IV

Kun minä astuin sivurakennuksen ahtaaseen ja epäsiistiin eteiseen,

värisin tahtomattani koko ruumiillani. Minä tapasin vanhan,

harmaatukkaisen palvelijan, jolla oli tummat, kuparinväriset kasvot,

vihaiset silmät ja niin syvät rypyt otsallaan ja ohimoillaan, etten

sellaisia ole vielä koskaan elämässäni nähnyt. Hänellä oli kädessään

lautasella sillinruoto ja töytäisten jalallaan ovea, joka vei toiseen

huoneeseen, hän sanoi käheällä äänellä:

— Mitäs on asiaa?

— Onko ruhtinatar Sasekin kotona? — kysyin minä.

— Vonifatij! — kuului oven takaa vihainen naisen ääni.

Palvelija käänsi sanaa sanomatta minulle selkänsä ja silloin näin hänen

kovin kuluneen takkinsa selkämyksen, jossa riippui vain yksi kauhtunut

vaakunanappi. Hän laski lautasen lattialle ja meni pois.

— Kävitkö sinä poliisivirastossa? — toisti sama naisääni.

Palvelija mumisi jotain.

— Mitä?... Tuliko joku? — kuului taaskin... Naapurin nuori herra? — No

pyydä hänet sisään.

— Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen, — sanoi palvelija ilmestyen

jälleen eteeni ja nostaen lautasen lattialta. Minä kohensin pukuani ja

astuin »vierashuoneeseen».

Se oli pienenlainen eikä erikoisen siisti mitättömine, ikäänkuin

kiireellä kokoonhaalittuine huonekaluineen. Akkunan luona nojatuolissa,

jonka käsinoja oli rikki, istui noin viisikymmenvuotias, rumannäköinen,

sileätukkainen nainen. Hänellä oli päällään kulunut vihreä puku sekä

hartioilla kirjava, neulottu pitkä huivi. Hänen pienet, mustat silmänsä

katsoivat minuun läpitunkevasti.

Astuin hänen luokseen ja kumarsin.

— Minulla lienee kunnia puhutella ruhtinatar Sasekinia?

— Minä olen ruhtinatar Sasekin, ja te olette varmaan herra W:n poika?

— Aivan niin! Minä tulen äitini pyynnöstä.

— Istukaa, olkaa hyvä! Vonifatij, missä ovat avaimeni?

Minä ilmoitin ruhtinatar Sasekinille äitini vastauksen hänen

kirjeeseensä. — Hän kuunteli minua naputellen paksuilla, punaisilla

sormillaan ikkunalautaan, ja kun minä lopetin, katsahti hän vielä

kerran minuun.

— Se on hyvä; kyllä minä varmasti tulen, — sanoi hän lopuksi. — Mutta

kylläpä te olette nuori vielä. Kuinka vanha te oikein olette, saanko

kysyä?

— Kuudentoista vuotias, — vastasin, tahtomattani epäröiden.

Ruhtinatar veti taskustaan joitakin täyteenkirjoitettuja, likaisia

papereita, piti niitä aivan nenänsä edessä ja alkoi niitä järjestellä.

— Se on onnellinen ikä, — sanoi hän äkkiä ruveten keinumaan tuolissaan.

— Minä pyydän, olkaa kuin kotonanne! Minulla on hyvin vaatimatonta.

— »Liiankin vaatimatonta», ajattelin minä silmäillessäni hänen

vastenmielistä olemustaan.

Siinä hetkessä avautui yht'äkkiä vierashuoneen toinen ovi ja

kynnykselle ilmestyi sama tyttö, jonka edellisenä iltana olin nähnyt

puutarhassa. Hän nosti kätensä ja hänen kasvoillaan värähti pilkallinen

hymy.

— Kas tässä on minun tyttäreni! sanoi ruhtinatar osoittaen häntä

kyynäspäällään. — Sinotshka, tässä on meidän naapurimme, herra W:n

poika.

— Mikä teidän nimenne on, saanko kysyä?

- Vladimir, — äännähdin minä liikutettuna ja nousin ylös.

- Entäs isännimeltä?

— Petrovitsh.

— Meillä oli tuttu poliisimestari, jonka nimi myös oli Vladimir

Petrovitsh. Vonifatij! älä hae avaimiani, ne ovat taskussani.

