_Uudenkaupungin räätäli_, erittäin sukkela runo räätälimestarista, joka
kuroi Ruotsin ja Uudenkaupungin yhteen. Mutta sitten sen kaupungin
räätälit rupesivat käyttämään sakseja niin, että »Ruotsi tunsi sen
lihassaan, sen häntä typättiin, sen harja suittiin, ja Suomen leijonalta
joutui oikea takakäpälä saksiin». Mutta »minkä sakset leikkasivat, sen
nyt lanka parantaa», eikä suinkaan voi sanoa »ettei Uudellakaupungilla
nyt olisi enemmän järkeä kuin v. 1721». Kaikki ymmärtävät, että runon
alussa tarkoitetaan niitä maan osia, jotka menetettiin Uudenkaupungin
rauhassa, ja »lanka» tarkoittaa kaupungista Ruotsiin menevää
merenalaista sananlennätintä.
Ne runot, joista edellä luetellut on mainittu näytteinä, ja useita
muita, jotka eivät ennen olleet tulleet julkisuuteen, Topelius v. 1870
julkaisi nimellä _Uusia lehtiä_. Kokoelma sai osakseen suosiollisen
arvostelun.
Vuosi vuodelta runoilijamme kirjallisen tuotantonsa ja laajan julkisen
toimintansa kautta tuli aina vain tunnetummaksi ja yhä yleisemmän
rakkauden ja kunnioituksen esineeksi. Omassa maassamme oli jo häntä
50-vuotispäivänsä johdosta juhlittu, ja Ruotsista, jossa hänen
teoksiansa myöskin painettiin ja mielenkiinnolla luettiin sekä hänen
näytelmiään suurella menestyksellä esitettiin, tuli hänen osakseen
tunnustusta monella tavalla. Niinpä Topelius sai esim. Ruotsin
Pohjantähden ritarimerkin ja Ruotsin akatemian Kaarle Juhanan palkinnon.
Iloisena ja kiitollisena vanha emämaa otti vastaan ne runsaat henkiset
aarteet, joilla Kanervankukkien runoilija ja Välskärin kertomusten sekä
Regina von Emmeritzin sepittäjä rikastutti sen kirjallisuutta.
Oltuaan aikaisemmin kansallisessa suhteessa jyrkemmällä kannalla,
vaatien vain _yhtä kieltä_ (suomea), Topelius myöhemmin asettui
taistelevien puolueiden yläpuolelle opettaen, niinkuin Maamme-kirjasta
puhuessamme huomautimme, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka
asuvat ja elävät Suomessa, molemmilla on täysi oikeus elää ja kehittyä
ja että ne muodostavat ainoan jakamattoman kansan. Tämä hänen
kehityksensä tulos -- lausuu eräs Topeliuksen elämänkertoja -- on toden
totta se pettämätön pohja, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava.
Samoin kuin Lönnrotin niinpä Topeliuksenkin sopusointuun pyrkivälle
mielelle puoluekiihko ja puoluetaistelut olivat kauhistuksena,
ja hän katsoi lujan kansallishengen voivan kehittyä semmoisessakin
maassa, missä oli _kaksi_ yhtä oikeutettua kieltä. Arvioiden
länsimaisen sivistyksen ja ruotsinkielen merkityksen hyvin suureksi
kulttuurihistoriassamme hän jo 1840-luvulla oli vastustanut Snellmanin
yksipuolista oppia suomenkielen itsevaltiudesta. V. 1872 sepittämässään
runossa _Alkuperäinen velkakirja_ hän niinikään pontevasti tuo esiin
kiitollisuudenvelkamme sille maalle, jota meidän on kiittäminen
kristinopin ja sivistyksen siementen tuomisesta maahamme sekä niin
henkisen kuin aineellisenkin elämämme kaikenpuolisesta kehittämisestä.
Sovinnollisuuteen ja yksimielisyyteen hän taas hartaasti ja lämpimän
sydämensä koko hehkuvalla innolla kehoittaa eri kansallisuuksia pari
vuotta myöhemmin kirjoittamassaan runossa _Lohikäärmeen hampaita_.
Miksi, hän kysyy, humisee toinen tuuli koivun, toinen kuusen lehdissä.
Eikö satavuotinen metsä ole vain yksi? Eikö sama mätäs ole kasvattanut
kaikkia näitä puita, jotta vaaleampi vihreys sekoittuisi tummempaan ja
viehättäisi vaeltajaa vaihtelevalla sulollaan?
