VII

Lyönnilleen kello kahdeksan astuin — takki päälläni ja tukka pystyyn

kammattuna — ruhtinattaren hallussa olevan sivurakennuksen eteiseen.

Palvelija katsoi nyrpeästi minuun ja nousi haluttomasti penkiltä.

Vierashuoneesta kuului iloisia ääniä. Minä avasin oven, mutta peräydyin

hämmästyneenä takaisin. Tuolilla keskellä huonetta seisoi ruhtinatar

pitäen edessään miestenhattua; tuolin ympärillä seisoi viisi herraa,

koettaen pistää kätensä hattuun, jota hän piti korkealla ilmassa

pudistellen sitä. Nähdessään minut, hän huudahti: — odottakaa,

odottakaa! Täällä on uusi vieras; pitää hänellekin antaa lippu — ja

hypäten kevyesti alas tuolilta, otti hän minua takin hihasta kiinni.

— Mennään nyt, — sanoi hän, — mitä te siinä seisotte? Hyvät herrat,

sallikaa minun esitellä: tämä on herra Voldemar, meidän naapurimme

poika. Ja nämä — lisäsi hän kääntyen minun puoleeni ja osoittaen

kutakin erikseen, ovat: kreivi Majevskij, tohtori Lushin, runoilija

Maidanov, entinen kapteeni Nirmatskij ja Belooserov, husaari, jonka te

jo olette tavannut. Rakastakaa ja kunnioittakaa toisianne.

Minä olin siihen määrin hämilläni, etten edes tervehtinyt ketään

kunnollisesti. Tohtori Lushinissa minä tunsin saman tummaverisen

herrasmiehen, joka niin säälimättömästi oli nolannut minut puutarhassa;

toiset olivat minulle tuntemattomia.

— Kreivi! — jatkoi Sinaida, — kirjoittakaa herra Voldemarille lippu.

— Se ei ole oikein, — sanoi kreivi hiukan puolaksi murtaen. Hän oli

hyvin kaunis, komeilevasti puettu tumma mies, jolla oli ilmehikkäät,

ruskeat silmät, pieni, siro nenä ja ohuet viikset pienen suun

yläpuolella. — Eihän hän ole ottanut osaa meidän panttileikkiimme.

— Ei, se ei ole oikein, toistivat Belooserov ja entinen kapteeni

yht'aikaa. Jälkimäinen oli noin nelikymmenvuotias mies, rumuuteen asti

rokonarpinen, kiharatukkainen kuin neekeri, vähän kumaraharteinen ja

vääräsäärinen. Yllään hänellä oli napittamaton sotilastakki ilman

olkalappuja.

— Kirjoittakaa lippu, sanon minä, — toisti ruhtinatar. — Mitä

niskoittelua tuo nyt on? Herra Voldemar on tänään ensimäistä kertaa

kanssamme ja siksi ei laki vielä koske häntä. Ei mitään vastustelua!

kirjoittakaa vain, minä tahdon sitä!

Kreivi kohautti olkapäitään, mutta kumarsi kuitenkin myöntymykseksi

päätään, otti kynän valkoiseen, sormusten koristamaan käteensä, repäsi

palan paperia ja alkoi kirjoittaa siihen.

— Sallikaa minun kuitenkin selittää herra Voldemarille, miten asia

on, — alkoi Lushin pilkallisella äänellä, — hänhän on aivan ymmällä.

Katsokaas, nuori mies, me leikimme panttileikkiä. Ruhtinattaren on

täytynyt jättää pantti ja sillä, joka nyt sattuu nostamaan onnenlipun,

on oikeus suudella hänen kättään. Ymmärsittekö, mitä minä teille sanoin?

Minä katsahdin vain häneen ja seisoin siinä yhä edelleen kuin

huumaantuneena. Sinaida hyppäsi uudelleen tuolille ja alkoi taas

pudistella hattua. Nuoret miehet asettuivat taas hänen ympärilleen ja

minä menin toisten mukana.

