terveysmatkalla. Oleskelu ikivanhan kaupungin ihanassa meri-ilmassa
vahvisti vanhuksen jo riutuvia voimia, ja täällä taaskin osoitettu
vieraanvaraisuus ja ystävyys lujitti niitä ennestään lämpimiä tunteita,
jotka aina olivat yhdistäneet Topeliuksen vanhaan emämaahan. Hän palasi
kotiin Tukholman kautta. Ritariholman satamassa, kertoo Eliel Vest,
olivat häntä vastaanottamassa sankat ihmisjoukot, jotka juhlamielisinä
tervehtivät Topeliusta sinikeltaisten lippujen liehuessa. Tukholman
kansakoululapset olivat ylitarkastajansa, tri Bergmanin kanssa saapuneet
lausuakseen satujen sepon ja Välskärin kertomusten tekijän
tervetulleeksi. Pidettiin puheita, laulettiin, annettiin kukkia,
puristettiin kättä. Runoilija kävelee pienokaisten sankkain rivien läpi,
hymyilee ja nyökäyttää päätään, puhuttelee toista, taputtaa toisen
valkokiharaista päätä ja puristaa lähinnä seisovain käsiä. Mutta kaikki
tahtovat kätellä rakasta vierasta, satoja käsiä ojennetaan häntä
vastaan, hän ei henno vetäytyä takaisin, kunnes joku opettajista
»pelastaa» hänet huutamalla: »valmiit!» Se oli kauttaaltaan liikuttavaa,
kertovat läsnäolijat, ja useita hauskoja pikkukohtauksia sattui. »Kuka
tuo vanha setä on tuolla rantaportaalla?» kysyy joku eräältä pieneltä
tytöltä. »Niinkuin minä nyt en sitä tietäisi!» oli vastaus. »Sehän on
välskäri Topelius.»
Tavallista juhlallisempien tunnelmain leimaama oli se hetki, jolloin
harmaahapsinen runoilijavanhus sai riemutohtorin seppeleen. Promoottorin
isänmaan nimessä esiintuomat kiitokset jalolle pojalleen, jossa maa näki
parhaat aatteensa ruumiillistuneina, ja seppelöidyn vaatimattomuudenkin
läpi kuultava ylevä suuruus varmaankin olivat ne juhlallisuuksien
kohdat, joissa juhlatunnelma kohosi huippuunsa jättäen elinaikaisia
muistoja kaikkien läsnäolijain mieleen.
Vielä v. 1897 Topelius kävi kotiseudullaan ja täällä hänelle
valmistettiin suuri iloinen yllätys. Mainiemen tupa oli ostettu takaisin
sen viimeiseltä omistajalta, joka oli muuttanut sen toiseen paikkaan,
hajoitettu ja rakennettu uudestaan entiselle paikalleen Alörniin ja
varustettu samanlaisella sisustuksella kuin siinä ennen oli ollut.
Runoilijan sisarenpoika oli oppilaittensa seminaarilaisten avulla
suorittanut tämän. »De ä' ju en uppståndelse!» (Sehän on ylösnousemus!)
oli Topelius yllätettynä ja iloisena huudahtanut rakkaaseen tupaansa
astuessaan. Pikku asumus luovutettiin vanhukselle, jonka kunniaksi
kaupunkilaiset vähän myöhemmin viimeisen kerran toimivat juhlan.
Mainiemen vieraskirjan ensi lehdelle Topelius eräänä päivänä oli
kirjoittanut runon, jonka toinen säkeistö kuuluu:
Tääll' illan vieno hämärä
on elon taistot tyyntävä.
Vain muistot päiväin menneitten
sua vastaan hiipii hyväillen.
Käy sisään hetkeks, kulkija!
Ja rauhaa nauti, onnea!
Sillä juhlalla, kertoo eräs siihen osaaottanut, joka v. 1898 vietettiin
rakkaan runoilijan täyttäessä 80 vuotta, oli toinen luonne kuin 10
vuotta aikaisemmin vietetyllä. Virallisia puheita ja lähetystöjä
vältettiin. Siitä tuli perhejuhla, jota maa vietti rakkaalle,
kunnioitetulle runoilijalleen.
