aatteita. Niiden sovelluttamisen käytännössä hän jätti asiaaymmärtäville
ammattimiehille. Vain muutamiin näistä aatteista olemme tässä voineet
viitata, mutta nämäkin lyhyet viittaukset riittänevät osoittamaan, miten
tosi-inhimillinen ja samalla isänmaallinen ja kansallinen runoilijan
kouluihanne oli. Kuinka raitista ja tervettä olikaan se uusi, jolla
Topelius tahtoi nuorruttaa ja parantaa kouluolojamme, kuinka oikeutettu
se vaatimus, että ajatuksen ja todellisuuden maailma olivat saatavat
likeisempään yhteyteen keskenään ja että oppilasta oli kasvatettava
yhteiskuntaelämää varten. Tälläkin alalla hän lausui mielipiteitä,
joista monet vasta meidän aikoinamme ovat toteutuneet, ja se seikka,
ettei kaikkia hänen lausumiansa aatteita ole voitu toteuttaa, ei
suinkaan todista, etteivät nekin silti saata olla täysin oikeutettuja.
Luonnollista on, että Topelius oli mieskohtaisessakin kosketuksessa
koulunuorison kanssa. Hän oli kerran muutamia vuosia ennen kuolemaansa
lausunut, että hänen suurelta osalta tuli kiittää koulujen nuorisoa
siitä, jos hän vielä pitkän elämänsä iltahetkinä oli säilyttänyt jotakin
nuoruutta. Eritoten Helsingin ruotsalainen tyttökoulu joutui runoilijan
elämän viimeisinä vuosikymmeninä hänen mielenkiintoisen huomionsa ja
erityisen harrastuksensa esineeksi. Hän toimi sen kouluneuvoston
puheenjohtajana, puhui sen vuositutkinnoissa, kuunteli opetusta ja oli
aina tervetulleena vieraana ja rakkaana ystävänä mukana koulun
toimeenpanemissa juhlissa. Hän kannatti lämpimästi naisen oikeutta
kaikenpuoliseen sivistykseen, täysin oivaltaen, että ainoastaan
semmoisen sivistyksen saaneista naisista saattoi tulla kelvollisia
kasvattajia ja äitejä. Hän oli monivuotisessa, läheisessä kosketuksessa
tämän koulun opettajiston ja oppilaitten kanssa vaikuttaen aina hyvin
harkituilla ja hyväntahtoisilla neuvoillaan valtavasti oppilaitoksen
sisällisen elämän kehitykseen.
Kasvatusopillisia periaatteitaan Topelius on sovelluttanut
julkaisemissaan luku- ja oppikirjoissa _Luonnon kirjassa_, joka ilmestyi
v. 1856, ja _Maamme kirjassa_ v. 1875. Jälkimäisen teoksen ensimäisen
painoksen esipuheessa tekijä lausuu, että »ainoastaan paras on kyllin
hyvä nuorisolle» ja että hän oppilaitoksille ja maallemme antaa parasta,
mitä voi. Vaatimattomasti tekijä lisää, että paras, mitä hän voi, on
niin kaukana parhaasta toivottavasta, että hän pitää kirjaansa vain
perustuksena, jolle jälkeen tulevaiset rakentakoot jotain parempata
säilyttäen sen, mikä siinä on kelvollista, ja jättäen lopun
unhoitukseen. Nyt voimme jo muutamilla numeroillakin näyttää, miten
aiheettomat tekijän lausumat epäilykset kirjansa kelvollisuudesta ovat
olleet. Jo v. 1903 oli Luonnon kirjaa suomeksi ilmestynyt 14 painosta,
v:teen 1911 ruotsiksi 16 painosta, Maamme kirjaa v:teen 1917 ruotsiksi
13 painosta ja suomeksi 23 painosta. Painosten suuruudesta saamme
käsityksen kuullessamme, että esim. 1903 vuoden ruotsalainen painos
ilmestyi 60,000 kappaleena ja saman vuoden suomalainen painos 250,000
kappaleena. Huolimatta siitä, että Luonnon kirjan ilmestymisestä on
kulunut enemmän kuin 60 ja Maamme kirjan 42 vuotta ja että näin pitkän
ajan kuluessa katsantotavat ja opetusmenetelmät melkoisesti muuttuvat,
käytetään molempia ja, mikäli tiedän, etenkin viimeksi mainittua vielä
tänäkin päivänä sangen laajalti koulujemme opetuksessa. Olen kuullut
sekä oppikoulujen että yliopiston opettajien innostuneina puhuvan niistä