— Maidanov, — sanoi ruhtinatar kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli

laihat kasvot, pienet, kapeat silmät ja hyvin pitkä, musta tukka. —

Teidän tulee runoilijana olla jalomielinen ja luovuttaa lippunne herra

Voldemarille, että hänellä olisi kaksi mahdollisuutta yhden asemesta.

Mutta Maidanov pudisti kieltävästi päätään ja heilautti pitkää

tukkaansa.

Kaikkein viimeiseksi pistin minä käteni hattuun, otin lipun ja avasin

sen... Jumalani, mitä tunsinkaan, nähdessäni siinä sanan: suutelo!

— Suutelo! — huudahdin tahtomattani.

— Hei! hän on voittanut, — huusi ruhtinatar. — Kuinka minä olenkaan

iloinen.

Hän hypähti alas tuolilta ja katsahti minuun niin säteilevän iloisesti,

että pelkäsin sydämeni halkeavan rinnassani. — Oletteko te iloinen —

kysäisi hän minulta.

— Minäkö?... — sopersin minä.

— Myykää minulle lippunne, särähti yht'äkkiä Belooserovin ääni aivan

korvani juuressa. — Annan teille siitä sata ruplaa.

Minä vastasin husaarille sellaisella pahaaennustavalla katseella, että

Sinaida alkoi taputtaa käsiään ja Lushin huudahti: hyvä, hyvä!

— Mutta, lisäsi hän, — minun tulee seremoniamestarina pitää huolta

siitä, että sääntöjä tarkasti noudatetaan. Herra Voldemar, notkistakaa

toista polveanne. Sellainen on laki meillä.

Sinaida asettui eteeni, pani päänsä hiukan kallelleen ikäänkuin

paremmin pitääkseen minua silmällä ja ojensi minulle kätensä. Maailma

musteni silmissäni. Yritin laskeutua toiselle polvelleni, mutta putosin

molemmille ja kosketin niin kömpelösti huulillani Sinaidan sormia, että

hänen kyntensä raapaisivat nenänpäätäni.

— Hyvin! huudahti Lushin ja auttoi minua nousemaan.

Panttileikki jatkui. Sinaida asetti minut istumaan viereensä. Millaisia

rangaistuksia hän osasikaan keksiä! Muun muassa piti hänen esittää

kuvapatsasta — ja silloin valitsi hän ruman Nirmatskin jalustakseen.

Sinaida komensi hänet makaamaan lattialle ja painamaan kasvot rintaa

vasten. Nauru ei hetkeksikään lakannut. Minulle, joka olin kasvanut

yksinäisyydessä, säädyllisessä aateliskodissa, nousi tämä kaikki

suorastaan päähän — tämä melu ja hälinä, tämä hillitön, miltei säädytön

iloisuus ja tämä outo seurustelutapa vierasten ihmisten kanssa.

Minä olin kuin liiasta viinin juonnista huumaantunut. Minä aloin

nauraa ja meluta vielä äänekkäämmin kuin muut, niin että vanha

ruhtinatarkin, joka oli istunut viereisessä huoneessa erään hänen

kanssaan neuvottelemaan tulleen virkamiehen kanssa Iverslein tullilta,

tuli minua katsomaan. Mutta minä tunsin itseni niin onnelliseksi, että

kaikki ympärilläni oli minulle yhdentekevää, enkä minä välittänyt

rahtuakaan kenenkään pilkasta ja kieroista katseista.

Sinaida suosi minua yhä edelleen eikä päästänyt minua hetkeksikään

viereltään. Yhtä panttia lunastettaessa piti minun istua hänen kanssaan

saman silkkihuivin alla: minun piti kertoa hänelle »salaisuuteni».

Muistan, kuinka meidän päämme yht'äkkiä tapasivat toisensa, tässä

tukahuttavassa, puolittain läpinäkyvässä, tuoksuvassa pimeydessä,

kuinka hänen silmänsä pimeässä loistivat lähelläni ja kuinka hänen

puoliavoimet huulensa kuumasti hengittivät, kuinka hampaat välkkyivät,

ja kuinka hänen hiuksensa kutittivat ja polttivat minua. Minä olin

ääneti. Hän hymyili salaperäisesti ja veikeästi ja kysäsi lopulta:

no saanko minä tietää sen nyt, mutta minä vain punastuin ja nauroin,

käänsin pääni pois ja saatoin tuskin hengittää.