Tammikuun 14 päivän kylmänharmaana aamuna lapset ja lapsenlapset
Koivuniemellä lauloivat virren iäkkäälle isälle ja isoisälle. Ruokasali
oli koristettu kukilla ja pohjoismaisilla lipuilla. Kahvipöydälle oli
pinottu lahjoja, omaisten valokuvia ja sisustakuvia Koivuniemeltä,
joiden lisäksi lukuisa joukko kirjeitä omasta ja pohjoisista
naapurimaista. Vain yksi ainoa lähetystö voitiin vanhuksen
heikentyneiden voimain vuoksi sinä päivänä ottaa vastaan: Östersundomin
kansakoulun oppilaat opettajattarineen, jotka toivat tervehdysadressin
ja kukkia. Z.T. oli 16 vuoden ajan toiminut mainitun koulun johtokunnan
puheenjohtajana. Vieraita saapui, sukulaisia ja ystäviä maan eri osista
sekä läheisempiä ja kaukaisempia naapureita. Sydämellinen ja
tuttavallinen mieliala vallitsi, puheita ei pidetty, mutta sitä useampia
syleilyjä ja suuteloita vaihdettiin liikutuksen kyynelten silmissä
kimmeltäessä. Huoneet täyttyivät vähitellen kukista, niin että
Koivuniemen salit muuttuivat ikäänkuin haltiatarten puutarhoiksi.
Päivän kuluessa saapui suuri joukko kukkia, kukkamaljakoita
ja -laitteita kauniine tervehdyssäkeineen koulujen oppilailta ja
opettajistoilta, suomalaiselta teatterilta, Kevätyhdistykseltä ja
yksityisiltä henkilöiltä. Sen lisäksi tuli lahjoja koti- ja ulkomaalta,
päivän merkitystä tulkitsevia aikakauskirjoja ja lukuisia
onnittelusähkösanomia. Joka lahja, joka tervehdys todisti kansan
rakkautta.
Pääkaupungin kaikki sanomalehdet käsittelivät pääkirjoituksissaan
Topeliuksen merkitystä maallemme, Ruotsin, Tanskan sekä Amerikan
kaikissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä oli innostuneita
kirjoituksia hänestä. Päivän kunniaksi toimeenpantiin teattereissa ja
kouluissa juhlia, joihin vanhus kumminkaan itse ei voinut saapua.
Muutamia päiviä myöhemmin hänelle Palokunnantalolla Helsingissä
vietettiin suuremmoinen kansalaisjuhla, johon hän saapui houkutuksia ja
hartaita pyyntöjä noudattaen ja tapansa mukaan asettuen asumaan
Villensaunan ravintolaan. Ylioppilaat tulivat laulutervehdykselle, ja
sen lisäksi ylioppilaskunta toimeenpani loistavan soihtusaaton hänen
kunniakseen. Vielä näissäkin juhlissa, joiden seikkaperäisempään
kuvailemiseen tässä ei ole tilaisuutta, Topelius useamman kerran omalla
herttaisella tavallaan kehoitti Suomen kansalaisia yksimielisyyteen ja
sovinnolliseen työhön jakamattoman isänmaan hyväksi. Tätä juhlaa
vietettiin kautta maan, sillä monin paikoin maaseudullakin oli
Topelius-juhlia toimeenpantu. Tervehdysrunoja oli hänelle sepitetty
useita kymmeniä, kolmisenkymmentä saapui tervehdysadressejakin seuroilta
ja yksityisiltä henkilöiltä sekä m.m. lähes 3,000 kansakoululapsen
allekirjoittama jättiläisadressi kuin myös onnittelusähkösanomia
koti- ja ulkomaalta -- paitsi Skandinaviasta, niitä tuli Ranskasta,
Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä -- yhteensä enemmän kuin puoli
kolmatta sataa. Tämä rauhan ja rakkauden mies sai todella korjata,
mitä oli kylvänyt.
Tammikuun 24 p. 1898 päivätyssä herttaisessa Iltatervehdyksessä vanhus
vaatimattomasti lausuttuaan sanasen »hajanaisesta elämäntyöstään,
tuuleen siroittamistaan siemenistä, joista Jumalalle yksin tulee kunnia,
jos jokin niistä on juurtunut» -- lähettää nöyrän kiitoksensa ja
tervehdyksensä isänmaalleen, harvoille jälellä oleville aikalaisilleen,
kotien työntekijöille ja tekijättärille, taiteilijoille, oppilaitoksille
ja Suomen nuorisolle, kaikille rakkaille ja kaikille tutuille ja
tuntemattomille ystävilleen Ruotsissa ja naapurimaissa.