elinaikuisista, herättävistä vaikutteista, joita Maamme kirjasta ovat
saaneet, ja itse olen eri lukukirjoja koeteltuani palannut tähän
kirjaan. Eikä ihme. Kuinka voisivat nuo yhden tai useamman oppineen
miehen eri kirjailijain kuvauksista ja kertomuksista kokoonpanemat
tekeleet, olkootpa sitten sommitellut uudenaikaisten ja järkeväin
kasvatusopillisten periaatteiden mukaan hyvänsä, vetää vertoja tai edes
menestyksellä kilpailla Maamme kirjan kanssa! Suurin osa sen kappaleita
on tekijän omaa käsialaa ja ne ovat elimellisessä yhteydessä toistensa
kanssa. Hän välttää tietoisesti tarkkaavaisuutta hajoittavaa erilaisten
aineitten vaihtelemista keskittyen rajoitettuun miellepiiriin. Eri
miellepiirit saatetaan yhteyteen toistensa kanssa, rakentamalla
»ikäänkuin siltoja ajatuksesta toiseen.» Täten on syntynyt taideteos ja
samalla terveisiin kasvatusopillisiin periaatteisiin perustuva
koulukirja.
Jo Maamme kirjan ensimäiset kappaleet mitä kauniimmalla tavalla
ilmituovat koko suunnitelman. Lähdetään rakkaasta kodista ja
kotiseudusta, josta siirrytään suureen, rakkaaseen kotiin: isänmaahan.
Ihanassa »Maasi» runossa runoilija sitten verrattomalla taidollaan
loihtii lasten silmien eteen synnyinmaan hurmaavan luonnonkauneuden
lopettaen sen hänelle niin tunnusomaisella tavalla:
Laps Suomen, kasva siinä vaan
kuin nuori koivu puistossaan,
ja sille henkes uhraa;
pyhitä työs ja sydämes
sun maalles, maalle isies!
Sittenkuin lukijaa kahdessa ensimäisessä luvussa jo sangen
monipuolisesti on tutustettu maahan ja kansaan, saa hän kolmannessa
luvussa tärkeimmät tiedot esi-isien pakanallisista jumalista ja
sankareista, ja kolmen viimeisen luvun historialliset kuvaukset
katoliselta ja uudemmalta ajalta antavat hänelle oivallisen perustuksen
isänmaan historian tuntemiselle. Ennen mainitussa alkulauseessa Topelius
ilmoittaa, että Maamme kirjan tarkoituksena m.m. on »herättää rakkautta
vissiin oikeutettuun ajatusten tahi tunteiden piiriin kuin myös halua
korkeampaan oppitietoon siinä». Sanomatta on kaikille selvää, että
tekijän tarkoittamaan piiriin ennen muuta sisältyy _isänmaanrakkauden_
herättäminen. Emme liioitellekaan lausuessamme, että lähinnä Vänrikki
Stoolin tarinoita on Maamme kirja se kirjallisuuden tuote, joka
valtavimmin on lietsonut isänmaanrakkauden pyhää tulta sydämiimme. Ja se
on koettanut kasvattaa meissä sovinnollisuuden ja yhteenkuuluvaisuuden
lujaa tunnetta, teroittaa molemmille kansallisuuksillemme yhteis- ja
vuorovaikutuksen välttämättömyyttä. Sinä veljesvihan ja hellittämättömän
luokka- ja rotutaistelun aikana, jota valitettavasti jo kauan olemme
eläneet ja joka on jakanut kansamme useihin, milteipä vihamielisiin
leireihin, on syytä erityisesti hoitaa sitä kansallisen eheyden kallista
perintöä, minkä suuri opettajamme meille on jättänyt ja jonka hän on
pukenut seuraaviin muistettaviin sanoihin: »Kaikki tämän maan pojat ja
tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on
heidät monta sataa vuotta samaan kotimaahan yhdistänyt, samojen lakien
ja hallinnon alle. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen
toisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa
ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama
kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama
hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat
maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole _kahta,
vaan yksi isänmaa_. He eivät myöskään ole _kahta kansaa, vaan yksi
kansa_.»