No hyvä, koivu ollos taikka kuusi saman rannan,
mut ennen kaiken poika ollos synnyinmaas,
tuon vanhan, rakkaan, yhden kokonaisen,
mi revittynä vaivoihinsa vaipuu.
Yhtä hehkuvalla lämmöllä runoilija mitä ihaninta sopusointua ja
palavinta veljesrakkautta kuvastavassa v. 1890 sepittämässään runossa
_Illan rauha_ hellyttävästi kehoittaa yksimieliseen työhön yhteisen
isänmaan hyväksi ja kuvaa niitä vaaroja, joita hajaantuminen ja turha
riita tuovat mukanaan.
Näiden veljeyden ja yhteisymmärryksen ylevien aatteiden suurta
merkitystä hän väsymättä teroittaa yliopistonuorisolle ollessaan
länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina, sitä hän niinikään pontevasti
tehostaa kaikissa rehtorinpuheissaan. Tässä kohtaa meitä taas
sytyttävänä ja elähyttävänä tuo suuri aate suomalaisen isänmaan
eheydestä, joka on ylevimpänä koossapitävänä ytimenä niin Runebergin
kuin hänen oppilaansa Topeliuksenkin runoudessa.
III. Vanhuuden päivät.
Ennenkuin seuraamme nyt 60-vuotista »satujen suurta setää» hänen
vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi valitsemaansa ihanaan Koivuniemeen,
vilkaisemme vielä pikimmältään hänen elämänvaiheitaan ennen muuttoa
lähinnä kuluneina vuosina.
Aikaisemmin mainittu vaatimaton Mainiemi oli vielä Topeliuksen
kesäasuntona sen lyhyen ajan, mikä hänen oli suotu nauttia lepoa luonnon
helmassa kaukana pääkaupungin rauhattomasta hyörinästä. Totuttuun
tapaansa hän täällä kalasteli entisellä innolla ja suurella
menestyksellä. Lyhyillä kalastusmatkoilla tyttäret olivat isän seurana,
mutta pitemmillä täytyi vakinainen soutaja olla mukana. Samoin kuin
Runebergilla oli ollut soutajana Joonaansa, eräs suutari, oli
Topeliuksella samaa ammattia toimittamassa entinen sotamies, nimeltä
Stock, ja hänen jälkeensä tämän suurinenäinen poika tunnettu »Stockin
tomppelin» nimellä. Suuren opettajansa tavoin Topelius antautui
kalastukseen täydellä tarmolla, mutta sen ohella hän, samoin kuin hänen
opettajansakin, luonnosta vastaanotti runsaita vaikutelmia ja
herätteitä, jotka sitten muokkaantuivat ja seuloutuivat hänen mielessään
ja ilmenivät myöhemmin hänen tuotannossaan.
Lapsuudenkodilla, rakkaalla Kuddnäsillä, oli vielä äidin kuoltuakin niin
suuri vetovoima poikaan, että hän joka kesä kävi sen haapoja, sen
Leikkivuorta, sen huvimajaa ja muita unhottumattomia paikkoja
katsomassa. Usein hän vieraili pitemmän aikaakin lankonsa raatimies
Lybeckin luona tämän niinikään Alörnillä sijaitsevassa huvilassa. Rakas
Kuddnäs joutui viimein vieraisiin käsiin, ja sen rakennukset ja maat
aiottiin ensin käyttää seminaarin paikaksi, mutta seminaari
perustettiinkin sitten joen vastakkaiselle rannalle.
Useampana kesänä Topelius tämän jälkeen asui Tammisaaren saaristossa,
kalastellen niinkuin ennen ja raviten luonnon iäti raittiille
vaikutteille aina yhtä altista sieluansa sen ihanilla aarteilla. Siitä
huolellisesta hoidosta huolimatta, jonka runoilija aina oli omistanut
terveydelleen, hän silloin tällöin sairasteli ja hänen vaimoansa vaivasi
vaikea sisällinen tauti. Saatuaan virkavapautta kokonaiseksi
lukuvuodeksi Topelius sentähden vaimonsa ja kahden nuoremman tyttärensä
kanssa kesällä 1875 lähti etelä-Ranskassa olevaan Cannesiin, mistä
molempien puolisoiden heikontuneelle terveydelle toivottiin parannusta
saatavan. Seuraavana keväänä jatkettiin matkaa pohjois-Italiaan, jossa
Topelius m.m. kävi Bolognan yliopistossa. Venetsiassa ollessaan
runoilija sai vastaanottaa sinivuokkoja, jotka Helsingin ruotsalaisen
tyttökoulun oppilaat olivat hänelle lähettäneet ja joista hän
liikutettuna kiitti heitä koulun johtajattarelle kirjoittamassaan
kirjeessä.
