IX

Siitä päivästä alkoi minun hurmaukseni. Minä muistelen tunteneeni

jotenkin samaa kuin täytyy tuntea sen, joka astuu uuteen toimeen:

minä olin lakannut olemasta nuori poika; minä olin rakastunut. Minä

sanoin hurmaukseni alkaneen siitä päivästä; voisin lisätä, että

samasta päivästä alkoivat myös kärsimykseni. Minä olin nääntyä

ikävästä Sinaidan poissaollessa; en voinut ryhtyä mihinkään, kaikki

liukui käsistäni ja päiväkaudet ajattelin yksinomaan häntä. Eikä minun

ollut juuri helpompi olla hänen läsnäollessaankaan. Tietoisena omasta

mitättömyydestäni, olin minä mustasukkaisen tuittupäinen ja tottelin

orjamaisesti Sinaidaa... Ja kuitenkin veti vastustamaton voima minua

hänen luokseen ja joka kerran astuin minä hänen huoneensa kynnyksen yli

ihmeellisin onnen tuntein.

Sinaida huomasi heti, että olin häneen rakastunut, enkä minä sitä

ajatellutkaan salata. Häntä huvitti minun rakastumiseni ja hän piinasi

minua tehden pilaa ja vuoroin hemmotellen minua. On varmaankin suloista

olla toisen ihmisen suurimpien ilojen ja syvimpien surujen ainoana

lähteenä, niiden rajattomana ja syyntakeettomana aiheena — ja minä olin

kuin vahaa Sinaidan käsissä.

Muuten en minä ollut ainoa, joka olin Sinaidaan rakastunut. Kaikki

miehet, jotka kävivät hänen kodissaan, olivat samoin silmittömästi

häneen rakastuneita — ja hän piti heitä kaikkia vankinaan — jalkojensa

juuressa. Hänestä oli huvittavaa herättää heissä vuoroin toiveita,

vuoroin epätietoisuutta, leikitellä mielin määrin heidän kanssaan

(hän nimitti sitä: koputella ihmisiä vastakkain) — eivätkä he

koskaan yrittäneetkään tehdä vastarintaa, vaan noudattivat sokeasti

hänen tahtoaan. Koko hänen eloisassa ja kauniissa olemuksessaan

oli jonkunlainen lumoava yhdistelmä viekkautta ja huolettomuutta,

teennäisyyttä ja luontevuutta, rauhaa ja eloisuutta; kaikessa mitä hän

teki ja sanoi, jokaisessa hänen liikkeessään oli jotain sanomattoman

viehättävää, kaikesta pisti esiin omintakeinen, leikittelevä voima.

Hänen kasvonilmeensä vaihteli alinomaa, leikitteli myöskin; siinä

kuvastui melkein samalla kertaa pilkallisuutta, syvää miettiväisyyttä

ja intohimoa. Mitä erilaisimmat tunteet, kevyet ja hetkelliset,

väikkyivät hänen silmissään ja huulillaan kuten pilvien varjot

aurinkoisena, tuulisena päivänä.

Jokainen hänen ihailijoistaan oli välttämätön hänelle. Belooserov, jota

hän joskus nimitti »minun villipetoni» ja joskus vain yksinkertaisesti

»minun» — olisi mielellään mennyt tuleen hänen edestään. Kun hän ei

voinut henkisen etevämmyytensä ja muitten etujensa perusteella mitään

toivoa, kehoitti hän Sinaidaa alinomaa menemään naimisiin kanssaan,

huomauttaen, että toiset vain leikittelevät. Maidanov taas värähytteli

runollista puolta hänen luonteessaan. Verrattain kylmäluonteisena

ihmisenä, kuten melkein kaikki kirjailijat, koetteli hän kuitenkin

alinomaa uskotella Sinaidalle ja kenties itselleenkin, että hän jumaloi

häntä, ylisteli häntä loppumattomissa runoissaan ja luki niitä hänelle

puoleksi teennäisellä, puoleksi todellisella ihastuksella. Sinaida

tunsi myötätuntoa häntä kohtaan, mutta kuitenkin mielellään härnäili

häntä. Sinaida ei luottanut paljoa hänen lahjoihinsa ja kuunneltuaan

hänen tunteenpurkauksiaan pakotti hänet lukemaan Pushkinia, jotta,

kuten hän sanoi, »ilma puhdistuisi».