Nuori tyttö pani päänsä kallelleen ja katseli minuun yhä pilkallisesti

hymyillen.

— Minä olen jo nähnyt herra Voldemarin, alkoi hän. (Hänen äänensä

hopeankirkas kaiku pani kylmät väreet kulkemaan läpi ruumiini.) —

Sallitteko minun siten nimittää teitä?

— Olkaa hyvä — änkytin minä.

— Missä niin? — kysyi ruhtinatar.

Tytär ei vastannut mitään äidilleen.

— Onko teillä jotain tehtävää juuri nyt? sanoi hän yhä edelleen

katsellen minua.

— Ei, ei mitään.

— Tahtoisitteko auttaa minua kerimään vähän villalankaa? Tulkaa tänne,

minun luokseni.

Hän nyökkäsi minulle päällään ja lähti vierashuoneesta. Minä seurasin

häntä.

Siinä huoneessa, johon nyt menimme, olivat huonekalut vähän parempia

ja varsin aistikkaasti järjestetyt. Muuten en minä sillä hetkellä

huomannut juuri mitään: minä liikuin kuin unessa ja tunsin koko

olemuksessani sanomattoman onnellisuuden tunteen.

Nuori ruhtinatar istuutui, otti esille punaisen lankavyyhdin ja

osoittaen minulle tuolia vastapäätä itseään, avasi huolellisesti

vyyhdin sekä pani sen minun käsiini. Tämän kaiken hän teki ääneti,

jonkunlaisella huvittavalla hitaudella, yhä vain sama valoisa,

veitikkamainen hymy puoliksi avoimilla huulillaan. Hän alkoi keriä

lankaa kokoontaitetulle kortille, ja yht'äkkiä loi hän minuun niin

säteilevän kirkkaan katseen, että minä tahtomattani jouduin hämilleni.

Kun hänen melkein suljetut silmänsä avautuivat täydelleen, muuttuivat

hänen kasvonsa kokonaan: niille levisi kuin valon kajastus.

— Mitä te ajattelitte minusta eilen, herra Voldemar? — kysyi hän vähän

ajan kuluttua. — Te varmaankin tuomitsitte minua kovin!

— Minä... ruhtinatar... en minä mitään ajatellut... kuinka minä voisin

— vastasin minä hämilläni.

— Kuulkaas, — sanoi hän. Te ette vielä tunne minua: minä olen hyvin

kummallinen; minä tahdon, että minulle aina puhuttaisiin totta. Minä

kuulin, että te olette kuudentoista vuotias, mutta minä olen jo

täyttänyt kaksikymmentäyksi: te näette, että minä olen paljon vanhempi

teitä ja siksi teidän tulee aina puhua minulle totta... ja totella

minua, — lisäsi hän vielä. — Katsokaa minuun! Miksi te ette katso

minuun?

Minä jouduin yhä enemmän hämilleni, mutta kohotin kuitenkin katseeni

häntä kohti. Hän hymyili, mutta ei kuten äsken, vaan toisin,

hyväntahtoisemmin. — Katsokaa minuun, — sanoi hän hiljaisella äänellä,

ei se ole minulle vastenmielistä... Minä pidän teidän kasvoistanne;

minusta tuntuu siltä, että meistä tulee ystävykset! Pidättekö te

minusta? — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Ruhtinatar... — aloin minä.

— Ensiksikin, kutsukaa minua Sinaida Aleksandrovnaksi ja toiseksi —

mikä ihmeen tapa on lapsilla — (hän oikaisi): nuorilla ihmisillä — olla

puhumatta suoraan sitä, mitä tuntevat? Se on kyllä hyvä aikaihmisille.

Pidättehän te minusta?

Vaikka minusta olikin hauskaa, että hän niin avomielisesti puheli

kanssani, olin minä kuitenkin vähän loukkaantunut. Minä tahdoin

osoittaa hänelle, ettei hän ole tekemisissä minkään poikasen kanssa, ja

koettaen tekeytyä mahdollisimman huolettomaksi ja vakavaksi, sanoin:

— Tietysti te miellytätte minua suuresti Sinaida Aleksandrovna; enhän

minä tahdo sitä salata.

Hän hiukan pudisti päätään.

— Onko teillä kotiopettaja? — kysyi hän yht'äkkiä.

— Ei, minulla ei pitkiin aikoihin ole ollut kotiopettajaa.