Matka oli ollut virkistävä ja lisäsi epäilemättä melkoisesti runoilijan
henkistä ja ruumiillista joustavuutta. Cannesissa ollessaan hän oli
alkanut ne muistiinpanot menneestä elämästään, joita hän sitten jatkoi
niin kauan kuin eli. Ja heti Helsinkiin palattuaan hän ryhtyi
moninaisiin toimiinsa, m.m. rehtorinvirkaansa hoitamaan. Hänen
puolisonsa terveys sitä vastoin oli huonontunut, eikä tämä rakastettava
nainen enää tervettä päivää nähnytkään, vaan riutui riutumistaan.
Niissä suurissa hautajaisjuhlissa, joita koko Suomen kansa edustajiensa
kautta toukok. 12 p. 1877 vietti Porvoossa kansallisrunoilijamme
kuoleman johdosta, Topelius oli läsnä yliopiston edustajana. Hän piti
tässä tilaisuudessa mieliin koskevan, syvämietteisen puheen ja oli
tilaisuuteen myös sepittänyt ihanan runon, jonka ylioppilaat Hæffnerin
sävelellä lauloivat haudalla.
Siinä kutsumuskirjassa, jonka Topelius kirjoitti yliopiston toukok. 6 p.
1878 Runebergin kunniaksi viettämään muistojuhlaan, hän esittelee suuren
runoilijamme käsitystä runoustaiteesta, ja samassa tilaisuudessa
pitämässään juhlapuheessa hän käsittelee Runebergin merkitystä
isänmaalle.
Usein Topelius ylioppilaille pitämissään puheissa pohti m.m. tieteen
suhdetta käytännölliseen elämään. »Ei yläpuolella, ei alapuolella, vaan
keskellä yhteiskunnan tarpeita», hän lausuu, »on vapaasyntyisen tieteen
asema valontuojana kansoille, ja yliopiston päämääränä on lyhyesti
lausuttuna synnyttää itsenäistä ja sen vuoksi vapaata, mutta samalla
elinvoimaista ja sen vuoksi hedelmällistä tietoa». Mutta voidakseen olla
elinvoimaista ja hedelmällistä tulee tieteen olla korkean ja mahtavan
aatteen läpitunkema.
Niinkuin aiemmin olemme huomauttaneet, olivat Topeliuksen ja
yliopistonuorison välit erinomaiset hänen ollessaan Länsisuomalaisen
osakunnan inspehtorina. Samoin oli laita hänen rehtoriaikanaankin.
Niinikään oli hänen suhteensa Pohjalaiseen osakuntaan mitä ystävällisin.
Topelius tunnustaa olevansa sille velkaa nuoruuden ihanteittensa
kehityksestä, samoinkuin hän tälle osakunnalle puolestaan uhrasi paljon.
Hänen vieraanvarainen kotinsa oli aina nuorisolle avoinna. Mutta niin
kiintynyt kuin Topelius olikin yliopistoon ja sen elämään, katsoi hän
nyt sen hetken tulleen, jolloin hänen oli erottava korkeakoulun
palveluksesta. Siihen lienee ollut syynä hänen heikontunut terveytensä,
mahdollisesti sekin, että hän luuli nuorempien tiedemiesten jo paremmin
voivan suorittaa hänen opetusvelvollisuutensa, ja kenties ennen kaikkea
hänen halunsa nyt häiriytymättä antautua runoilunsa jatkamiseen.
