se runo, jonka Topelius omisti sinistä, kiiltonappista hännystakkia ja
valkoista kaulaliinaa käyttävälle puolalaiselle _Frans Sedmigradskylle_,
150 ruplan vuosipalkkaa nauttivalle piirustuksenopettajalle. Hän ei
piirustanut sen huonommin kuin että hänen testamenttaamillaan varoilla
saatettiin perustaa Helsinkiin pikkulastenkoulu. -- Sukua aikaisemmin
mainitulle runolle Äitini on sävyynsä nähden tuo mitä hartainta tunnetta
väreilevä ja samaa runomittaa käyttävä, ylevähenkinen _Suomen äideille_,
joka ylistää naisen, »sydämen, ajatuksen ja hyvien tapojen kasvattajan»
tärkeätä osuutta Suomen onnen luomisessa. _Olavinlinna_ nimisessä
heinäk. 29 p. 1875 vietettyyn 400-vuotisjuhlaan sepittämässään runossa
Topelius kuvaa Eerik Akselinpoika Tottin perustaman linnan vaiheita ja
merkitystä. Runoilija päättää runonsa toivomalla, että Jumala
tuomiopäivänä tapaisi kansansa kunniakkaana varustustensa ääreen
kaatuneena. Toistakin suurta historiallista ilmiötä Topelius omalla
kauniilla tavallaan laulaa marrask. 6 p:ksi v. 1882 sepittämässään
runossa »_Eräs Lützenin muisto_». Innostuneena hän kuvaa »Pohjan
sankaria»:
Vapaaksi sydämet ja uskon, aattehen
tuoll' aamupuhteella hän hengellänsä osti.
Jos ihmisheikkous mahtuikin suuruuteen,
mi sankar-tietäjää tais joskus hairahuttaa,
sit' armahampi hän, sit' inhimillisempi,
ei kylmä idooli, vaan lämmin elon lempi,
mi kansat lämmittää, maailman jalostuttaa.
Tämän kokoelman aikaisemmista runoista ovat _Voima ja kunnia_ ja
1880-luvun runoelmista _Uskontunnustus, Marraskuunilta ja Rigi Kulm_
ilmauksia Topeliuksen hartaasta uskonnollisuudesta. Viimeisen edellisen
ytimenä on se ajatus, että ihmiselämän, tutkijan väsymättömän
aherruksen, ihmishengen sammumattoman janon päämääränä tulee olla
ijankaikkinen elämä. _Rigi Kulmissa_ runoilija lausuu, että ihmisnero
meidän päivinämme on se jättiläinen, joka ryntää taivasta kohden ja
myöntää, että ihmisnero voitettuaan aineen, materian, voisi vaikka
»munia maailmoita», jos se tahtoisi, mutta jos se ei polvistu Jumalan
suuruuden edessä, niin se on liian pieni hänen luomakunnalleen.
Runebergin idylli-epigrammeja muistuttaa herttaisessa
yksinkertaisuudessaan jo v. 1873 kirjoitettu _Ennen ja nyt_, jossa
iäkkään runoilijan luonnonrakkaus saa niin miellyttävän ilmauksen.
Nokkoset, ohdakkeet, halvin kulokorsi, joita hän pikku poikana pieksi
puusapelillaan tai halveksuen polki jalkainsa alle, ovat vanhalle
laulajalle käyneet rakkaiksi. Ne ovat kasvaneet hänen olemuksensa
perustuksista, kylpeneet samassa aamukasteessa kuin hän, katselleet
samoja tähtiä kuin hän. Vähän myöhemmin sepitetty viehkeä »_Joulukuusi
Taiteilijaseurassa_» tahtoo opettaa, että meidän voidaksemme tuntea
onnea tulee olla uskollisia lapsuutemme ihanteille.
Mitä raittiita, iäti nuoria tunteita kumpuaakaan näistä jo
harmaahapsisen, elämän taakan käyristämän runoilijan Kanervista, mitä
yleviä aatteita, jotka ovat osoittaneet kestävänsä elämän ankarimmatkin
myrskyt! Kuinka runsaita elämälle kelpaavia opetuksia ja kokemuksia!