Pilkallinen ja puheissaan usein myrkyllinen tohtori Lushin tunsi

hänet paremmin kuin toiset — ja rakasti häntä enemmän kuin kukaan muu

heistä, vaikkakin hän moitiskeli Sinaidaa edessä ja selän takana.

Sinaida kunnioitti häntä, mutta ei kuitenkaan antanut hänelle perään

— ja silloin tällöin antoi hänen jonkunlaisella vahingonilolla ja

tyytyväisyydellä tuntea, että tohtorikin oli hänen käsissään. »Minä

olen keimailija, minä olen sydämetön, minä olen taiteilijaluonne»,

— sanoi hän hänelle kerran minun läsnäolossani — »no hyvä on! mutta

antakaapas minulle kätenne, kun minä siihen pistän nuppineulalla, niin

te tulette häpeämään tämän nuoren miehen edessä. Se tekee kipeätä,

mutta te, herra totuudenrakastaja, suvaitsette nauraa kuitenkin.»

Lushin punastui, kääntyi pois, puraisi huultaan, mutta ojensi hänelle

sitten kätensä. Sinaida pisti häntä ja hän alkoi todellakin nauraa...

ja Sinaida nauroi myös pistäen häntä aika syvään katsellen häntä

silmiin, joita toinen turhaan koetti kääntää poispäin.

Kaikkein vähimmin minä ymmärsin Sinaidan suhdetta kreivi Malevskiin.

Hän oli komeannäköinen ja järkevä maailmanmies, mutta jotakin kieroa,

jotain epäilyttävää huomasin hänessä minäkin, kuusitoistavuotias

poika, ja ihmettelin, ettei Sinaida sitä huomannut. Tai kenties hän

huomasikin tämän kierouden, mutta ei välittänyt siitä. Huono kasvatus,

omituiset tuttavuudet ja tavat, äidin alinomainen läheisyys, köyhyys

ja epäjärjestys kodissa, kaikki, alkaen vapaudesta, jota nuori tyttö

nautti, aina tietoisuuteen, että on ympäröiviä ihmisiä ylempänä,

kehitti hänessä omituisen, puolittain halveksivan välinpitämättömyyden

ja huolettomuuden. Jos esimerkiksi Vonifatij tuli sanomaan, ettei

kotona ollut sokeria, tahi tuli esille jokin juorujuttu, tahi vieraat

riitaantuivat — pudisti hän vain päätään ja sanoi: tyhmyyksiä! — eikä

sen enempää välittänyt koko asiasta.

Minulla sitävastoin alkoi veret kiehua joka kerran kun Malevskij

viekkaasti kuin kettu ruumistaan keinutellen lähestyi häntä ja

mukavasti hänen tuolinsa selkämykseen nojaten alkoi supattaa hänen

korvaansa itsetyytyväinen ja teeskentelevä ilme kasvoillaan — ja

Sinaida kuunteli häntä tarkkaavaisesti kädet ristissä rinnoilla ja

hymyilevänä tai päätään pudistellen.

— Mitä, iloa teillä on tuon Malevskin seurasta? kysäisin häneltä kerran.

— Voi, hänellä on niin kauniit viikset, — vastasi hän. Mutta sitähän te

ette ymmärrä.

— Ettehän te vain luule, että minä olen häneen rakastunut, — sanoi hän

minulle toisen kerran. — Ei, en minä voi sellaisia ihmisiä rakastaa,

joihin minun pitää katsoa ylhäältä alaspäin. Minä tarvitsen miestä,

joka voi minut kukistaa. Mutta sellaista ei osu minun tielleni, Jumala

on laupias! Minä en joudu kenenkään kynsiin, en ikinä!