Tämä aiheutti Topeliuksen jo ennen mainitsemamme eroamisen
professorinvirasta, jota seurasi täysi eläke seuraavan syyslukukauden
alusta. Saman syyskuun 14 p:nä Topelius vasta lopullisesti erosi siitä
hänelle rakkaasta sivistyslaitoksesta, jonka vaiheisiin hänen omansa
lähes puolen vuosisadan kuluessa niin likeisesti olivat liittyneet. Hän
puhui mainittuna päivänä viimeisen kerran korkeakoulun opetusistuimelta
lausuen jäähyväisensä yliopistolle, sen opettajille ja oppilaille sekä
kuvasi yliopiston kehitystä viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Paria
kuukautta myöhemmin Topeliuksen kunniaksi vietetyssä ylioppilasjuhlassa
virkaveljien ja oppilaiden tunteet rakastettua toveria ja opettajaa
kohtaan tulivat mitä miellyttävämmällä tavalla näkyviin. Kauniiseen
tervehdyspuheeseen juhlavieras vastasi, että hän mielellään vaihtaisi
»kaiken, mitä täällä hänen toiminnastaan oli sanottu, ja vielä
enemmänkin, jos hän vain saisi takaisin nuoruuden kultaiset
kaksikymmentä vuotta, niiden rajattoman tulevaisuuden, niiden toiveet ja
niiden mahdollisuudet suuren elämäntehtävän suorittamiseen». Kun sitten
J.V. Snellman, kertoo E.G. Palmén, kohtasi Topeliuksen eräässä
sivuhuoneessa, lausui hän: »Tiedätkös, veli Topelius, jos minä olisin
sinun sijassasi ja tahtoisin vaihtaa jonkun kanssa noista nuorukaisista,
niin olisin narri, tosiaankin narri, veli Topelius.» Kainona, kuten
tavallisesti, runoilija vastasi silloin, että hänestä kyllä tuntui
luonnolliselta, jos Snellmanin tapainen mies, jolla oli takanaan etevä
ura tiedemiehenä ja filosoofina, ei vaihtaisikaan toimintaansa pelkkiin
toiveisiin, mutta että vallan toinen oli hänen, runoilijan, laita.
»Sanonpa sinulle», virkkoi Snellman, »että meillä kyllä on tiedemiehiä
ja kyllä filosoofikuhnuksia, mutta runoilijoita, kas niitä, ei synny
joka päivä, veli Topelius.»
Runoilijan muutosta Koivuniemeen mainitsimme jo edellisessä. Hän oli
vuotta ennen, v. 1877, ainiaaksi jättänyt herttaisen, vaatimattoman
Mainiemensä, jonka hän oli myynyt kalastaja Jaakko Forsbäckille.
Koivuniemi oli kaksikerroksinen huvila, joka sijaitsi kauniilla paikalla
Sipoonselän lahdekkeen rannalla. Se oli rakennettu Östersundomin tilasta
lohkaistulle palstalle, ja siinä sopi vähin viljellä maata ja hoitaa
pientä puutarhaa. Huvilarakennus on mäen rinteellä, joka on
päärakennuksen ja vuoren välissä. Kasvihuone sijaitsee likellä vuorta,
jolla seisoi pieni leikkitupa. Vaaleanpunaiseksi maalatussa huvilassa
oli kaksi suurempaa huonetta, sali ja ruokasali keskellä. Salista pääsi
huoneiston länsipäässä olevaan Topeliuksen työ- ja makuukamariin, josta
taas vei ovi kirjastohuoneeseen. Toisessa päässä oli hänen puolisonsa
huone. Veranta oli sekä pihan- että merenpuolella. Huvilarakennuksen ja
rannan välillä oli muhkea puisto ja hedelmäpuutarha. Puistossa likellä
rantaa nähtiin kalastusaikana Topeliuksen kuivamaan ripustetut verkot.
Vähän matkan päässä huvilasta länteen päin oli pieni »Ainila»,
vastakkaisella puolella kyökkipuutarha. Humisevan havumetsän tuoksut
tunkeutuvat verannoille ja ikkunoihin, muhkeat riippukoivut varjostavat
siellä täällä, ja kaukaa kuuluu runoilijan usein laulaman Suomenlahden
pauhina. Yhdysliikenne muun maailman kanssa oli hyvä. Oli vain lyhyt
matka Tikkurilan asemalle. Talon laiturilta kuljettiin veneellä likellä
olevalle laivasillalle, josta saattoi saaristolaivoilla helposti päästä
mille taholle halutti.
Tämmöinen oli se paikka, jonka 60-vuotias kirjailija oli valinnut
vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi. Helmassa sen luonnon, josta oli saanut
niin lukuisia herätteitä ja josta hän niin verrattoman ihanasti oli
laulanut, Topelius nyt, kun elämän aurinko vähitellen alkoi laskea,
tahtoi levätä. Tämä tyyssija oli riittävän kaukana pääkaupunkielämän
hermoja liiaksi kuluttavasta hyörinästä, mutta siksi likellä
sivistyselämän hehkuvaa ahjoa, että sen kosketukseen helposti pääsi,
milloin halutti.