Runoilijan sanat sattuvat sydämeen, niinkuin ainakin sanat, jotka
lähtevät sydämestä, ja koska jokaisen sanan takana on mies, joka itse on
elävä todistus teroittamainsa aatteiden nuorentavasta, elämätä
ylläpitävästä, elämätä jalostavasta voimasta. Elämän ylevät arvot,
kunto, itsensä unhoittaminen, uhrautuva rakkaus saavat tunnustusta,
piilköötpä sitten koko kansan rakastaman suurmiehen povessa,
ulkonaisesti halvan palvelijan, puoleksi halveksitun muukalaisen
nukkavierun puvun tai maankuulun sankarikuninkaan tähtikoristeisen
nahkahaarniskan alla. Lapsuuden hentoja iloja ja sen vienoja tunnelmia
ei vähäksytä, sen lapsellista uskoa ei halveksita, vaan ne luodaan esiin
semmoisina kuin ne ovat yksinkertaisessa kauniissa todellisuudessaan.
Itsekästä ylvästelyä ja pöyhkeätä itsekylläisyyttä moititaan ja
ruoskitaan ansion mukaan. Ja kaikkeen, niin pienimpään kuin
suurimpaankin, luo runous taikahohteensa, nuo vaivattomasti luistavat,
milloin alku-, milloin loppusoinnuilla, milloin molemmilla ikäänkuin
huvikseen leikittelevät säkeet, kuvastakootpa sitten mitä syvällisimpiä
mietteitä, isänmaan kohtaloa tai arkipäiväisimpiä vähäpätöisyyksiä,
tempaavat lukijan mukaansa, lämmittävät hänen sydäntään, sytyttävät
hänen mielensä. Tämän kokoelman runot liittyvät arvokkaana lisänä
edellisiin ja ovat kauniina loppusävelenä siinä ylistyslaulussa, joka
Kanervankukissa ja Uusissa lehdissä viritetään elämän valoisille
voimille.
* * * * *
Uskonnollisuus oli Topeliuksen luonteen perustavia piirteitä, ja
uskonnollisuus oli pohjasävelenä ei vain hänen runoudessaan, vaan koko
tuotannossaan. Sitä todistavat jo nekin runonäytteet, joita olemme
tuoneet esiin, ja vielä vakuuttavampana todisteena on siitä hänen etevä
osuutensa ruotsinkielisen virsikirjan aikaansaamisessa. Ja sikäli kuin
hänen elämänsä ehtoo kuluu, pääsee uskonnollinen harrastus enemmän
määrääväksi. V. 1893 Topelius julkaisee hartauskirjansa. _Evankeliumi
lapsille_, joka sisältää lyhyitä kirkkovuoden evankeliumien selityksiä.
Satujen setä ei tyrkytä lapsille valmiisiin kaavoihin valettuja kirkon
oppeja, vaan kertoo tässä pienokaisille »Jumalan valtakunnan satuja»
heille tajuttavassa muodossa, samalla kumminkin esittäen nämä »sadut»
täysin uskottavina. Onhan tämä menettely sopusoinnussa suuren
opettajamme maailmankatsomuksen kanssa, olihan hänelle, niinkuin
myöhemmin Mietekirjassa sanotaan, »kristinusko sisimmässä luonteessaan
elämää eikä oppia.»
Esimerkkinä Topeliuksen henkisestä joustavuudesta ja siitä, miten hän
vielä vanhanakin pysyi uskollisena miehuutensa harrastuksille,
mainittakoon, että hän v. 1889 asti pysyi Taiteilijaseuran
puheenjohtajana. Koivuniemeen muuttaessaan hän tosin luopui
Kasvatusopillisen yhdistyksen aikakauskirjan varsinaisesta
toimittamisesta, mutta tämänkin jälkeen hän kävi yhdistyksen
kokouksissa, otti osaa sen keskusteluihin, julkaisipa kirjoituksia
aikakauskirjassakin. Viimeiseen asti hän koulun ja kasvatuksenkin alalla
taisteli samojen kauniiden periaatteiden puolesta, jotka hän aikaisemmin
oli omaksunut. Östersundomin kansakoulun monivuotisena johtokunnan
puheenjohtajana Topelius käytännöllisestikin koetti toteuttaa
aatteitaan. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli edelleen hänen
erityisessä suosiossaan. Hän vieraili siellä usein, lahjoitti varoja
pohjaksi rahastoon köyhien oppilaiden kesäoleskelua varten maalla ja
varattomien oppilaiden rahastoon. Koulussa iloittiin vilpittömästi
»setä» Topeliuksen käynneistä, ja sen nuoriso tuli joskus
vastavierailulle vierasvaraiseen Koivuniemeen tai ilahdutti vanhusta
tuoksuvilla kukkatervehdyksillä hänen merkkipäivinään.