Minä valehtelin: ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan siitä kun olin

eronnut ranskalaisestani.

— Ai niin, minähän näen, että te olette jo täysikasvuinen.

Hän löi minua kevyesti sormille.

— Pitäkää kädet suorina! — Ja hän ryhtyi ahkerasti kerimään lankaa.

Minä käytin hyväkseni sitä, ettei hän nostanut katsettaan, ja aloin

tarkastella häntä, ensin salavihkaa, sitten aina yhä rohkeammin. Hänen

kasvonsa näyttivät minusta vielä suloisemmilta kuin edellisenä iltana:

kaikki niissä oli niin hienoa, älykästä ja herttaista.

Hän istui selin akkunaan, jonka edessä oli valkoiset verhot. Niiden

läpi tunkeutuvat auringon säteet loivat pehmeätä valoa hänen tuuheille

kullankeltaisille hiuksilleen, hänen neitseelliselle kaulalleen,

alaspainuneille olkapäilleen ja hänen hennolle rinnalleen. — Minä

katselin häntä — ja kuinka kalliiksi ja läheiseksi hän kävikään

minulle. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan hänet tuntenut ja niinkuin

en olisi tätä ennen mitään kokenut, en mitään tiennyt...

Hänellä oli yllään tumma, jo vähän kulunut puku ja esiliina — kuinka

mielelläni minä olisin halunnut silitellä tuon esiliinan ja puvun

jokaista laskosta! Hänen kengänkärkensä pistivät esiin hameen alta ja

minä olisin ollut valmis kunnioittaen kumartumaan niiden puoleen...

— Kas tässä minä nyt istun häntä vastapäätä — ajattelin minä — olen

tutustunut häneen... Jumalani, mikä onni! Minä olin aivan hypähtää

tuoliltani pelkästä ihastuksesta, mutta istuin kuitenkin paikallani

ja heiluttelin vain vähän jalkojani kuten lapsi, joka tyytyväisenä

nakertelee namusiaan.

Minun oli hyvä olla, kuin kalan vedessä, enkä olisi ikinäni tahtonut

lähteä pois siitä huoneesta.

Hänen silmäkulmansa kohosivat hiljaa, ja taasen loistivat edessäni

hänen säteilevät silmänsä ja hän hymyili jälleen.

— Kuinka te katselette minua — sanoi hän hitaasti heristäen sormellaan.

Minä punastuin... »Hän ymmärtää kaikki, hän näkee kaikki», välähti

ajatuksissani. »Ja kuinkapa hän ei ymmärtäisi ja näkisi kaikkea.»

Yht'äkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua kolkutusta — sapeli

kilahteli.

— Siina! huusi vanha ruhtinatar huoneesta. Belooserov toi sinulle

pienen kissanpojan.

— Kissanpojan! — huudahti Sinaida ja nousten silmänräpäyksessä

tuoliltaan heitti hän kerän polvilleni ja juoksi pois.

Minä nousin myöskin ja pantuani lankavyyhdin kerineen akkunalle astuin

vierashuoneeseen ja jäin neuvotonna seisomaan. Keskellä lattiaa makasi,

käpälät harallaan, kirjava kissanpoikanen; Sinaida oli polvillaan sen

edessä ja nosteli varovasti sen pikku päätä. Vanhan ruhtinattaren

vieressä seisoi vaaleaverinen, kiharatukkainen nuori mies, husaari,

jolla oli punakat posket ja ulkonevat silmät.

— Onpa se soma! — huudahti Sinaida kerran toisensa perästä. — Sen

silmät eivät ole harmaat, vaan vihreät, ja miten suuret korvat sillä

sitten on! Kiitoksia teille Viktor Jegoritsh! Te olette niin hyvä.

Husaari, jonka minä tunsin yhdeksi edellisenä iltana näkemistäni

nuorista miehistä, hymyili ja kumarsi, jolloin kannukset kilahtivat ja

renkaat sapelin pitimessä helähtivät.

— Te suvaitsitte eilen sanoa, että haluaisitte saada kirjavan

kissanpojan, jolla olisi suuret korvat... Kas siinä se nyt on. Teidän

sananne on minun lakini. — Ja hän kumarsi taas.

Kissanpoikanen vingahti heikosti ja alkoi nuuskia lattiaa.