Topelius tahtoo opettaa meitä rakastamaan toisiamme, maatamme ja
kansaamme, mutta tämä ei vielä riitä. Hän tahtoo opettaa meitä
rakastamaan myöskin eläimiä, etenkin pieniä lintuja ja muita
turvattomia olentoja. Ja ettei tämä rakkaus taaskin jäisi pelkäksi
sisällyksettömäksi lauseparreksi hän toukokuun 1 p:nä 1870 perusti
_Kevätyhdistyksen_. Hyvän puolesta taisteleminen, sanoo runoilija, ja
taisteleminen niitä vastaan, jotka kykenevät puolustautumaan, on
kunniakasta, mutta meille iloa tuottavien viattomien lintujen
tappaminen ja kiduttaminen ei osoita muuta kuin sydämettömyyttä ja
_pelkurimaisuutta_. Pian syntyi »kevätyhdistyksiä» kautta koko maan,
niin että kymmeniä tuhansia lapsia kuului niihin. Yhdistykset eivät ole
muuta, lausuu Topelius, kuin lasten yhdistyksiä hyvän edistämiseksi, ja
vaikka rakkainten ystäviemme, pikku lintujen, suojeleminen on sen lähin
tarkoitus, niin »tiedätte kai että kevätyhdistykset oikeastaan tahtovat
opettaa rakkautta _kaikkia_ Jumalan luomia, ihmisiä ja eläimiä kohtaan».
Yhdistyksillä oli johtajansa, »kuninkaansa ja kuningattarensa»,
jäsenkirjansa ja lippunsa, ja toukokuussa pantiin toimeen kevätjuhlia,
joiden ohjelmaan kuului »käsillä-nostoa» tangolla, kilpajuoksua,
hyppäämistä y.m. Paitsi kilpaleikkejä, joissa palkintoja jaettiin,
saattoivat kevätjuhlain johtajat panna toimeen piiri- ja juoksuleikkejä,
pallon ja »volangin» heittämistä, uintia tovereiden käsivarsilla j.n.e.
Juhlat olivat maksuttomia, mutta »se, joka tahtoo antaa jonkun pennin
koristuksiin tai köyhille lapsille, saa merkitä sen paperille hra Holmin
kirjakaupassa». Milloin nämä lasten tervettä kehitystä tarkoittavat
yhdistykset rupesivat osoittamaan lamaantumisen oireita, väsymätön
Topelius joko kutsui lasten ystäviä kokoukseen Helsinkiin keskustelemaan
pontevan yhteistoiminnan aikaansaamiseksi tai kirjoitti innokkaita
kirjoituksia asiasta sanomalehtiin. Tämän yhdistyksen perustajana ja
sieluna uutterasti toiminut runoilija oli myöhemmin osittain samoja
aatteita ajavan _Sylviayhdistyksenkin_ lämmin kannattaja.
* * * * *
Vain ohimennen voimme viitata niihin julkisiin toimiin, joissa
Topeliuksen harvinaisen suuri työkyky vielä tuli käytäntöön.
Kansanvalistuksen hartaana ystävänä hän otti tarmokkaasti osaa siihen
työhön, jota 1800-luvun jälkimäisen puoliskon ensimäisinä
vuosikymmeninä suoritettiin syvien rivien aineellisen ja henkisen tilan
parantamiseksi. Samoja aatteita hehkuvalla innolla ajava Uno Cygnæus
perusti kansakoululaitoksemme ja perustamalla kansankirjastoja, ja
pitämällä luentoja kansalle koetettiin tukea ja täydentää kansakoulujen
sivistystyötä. Topelius kuului Helsingin kansankirjaston perustajiin ja
oli useiden vuosien kuluessa sen johtokunnan jäsenenä. Niinikään hän oli
mukana Muinaismuistoyhdistyksen perustamisessa ja toimi monta vuotta sen
puheenjohtajana. Jo aikaisemmin syntyneen Taiteilijaseuran perustajia
hän myöskin oli ja toimi siinäkin kauan puheenjohtajana. Taiteilijoita
hän erityisesti suosi hankkimalla heille tilauksia ja apurahoja, ja
monet pettymysten ja vastoinkäymisten lannistamat taiteilijanalut
saivat epätoivon hetkinä rohkaisua ja uutta tulevaisuudentoivoa
lempeämieliseltä runoilijalta, jonka sydän ja koti aina olivat
avoinna näille taloudellisessa suhteessa usein kovaosaisille