Aikaisemmin on ollut puhe siitä, mitä Topelius sai aikaan
Kevät- ja Sylviayhdistyksillä. Eläinsuojelusaatteen kannattajista
hän oli innokkaimpia ja väsymättömimpiä toimien kokonaisen
vuosikymmenen Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajana.
Lukuisissa kirjoituksissa hän pohti eläinsuojelusasiaa.
Naisenvapauttamispyrinnöille yleensä Topelius osoitti lämmintä
harrastusta, niinkuin hän jo rehtorina ollessaan oli koettanut
helpoittaa naisen pääsyä yliopistoon. Miten kaunis onkaan hänen v. 1882
ensimäiselle naispuoliselle filosofiankandidaatille _Emma Irene
Åströmille_ sepittämänsä runo, jossa hän valittaa, että ennakkoluulo ja
tyhmyys olivat sulkeneet tien tiedon temppeliin hänen lukuisilta
sisariltaan. Olemme jo nähneet parista mainitsemastamme runosta, miten
korkea ajatus tällä suopeamielisellä sopusoinnun miehellä oli naisesta
äitinä ja kasvattajana. Näitä yleviä tehtäviä nainen Topeliuksen
mielestä saattoi täyttää sitä paremmin, mitä enemmän hänellä oli
kirjallistakin sivistystä. Ja eri puolueiden yhdistämisessäkin hän
toivoi apua naisilta. Heidän tuli yhdistää, mitä miehet olivat
eroittaneet. Maan tytärten tuli pitää maata koossa rakkaudella.
Heilläkin oli vain yksi kansa ja yksi isänmaa.
Runoilija oli 21 vuoden ikäisenä laulanut nuoruutensa lemmitylle,
Emmalleen, ja hänelle omistetussa runossaan toivonut saavansa »valaista
hänen tietään läpi varjojen maan autuuden iäti kirkastetuille
rannoille». Kymmeniä vuosia myöhemmin hän samanlaisissa runoissa kiittää
Jumalaa, joka oli antanut hänen vaimolleen niin uskollisen sydämen ja
sallinut heidän »nuoruutensa kevään yhteisesti kuihtua ilossa ja
surussa». Ruskeat kiharat olivat harmaantuneet, punaiset posket
kalvenneet, usko lakastumattomiin keväisiin ei enää ollut yhtä luja kuin
ennen. Mutta luottamus korkeampaan johtoon on heissä ennallaan; mitä
ylemmäksi he nousevat »vuorille», sitä enemmän he näkevät, sitä
selvemmäksi käy heille elämän tarkoitus ja Emma on hänelle vieläkin vain
_28-vuotias_! Jo näissä harvoissa riveissä kuvastuu se herttainen suhde,
joka vallitsi iäkkään Koivuniemen vanhuksen ja hänen vaimonsa kesken, ja
monet muut kauniit säkeet tulkitsevat sitä alttiiksi antavaa rakkautta,
jota onnelliset aviokumppanit omistivat toisilleen. Muistamme, miten
suurilla tulevaisuuden toiveilla he 40 vuotta sitten olivat solmineet
rakkautensa liiton, eikä heidän onnensa taivasta tiettävästi olleetkaan
sumentaneet muut synkät pilvet kuin ne, mitkä sille nousivat sairauden
aiheuttamista tuskista ja säälimättömän viikatemiehen käyntien
jälkeen, kun he menettivät aivan pieninä kolme rakastettua lasta. Se
yhteisymmärryksen synnyttämä sopusointu, joka oli vallinnut Topeliuksen
lapsuudenkodissa, vallitsi tässäkin, ja sairauden tuottamia kärsimyksiä
kannettiin alistuvalla kärsivällisyydellä. Mainitsimme aikaisemmin
siitä matkasta, jonka Topelius puolisoineen ja tyttärineen teki
etelä-Ranskaan, ja että sanottu matka ei tuonut hänen puolisonsa
heikentyneelle terveydelle toivottua parannusta. Voimat vähenivät vuosi
vuodelta ja runoilijavanhuksen täytyi surukseen nähdä, miten hänen ennen
iloinen ja toimelias Emeliensä, hänen uskollinen toverinsa, päivä
päivältä riutui kykenemättä enää viimeisinä vuosinaan paitsi
poikkeuksittaan jättämään sairasvuoteensa. Marrask. 14 p. 1885 kuolema
tulikin vapauttaen tämän lempeän hengen kahleista. Surunihanassa
muistorunossa _Noli me tangere_ Topelius muistiin piirtyvin, sydämen
hellimpiä kieliä värähyttävin sävelin laulaa hänestä, joka oli eläessään
kätkeytynyt hänen parhaisiin onnenunelmiinsa ja jonka hän nyt näki »niin
korkealla yläpuolellaan huokauksetonna, kyyneletönnä, sanatonna,
nimetönnä, mutta niin säteilevän puhtaana Vapahtajansa sylissä».