* * * * *
Topelius oli samanlainen työnsankari kuin Elias Lönnrot, pitäen työtä
»elämän tarkoituksena ja päivänpuolena». Kun hän jättäen moninaiset
toimensa pääkaupungissa vetäytyi vanhain päiväinsä rauhalliseen
satamaan, niin tämä ei suinkaan tietänyt sitä, että hän nyt aikoi hylätä
entiset harrastuksensa ja jäädä toimettomaksi. Iloiten ja nauttien
kirjallisista töistään ja pysyen harvinaisen suuressa määrin
työkykyisenä elämänsä myöhäiseen ehtooseen asti hän nyt osaksi saattoi
loppuun jonkun aikaisemmin alkamansa novellin ja paranteli toisia
korjaillen kuvauksiin pujahtaneita, asiallisia erehdyksiä ja uudistellen
niiden kieliasua. Sepittelipä hän uusia teoksiakin, niinkuin laajan
ajankuvauksen _Tähtien turvatit_, joka ensin julaistiin Finland-nimisen
sanomalehden kaunokirjallisuusosastossa ja v. 1889 kirjana nimellä
_Tähtien kuningaslapset_. Siinä Topelius kuvaa kolmen samana vuonna ja
samana yönä -- jouluk. 8 päivää vasten yöllä 1626 -- syntyneen lapsen,
kerjäläislasten Bennun ja Hagarin sekä Kustaa Aadolfin tyttären
Kristiinan omituisesti toisiinsa yhdistyneitä elämänvaiheita.
Tähtientutkijan Sigfrid Aroninpoika Forsiuksen ennustuksen mukaan oli
kaikki mainittuna yönä syntynyt »suurisyntyistä, mutta epävakaista».
Ennustus toteutuikin. Lapset olivat kaikki Jupiterin, tähtien kuninkaan,
ja huikentelevaisen Saturnuksen vaikutuksen alaisina. Ne olivat antaneet
heille voimaa, mutta eivät rakkautta, ja voima ilman rakkautta voipi
vain saada aikaan hävitystä. He luulivat kaikki syntyneensä
hallitsemaan, ja se saattoi heidät kaikki onnettomuuteen. He eivät
osanneet kieltää itseään, eivät uhrautua toisten puolesta, yksikään
heistä ei tahtonut palvella, kaikki he tahtoivat hallita. Kirjan
sankarit olivat salaperäisten voimien vaikutuksen alaisina samoin kuin
Välskärin kertomusten henkilöt kuninkaan sormuksen. Kirjasemme
puitteiden ahtaus estää meitä selostamasta laajan teoksen
mielenkiintoista sisällystä.
Ihmetellä täytyy sitä mestaruutta, millä tämä rauhan ja sopusoinnun mies
on kuvannut Neunburgin, Breitenfeldin ja Jankovitzin verisiä taisteluja
-- tietysti ei sodanihailun kiihoittamana vaan osoittaakseen, mitä
kuntoa ja itsensäuhrautumista ihmiset aatteen innostamina saattavat
osoittaa. »Punaisen hevon ratsastaja» on kansojen kirous. Ja hänen
etenemisensä on joka askelella askel hänen omaa häviötänsä kohti.
Sodalla ei ole mitään muuta järkevää päämäärää kuin oman itsensä
hävittäminen. Tässä merkityksessä se on välikappale ihmiskunnan
valistamiseksi ja täydellisentämiseksi. Se on keino ja sitä on
sellaisena arvosteltava. Suorastaan loistavia ovat Turun akatemiaa ja
sen vihkimistä heinäk. 15 p:nä 1640 koskevat kuvaukset kuin myös tuo
verraton luku »Kreivin aika», missä itse Pietari Brahe ilmi elävänä,
miellyttävänä, kreivittärineen ilahduttaa lukijaa.
Samaa aaterikkautta, samaa uskoa elämän valoisiin, ihanteellisiin
voimiin ja samaa lämmintä myötätuntoa yhteiskunnan pohjakerrosten
lapsiin tavataan tässä kuin runoilijan aikaisemmassakin tuotannossa,
ja hänen taitonsa kuvata aikakauden merkkihenkilöitä ja suuria
historiallisia tapahtumia on, mikäli mahdollista, edelleen kehittynyt.