Rakkaaseen, rauhalliseen kotiinsa palattuaan runoilija-patriarkka
seuraavina päivinä tunsi voimainsa virkistyneen, ja vanhasta
työnilostaan nauttien hän taas ryhtyi mietekirjansa valmisteluun. Mutta
se tauti, joka oli vaivannut häntä ennen juhlia ja joka niissä
arvatenkin oli saanut uutta virikettä, ei hellittänyt. Kerran hän
aamiaisateriaa syödessään sai äkillisiä vilunväristyksiä. Pitkälle
kehittyneen itsensähillitsemisen voimalla vanhus tarmokkaasti ponnisteli
sairautta vastaan, mutta viimein hän kumminkin taipui laskeutumaan
vuoteelle. Vain päivän hän aikoi levähtää. Mutta voimat vähenivät,
eivätkä sallineet sairaan nousta, vaikka hänellä mielestään ei mitenkään
olisi ollut aikaa virua vuoteellaan. Helmikuun 13-20 päivinä hän vielä
teki lyhyitä muistiinpanoja ja yhdisti niiden sisällyksen sanaan:
»ankkurissa», mikä oli viimeisiä hänen kynästään lähteneitä.
Yksitoikkoiset, harmaat päivät ja pitkät yöt sulivat viimein hänen
tietoisuudessaan yhteen. Elämänsä viimeisenä viikkona hän ei enää
noussut vuoteestaan, väsymys lisääntyi ja verenmyrkytystä seuraava
hourailu häiritsi yöunta. Työn harmaantunut sankari ymmärsi jo, että
hänen työpäivänsä nyt todella oli mailleen vaipumassa, ja Jumalaa
rukoillen ja rauhallisin mielin hän tervehti sitä vierasta, jolle hän jo
kerran aikaisemmin oli huudahtanut: »Terve tuloa, kuolema, kun hetki on
lyönyt!» Vuoteensa ympärille kokoontuneitten lastenlastensa kautta,
joiden läsnäolo erittäin näytti ilahduttavan häntä, hän lähetti
terveiset tuleville sukupolville. »Terve tuloa, elämä, niin kauan kuin
sinua kestää!» hän myös kerran oli huudahtanut, ja vähää ennen
kuolemaansa hän vielä sanoi rakastavansa elämää ja toivovansa nähdä
kevään, kevätauringon ja kevätvihantaa. Hänen elämänsä viimeiset päivät
olivat ainoata rukousta. »Eikö aurinko tule?» hän usein kysyi, ja
viimeisenä iltapäivänä, maalisk. 12 päivänä, se monesta ajasta paistoi
sairashuoneeseen heijastuen ihanasti hänen vuoteensa viereiselle
seinälle. Runoilija avasi silmänsä, niistä lähtevä säteilevä katse
sulautui auringon väikkyvään valoon, hän kohotti kättään tervehdykseksi
ja ummisti taas silmänsä.
Viimeinen iltapäivä oli tuskallinen, sairaan henkeä ahdisti ja hän
lepäsi enimmiten ummessa silmin. Ruumiin lämpö väheni, hengitys heikkeni
ja puoli 12 yöllä lepoa ja rauhaa janoova henki viimein nukahti kuoleman
armahtavaan uneen. Se kevät, jota kohti se niin usein kaihoten oli
siipensä kohottanut, oli alkanut sarastaa.
* * * * *
Samoin kuin kansalaiset ennen rakastavin ja sovinnollisin mielin suurina
merkkipäivinä olivat kokoontuneet opettajansa ja kasvattajansa
ympärille, niin he sitten yhtyivät sen kukitetun arkunkin ääreen, johon
hänen kylmennyt tomunsa oli kätketty. Suureksi kansalliseksi
surujuhlaksi muodostui se päivä, maaliskuun 21 päivä, jona sivistyksemme
ihanan aamukoiton viimeinen suurmies vihittiin haudan ikuiseen lepoon.
