Koko sen illan ja seuraavan aamun tunsin itseni alakuloiseksi ja
haluttomaksi. Muistelen, että koetin tehdä työtä ja otin käteeni
Kaidanovin, mutta turhaan koetin seurata kuuluisan oppikirjan lauseita
ja ajatuksia. Kymmenen kertaa peräkkäin luin minä sanat: »Julius Caesar
oli kuuluisa sotaisesta urhoollisuudestaan», mutta minä en ymmärtänyt
mitään ja heitin kirjan lopulta käsistäni.
Ennen päivällistä hieroin taas hiusvoidetta tukkaani ja puin ylleni
takin sekä kaulaliinan.
— Mitä tuo nyt on? — kysyi äitini. — Sinä et ole vielä ylioppilas ja
Luoja ties läpäisetkö ollenkaan tutkinnossasi. Ja eihän siitä ole niin
kauan kun koulunuttusi ommeltiin sinulle? Ei sitä niin vain heitetä
pois.
— Mutta tuleehan vieraita, — sopersin minä miltei epätoivoisesti.
— Tyhmyyksiä! Mitä vieraita ne ovat!
Täytyi totella. Kävin vaihtamassa takin koulunuttuuni, mutta
kaulaliinaa en heittänyt pois.
Puoli tuntia ennen päivällistä ilmestyi ruhtinatar tyttärineen
meille. Vanha ruhtinatar oli vihreän, minulle jo ennestään tutun
puvun päälle heittänyt keltaisen liinan ja päähänsä hän oli pannut
vanhanaikuisen myssyn, jossa oli tulipunaiset nauhat. Hän alkoi heti
puhua vekseleistään, huokailla ja valitella köyhyyttään, eikä yleensä
ollenkaan kainostellut — hän nuuskasi yhtä äänekkäästi ja kääntyili
alinomaa tuolillaan aivan samoin kuin kotonaankin. Hän ei näyttänyt
ollenkaan muistavan olevansa ruhtinatar. Sinaida sitävastoin käyttäytyi
hyvin hillitysti, melkeinpä ylväästi, kuten ruhtinatar ainakin. Hänen
kasvoillaan näkyi totisuus ja kylmä arvokkaisuus — minä en tuntenut
häntä enää samaksi, en hänen katseitaan, en hymyään, vaikka hän tässä
uudessa hahmossaankin näytti minusta kovin ihastuttavalta.
Hänellä oli yllään ohut sinikuvioinen musliinipuku. Hänen hiuksensa
valuivat englantilaiseen tapaan pitkinä kiharoina pitkin kasvoja;
sellainen kampaus sopi erinomaisen hyvin hänen kasvojensa kylmään
ilmeeseen. — Minun isäni istui hänen rinnallaan päivällisen aikana ja
seurusteli hänen kanssaan tuolla hienolla ja viehättävän rauhallisella
tavalla, joka oli hänelle niin ominaista. Isäni katseli häntä tuostakin
— ja ruhtinatar katsahti myös silloin tällöin häneen, mutta hänen
katseessaan oli jotain omituista, melkeinpä vihamielistä. Heidän
keskustelunsa kävi ranskankielellä ja minä muistelen, että minua
hämmästytti Sinaidan puhdas ääntämistapa.
Vanha ruhtinatar ei pöydässäkään ollenkaan kainostellut, söi paljon
ja kehui ruokia. Äitini oli nähtävästi häneen väsynyt ja vastaili
hänelle jonkunlaisella alakuloisella välinpitämättömyydellä; isä
rypisti silloin tällöin silmäkulmiaan. Sinaidaan ei äitini liioin ollut
mieltynyt.
- Tuollainen ylpeä tyttö, — sanoi äitini seuraavana päivänä. — Ja mistä
hän oikeastaan luulee voivansa ylpeillä — _avec sa mine de grisette!_
— Sinä et varmaankaan koskaan ole nähnyt »grisettejä», — huomautti
isäni.
— En, Luojan kiitos!
— Niin tietysti... Luojan kiitos... mutta kuinka sinä siis voit sillä
tavoin puhua?
Minuun ei Sinaida kiinnittänyt kerrassaan mitään huomiota koko aikana.
Heti päivällisen jälkeen ruhtinatar alkoi hyvästellä.
— Minä luotan teidän suojelukseenne, Maria Nikolajevna ja Pjotr
Vasilitsh, — sanoi hän äidille ja isälle.
— Mikäs tässä auttaa! Olihan ne ajat ennen paremmat, mutta ne ovat
nyt menneet. Olenhan minäkin tässä »vapaasukuinen» — lisäsi hän
tympäisevästi nauraen, — mutta mitä iloa on siitä kunniasta, kun ei ole
mitä suuhunsa panisi!
Isäni kumarsi hänelle kohteliaasti ja saattoi häntä eteisen ovelle
saakka. Minä seisoin siinä myöskin lyhyessä nutussani, katse maahan
luotuna, kuin kuolemaan tuomitulla. Sinaidan käytös minua kohtaan oli
masentanut minut kokonaan. Kuinka suuri olikaan sitten hämmästykseni,
kun hän mennessään minun ohitseni kuiskasi, entinen hyväilevä ilme
kasvoillaan:
— Tulkaa meille tänä iltana kello kahdeksan — mutta varmaan,
kuuletteko!...
Minä ehdin vain ojentaa käteni — mutta hän meni jo pois heittäen
samalla valkoisen huivin päähänsä.