Me väsyimme lopulta panttileikkiin ja aloimme leikkiä sormuksen

piilottamista. Jumalani, millaista iloa tunsin saadessani

hajamielisyyteni tähden häneltä aikamoisen iskun sormilleni ja kuinka

minä sitten tahallani koetin näyttää hajamieliseltä — mutta hänpä

kiusasi minua eikä koskenutkaan enää käsiäni.

Mitähän kaikkea me vielä keksimmekään sinä iltana! Me soitimme pianoa

ja lauloimme ja tanssimme ja pystytimme mustalaisleirin: Nirmatskij

puettiin karhuksi ja sai juoda suolavettä. Kreivi Majevskij näytteli

meille korttikonsteja ja lopetti sillä, että sekoitettuaan hyvästi

kortit, jakoi ne »whistiä» varten siten, että sai itse kaikki valtit,

jolloin Lushin sanoi: saan kunnian onnitella teitä. Maidanov lausui

meille otteita runoelmastaan »Murhaaja», (silloin elettiin paraillaan

romantiikan kukoistuksen ajassa) jonka hän aikoi julaista mustissa

kansissa veripunaisin otsikkokirjaimin varustettuna. Iverskij-tullin

kanslistilta varastettiin hattu polvilta ja hänet pakotettiin

tanssimaan kasakkatanssi saadakseen sen takaisin. Vanhalle ukko

Vonifatille »rustattiin» pitsimyssy päähän ja nuori ruhtinatar laittoi

herrainhatun päähänsä... Kaikkia hullutuksia ei voi luetellakaan.

Belooserov yksin pysytteli vain enimmäkseen nurkassa synkkänä ja

vihaisena... Silloin tällöin syöksähti veri hänen kasvoilleen ja näytti

siltä, että hän tuossa paikassa ryntää meidän kimppuumme ja hajoittaa

meidät sinne tänne kuin lastut, mutta kun Sinaida katsahti häneen ja

heristi hänelle sormellaan, vetäytyi hän taasen nurkkaansa.

Lopulta me kuitenkin väsyimme. Yksinpä vanha ruhtinatarkin, joka omien

sanojensa mukaan ei juuri häiriintynyt huudoista ja melusta, tunsi

nyt väsymystä ja halusi lepoa. Kellon kahtatoista käydessä tarjottiin

illallinen, jona oli palanen vanhaa, kuivaa juustoa ja jonkunlaisia,

hakatulla sianlihalla täytettyjä kylmiä piirakaisia, jotka minusta

olivat maukkaampia kuin mitkään pasteijat. Viiniä oli vain yksi pullo

ja sekin hyvin omituisen näköinen: tummavärinen, paksukaulainen, ja

siinä olevasta viinistä lähti hyvin kummallinen haju. Muuten sitä ei

kukaan edes maistanutkaan.

Minä jätin sivurakennuksen väsyneenä ja näännyksiin asti onnellisena.

Sanoessaan minulle hyvästi puristi Sinaida kovasti kättäni ja hymyili

minulle taas salaperäisellä tavallaan.

Yöilma lehahti vastaani raskaana ja kosteana; ukkonen tuntui olevan

tulossa; mustat pilvet suurenivat ja matelivat taivasta pitkin

alituisesti muuttaen utuista muotoaan. Hiljainen tuuli humisi

levottomasti tummissa puidenlatvoissa ja jossain kaukana taivaanrannan

takana jyrähteli ukkonen vihaisesti yksinäisyydessään.

Minä pääsin huoneeseeni taka-oven kautta. Palvelijani nukkui lattialla

ja minun täytyi hypätä hänen ylitseen. Hän heräsi, näki minut ja

kertoi, että äitini oli taas suuttunut minuun ja oli aikonut lähettää

minua noutamaan, mutta että isä oli sen estänyt. (Minä en ollut vielä

koskaan ennen paneutunut vuoteeseeni sanomatta äidilleni hyvää yötä ja

pyytämättä hänen siunaustaan. Mutta tässä ei nyt mikään auttanut!)