Helsingin Uuden kirkon mustalla verhottuun kuoriin asetetun arkun
ääressä tulkitsivat eri kansankerrosten, virkakuntien, yhdistysten ja
maan kaupunkien edustajat sekä lukuisat yksityiset sanoin ja kukin niitä
kunnioituksen, kiitollisuuden ja surun tunteita, jotka nyt täyttivät
kaikkien sydämet. Kaupunki oli surupuvussa. Kaikkien virastojen,
yliopiston, koulujen ja useitten yksityisten rakennusten suruharsolla
peitetyt liput riippuivat puolitangossa. Myymälät oli sulettu, niiden
näyteikkunoihin oli runoilijan kuva asetettu, ja ylioppilastalon
parvekkeelta loisti niinikään vihreiden kasvien välistä Topeliuksen
suruharsoon verhottu rintakuva.
Sankat ihmisjoukot täyttivät katukäytävät kirkosta aina hautausmaalle
asti. Kaupungin koulujen oppilaat muodostivat pitkän kujanteen. Likinnä
ruumisarkkua seurasi 200 ylioppilasta, jotka kantoivat seppeleitä
kulkien 4-miehisissä riveissä, sitten ylioppilaskunta lippuineen; M.M.,
Taiteilijaseuran ja Kirjailijalooshin jäsenet, Kirjaltajain yhdistys
y.m. Kun oli saavuttu haudalle, lauloi sekakuoro prof. R. Faltinin
johdolla Topeliuksen kauniin pääsiäisvirren. Suruharsoisten lippujen
maahan painuessa tuhannet kansalaiset paljastivat päänsä, kun
sinkkikirstuun asetettu kukilla kaunistettu ruumisarkku vajosi hautaan.
Ylioppilasten ja M.M:n laulu, vainajan sisarenpojan harras rukous ja
ihanan hymnin sävelten soidessa omaisten ja ylioppilasten toimittama
haudan umpeenluominen, lukemattomien seppelten laskeminen, surujuhlan
vakavan ylevä tunnelma -- -- kaikki piirtyi varmaan useimpien
läsnäolijain muistiin elinkaudeksi. Metrien korkuiseksi kohosi seppelten
muodostama, surevan rakkauden ja kiitollisen kunnioituksen luoma kumpu
talvisten kinosten keskelle, ja lausuttuaan viimeiset jäähyväisensä
kansallislaulun sävelillä hajaantuivat syvän liikutuksen valtaamina
sankat ihmisjoukot runoilijan haudalta.
Likellä merenrantaa olevaa hautaa kaunistaa Suomen Naisyhdistyksen
alotteesta pystytetty Valter Runebergin muovailemaa muistopatsas:
graniitiselta jalkakiveltä kohoava enkelinkuva. Vaasassa paljastettiin
v. 1914 taiteilija Emil Vikströmin muovailema muistopatsas. Vireillä on
toimenpide muistopatsaan pystyttämiseksi Helsinkiin.
Näin olemme seuranneet kehdosta hautaan Sakkea, joka iloisesta,
herttaisesta lapsesta kehittyi haaveilevaksi, mutta todellisen elämän
moninaisiin harrastuksiin tervein vaistoin kiintyväksi nuorukaiseksi ja
siitä mieheksi, joka hyvin monipuolisella toiminnalla toteutti kerran
aikaisemmin lausumansa toivomuksen, että saisi olla mukana aikansa
mielenkiintoisimmissa pyrinnöissä. Olemme nähneet, miten tunnollisesti
hän hoiti rikasta henkistä perintöään, miten väsymättömällä innolla hän
kehitti runsaita sielunlahjojaan, miten ankarasti hän kasvatti itseään
ja miten hän vähitellen kehittyi suureksi runoilijaksi, kansansa
kasvattajaksi ja oppi-isäksi. Lämpimin tuntein, sytyttävin sanoin
ja tosityöllä Topelius koetti edistää kaikkea hyvää. Suuren,
kaikkeasyleilevän rakkautensa johdattamana hän tuki ja auttoi köyhiä ja
syrjäytettyjä, suojeli eläimiä, otti lapset ja nuoret aivan erityisen
hellään hoivaansa, kannatti naisten sivistys- ja vapautusrientoja sekä
omisti taiteelle ja tieteelle miehuutensa parhaat voimat. Kauemmin kuin
puoli vuosisataa hän uupumatta taisteli kansallisen kulttuurimme
kaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Siten hänessä ruumiillistui Uuden ajan
historiamme keväinen, ylväs ajan jakso, jolloin suurimmat henkemme
kylvivät nykyisen sivistyksemme siemenet.