— Te ette siis koskaan tule ketään rakastamaan?

— Mutta entäs te? Enkö minä muka teitä rakasta? — sanoi hän ja löi

minua nenään hansikkaallaan.

Niin, Sinaida teki paljon pilaa minusta. Kolmen viikon kuluessa

minä näin hänet joka päivä — ja mitä kaikkea hän tekikään minun

kustannuksellani! Meillä hän kävi harvoin, enkä minä sitä ollenkaan

surrut, sillä meillä kotona hän esiintyi aina maailmannaisena,

ruhtinattarena — ja silloin minä kartoin häntä. Minä pelkäsin

paljastavani itseni äidilleni, joka ei yhtään pitänyt Sinaidasta ja

aina seurasi meitä epäluulolla. Isää minä en niinkään pelännyt: hän ei

ollut ollenkaan huomaavinaan minua ja Sinaidan kanssa hän puheli hyvin

vähän, mutta aina hyvin järkevästi ja merkitsevästi.

Minä jätin työnteon, lukemisen — jopa ratsastamisenkin. Kuten

jalastaan kiinnisidottu kovakuoriainen liikuskelin minä alinomaa

minulle rakkaaksi käyneen sivurakennuksen lähettyvillä. Ja olisinpa

mielelläni oleskellut siellä aina, mutta se ei käynyt päinsä, sillä

äitini oli siitä vihainen ja Sinaida itsekin ajoi minut joskus pois.

Sellaisissa tapauksissa sulkeuduin minä huoneeseeni tai kävelin

puiston perimmäiseen päähän, istahdin siellä korkean, kivisen

kasvihuoneen raunioille, jalat riippuen kadullepäin olevan muurin

reunalla. Siellä saatoin minä sitten istua tuntikausia tuijottaen

eteeni mitään näkemättä. Minun lähelläni pölyisten nokkosten ympärillä

lenteli valkoisia perhosia; rohkea varpunen istahti vähän matkan

päähän särkyneelle punaiselle tiilikivelle ja viserteli lakkaamatta

käännellen itseään pyrstö levällään; epäluuloiset varikset vaakkuivat

tuontuostakin, istuen korkealla koivun latvassa auringon ja tuulen

hiljaa leikitellessä koivun latvoissa. Donin luostarin kellojen kaiku

kuului ajoittaisin rauhallisena ja surunvoittoisena, — ja minä istuin,

katselin, kuuntelin, ja sisimpäni täytti jokin outo tunne, johon

liittyi kaikki: suru ja ilo, tulevaisuuden aavistus, elämänhalu ja

elämän pelko. Mutta silloin en minä siitä mitään ymmärtänyt, enkä minä

olisi osannut antaa mitään nimeä sille, mitä mielessäni liikkui — tahi

olisin kutsunut kaikkea samalla nimellä — Sinaida.

Ja Sinaida leikitteli yhä edelleen kanssani, kuten kissa hiiren kanssa.

Hän joko keimaili edessäni — ja minä olin suunniltani ihastuksesta —

tahi työnsi hän yht'äkkiä minut luotaan — enkä minä uskaltanut lähestyä

häntä, en uskaltanut katsahtaa häneen.

Muistan kuinka hän jo muutamia päiviä peräkkäin oli ollut hyvin

kylmä minulle. Minä kävin alakuloiseksi ja hiivin arastellen heidän

luokseen sivurakennukseen, koettaen pysytellä vanhan ruhtinattaren

läheisyydessä, huolimatta siitä, että hän juuri siihen aikaan oli hyvin

kiukkuinen ja riidanhaluinen; hänen vekseliasiansa olivat huonossa

kunnossa ja hänen luonaan oli jo kahdesti käynyt kaupunginvouti.