Varmaankin oli tämä suru katkerin, mikä pitkän elämän varrella oli
kohdannut seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähentelevää runoilijaa, jonka
tukkaan elämän tuiskut jo olivat heittäneet lumensa. Mutta se mies, joka
aikaisimmasta lapsuudestaan oli hakenut ja löytänyt seuraa luonnosta ja
häntä ympäröivistä ihmisistä, löysi sitä nytkin rakkaan Koivuniemensä
hymyilevistä maisemista ja sen vakinaisista ja tilapäisistä asujamista.
Täällä hän näkee ympärillään lapsensa ja lastenlapsensa sekä muita
omaisia, vanhempia ja nuorempia. Ne kuihtumattomat keväät, joista hän
niin usein runoissaan laulaa, eivät ole pelkkiä utukuvia, hän näkee ne
lapsissaan ja lapsenlapsenlapsissaan ilmielävinä ympärillään. Tässä
rauhoitetussa perhepiirissä säteilee lempiväin tytärten rakkaus niin
kirkkaana jaloa, ihailtua isää vastaan ja isoisän korvia hivelee
lastenlasten hilpeä nauru. Lasten ystävä, heidän sielunelämänsä
syvällinen tutkija, Valterin seikkailujen sepittäjä eli uudestaan oman
lapsuutensa noissa milloin reunainsa yli ryöpähtävissä, huimaksi
temmellykseksi kiihtyvissä, milloin hiljaisemmissa, itkun ja hetkellisen
surun samentamissa, viattomissa pikku huveissa ja leikeissä.
Tytärtensä Toinin ja Eevan hoivaamana hän tässä vanhuutensa
rauhallisessa turvapaikassa vietti elämänsä ehtoota. Sitä myöten kuin
työvoimat vähenivät ja silmät heikkenivät, lukivat tyttäret, muut
omaiset ja perheen ystävät ääneen vanhukselle, joka viimeiseen asti
mielenkiinnolla seurasi ajan kysymyksiä, kirjallisuutta ja sanomalehtiä.
Paljon lisäsivät runoilijan työtaakkaa ne lukuisat käsikirjoitukset,
joita vasta-alkajat Apollon pojat ja muut kirjailijat lähettivät hänelle
pyytäen niistä arvostelua. Tämänkinlaisia lähetteitä tuli niin
runsaasti, että Topeliuksen oli mahdoton niitä kaikkia itse lukea.