aatteenpalvelijoille. V. 1875 Topelius valittiin Historiallisen seuran
jäseneksi. Topeliukselle uskottiin myös kunniakas luottamustehtävä
edustaa Suomen yliopistoa Lundin riemujuhlassa 1868 ja Upsalan
riemujuhlassa 1877. Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina Topelius
toimi muutamia vuosia kylväen nuorten mieliin lukuisia jalon kasvun
siemeniä ja sepittäen »Suomen lipun ensimäiselle vartiolle» sytyttävän
_Turun marssin_, jossa hän kehoittaa »vanhan Auran nuorta aaltoa
tulvimaan yli maan, kasvamaan mereksi ja valovirroilla huuhtomaan
joka rantaa». Ollen usein läsnä osakunnan kokouksissa, kuuluen
länsisuomalaisten Lännetär-nimisen albumin toimitukseen ja ottaen osaa
eritoten kirjallisten kysymysten pohtimiseen Topelius melkolailla
vaikutti osakunnan elämän, eikä suinkaan vähimmin sen kirjallisten
harrastusten elävyttämiseen. Sen jäsenten kanssa Topelius seurusteli
mieskohtaisestikin, sillä useat heistä vierailivat hänen kodissaan,
jonka ystävällisessä piirissä joka toinen viikko pidettiin
»nuorisoiltoja» heitä varten. Kuinka suurin määrin lisäsikään
yhdessäolon suloa ja kohotti sen tunnelmaa herttaisen isännän
tällaisissa tilaisuuksissa lukema uusi runo tai kirjauutuuden selostus.
Ei ihme, että kiitolliset osakuntalaiset rakkaan ja kunnioitetun
inspehtorinsa toimestaan erotessa pitivät hänelle kauniin
jäähyväisjuhlan, jossa m.m. tuli ilmi heidän tunnustuksensa
Topeliukselle siitä, että hän miehekkäästi oli koettanut suojella
ylioppilaita silloisen sijaiskanslerin Kasimir v. Kothenin liialliselta
»isälliseltä huolenpidolta». Runoilijoitten vaikutuksesta nuorisoon
Topeliuksella ja sijaiskanslerilla oli aivan vastakkaiset mielipiteet,
v. Kothenin mielestä he näet »johdattivat nuorisoa harhaan», kun taas
Topelius väitti, että juuri he »antavat sille siveellistä voimaa».
Ja niinpä Topelius, kun _ylioppilastalo_, jonka aikaansaamiseksi hän
palavalla innolla oli toiminut, valmistui ja marraskuun 26 p. 1870
vihittiin, sen vihkiäisiin sepittämällään juhlarunolla taas mitä
kauniimmalla tavalla osoittaa äskeisen väitteensä todeksi. Lennokas runo
päättyy kuorolauluun, jossa ylioppilaat lupaavat rakentaa muurin Suomen
ympärille ja asettua vankaksi rintamaksi hyökyaaltoja vastaan. Heidän
palava rakkautensa on Suomen muuri, ja käsi kädessä maansa rantaa
syleillen he vannoutuvat sen rauhan vartioksi. Kieltämättä
Topeliuksella, jos kellään, oli oikeus puhua näin sen nuorison puolesta,
jonka yhdistymispyrintöjä ja yhteistoimintaa maan ja kansan hyväksi hän
aina niin tarmokkaasti oli tukenut.
Monipuolisella toiminnallaan viljelyksen alalla Topelius oli tehnyt
itsensä yhä huomatummaksi, ja yhä suurempaa luottamusta ja tunnustusta
hänelle osoitettiin. Niinpä hänet valittiin yliopiston vararehtoriksi ja
v. 1875 sen rehtoriksi. Vaihtamalla virkaa Yrjö Koskisen kanssa hän v.
1876 tuli yleisen historian professoriksi. Hän ei kumminkaan tullut tätä
ainetta varsinaisesti edustamaan, koska rehtorin toimilta ei aikaa
siihen riittänyt. Topeliuksen rehtorinpuheet valaisevat ajan oloja ja
kuvastavat kauniisti hänen sammumatonta rakkauttaan korkeakouluun ja sen
nuorisoon. V. 1878 Topelius täysinpalvelleena ja valtioneuvoksen
arvonimellä sai eron professorinvirastaan sekä asettui asumaan
Östersundomin _Koivuniemeen_.