— Sen on nälkä! — huudahti Sinaida. — Vonifatij, Sonja! tuokaa maitoa.

Sisäkkö, yllään vanha keltainen puku ja kauhtunut, pieni huivi

kaulallaan astui sisään maitolautanen kädessä ja asetti sen kissanpojan

eteen, joka säpsähti, pörhisti itseään ja alkoi latkia.

— Voi miten sillä on pieni punertava kieli, — huomautti Sinaida,

taivuttaen päätään miltei lattiaan asti ja katsellen sitä sivulta päin.

Kissanpoika söi itsensä kylläiseksi ja alkoi kehrätä leikitellen

käpälillään. Sinaida nousi ylös ja kääntyen sisäkön puoleen sanoi

välinpitämättömästi: — vie se pois!

— Kissanpojasta — kätönen — sanoi husaari hymyillen ja suoristi samalla

kookasta, uuteen sotilaspukuun tiukasti puristettua vartaloaan.

— Molemmat, — sanoi Sinaida ja ojensi hänelle kätensä.

Sillä aikaa kun hän suuteli niitä, katseli Sinaida hänen olkansa yli

minuun.

Minä seisoin liikkumatta samalla paikalla, enkä tiennyt pitikö minun

nauraa, sanoa jotakin, vai vaieta yhä edelleen. Mutta yht'äkkiä näin

minä avoimesta eteisen ovesta meidän palvelijamme Feodorin. Hän

viittaili minulle.

Minä astuin koneellisesti hänen luokseen.

— Mitä sinä tahdot? — kysyin häneltä.

— Teidän äitinne lähetti minut, — kuiskasi hän. Hän on pahoillaan, kun

te ette ole tuonut vastausta hänelle.

— Olenko minä sitten ollut jo kauan täällä?

— Toista tuntia.

— Toista tuntia! toistin minä tahtomattani ja palasin vierashuoneeseen

alkaen hyvästellä.

— Minnekäs nyt? — sanoi nuori ruhtinatar katsoen husaarin selän yli.

— Minun pitää mennä kotiin nyt... Minä saan siis sanoa äidilleni,

lisäsin, kääntyen vanhan ruhtinattaren puoleen, — että te tulette

meille kahta käydessä.

— Niin, sanokaa niin!

Ruhtinatar otti nopeasti esiin nuuskarasiansa ja haisteli sitä niin

äänekkäästi, että minä aivan vavahdin. — Sanokaa juuri niin, —- toisti

hän rykäisten ja katsellen minua vetisillä silmillään.

Minä kumarsin vielä kerran, käännyin ja läksin huoneesta tuntien

selässäni vastenmielisen tunteen, jonka nuori mies aina saa

tietäessään, että hänen jälkeensä katsotaan.

— Mutta muistakaakin, herra Voldemar, pistäytyä meillä uudelleen, —

huusi Sinaida alkaen taas nauraa.

— Mitähän hän aina nauraa? arvelin minä itsekseni palatessani kotiin

Feodorin seuraamana, joka ei puhunut minulle mitään, kulki vain minun

jäljessäni tyytymättömän näköisenä. Äitini torui minua ja oli kovin

ihmeissään minun pitkästä poissaolostani. Mitähän minä olin niin kauan

voinut tehdä ruhtinattaren luona? Minä en vastannut hänelle mitään,

vaan läksin omaan huoneeseeni. Yht'äkkiä minun tuli hyvin ikävä.

Vaivoin sain pidätetyksi kyyneleeni... Olin mustasukkainen husaarille.

V

Ruhtinatar kävi lupauksensa mukaan äitini luona, mutta ei miellyttänyt

häntä. Minä en ollut läsnä heidän keskustelussaan, mutta ruokapöydässä

äitini kertoi isälle, että ruhtinatar Sasekin näytti hänestä olevan

_une femme très vulgaire_, että hän oli väsyttänyt äidin pyynnöillään

että äitini puhuisi hänen puolestaan ruhtinas Sergeille, että hänellä

oli kaikennäköisiä oikeusjuttuja — _de vilaines affaires d'argent_ —

ja että hän kaikesta päättäen oli vehkeilyihin taipuvainen ihminen.