Etenkin illallisen jälkeen runoilijan vanhoilla päivillään täytyi
välttää varsinaista työntekoa ja silloin käytettiin kerkeästi kuluvat
iltahetket perheseurusteluun, jolloin ääneenlukeminen vaihteli hilpeän
tarinoimisen kanssa. Salissa olevalla isolla flyygelillä Topelius
toisinaan iltahetkin soitteli etenkin nuoruutensa herkkätunteisia
mielilauluja. Vanhuksen pienenä mieliaskarteluna oli usein myöskin
savukehylsyjen täyttäminen. Topelius olikin kaiken ikänsä ollut vankka
tupakoitsija. Päivisin hän työssä ollessaan istui kirjoituspöytänsä
ääressä työhuoneessaan, jossa hänellä m.m. oli hylly vanhempaa
kirjallisuutta varten ja joka myös oli hänen makuuhuoneensa. Tähän
päästiin salista, jonka kanssa myöskin työ ja kirjastohuone olivat
ovella yhdistetyt. Viimeksimainitussa samoinkuin muissa huoneissa oli
aistikkaat, vanhanaikuiset huonekalut, mukavia tuoleja, kodikas sohva ja
Topeliuksen teosten ruotsalaisen kustantajan Alb. Bonnierin lahjoittama
kiertohylly, jossa oli uudempaa kirjallisuutta. Seiniä koristelivat
jalustoilta kohoavat rintakuvat, joku maisema ja Runebergin kuva
kokonaismuodossa. Kirjahyllyllä seisoi muiden merkillisyyksien joukossa
eräs puukuva, jonka muuan rahvaan mies kuuluu leikanneen ja joka kuvaa
Topeliuksen vanhaa riitaveljeä, kreivi Bergiä. Hänen »ikuistuttajansa»
oli kerran nähnyt hänen seisovan sopivassa asennossa erään majatalon
portailla! Tässä huoneessa vanhus m.m. useinkin ikkunansa ääressä istuen
lueskeli sanomalehtiä.
Kotihartauksia Topelius piti lukien perheelleen ja palvelijoilleen
sunnuntaiden evankeliumit niihin sovellutettuine saarnoineen.
Kalastukseen ei Topelius enää täällä antautunut niin sääntöperäisesti ja
samalla innolla kuin ennen. Hän oli jo siksi vanhakin, eivätkä kalavedet
täällä vetäneet vertoja Mainiemen vesille. Likeisin lahti oli matala ja
ruohoinen ja vesi siinä enimmäkseen sameata. Verkoilla Topelius
kuitenkin vähin kalasteli, niinkuin ennenkin. Jokapäiväiset kävelyt
kuuluivat säännöllisesti käytettyihin voimain uudistus- ja
virkistyskeinoihin, ja vanhus käveli mieluimmin yksin -- tosin etenkin
ikänsä loppuaikoina omaisten salaisen valvonnan alaisena. Puutarhassa,
jota Toini hoiti, hän kävi mielellään, ja hedelmäpuut huvittivat häntä
erityisesti. Eräälle omenapuulle, jossa oli paljon oksaksia, hän oli
antanut nimeksi Polykarpus!
Maankuulu oli Koivuniemi vieraanvaraisuudestaan. Avosylin täällä
otettiin vastaan koulujen nuoriso, joka runoilijan syntymäpäivinä tuli
kukin, puhein ja lauluin tervehtimään rakasta »setäänsä». Sama
vieraanvaraisuus kohtasi kaikkia niitä lukuisia ystäviä ja muita
vieraita, jotka omasta maasta tai maan rajain ulkopuolelta saapuivat
tänne. Koivuniemen vieraskirja sisältää kirjavan ja runsaan
nimikokoelman, joka sekin osaltaan todistaa, miten monta ystävää tämän
talon isännällä oli.
Koivuniemellä asuessaankaan Topelius ei unhoittanut kotiseutuaan. Sekä
rakas lapsuudenkoti että suloinen Mainiemi olivat tosin vierasten
hallussa, mutta näillä seuduilla vielä elävien vanhojen ystävien ja
sukulaisten luo tullessaan runoilijavanhus aina tietenkin oli yhtä
tervetullut kuin ennen. Näillä vierailuilla hän tavallisesti asui ennen
mainitun lankonsa, raatimies J.A. Lybeckin luona. V. 1887 Topeliuksen
saapuessa Uuteenkaarlepyyhyn vietettiin siellä kaupungin läheisellä
Kaivosaarella hänen kunniakseen lastenjuhla, johon 600 lasta kaupungista
ja sen ympäristöstä otti osaa. Juhlan toimittaja, seminaarin silloinen
johtaja Z. Schalin on kertonut, että hän pyysi enoansa tässä
tilaisuudessa puhumaan pienokaisille. Topelius oli vastannut, ettei hän
»osannut puhua», eikä suostunut mitenkään pyyntöön. Sittemmin hän
kuitenkin taipui puhumaan lapsille kirkossa, jossa he kokoontuivat
vanhuksen ympärille tämän seisoessa alttarin edessä.