Se herttainen iloisuus ja mielenrauha, jotka loistivat hänen
kasvoistaan, se ystävyys, joka säteilee hänen ruskeista silmistään, se
nerollisuus, joka on painanut leimansa leveään ja korkeaan otsaan, se
lempeästi muhoileva hymy, joka asuu hänen huulillaan, joilta niin monta
kultamunista on vierähtänyt, ne kuvastavat kaikki kauniisti sitä
syvällistä, _valoisaa elämänkatsomusta_, joka oli Topeliukselle
omituinen, joka, niinkuin runoilija itse lausuu, saavutetaan vain siten,
että ajatus ja tunto alituisesti ovat kanssakäymisessä sen kanssa, mikä
on suurta elämässä, ja jonka kannattamana hänen elämänsä muodostui
niin onnelliseksi. Suloinen _sopusointu_, lempeä suvaitsevaisuus
ja todellinen vapaamielisyys, olivat koko hänen olemuksensa
tunnusomaisimpia piirteitä. Harvinaisen suuri mielen tasapaino asui
tuossa parhaille ihanteilleen aina uskollisena pysyneessä miehessä,
jonka _vaatimattomuus_ oli yhtä suuri kuin Lönnrotin ja jonka
isänmaanrakkaus oli yhtä tulinen ja sytyttävä kuin hänen suuren
opettajansa Runebergin. Hän oli lempeä ja herttainen, mutta ei heikko.
Hän pysyi johdonmukaisesti ja taipumatta uskollisena elämänsä varrella
vähitellen omaksumalleen vakaumukselle. »Itsestäni en taida mitään,
kaikki on minulle ylhäältä annettu», sanoi syvästi uskonnollinen ja
lapsenhurskas Topelius usein, ja vähää ennen kuolemaansa hän lausui:
»Pieni, köyhä lapsi on syntynyt maailmaan, pieni lapsi on sen pian taas
jättävä.»
* * * * *
Topeliuksen aikaisin varsinainen runoilu käsittelee parhaastaan
rakkautta, siinä on paljon epämääräistä haaveilua ja omien vaihtelevien
mielialojen kuvailua. Tunnusomaisena piirteenä esiintyy siinä jo
aikaisin luonnon sielullistuttaminen ja myös se ajatus, että yksilö on
heikko välikappale aatteen palveluksessa. Jo aikaisin hän ylistelee
luonnollisten, yksinkertaisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden
suloa luonnotonten ja teennäisten tunteiden rinnalla. Mitä hartain
uskonnollisuus esiintyy jo nuoruudenrunoilussa. Sekä asiallisesti että
muotoon nähden hänen _lyriikkansa_ on saanut paljon vaikutteita
kansanrunoudesta. Ja ennen kaikkea Topelius onkin lyyrillinen runoilija,
hänen tunnelmarunoutensa kuvastaa paraiten hänen personallisuuttaan niin
ihmisenä kuin runoilijanakin. Topelius on _edistyksen ja vapauden_
runoilija, myöskin naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen
oikeuksiensa laajentamista hän runoudessaankin innolla ajaa ja
äidinrakkauden ylistykseksi hän on sepittänyt mitä ihanimpia säkeitä.
Hänen lyyrillisessä tuotannossaan tapahtuu muutos elämän neljännellä ja
viidennellä vuosikymmenellä. Runoiltuaan siihen asti ikäänkuin huvikseen
hän nyt runoissaan alkaa yhä enemmän käsitellä ajan suuria kysymyksiä
osoittaen kansalleen jaloja aatteita, joihin on pyrittävä, ja laulaa
lohdutusta synkkinä aikoina. Hänen runottarensa on aina palvellut
siveellisiä voimia, ja hänen sulosointuinen lyyrynsä on aina saanut
sydämemme sisimmät kielet väreilemään. Suomen tulevaisuus on
rakennettava kansan valistukseen. Täten Topelius vähitellen kehittyy
luonnon ja ihmissydämen runoilijasta ylevähenkisen isänmaallisuuden
laulajaksi. Runebergin miehekkäämpi, klassillinen runous innostutti
etupäässä kypsyneempiä ikäluokkia, Topeliuksen viehkeämmät sävelet
sytyttivät, samoinkuin Franzénin, lasten ja nuorten sydämet.