Eihän ole oudostuttavaa että Topelius, jonka luonteenominaisuuksiin
kuului vakava uskonnollisuus ja jonka maallisissa runoissakin usein on
uskonnollinen sävy, mielellään antautuisi hengelliseenkin runoiluun.
Ulkonaisen aiheen siihen hän sai, kun hänet v. 1867 kutsuttiin
virsikirjakomitean jäseneksi. Meiltä puuttuu tilaisuutta seurata
komitean työtä ja sen vaiheita. Mainittakoon vain, että v. 1880 voitiin
neljäs tarkastettu virsikirjaehdotus julaista painosta. 1886 vuoden
kirkolliskokous hyväksyi sen joillakuilla muutoksilla, ja kirkko sai
70-vuotisen työn tuloksena sen virsikirjan, jota vieläkin käytetään
ruotsalaisissa seurakunnissamme. Se sisältää 30 Topeliuksen alkuperäistä
virttä ja useita hänen mukailujansa.
* * * * *
Topeliuksen tuotannosta. 1860- ja 1870-luvuilla olemme jo ennen
käsitelleet m.m. hänen _satujansa_. V. 1867 hän vielä julkaisi
_Hankoniemen silmä_ nimisen seikkailun, jonka ihmeelliset tapahtumat
on paikallistutettu Hankoniemen edustalla olevaan Rotsaaren majakkaan.
Se kertoo rikkaan loordi Evansin erään haaksirikon jälkeen
mestariluotsi Dyningin kasvatettavaksi joutuneen tyttösen ihmeellisistä
elämänvaiheista. Kappaleen lopussa tulee ilmi, että erään mielenvikaisen
virolaiseukon Sammun tytär, jouduttuaan vaihdoksiin loordin tyttären
kanssa, oli kasvatettu Englannissa loordin tyttönä. Kun Lilla Dyning,
luotsin kasvatti ja loordin tytär, saa tietää asian oikean laidan,
saattaa ristiriitaisten tunteiden myrsky hänen mielensä myllerryksiin.
Hän on jalo ja ylevä luonne, joka tahtoo, että kaikki jäisi ennalleen.
Hän ei salli kasvatusisänsä ilmaista Sammun ja loordin tyttären
vaihtumista, sillä Jumalan sallimusta älköön mestaroitako, jääkööt
halvat paikalleen ja rikkaat ennalleen.
Topelius kirjoitti myöskin tekstin _Matkustus Suomessa_ nimiseen
kuvateokseen, joka saavutti yhtä suurta suosiota kuin hänen
kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin yhdessä H.A. Reinholmin kanssa
toimittamansa teksti kuvateokseen _Suomi esitettynä kuvissa_.
Kanervankukkia lukiessamme huomasimme, millä verrattomalla taidolla
runoilija osaa kuvata sydämen iloja ja suruja, kodin sulorauhaa ja
Suomen omituista luontoa. Näimme, kuinka hän elää likeisessä
kosketuksessa luonnon ja sen elämän kanssa, kuinka hän sielullistuttaa
luonnon, joka hänelle on täynnä eloa. Kedon kukkaset tuntevat ihmisten
tavoin rakkautta, metsä rukoilee Jumalaa ja aallot laulavat virsiä
Luojan kunniaksi. Samanlaisia runoja tavataan Topeliuksen tuotannossa
1860-luvultakin. Mainittakoon esim. tunnettu, ihana _Roineen rannalla_.