Kerran kuljin puutarhassa tutun aidan ohi — ja näin Sinaidan, joka

nojaten molemmilla käsillään maata vasten istui liikkumatonna

nurmikolla. Minä aioin varovasti poistua, mutta hän kohotti yht'äkkiä

päätään ja antoi minulle käskevän merkin. Minä pysähdyin heti, mutta

en aluksi ymmärtänyt häntä. Hän uudisti merkkinsä. Minä hyppäsin heti

aidan yli ja juoksin iloisesti hänen luokseen, mutta hän pysähdytti

minut katseellaan ja osoitti minulle käytävää parin askeleen päässä

itsestään. Hämilläni, tietämättä mitä piti tehdä, laskeusin polvilleni

käytävän reunalle. Hän oli niin kalpea, niin katkera suru, niin syvä

väsymys kuvastui hänen joka piirteessään, että sydämeni kutistui kokoon

ja minä tahtomattani kuiskasin: mikä teidän on?

Sinaida ojensi kätensä, katkaisi jonkun ruohon, puraisi sitä ja heitti

sen sitten kauas luotaan.

— Rakastatteko te minua? — kysyi hän lopuksi. — Niinkö?

Minä en vastannut mitään, — ja miksipä sitä olisin tehnytkään.

— Niin, — sanoi hän katsellen minua totuttuun tapaansa. — Se on niin.

Aivan samanlaiset silmät, — lisäsi hän vaipuen mietteisiinsä ja

peittäen kasvot käsillään. — Kaikki on minulle käynyt vastenmieliseksi,

— kuiskasi hän, menisin vaikka maailman ääriin, en voi tätä kestää...

Ja mikä minua odottaa edessäpäin!... Voi, tämä on niin raskasta... niin

raskasta.

— Minkätähden? — kysäisin arasti.

Sinaida ei vastannut minulle, kohautti vain olkapäitään. Minä seisoin

yhä polvillani ja katselin häneen alakuloisena. Jokainen hänen sanansa

aivan viilsi sydäntäni. Sinä hetkenä olisin ollut valmis antamaan

koko elämäni siitä, ettei hän vain olisi surrut. Minä katselin häntä,

ja vaikka en ymmärtänytkään, minkätähden hänen oli vaikeata, minä

kuitenkin elävästi kuvittelin mielessäni, miten hän äkkiä näännyttävän

surun valtaamana oli juossut puutarhaan — ja sitten kaatunut kuin

iskettynä nurmikolle.

Ympärillä oli valoisaa ja vihreätä; tuuli humisi puiden oksilla,

silloin tällöin liikutellen vattupensaan pitkää oksaa Sinaidan pään

päällä. Jossakin kujersivat kyyhkyset — ja ampiaiset surisivat

lennellen harvassa heinässä. Ylhäällä loisti sininen taivas — ja minun

oli niin raskas olla.

— Lausukaa minulle joitakin runoja, — sanoi puoliääneen Sinaida ja

nojasi kyynärpäähänsä. Minä niin mielelläni kuulen teidän lausuvan

runoja. Te laulatte lausuessanne, mutta se ei tee mitään, se on niin

nuorekasta. Lausukaa minulle »Grusian kukkuloilla». — Mutta istukaa

ensin.

Minä istuuduin ja lausuin »Grusian kukkuloilla».

— »Ja lempimätt' ei olla voi», — toisti Sinaida. Kas juuri sen vuoksi

on runous niin ihanaa: se kertoo meille siitä, mitä ei ole, mikä ei ole

vain parempaa kuin olevainen, vaan lähempänä totuuttakin. Ja lempimätt'

ei olla voi — ja vaikka tahtoisikin, niin ei voi! —- Hän vaikeni

jälleen, sitten pudisti yht'äkkiä itseään ja nousi.

— Mennään. Maidanov istuu äidin luona. Hän toi minulle runoelmansa,

mutta minä lähdin pois. Hänkin on nyt nyrpeissään... mutta mitäs siitä!

Kerran saatte te tietää kaikki... mutta älkää olko minulle vihainen!