Olemme huomanneet, miten Topelius sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan
että runoissaan lausui mielipiteensä ajan polttavista kysymyksistä. Niin
sovinnollisia, rauhaan ja yksimielisyyteen kehoittavia kuin hänen
lausuntonsa olivat olleetkin, aiheuttivat ne sittenkin vastaväittelyä,
ja julkisuuden miehenä Topeliuskin oli saanut kestää useita ankaria
hyökkäyksiä ja iskuja. Mutta taistelujen mainingit olivat vähitellen
tyyntyneet, ja yhä yleisemmin oli ruvettu ymmärtämään tämän miehen
todellista suuruutta. Se rakkaus, joka jo kauan oli tullut Topeliuksen
osaksi, kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kuin lämmittävä aurinko
rakastavalla ja rakastettavalla persoonallisuudellaan yhä lukuisempia
joukkoja ympärilleen ja, kun hän vihdoin seisoi viimeisenä eloon
jääneenä suurmiehistämme kansansa keskellä, kokoontuivat kaikki,
yhteiskunta-asemaan, kieleen ja mielipiteisiin katsomatta, kunnioittaen
suuren oppi-isän ja kasvattajaa ympärille. Tällainen kieltämätön
valta-asema Topeliuksella oli yleisessä tietämyksessä ikänsä viimeisinä
vuosikymmeninä.
Arvokkaalla ja kauniilla tavalla toi Suomen kansa esiin kiitollisuuden
ja kunnioituksen tunteensa Topeliukselle niissä juhlissa, joita
pääkaupungissa ja maaseudulla pantiin toimeen hänen täyttäessään 70
vuotta. Samat tunteet yhdistivät kaikki. Tuo vaatimaton ja nöyrä mies,
joka Lönnrotin tavoin mieluimmin olisi vetäytynyt syrjään, kokosi
lämmittävän auringon tavoin rakkautensa ja aatteittensa voimalla
kaikki ympärilleen. Topeliuksen käytettäväksi annettiin rahamäärä,
jonka hän v. 1895 »Tammikuun 14 päivän rahaston» nimellä antoi
Kansanvalistusseuralle. Tämän tuli koroista antaa 100 markan suuruisia
vuotuisia muistolahjoja varattomille vanhoille, ansiokkaille opettajille
ja opettajattarille, jotka yksityisessä tai yleisessä koulussa olivat
omistaneet elämänsä kristillisen kansanopetuksen palvelukseen.
Lukuisat seurat, molemmat Kirjallisuudenseurat, Maantieteellinen seura,
Kansanvalistusseura, Suomen Naisyhdistys, Taiteilijaseura ja Helsingin
Eläinsuojelusyhdistys kutsuivat runoilijan kunniajäsenekseen. Koulu- ja
yliopistonuoriso alkoivat vuosittain käydä Topeliuksen luona
kunniatervehdyksillä.
Ruotsissakin »setämme» oli hyvin rakastettu ja kunnioitettu. Jo v. 1886
Ruotsin akatemia oli lähettänyt hänelle kultamitalinsa, hän sai
ritariston merkkejä ja valittiin tieteellisten seurojen jäseneksi. Hänen
muotokuvansa levisivät valokuvina sekä suomalaisten että ruotsalaisten
taiteilijain maalauksina ja niiden jäljennöksinä laajalti sekä meillä
että Ruotsissa.
Etevimmät Topeliuksen suorasanaisista teoksista on suomennettu, ja
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on määrännyt palkinnon hänen
lyyrillisten runojensa suomentamisesta. Useita hänen kirjoistaan on
käännetty saksaksi, tanskaksi, norjaksi, englanniksi, muutamia myöskin
ranskaksi, italiaksi, venäjäksi, viroksi ja unkariksi.
Topeliuksen sulosointuisiin runoihin, jotka muuten »laulavat itse
itsensä», on ainakin kymmenen sävelniekkaa -- uudemmista mainittakoon
Jean Sibelius -- laatinut säveleitä.