Huomio- ja arvostelukyvyn tarkkuus ja sanonnan osuvuus hämmästyttävät
lukijaa joka kerta, kun hän uusii tuttavuutensa tällaisen teoksen
kanssa.
Rakkaille suosikeilleen, lapsille, Topelius kirjoitteli edelleen ja
elämänsä iltaan asti. Niinpä ilmestyi hänen työahjostaan lukuisia
»leikkejä» ja »seikkailuja», joita oli »leikittävä» eikä varsinaisesti
näyteltävä, sillä Topelius ei pitänyt lastenteattereista. Lapselle oli
leikki yhtä todellista kuin toiminta täysikasvuiselle, ja _draamallisen_
niinkuin muunkin leikin avulla voitiin nuoriin mieliin kylvää suurten
aatteiden siemeniä. Koivuniemen aikana ilmestyivät m.m. tällaisia
leikkejäkin runsaasti sisältävistä _Lukemisista lapsille_ neljä
viimeistä kirjaa. Niissä painettiin myöskin uudestaan lukuisia satuja,
jotka ennen olivat ilmestyneet lastenlehdissä _Nya trollsländanissa ja
Sländanissa_.
Vieläpä vanhoilla päivilläänkin Topelius palasi -- niinkuin ihmisen
sanotaan yleensä tekevän -- »aikaisimpaan rakkauteensa», sepitellen
lukuisia kauniita lyyrillisiä runoja. Niiden lisäksi, jotka olivat
syntyneet edellisellä vuosikymmenellä, kertyi nyt 1880-luvulla taas
uusia, ja ne runoilija julkaisi jouluksi 1889 nimellä _Kanervia_.
Sulosointuisessa johdatusrunossa Topelius elämän myrskyisen virran
rauhalliseen suvantoon päästyään vielä kerran tahtoo sitoa
kanervaseppeleitä omistaen ne muinoin nuorille Kanervankukkien ja
Sylvian ystäville sekä sille »nykyajan keväälle, joka avosylin tervehtii
uudella vuosisadalla sarastavaa suviaamuansa.» Tilanahtauden vuoksi
voimme nytkin vain lyhykäisesti viitata muutamiin tämän kokoelman
kauniista lauluista, joissa runoilija, jonka jo ennestään runsas
elämänkokemus vuosien vieriessä yhä on karttunut ja kypsynyt ja jonka
ylevä ja valoisa maailmankatsomus onnellisen elämän varrella yhä tuntuu
varmistuneen ja kirkastuneen, entistä yksinkertaisempia tyylikeinoja
käyttäen käsittelee samanlaisia aiheita kuin aikaisemminkin. -- Isänmaa
ja sen merkkihenkilöt, taide ja sen edustajat, luonto, maallinen ja
ijäisyyselämä ne nytkin saavat hänen hopeahelkkyisen kantelensa kielet
väräjämään niille omituisella, milloin hilpeämielisen ja ilakoivan
leikin, milloin surunvoittoisen, uneksivan kaihon, milloin
syvämietteisen vakavuuden ankaralla sävelellä.
Syvien rivien vaatimattomille, uhrautuville edustajille runoilijan sydän
aina oli lämpimästi sykkinyt. Ensimäinen 1871 vuoden runoista on
omistettu _Uskolliselle palvelijalle_, joka piti kaikkea, mitä talossa
oli, omanaan, sen lapset kahdessa sukupolvessa olivat kuin hänen
lapsiaan. Tämä _Stiina Sifri_ oli palvellut Kuddnäsissä ja viimeiseen
asti hoitanut sairasta emäntäänsä. Vuotta sen jälkeen kuin arentilainen
tuli taloon hän kuoli vähää ennen vanhaa tohtorinnaa, ja rinnan he
lepäävät kirkon mullassakin.
Herttaisimpia näistä runoista ovat ne, joissa Topelius kuvaa oman
lapsuutensa rakkaita muistoja ja kokemuksia. Niinpä hän _Haapani_
runossa kertoo siitä, kuinka hän koulusta päästyään ja »tuttuun
satamaan» saavuttuaan syleili tervetuliaisiksi äitiään ja sitten
kiiruhti syleilemään haapojaan, jotka olivat opettaneet hänelle luonnon
salaperäisen taikakielen:
Jag plockat visor, jag samlat frågor
från hedens ljung och från havets vågor,
från forsens brus och från lärkans tunga,
men mina aspar ha lärt mig sjunga.