_Isänmaanrakkaus_ tuli Topeliuksen laulujen perusaiheeksi. Luonto
ja kansanelämä, ilomme ja surumme, menneisyyden muistot ja
tulevaisuustoivomme esiintyvät niissä taiteen kirkastamassa valossa.
Topeliuksen selvä, kuulas, havainnollinen, kuvilla ja sattuvilla
vertauksilla kaunistettu runokieli, hänen ei aina puhtaat loppusointunsa
ja hänen »itse itsensä laulavien» säkeidensä musikaalisuus kaipaisivat
oman erityisen lukunsa.
Omistaen lapsenmielen Topelius ei tahdo lapsenmieltä rikkoa, hän tahtoo
antaa lapsen pysyä lapsena. Ja siksipä hän on osannut puhua
pienokaisille tavalla, joka on tehnyt hänestä maailmanmaineen
saavuttaneen mestarin. Hänestä voisi sanoa samaa, mitä on sanottu
Shakespearesta: Hän löysi jalokiviä jokaisesta kuivuneesta purosta,
niinkuin lapset Eldoradosta. Hänen ihmeelliset, jännittävät _satunsa
ja kertomuksensa_, joihin hän on osannut luoda niin omituisen,
ihanteellisen hohteen, antavat yllin kyllin ravintoa heidän
mielikuvitukselleen ja kylvävät samalla heidän herkkiin mieliinsä jalon
ja hyvän siunattuja siemeniä. Siten lapset saavat juuri sitä, mitä he
kaipaavat, ja heille sulatettavassa muodossa. Ihanteen ja näkyväisen
välinen yhteys pysyy heillä rikkomatta. Topeliuksen ja nuorten hyviä
välejä todistaa m.m. se seikka, että hän usein ja mielellään heidän
pyynnöstään lennokkain säkein tulkitsi heidän tunteitaan.
Yhtä etevä kuin Topelius oli lyyrikkona ja satujen kertojana hän oli
_novellienkin_ kirjoittajana. Millä ihmeteltävällä taidolla hän
Välskärin kertomuksissa loihtiikaan silmäimme eteen historiallisen
ajanjakson toisensa jälkeen! Miten ilmielävänä esiintyvätkään nuo sadun
ja historian henkilöt, joista toisia sydämemme pohjasta rakastamme,
toisia yhtä katkerasti vihaamme, joiden ilot ja surut, riemut ja
kärsimykset ovat kuin omiamme.
Topelius oli harras taiteen ja siis näytelmätaiteenkin ystävä, ja hän
kirjoitti useita _näytelmiä_, osaksi uudemman, osaksi vanhemman ajan
elämää ja henkilöjä kuvaavia. Niissäkin kuvastuu kauniina tekijälleen
ominainen, valoisa usko jalojen aatteiden ja ihmisen parempien tunteiden
voittoon taistelussa alhaisia viettejä ja intohimoja vastaan.
Hänellä oli ajattelijan pää ja lapsen sydän. Kieleltään hän oli
ruotsalainen, sydämeltään suomalainen. _Rakasta maatasi ja uhraa kaikki
sen hyväksi_, siinä se opetus, joka kultalankana kulkee läpi kaiken sen,
mitä Topelius on kirjoittanut. Rakkaudessa hän työnsä alkoi, rakkaudessa
hän sen päätti. Hän oli rauhan airut rauhattomana aikana, uupumaton
sovinnon ja yksimielisyyden apostoli. Jumalanpelko ja isänmaanrakkaus
olivat ne johtotähdet, joiden lempeä valo johdatti hänen elämänpurtensa
halki aallokon kuohun rauhan satamaan. Se seikka, että Topelius itse
niin suuremmoisella tavalla noudatti korkeita ihanteitansa, antaa hänen
opetuksilleen niin vankan ponnen. Meidän on vakavasti punnittava
mielessämme, mihin tämä meitä kaikkia velvoittaa, mihin meitä velvoittaa
se, että kansamme, isänmaamme onneksi on syntynyt, elänyt ja
keskuudessamme vaikuttanut tämä suuri runoilija ja ihminen.
Valoa lemmit ja valoa soitit,
lemmellä kansasi nostit ja voitit.
Sinulle kiitos ja siunaus,
valon laulaja, Zachris Topelius.