Sinaida puristi lujasti kättäni ja lähti juoksemaan edellä. Me

palasimme sivurakennukseen. Maidanov ryhtyi lukemaan meille juuri

painosta ilmestynyttä runoaan »Murhaaja», mutta minä en kuunnellut

häntä. Hän luki laulavalla äänellä nelijakoisia jambejaan, rytmit

seurasivat toisiaan ja soivat kalseasti ja ontosti, mutta minä katselin

vain Sinaidaa ja koetin saada selville hänen viimeisten sanojensa

sisältöä.

»Tai kenties kilpailijas häijy

sun arvaamatta kukisti»,

huudahti äkkiä nenä-äänellään Maidanov — ja minun ja Sinaidan katseet

yhtyivät. Hän painoi silmänsä alas ja punastui hiukan. Minä huomasin

sen ja jähmetyin säikähdyksestä. Olin jo ennenkin ollut mustasukkainen

hänen tähtensä, mutta vasta sinä hetkenä välähti mieleeni ajatus, että

hän on rakastunut. »Jumalani! hän rakastaa!»

X

Siitä hetkestä alkoi minun todellinen tuskani. Minä vaivasin päätäni,

ajattelin ja aprikoin, — ja seurasin lakkaamatta Sinaidaa, vaikkakin

mahdollisimman salaa. Hänessä tapahtui muutos — se oli päivänselvää.

Hän teki yksin pitkiä kävelymatkoja. Usein hän ei ollenkaan

näyttäytynyt edes vieraille, vaan istui tuntikausia omassa kamarissaan,

mikä ei ennen koskaan tapahtunut. Minä tulin aivan odottamatta hyvin

tarkkanäköiseksi — ainakin itse luulin niin. Onkohan se hän tai tuo?

kyselin itseltäni kulkien ajatuksissani toisesta hänen ihailijastaan

toiseen. Kreivi Malevskij näytti minusta vaarallisemmalta kuin muut

(vaikka minä Sinaidan tähden häpesin sitä itsellenikin tunnustaa).

Minun tarkkanäköisyyteni ei ulottunut nenääni pitemmälle eikä minun

salaperäisyyteni nähtävästi ketään pettänyt; ainakin tohtori Lushin

pian minut paljasti. Hänkin oli muuten viime aikoina muuttunut:

hän oli laihtunut, nauroi tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta

omituisen kuivasti, ilkeästi ja lyhyesti, entinen kevyt pilkallisuus ja

kyynillisyys oli vaihtunut hermostuneeseen ärtyväisyyteen.

— Mitä te alinomaa kuljeskelette täällä, nuori mies, — sanoi hän

minulle kerran jäätyään kanssani kahden Sasekinien vierashuoneeseen.

(Talon tytär ei ollut vielä palannut kävelyltään ja yläkerroksesta

kuului vanhan ruhtinattaren kimeä ääni hänen riidellessään palvelijansa

kanssa.) — Teidän pitäisi lukea, tehdä työtä — niin kauan kuin olette

nuori — mutta mitä te teette?

— Te ette voi tietää, teenkö minä työtä kotona vai enkö, — vastasin

hänelle ylpeästi, mutta kuitenkin vähän hämilläni.

— Tekö tekisitte työtä — ei teillä ole työnteko mielessä nyt. Mutta

en tahdo väitellä... teidän iässänne se kyllä on luonnollista. Mutta

teidän valintanne on kovin epäonnistunut. Ettekö te todellakaan huomaa,

mikä talo tämä on?

— Minä en ymmärrä teitä, — huomautin minä.

— Ette ymmärrä? Sitä pahempi teille. Minä katson velvollisuudekseni

varoittaa teitä. Meidänlaisemme vanhatpojat voivat kyllä käydä täällä:

mitäpä meille tulisi. Me olemme karaistuja, meitä ei mikään vahingoita,

mutta teillä on vielä arka iho. Ilma täällä on teille vahingollinen —

uskokaa minua, te voitte saada tartunnan.

— Kuinka niin?

