Kun minä seuraavana aamuna menin alas juomaan teetä, torui äitini
minua — vähemmän kuitenkin, kuin olin odottanut, — ja pakotti minut
kertomaan, miten olin kuluttanut edellisen illan. Minä vastasin hänelle
muutamin sanoin jättäen pois paljon yksityiskohtia ja koettaen kaikelle
antaa aivan viattoman leiman.
— Mutta kuitenkaan ne ihmiset eivät ole _comme il faut_, — huomautti
äitini, ja sinun on aivan turhaa kovin usein hankkiutua heidän
luokseen. Valmistaudu sensijaan tutkintoosi ja koeta tehdä jotain
hyödyllistä.
Kun minä tiesin äitini huolenpidon tehtävistäni rajoittuvan noihin
muutamiin sanoihin, en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä. Mutta
teenjuonnin jälkeen otti isäni minua käsipuolesta ja lähtien yhdessä
minun kanssani puutarhaan, pani hän minut kertomaan kaikki mitä olin
nähnyt Sasekinien luona.
Omituinen vaikutus oli isälläni minuun — ja omituiset olivat meidän
välimme. Hän ei juuri ollenkaan huolehtinut kasvatuksestani, mutta ei
koskaan loukannut minua; hän kunnioitti vapauttani — hän oli vielä
lisäksi kohtelias minulle, jos niin saa sanoa, mutta hän ei koskaan
päästänyt minua lähelleen. Minä rakastin häntä, minä ihailin häntä,
hän oli minusta miehen esikuva — ja, Jumalani, kuinka läheisesti
minä olisinkaan kiintynyt häneen, jollen aina olisi tuntenut hänen
poistyöntävää kättään! Mutta kun hän tahtoi, osasi hän miltei
silmänräpäyksessä, yhdellä sanalla, yhdellä liikkeellä herättää minussa
rajattoman luottamuksen itseensä. Minun sieluni avautui — minä juttelin
hänen kanssaan, kuten järkevän ystävän kanssa, kuten hyväntahtoisen
opettajan kanssa... Mutta sitten hän taas hylkäsi minut — ja hänen
kätensä sysäsi minut pois, lempeästi ja ystävällisesti — mutta
kuitenkin varmasti.
Joskus tapasi hänet jonkunlainen hilpeä iloisuus ja silloin oli
hän valmis telmimään minun kanssani kuin nuori poika (hän piti
kaikenlaisista voimakkaista ruumiillisista liikkeistä). Kerran —
mutta vain kerran — hyväili hän minua niin hellästi, että olin
vähällä itkeä... Mutta hänen iloisuutensa samoin kuin hellyytensäkin
hävisivät aina jäljettömiin — ja se, mitä välillämme sellaisissa
tilaisuuksissa oli tapahtunut, ei antanut minulle mitään toiveita
tulevaisuuden varalle — oli kuin olisin kaiken vain unessa nähnyt.
Useasti, katsellessani hänen kauniita, viisaita, eloisia kasvojaan,
vapisi sydämeni liikutuksesta ja koko olemustani tuntui vetävän hänen
puoleensa... mutta hän ikäänkuin tunsi, mitä rinnassani liikkui, ja
saattoi sivumennessään taputtaa minua poskelle, tai meni pois, tai
ryhtyi johonkin työhön, tai tuli yht'äkkiä jäykäksi — kuten vain hän
voi tulla — ja silloin vetäydyin minä heti takaisin ja sulkeuduin myös
itseeni.
