XI

Saman päivän iltana kokoontuivat Sasekinien luo tavalliset vieraat, ja

niiden joukossa olin minäkin.

Keskustelu johtui Maidanovin runoelmaan. Sinaida ylisteli sitä

avomielisesti. — Mutta tiedättekö mitä? sanoi Sinaida hänelle: — jos

minä olisin runoilija — minä valikoisin toisia aiheita. Ehkä se on

kaikki vain joutavaa, — mutta minun mieleeni tulee toisinaan niin

kummallisia ajatuksia, varsinkin silloin, kun en saa unta, aamun

valjetessa, kun taivas alkaa käydä ruusunpunaiseksi ja harmaaksi. —

Minä esimerkiksi — mutta te ehkä nauratte minulle?

— Ei, ei! — huusimme me kaikki yhteen ääneen.

— Minä kuvaisin, — jatkoi hän pannen kädet ristiin rinnalleen ja

suunnaten katseensa sivulle, — joukon nuoria tyttöjä, yöllä, suuressa

venheessä tyynellä joella. Kuu loistaa, ja he istuvat kaikki valkeissa

puvuissa valkokukkaiset seppeleet päässä ja laulavat jotain hymniä tai

sentapaista.

— Ymmärrän, ymmärrän, jatkakaa, — sanoi Maidanov merkitsevästi ja

haaveksivasti.

— Äkkiä kuuluu naurua, melua, soihtuja rannalla. Se on Bacchus

jumalan joukko, joka tulee nauraen, huutaen... Teidän asianne olisi

maalata tämä kuva, herra runoilija... minä tahtoisin vain, että

soihdut olisivat punaiset ja että niistä lähtisi paljon savua ja että

Bacchuspapitarten silmät loistaisivat seppelten alta ja seppeleitten

tulisi olla tummia. Älkää myöskään unohtako tiikerin nahkoja ja

pikareita — ja kultaa, paljon kultaa!

— Mutta missä kullan pitäisi olla? — kysyi Maidanov heittäen sileän

tukkansa ohimoilta taaksepäin ja laajentaen sieraimiaan.

— Missä? olkapäillä, käsissä, jaloissa, kaikkialla. Ennenaikaan

kuuluvat naiset pitäneen kultasormuksia nilkoissaan. Bacchuksen joukko

kutsuu tyttöjä venheestä luokseen. Tytöt lakkaavat laulamasta hymniään

— he eivät voi sitä jatkaa — mutta he eivät liiku paikoiltaan; virta

kuljettaa heitä rantaa kohti, ja kas silloin yht'äkkiä nousee yksi

heistä hitaasti seisomaan... Tämä pitää kuvata oikein kauniisti: kuinka

hän hiljaa kohottautuu kuun loisteessa ja kuinka hänen ystävättärensä

peljästyvät... Hän on astunut venheen laidan yli... Bacchuksen joukot

ympäröivät hänet, vievät hänet pois, pimeyteen... Kuvatkaa kuinka

kaikki siinä sekoittuu savuun. Kuuluu vain heidän valituksensa — ja

hänen seppeleensä on yksin jäänyt rannalle.

Sinaida vaikeni (oi, hän on rakastunut! — ajattelin taaskin).

— Onko siinä kaikki? — kysäsi Maidanov.

— Kaikki, — vastasi Sinaida.

— Se ei voi olla kokonaisen runoelman aiheena, — huomautti tärkeästi

Maidanov, — mutta lyyrillistä runoa varten voin kyllä teidän aihettanne

käyttää.

— Romanttisessa tyylissä? kysyi Malevskij.

— Tietysti romanttisessa, Byronilaisessa.

— Minun mielestäni Hugo on parempi kuin Byron, — sanoi nuori kreivi

huolettomasti; hän on mielenkiintoisempi.

— Hugo on ensiluokkainen kirjailija, — huomautti Maidanov, ja minun

ystäväni Tonkoshejev on espanjalaisessa romaanissaan »El Trobador»...

— Ahaa, se on se kirja jossa kysymysmerkit ovat ylösalaisin? —

keskeytti Sinaida.

— Niin, espanjalaisilla on sellainen tapa.

— Minä aijoin sanoa, että Tonkoshejev...

— No, nyt te taas alatte kiistellä klassiikasta ja romantiikasta, —

toistamiseen keskeytti Sinaida. Ruvetkaamme mieluummin leikkimään...

— Panttisille? — kysäsi Lushin.

— Ei, se on niin ikävää, vaan vertailuleikkiä. (Tämän leikin oli

Sinaida itse keksinyt; mainittiin jokin esine, sitten koetti jokainen

verrata sitä johonkin, ja se, joka keksi parhaimman yhtäläisyyden, sai

palkinnon.)

Hän meni akkunan luo. Aurinko oli juuri laskenut; korkealla taivaalla

leijaili vielä pitkiä, punertavia pilviä.

— Mitä nuo pilvet muistuttavat? — kysyi Sinaida ja odottamatta meidän

vastaustamme sanoi: — minusta ne ovat niiden purppurapurjeitten

näköisiä, jotka Kleopatralla oli kultaisessa laivassaan, jolla hän

purjehti Antoniosta vastaan. Muistatteko, Maidanov, — te kerroitte

minulle siitä äskettäin.

Kuten Polonius Hamletissa, päättelimme me kaikki, että pilvet

muistuttivat todellakin niitä purjeita, ja ettei kukaan meistä voi

keksiä sen parempaa vertausta.

— Ja kuinka vanha oli Antonius silloin? — kysyi Sinaida.

— Joka tapauksessa hän oli vielä nuori mies, — huomautti Malevskij.

— Niin, nuori, — toisti Maidanov vakuuttavalla äänellä.

— Anteeksi, — huudahti Lushin, — hän oli yli neljänkymmenen.

— Yli neljänkymmenen, — toisti Sinaida katsahtaen häneen nopeasti.

Kohta sen jälkeen minä menin kotiin.

— »Hän rakastaa», kuiskasivat huuleni hiljaa... »Mutta ketä?»