Muita semmoisia ovat _Rose-Marie_, hilpeä 17-vuotiaan tytön ja kirkkaan
puron välinen keskustelu, jossa puro iloitsee siitä, että saa kuvastaa
ihanaa impeä, metsä kukoistaa siksi, että tyttö on niin nuorekkaan
kaunis, ja tyttö laulaa sydämensä läikkyvää onnenkyllyyttä siksi, että
hänen rakkaimpansa asuu lähimmän metsän takana. Lisäksi voisi mainita
_Öisellä jäällä_: Katrin rakastaja luulee itsensä hylätyksi ja kulkee
synkkämielisenä sumuisella jäällä. Äkkiä hän kuulee kulkusten kilinää ja
näkee Katrin ajavan sulaa avantoa kohti. Reippaalla otteella hän kääntää
hevosen oikealle tielle pelastaen rakastettunsa varmasta kuolemasta. Hän
jatkaa matkaa Katrin reen kannoilla seisoen. Pakkastalvi lauhtui ja
nuorten välit varmaankin olivat tästä pitäen mitä parhaat. Näihin
kuuluvat vielä _Sydämeni kuningas_, oiva sulhaisihanne, _valoa_ ja
kaikkea hyvää rakastava, semmoinen, joka on valmis vuodattamaan verensä
isänmaan puolesta, ja _Suomen talvessa_, joka niin verrattomasti kuvaa
karua, lumista maatamme, pettymystemme ja toiveittemme maata, joka on
meistä ruusutarhoja ja suloisimpia kukkaissaaria ihanampi ja jota niin
tulisesti rakastamme, koska olemme kärsineet niin paljon sen puolesta.
Vielä voisimme lisätä _Äitini_, jonka Topelius v. 1869 omisti edellisenä
vuonna kuolleen äitinsä muistolle. Äidin kuolemaan asti uhrautuva
rakkaus ja lapsen hellä vastarakkaus kuvastuvat ihmeteltävän ihanasti
tämän runon katkeransuloisten säkeiden joka soinnahduksessa. Se kuuluu
Topeliuksen ylevän runoilijahengen ihanimpiin luomiin ja koko
laulurunoutemme kirkkaimpiin helmiin:
Mi lempi kaikissa vaiheissamme
kuin enkel' armias puolestamme
alati valvoo ja huolta kantaa,
ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa?
On joukossa ihmistunteiden
vain äidinrakkaus sellainen.
Niin harvoin lahjojaan muistelemme.
On hältä aikaisin aatoksemme
ja ensi rukous hennon kielen
ja ensi rakkaus nuoren mielen,
ens neuvo totellen, oikeaan,
hyveeseen, lempehen synnyinmaan.
_Lapsenusko_ ja _Arvoitukset_ ovat liikuttavia ilmauksia siitä, miten
samentumattomana ja horjumattomana äidiltä peritty usko oli säilynyt
miehuuden parhaassa iässä olevassa runoilijassa.
Miehekkäämpänä, vapaampana ja tarmokkaampana, osaksi rankaisevana,
jopa tuomitsevanakin runoilija yleensä esiintyy toisissa saman
kehityskautensa runoissa. Ylevän isänmaallista tunnetta ja edistyksen
rakkautta uhkuu kohtalokkaana katovuonna 1867 kirjoitettu _Vanha vuosi
uudelle_, jossa runoilija pyytää raitista tuulta lietsomaan ihmiskunnan
sydämessä piilevää iäisyyskipinää mahtaviksi liekeiksi ja toivoo, että
ihmisajatus kohoaisi hongan latvoja korkeammalle tähtiä kohti, sillä
välin kuin lintunen hongan latvassa laulaa Luojan kaikkivallasta.
Tuhotkoon tuuli kaiken mädänneen, mutta suojelkoon kotkansiivellään
jokaista jaloa siementä, murtakoon joka kahleen, mutta älköön kajotko
siihen iäiseen lakiin, joka on rakentanut vapauden. Taivaan valokatse
lohduttakoon surevia, itkeviä. Samansuuntainen, rohkaiseva runo on
_Suomen kohoaminen_. Aalto väistyy, mutta kohottaa samalla Suomea joka
vuosi merestä. Suomen nuoriso on se aalto, jonka tulee nostaa maansa
»hädän kuilusta», sisäisten, hehkuvain voimain tulee viedä Suomea valoa
kohti, samoin kuin maa itse joka hetki lakkaamatta kohoaa hehkuvista
uumenista.
Missä runoilija näkee jotain kieroa, takaperoista tai väärää, siinä hän
ei säästä syyllistä tai syyllisiä. Niinpä _Syyskuun yö 1867_ on ankara
nuhdesaarna ihmisnerolle, joka on »kirjoittanut lain auringolle,
kukistanut meret, sitonut maat kuparikahleilla, mutta itse noussut
kuninkaan valtaistuimelle», sanoen: »Me olemme maan jumalat!» Nautinto,
turhuus ja prameus tulivat elämän päämääräksi. Rangaistukseksi tästä
seurasivat katovuodet, ihmisten tuli nöyrtyä ja alkaa uusi elämä
osoittaakseen vuosisatain vieriessä, mitä Jumalan voima heikoissa saa
aikaan. _Linnun viserrys_ (1868) kehoittaa kadon kohtaamaa, ylellisesti
elänyttä kansaa elämään yksinkertaisesti, rukoilemaan ja tekemään työtä.