[Olen poiminut runoja, koonnut kysymyksiä ahon kanervikosta
ja meren aalloista, kosken kuohuista ja leivon kieleltä, mutta
haapani ovat opettaneet minut laulamaan.]
Ja samana vuonna (1878) kirjoitettu _Eräs vinttikamari_ niminen runo
kuvaa nuoren Saken lapsuudenaikaista asuinhuonetta, Kuddnäsin eteläistä
vinttikamaria. Kyynel kimaltelee vanhuksen silmässä, kun hän nyt
60-vuotisena näkee muistinsa kuvastimeen heijastuneena isänsä kuluneen
kirjoituspöydän, maailmankartan ja Sten Stuuren kuvan kamarin seinällä,
äitinsä kotiin palanneelle pojalleen huolellisesti valmistaman vuoteen,
tomuttoman kirjahyllyn ja valkoiset uutimet. Ikkunasta oli viehättävä
näköala koivuineen, ruusutarhoineen, mansikkamaineen, kiemurtelevine
jokineen, koskineen, siltoineen ja hehkuvassa aamuruskossa kimmeltävine
kirkonristeineen. Viehättävällä tavalla näitä lapsuusmuisteloita
täydentää v. 1889 sepitetty _Mylly ja paja_. Ahkera mylly oli peikkojen
ja Ahdin asunto, lasten lumottu linna. Näkymättömät jättiläiset ja
pienet jauhoiset tontut lymyilivät sen salaperäisissä sokkeloissa. Ja
pajan seinät ja silta tärisivät, kun nokinen seppä hehkuvan ahjonsa
ääressä paukutteli valtaisella väkivasarallaan kipinöiden jäljettömiin
kadotessa avaruuteen, missä ne särkyivät kuin yössä sammuva silmä.
Erittäin kuvaava sepittäjänsä niin usein ilmi puhjenneelle mielipiteelle
yksilön, suurimman ja jaloimmankin, vähäpätöisyydestä ikuisten aatteiden
rinnalla on m.m. _Henrik Gabriel Porthan_. Vanha professori pitää
nuorta, nimetöntä, tuntematonta ylioppilasta äärettömän rikkaana, koska
hän voi _toivoa_, itse hän on keltalehtinen puu, ylioppilas on _kevät_,
joka on osoittava, mihin häneen kylvetty siemen kelpaa. Muista suurimpia
isänmaallisia muistojamme kunnioittavista, ylevähenkisistä runoista
mainittakoon vain kansallisrunoilijamme hautajaisiin toukok. 12 p:nä
1877 sepitetty _J.L. Runeberg_, seuraavana vuonna taiteilijaseuran
juhlaan helmik. 5 p:nä kirjoitettu _J.L. Runeberg kuuluisuutensa edessä,
Pietari Brahe, F.M. Franzén, Rob. Wilh. Ekman ja Elias Lönnrot_. Kaikki
ne ovat ylevähenkisiä ylistyslauluja jalojen aatteiden palvelijoille;
viimeksimainitussa runoilija virittää lyyrynsä _hiljaiselle työlle_,
joka ei ylvästele, ei kiistele, vaan joka kevätsateen tavoin sulattaa
jäät, kastelee isänmaan, synnyttää kansat uudestaan ja uudistaa
aikakaudet. Suurta on vain se, mikä osaa itsensä kieltää; vain se, joka
kaikki antaa, saa kaikki takaisin. Kokoelman ensimäiseksi Topelius on
asettanut ihailemansa vapauttaja-tsaarin _Aleksanteri II:n_ runon, jonka
hän kirjoitti 1881 vuoden verisen maaliskuun 13 päivän muistoksi. Sen
mieleen syöpyvään viimeiseen säkeistöön runoilijan on onnistunut
keskittää käsityksensä siitä Suomen suuriruhtinaasta, jolle maa on
muistopatsaankin pääkaupunkinsa keskukseen pystyttänyt ja jota käsitystä
ei myöhempikään historian tutkimus vääräksi väittäne:
Pois katoo mainen viisaus, kruunut kaatuu,
Ja ajan ihanteit' ei kukaan muista.
Kivehen kaiva sana kulumaton:
Kansojen rakkaus.