olalla. Hän huomasi minut, pysähtyi ja kääntäen
olkihattunsa lievettä ylöspäin katsahti minuun samettisilmillään.
— Mitä te siellä teette, niin korkealla? — kysyi hän minulta
omituisesti hymyillen. — Kuulkaas, te vakuutatte alinomaa rakastavanne
minua — hypätkääpä tänne tielle, jos te todellakin rakastatte minua.
Sinaida oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun minä jo lensin
alas sellaisella vauhdilla, kuin joku oli töykännyt minua takaapäin.
Seinä oli noin kahden sylen korkuinen. Minä putosin tosin jaloilleni
maahan, mutta tärähdys oli niin voimakas, etten minä voinut pysyä
pystyssä, vaan kaaduin ja menetin hetkiseksi tajuntani. Kun taas tulin
tuntoihini, tunsin minä silmiäni avaamatta Sinaidan olevan vierelläni.
— Rakas poikani, — puhui hän kumartuen ylitseni — ja hänen äänessään
oli huolestunutta hellyyttä, — kuinka sinä voit sen tehdä, kuinka sinä
voit totella... mutta minähän rakastan sinua... nouse.
Hänen rintansa kohoili lähellä omaani, hänen kätensä sivelivät
tukkaani, ja yht'äkkiä — mitä tapahtuikaan! — hänen pehmoiset, raikkaat
huulensa alkoivat kosketella suudelmilla koko minun kasvojani...
ne hipaisivat huuliani... Mutta siinä Sinaida varmaankin kasvojeni
ilmeestä huomasi, että olin jo tullut tajuihini, vaikka en vieläkään
avannut silmiäni — ja nousten nopeasti ylös sanoi hän: — No nouskaahan
ylös, veijari; mitä te siinä tomussa makaatte? — Nousin ylös. — Antakaa
minulle päivänvarjoni, — sanoi Sinaida, — kas kuinka kauas minä olen
sen heittänyt; älkääkä katsoko minuun noin... mitä tyhmyyksiä se on?
Sattuiko teihin? Taisittepa polttaa itsenne nokkospensaissa. Johan minä
teille sanoin kerran, että älkää katsoko minuun... Mutta eihän hän
ymmärrä mitään, ei vastaa, — lisäsi hän ikäänkuin itsekseen... — Menkää
kotiin, herra Voldemar, puhdistakaa itsenne älkääkä kulkeko perässäni —
muuten minä suutun enkä enää koskaan...
Hän ei sanonut ajatustaan loppuun ja riensi nopeasti pois.
Minä istuuduin tienreunalle... jalat eivät minua kannattaneet. Nokkoset
olivat polttaneet käteni, selkää pakotti ja päätä pyörrytti, mutta
se autuaallinen tunne, minkä silloin tunsin, ei ole enää koskaan
jälkeenpäin toistunut. Se tuntui ensin suloisena lamautumisena kaikissa
jäsenissäni, mutta vaihtui sitten rajuksi iloisuudeksi, joka ilmeni
iloisissa hypyissä ja huudahduksissa. Minä olin tosiaankin vielä aivan
lapsi.