Niinikään hän _Pio Nonossa_ ruoskii yhdeksättä paavia, joka purppuraan
puettuna, kuninkaallisessa loistossa, rauhanruhtinaan nimessä suojelee
valtakuntaansa »kanunain pakanasuilla». Eikä runoilija usko, että Pion
julistus neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä voi pelastaa hänen
valtakuntaansa. Eikä se sitä voinutkaan tehdä. Kuten tunnettua
Kirkkovaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan, Pio sulkeutui
Vatikaaniinsa ja siinä hän eli loppuikänsä vankina. Runossa _Voltairen
sydän_ Topelius on vielä ankarampi moittien 18:n-vuosisadan liiallista
järjenpalvelemista ja sanoen Ferneyn filosoofin, »neron kuninkaan»
Voltairen olleen ilman Jumalaa, sydäntä ja isänmaata. Runossa
_v. Dreysen hauta_ Topelius valittaa surma-aseiden parantamista ja
valmistamista eikä syyttä hänen luontainen oikeudentuntonsa loukkaudu
siitä, että neulakiväärin keksijälle pystytetään kunniapatsas ja että
hänet aateloidaan; runoissa _Tähtisumu, Maailmojen luominen ja
Iltatähti_ hän ei, niinkuin eräät arvostelijat ovat väittäneet,
suorastaan vastusta luonnontutkimusta sinänsä, vaan lausuu oman tosin
kyllä lapsenhurskaan käsityksensä luonnon ilmiöistä ja niitä
vallitsevista laeista. Hän ei vastusta tutkimusta, vaan tutkijain
itsestään ylvästelemistä ja sitä käsitystä, että tieto yksin voisi
sammuttaa ihmissydämen ijäisyyskaipuun ja onnentarpeen. _Herra Meijer_
samoin kuin jo v. 1846 kirjoitettu runo _Itävaltalainen ja Tonava_
kertoo eräästä wieniläisestä, joka tukkii Tonavan lähteen, edellisessä
kappaleessa tehdäkseen Wienissä oleville ystävilleen aika kepposen,
jälkimäisessä kostaakseen myllärille, jonka kanssa oli riitautunut.
Kaikki ymmärsivät Topeliuksen itävaltalaisella ja wieniläisellä
tarkoittavan sensoria, mutta myöhemmässä laitoksessa hän kaikeksi
varmuudeksi lopussa vielä kysyy: »Anteeksi, herra sensori, eikö nimenne
ole Meijer?»
Suurten aatteiden palvelijoille Topelius mielellään nyt, niinkuin
aikaisemminkin, virittää helkkyvän lyyrynsä. Niinpä hän reipasryhtisessä
runossaan _Giuseppe Garibaldi_ lämpimästi laulaa italialaisen
kansallissankarin v. 1867 tekemästä yrityksestä valloittaa Kirkkovaltio
Italialle. Rooman ja isänmaan hyväksi uhrautuvalle urhokkaalle
Garibaldille ja hänen sankaritovereilleen on »hauta Tiberin rannalla»
kaikkea maailman »mairetta ja korua» kalliimpi. Samanlaista hehkuvaa
vapaudentuntoa huokuu ylevähenkinen runo _Fredrika Bremerin muistoksi_,
jonka naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeutensa
laajentamista innokkaasti harrastava runoilija sepitti Taiteilijaseuran
vuosijuhlaan helmikuun 5 p. 1866. Edistyksen aatteelle on niinikään
soinnukas _Musta kaarti_ (kirjaltajain laulu) omistettu. »Gutenbergin
pajassa» ahertavat vapaan ajatuksen palvelijat ovat ylpeät saadessaan
palvella suurinta maan jättiläistä, mahtavaa, vapaata Ajatusta, joka
miekallaan iskee kahleet poikki, ja se sana, jonka he lähettävät
maailmalle, siroittaa siemenensä kauas maiden ja merien taa: yöstä
valkenevalle päivälle kannattaa elää ja kuolla.