Vielä v. 1890 ja vieläpä v. 1894 vuodenkin promotionissa tuo sydämeltään
iäti nuori runoilijavanhus on mukana. Edellisessä hän saa riemumaisterin
seppeleen ja jälkimäisessä hän viettää 50 vuotista riemujuhlaansa
promotionirunoilijana. Hän sepitti kumpaankin tilaisuuten syvämietteisen
ja ylevämielisen runon, ja molemmissa runoissa hän lausuu ympärilleen
kokoontuville nuoremmille sukupolville ikimuistettavia rohkaisevia
sanoja sen sitkeän taistelun johdosta, jota kansamme siihen asti oli
murtumatta kestänyt ja joka oikeuttaa sen luottavaisesti katsomaan
tulevaisuuteen.
Se hukkuu vain, jok' itse hukkaan heittyy.
Kansa, mi kesti, mitä kansa tää,
häviämättä haudoillemme jää.
Se, mikä on parasta ja ikuista »kevään lapsen», uuden polven omassa
povessa, se on johdattava sen tietä halki synkinten aikojen.
Elämänsä viimeisiin vuosiin asti väsymätön Topelius jatkoi
kirjailemistansa. Hän avusti ansiokkaasti loistoteosta _Suomi 19.
vuosisadalla_, kirjoitteli runoja albumeihin, kalentereihin ja
juhlajulkaisuihin sekä sepitteli satuja ja novelleja. Jo v. 1870 hän oli
tehnyt ensimäisen suunnitelman sitä teosta varten, joka sitten ilmestyi
_Lehtisiä mietekirjastani_ nimisenä kirjana ja joka julkaistiin vasta
hänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän tuo ilmi, mitä hän ajattelee ajan ja
ijäisyyden suurista kysymyksistä. Vaatimattomana kuten aina hän ei pidä
mielipiteitään erikoisen merkittävinä, mutta hän tuntee tarvetta esittää
ne pitkän kokemuksensa hedelmänä. Useimmat teoksen kirjoitelmista --
niitä on kaikkiaan 40 -- syntyivät v. 1895 tai vähän sen jälkeen kuin
tekijä 77 vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista.
Kirjan vaihtelevan sisällyksen valaisemiseksi mainittakoon muutamia sen
kirjoitelmista: Uskoni, Kuolemattomuus, Ihmeet, Lapsi, Elämän kesä ja
syksy, Rakkaus, Koti, Koulu, Kirkko, Sanomalehdistö, Puolueet ja
Suuruus.
Kauniina kuvastuu näissä lehtisissä Topeliuksen nerokkuus,
syvämietteisyys, horjumaton, liikuttavan yksinkertainen lapsuudenusko,
80-ikävuodella vielä nuorekas mieli ja lannistumaton elämänilo, pitkän
iän varrella saavutettu rikas elämänkokemus ja ihanteellisen kirkas
maailmankatsomus, jota mitkään surut ja pettymykset eivät olleet voineet
sumentaa. Kirja sisältää niin runsaan aarteiston herättäviä ajatuksia,
raitista, täysipitoista elämänviisautta sekä jaloja puhtaita tunteita,
että sen tekijä jo yksin tällä ansaitsisi kuolemattomuuden. Sattuvasti
lausuu Nervander kirjan kielestä. »Ajatukset», hän sanoo, »esiintyvät
usein suppeassa, melkein suoraksi veistetyssä kieliasussa, joka
kuitenkin tunkiessaan sielumme läpi jättää jälkeensä tuulahduksen siitä
elämästä, joka elää luonnossa, lehahduksen kevään ja syksyn mahtavasta,
raikkaasta henkäyksestä.»
V. 1894 Topelius kävi Vaasan laulu- ja soittojuhlassa, johon hänet oli
kutsuttu kunniavieraaksi. Sieltä hän jatkoi Uuteenkaarlepyyhyn ja palasi
kotiin virkistyneenä ja täynnä elähdyttäviä vaikutteita. Runoilija
lausuu omalla herttaisella tavallaan juhlasta, että siinä oli yhtynyt
»kaikki, mikä meitä taiteessa ja luonnossa miellyttää, ja että hän oli
ylpeä Pohjanmaastaan».