Äiti lisäsi kuitenkin, että hän oli pyytänyt ruhtinattaren tyttärineen

huomenna päivälliselle (kuultuani sanan: »tyttärineen», minä painoin

pääni alas), — sillä olihan hän joka tapauksessa meidän naapurimme ja

hänellä oli hyvä nimi.

Isäni kertoi nyt, että hän luuli muistavansa tämän ruhtinattaren; että

hän oli nuoruudessaan tuntenut ruhtinas Sasekin-vainaan, hienosti

sivistyneen, mutta pintapuolisen ja tyhjänpäiväisen ihmisen. Seurassa

kulki hän nimellä »le Parisien» pitkäaikaisen Pariisissa oleskelunsa

vuoksi. Hän oli ollut hyvin rikas, mutta oli pelissä hävittänyt kaiken

©maisuutensa — ja sitten ties mistä syystä — kenties rahojen vuoksi oli

nainut erään hallintovirkamiehen tyttären, — olisi hän muuten voinut

paremminkin valita, — lisäsi isäni kylmästi hymähtäen, — sen jälkeen

oli hän antautunut keinotteluihin ja menettänyt kaiken omaisuutensa.

— Kunpahan hän vain ei pyytäisi rahoja lainaksi, — huomautti äitini.

— Se on hyvin mahdollista, — virkahti isäni rauhallisesti. — Puhuuko

hän ranskaa?

— Hyvin huonosti.

— Hm. Mutta sehän on aivan yhdentekevää. Sinä sanoit muistaakseni,

että olet pyytänyt myöskin hänen tytärtään tulemaan; minulle on joku

vakuuttanut, että hän on hyvin herttainen ja sivistynyt tyttö.

— Vai niin, sittepä hän ei ole äitiinsä.

— Eikä isäänsäkään, — sanoi isäni. Hän oli myöskin sivistynyt, mutta

silti hyvin tyhmä.

Äitini huokasi ja jäi mietteisiinsä.

Isäni vaikeni. Minun oli ollut hyvin vaikea olla tämän keskustelun

aikana.

Päivällisen jälkeen minä lähdin puistoon, mutta ilman pyssyä. Minä

olin lujasti päättänyt olla lähestymättä >Sasekinien puutarhaa», mutta

vastustamaton voima veti minua sinne — eikä turhaan. Olin tuskin

ehtinyt lähestyä aitausta, kun jo näin Sinaidan. Tällä kertaa hän oli

yksin. Hän piti kädessään kirjaa ja kulki verkalleen tietä pitkin

huomaamatta minua.

Minä aijoin ensin antaa hänen kulkea ohitseni, mutta sitte muutin

mieltäni ja rykäsin. Hän käännähti, mutta ei pysähtynyt, silitti

kädellään pyöreän olkihattunsa leveätä, sinistä nauhaa, katsahti

minuun, hymyili hiljaa ja kiinnitti jälleen katseensa kirjaan.

Minä otin hatun päästäni, seisoin hetkisen neuvotonna ja lähdin sitten

pois raskain mielin.

— _Que suisje pour elle?_ — ajattelin minä Luoja ties minkätähden

— ranskaksi. Silloin kuulin yht'äkkiä tutut askeleet takanani —

käännähdin ja näin isäni astuvan kevein, nopein askelin jäljessäni.

— Onko tuo ruhtinattaren tytär? kysyi hän minulta.

— On.

— Tunnetko sinä hänet?

— Kyllä, näin hänet tänä aamuna ruhtinattaren luona.

Isäni pysähtyi hetkiseksi, mutta kääntyi yht'äkkiä kantapäillään

ja lähti takasinpäin. Kun hän kulki Sinaidan ohi, tervehti hän

kohteliaasti. Ruhtinatar vastasi hänen tervehdykseensä vähän

hämmästyneenä ja laski kirjansa alas. Minä näin, kuinka hän seurasi

isääni silmillään. Minun isäni pukeutui aina hyvin hyvästi, erikoisella

maulla ja samalla hyvin yksinkertaisesti; mutta hänen vartalonsa ei

minusta koskaan ollut näyttänyt niin komealta kuin nyt, eikä hänen

harmaa hattunsa koskaan ollut istunut sen sirommin hänen hiukan

harmahtavilla hiuksillaan.

Minä aijoin lähestyä Sinaidaa, mutta hän ei katsahtanutkaan minuun,

vaan nosti kirjan taas kasvojensa eteen ja lähti astelemaan poispäin.