— Niinpä vain. Oletteko nyt terve? Oletteko te normaalitilassa? Onkohan

se, mitä nyt tunnette, sopivaa, hyödyllistä teille?

— Mitä minä sitten tunnen? — sanoin minä — mutta myönsin itsekseni

kuitenkin tohtorin olevan oikeassa.

— Voi teitä, nuori mies, — jatkoi tohtori sellaisella ilmeellä,

kuin olisi noissa neljässä sanassa ollut jotain minua loukkaavaa: —

kuinka te luulette voivanne teeskennellä, teillähän on Luojan kiitos

vielä heti kasvoilla se, mikä mielessä liikkuu. Mutta mitäpä tässä

viisastellaan. En minä tänne itsekään tulisi, jollen... (tohtori puri

hampaansa yhteen)... jollen olisi samanlainen tyhmyri. Mutta sitä minä

vain ihmettelen kuinka te, järkevä mies, ette huomaa, mitä ympärillänne

tapahtuu.

— Mutta mitä sitten tapahtuu? — kysäisin minä heristäen korviani.

Tohtori katsoi minuun säälivästi naurahtaen.

— Kyllä minäkin olen, — virkahti hän kuin itsekseen, — mitä minun

tarvitsee siitä hänelle puhua. Sanalla sanoen, — lisäsi hän korottaen

ääntään, — toistan vieläkin: täkäläinen ilmapiiri on teille

turmiollinen. Teidän on täällä mieluisa oleskella, mutta mitäs siitä,

kasvihuoneessa on myöskin miellyttävä tuoksu, mutta ei siellä elää voi.

Kuulkaahan, ryhtykääpäs taas tutkimaan Kaidanovia.

Vanha ruhtinatar tuli vierashuoneeseen ja alkoi valitella tohtorille

hammaskipuaan. Vähän myöhemmin tuli myös Sinaida.

— Kuulkaas, tohtori, — sanoi vanha ruhtinatar, — torukaapas te Sinaidaa

vähäsen. Päivät päästään juo hän vettä, jossa on jääpalasia; eihän se

voi olla terveellistä hänen heikolle rinnalleen.

— Miksi te niin teette? — kysyi Lushin.

— Mitäs pahaa siitä voisi koitua?

— Mitä? Te voitte vilustua ja kuolla.

— Niinkö? Aivanko varmaan? No mitäs siitä, sehän meillä kaikilla on

edessä!

— Vai niin! — mumisi tohtori.

Vanha ruhtinatar meni pois.

— Vai niin, — toisti Sinaida. — Onko eläminen sitten niin kovin

hauskaa? Katsokaapa vain ympärillenne... Mitäs sanotte? Vai luuletteko,

etten minä mitään ymmärrä enkä tunne. Jos jääveden juominen tuottaa

minulle huvia, niin kuinka te todellakin voitte vakuuttaa minulle,

ettei tällaista elämää kuin minun on, hennoisi panna vaaralle alttiiksi

jonkun mielihalun vuoksi — minä en edes puhukaan onnesta.

— No niin, — huomautti Lushin, oikullisuus ja riippumattomuus... ne

kaksi sanaa ilmaisevat täydellisesti teidän luonteenne.

Sinaida alkoi hermostuneesti nauraa.

— Tiedonantonne on myöhästynyt, hyvä tohtori. Te teette huonosti

huomiotanne; jäätte jälelle. — Pistäkää silmälasit nenällenne.

— Ei minulla nyt ole oikutteluihin aikaa. Teidän ja itseni

kiusotteleminen... kuinka se onkaan hauskaa. Ja mitä taas tulee

itsenäisyyteen... Herra Voldemar, — lisäsi yht'äkkiä Sinaida ja polkasi

jalkaansa, — älkää tekeytykö noin surullisen näköiseksi. Minä en voi

sietää että minua surkutellaan. — Hän poistui nopeasti huoneesta.

— Tämä ilmapiiri on teille vahingollinen, nuori mies — hyvin

vahingollinen, — sanoi vielä kerran Lushin.