Sanoin palvelijalleni, että itse riisuutuisin, ja — sammutin kynttilän.

Mutta minä en riisuutunut, enkä edes paneutunut pitkäkseni.

Istuuduin tuolille ja istuin siinä kauan kuin lumottuna. Se, mitä

tunsin, oli niin uutta ja niin suloista... Minä istuin siinä

liikkumatta ja hiljaa, tuskin katsellen eteeni ja hengitin aivan

kevyesti ja hitaasti. Silloin tällöin naurahdin puoliääneen itsekseni

muistellessani illan tapahtumia, väliin taas sisäisesti värisin

ajatellessani, että olen ehkä rakastunut, että tämä nyt on rakkautta.

Sinaidan kasvot väikkyivät edessäni pimeässä, eivätkä tahtoneet

häipyä näkyvistäni; hänen huulensa hymyilivät minulle taas niin

salaperäisesti, silmät katselivat minuun vähän sivusta, kysyvästi,

haaveksivasti ja lempeästi... aivan kuin sillä hetkellä, jolloin olin

hänestä eronnut. Vihdoin minä nousin, astelin varpaillani vuoteeni

luo, ja paneuduin sille varovasti, riisuutumatta ikäänkuin peläten

varomattomalla liikkeellä karkoittavani tunteet, jotka täyttivät

mieleni.

Minä paneuduin pitkäkseni, mutta en edes ummistanut silmiäni. Kohta

panin merkille, että huoneeseeni tuontuostakin tunkeutui heikkoja

valosäteitä... Nousin ylös ja katsoin akkunaan. Akkunaristikot

erottuivat selvään salaperäisesti ja heikosti välkähtelevistä laseista.

Ukkonen — ajattelin itsekseni — ja se oli todellakin ukkonen, mutta

se kulki hyvin kaukana, niin ettei jyrinääkään kuulunut; ainoastaan

heikkoja pitkästi haarautuneita salamoita välähteli taivaalla, taikka

oikeammin värähteli ja vetäytyi yhteen kuten kuolevan linnun siivet.

Minä nousin ylös, menin akkunan ääreen ja seisoin siinä aamuun

asti... Salamat eivät hetkeksikään lakanneet, ne olivat kuten kansa

sanoo, »elotulia». Minä katselin hiljaista, hiekkaista kenttää,

Neskutshnij-puiston tummaa massaa, ja kaukaisten rakennusten

kellertäviä päätyjä, jotka myöskin näyttivät vavahtavan jokaisen

välähdyksen keralla. Minä katselin lakkaamatta ulos enkä voinut

irtautua paikaltani: nuo äänettömät salamat, hillityt välähdykset,

tuntuivat niin hyvin vastaavan niitä äänettömiä, salaisia liikkeitä,

jotka väreilivät sisimmässäni.

Päivä alkoi sarastaa. Aamurusko levisi taivaalle purppuraisina pilvinä.

Auringon lähestyessä kävivät salamat kalpeammiksi ja lyhyemmiksi;

ne leimahtelivat yhä harvempaan ja harvempaan ja häipyivät lopulta

kokonaan nousevan päivän valtavaan ja ylivoimaiseen valoon.

Minun sisimmästäni häipyivät myös salamat. Tunsin suurta väsymystä ja

rauhaa... Sinaidan kuva väikkyi yhä edelleen kirkkaana sielussani,

mutta nyt rauhallisempana: niinkuin rämesuolta lentoon nousee joutsen,

nousi se yläpuolelle ympäristönsä kaikkia epämiellyttäviä olentoja ja

vaipuessani uneen minä ajatuksissani vielä viimeisen kerran polvistuin

sen eteen luottamuksen ja kunnioituksen tuntein...

Oi, te avoimet tunteet, herkän sielun pehmeät soinnut, hyvyys ja

nöyryys, ensimäisen rakkauden salaperäinen tenho, — missä te olette,

missä te olette?