Hänen harvat hellyydenosoituksensa minua kohtaan eivät koskaan
aiheutuneet minun äänettömistä, mutta silti hyvin ymmärrettävistä
rukouksistani, vaan ne tulivat aina odottamatta. Kun minä näin
jälkeenpäin olen harkinnut isäni luonnetta, olen tullut siihen
päätökseen, että sekä minä, että yleensä koko perhe-elämä oli hänelle
yhdentekevää; oli jotain muuta, mille hän pani arvoa ja mistä hän sai
täyden tyydytyksen. »Ota itse mitä voit, mutta älä antaudu toisten
käsiin; kuulua vain omalle itselleen — siinä elämisen koko taito» —
sanoi hän minulle kerran. Erään toisen kerran rupesin minä nuorena
demokraattina hänen läsnäollessaan puhumaan vapaudesta (hän oli sinä
päivänä kuten minä sanoin »hyvä»; silloin voi hänen kanssaan puhella
mistä tahansa).
— Vapaus, — toisti isäni, mutta tiedätkö sinä, mikä voi antaa ihmiselle
vapauden?
— Mikä?
— Tahto, oma tahto, ja se antaa myös valtaa, joka on parempaa kuin
vapaus. Opi tahtomaan — ja sinä saat vapautta ja valtaa.
Isäni tahtoi ennenkaikkea elää — ja hän eli... Kenties hän tunsi, ettei
saisi kauan nauttia »elämisen taidosta»: hän kuoli neljänkymmenen
kahden vuotiaana.
Kerroin tarkasti käyntini Sasekinien luona. Hän kuunteli minua
puolittain tarkkaavaisena, puolittain hajamielisenä, istuen penkillä
ja piirrellen ratsupiiskallaan kuvioita santaan. Hän naurahteli
harvakseen, katseli minua huvitettuna ja kiusoitteli minua lyhyillä
kysymyksillä ja huomautuksilla. Minä en aluksi voinut edes lausua
Sinaidan nimeä, mutta en sitten enää voinut pidättäytyä, vaan aloin
ylistellä häntä. Isä yhä edelleen hymyili. Mutta sitten hän kävi
miettiväksi, oikaisihe ja nousi seisomaan.
Muistui mieleeni, että hän oli kotoa lähtiessä käskenyt valjastamaan
ratsuhevosen. Hän oli erinomainen ratsastaja — ja osasi paljon
aikaisemmin kuin herra Rary kesyttää viilejä hevosia.
— Lähdenkö minä kanssasi, isä? — kysyin minä.
— Et, — vastasi hän ja hänen kasvoilleen tuli tavallinen,
välinpitämätön ilme. — Mene yksin, jos haluat, mutta sano kuskille,
etten minä lähde.
Hän kääntyi minuun selin ja asteli nopeasti pois. Seurasin häntä
katseillani — hän katosi portin taakse, ja minä näin hänen hattunsa
liikkuvan aitausta pitkin. Hän meni Sasekinien luo.
Hän oli heidän luonaan noin tunnin verran ja lähti sitten heti
kaupunkiin eikä palannut sieltä ennenkuin iltapuolella.
Päivällisen jälkeen menin minä itse Sasekinien luo. Vierashuoneessa
tapasin vain vanhan ruhtinattaren. Nähtyään minut, raapi hän
sukkapuikolla päätään myssyn alta ja kysäisi minulta, voisinko minä
kirjoittaa puhtaaksi hänelle erään hakemuksen.
— Hyvin mielelläni, — vastasin ja istuuduin tuolin nurkalle.
— Mutta teidän pitää kirjoittaa vähän suuremmilla kirjaimilla, — sanoi
ruhtinatar ojentaen minulle tahraisen paperiarkin; ja etteköhän te
voisi tehdä sitä jo tänään, poikaseni?
— Kyllä, minä teen sen tänään.
Viereisen huoneen ovi avautui raolleen ja oviaukossa näyttäytyivät
Sinaidan kasvot — kalpeat, miettiväiset, hiukset huolimattomasti
taaksepäin heitettyinä; hän katseli minua hetkisen kylmästi ja sulki
sitten taas hiljaa oven.
— Siina, — kuule Siina! — sanoi vanhus.
Sinaida ei vastannut.
Minä otin vanhuksen anomuksen, riensin kotiin ja istuin koko illan sitä
puhtaaksikirjoittaen.