joulu_, mikä aiheutui näihin aikoihin virinneestä vilkkaasta
myötätunnosta 1808 vuoden sotavanhuksia kohtaan, joiden huonon tilan
parantamiseksi pantiin toimeen iltamia ja toimitettiin julkaisuja.
Kappale kuvaa vanhaa korpraali Kaukosta, yhtä noista tuhansista
vaatimattomista sotureista, jotka ovat uhranneet kaikki isänmaansa
puolesta pyytämättä mitään palkkaa. Hänen kotipitäjänsä antoi hänelle
viimein vanhan päivän varaksi pienen torpan, ja 6 tynnyriä rukiita
vuodessa kuolinpäivään asti. Riitta muori, torpan entinen asujain, joka
oli luullut Kaukosta tavalliseksi mieronkiertäjäksi, tuntee hänet
viimein samaksi mieheksi, joka sodan aikana, kun vihollinen poltti
kirkonkylän, oli pelastanut hänet ja hänen äitinsä liekeistä, ja
»Sotilaspoikaa» laulava Erkki Boman tahtoo käydä isävainajansa
sotatoverin koulua ja tulla hänen kaltaisekseen kelpo mieheksi.
Olemme ennen maininneet, että Topelius oli harras taiteen eikä suinkaan
vähimmin teatterin ystävä. Hän sanoo m.m. oikean näytelmätaiteen, jolla
on jalo sisällys, työskentelevän elämän korkeinten ja tosinten aatteiden
palveluksessa. Teatteri ei ollut hänelle ainoastaan koulutapoja varten,
vaan paljon enemmän, »koska kaikki oikea taide kohottaa.» Hän kuului
teatteriyhtiön johtokuntaan, ja suurella mielenkiinnolla hän otti osaa
kaikkeen, jolla oli yhteyttä teatterin kanssa. Niinpä hän mitä
lämpimimmin kannatti uuden teatteritalon aikaansaamista. V. 1860 se
valmistuikin, ja sen vihkimistilaisuuteen runoilija sepitti
nelinäytöksisen Kalevalanaiheisen satunäytelmänsä _Kypron prinsessa_.
Tähänkin kappaleeseen siroiteltuihin lauluihin on Fr. Pacius sovitellut
ihanan sävellyksen. Sitäkin näyteltiin pääkaupunkilaisten
taiteenharrastajain avulla.
Topelius antaa kappaleessaan Lemminkäisen purjehtia ihanaan Kypron
saareen, josta hän ryöstää ylpeän, kauniin Chryseis nimisen
kuninkaantyttären. Kuninkaan käskystä kyprolaiset saapuvat päällikkönsä
Medonin johdolla Pohjolaan vaatimaan Chryseistä takaisin. Tämä saa
vapaasti valita ja jää Lemminkäisen luo, johon hän on rakastunut.
Talvehdittuaan Pohjolassa kyprolaiset jäitten lähdettyä keväällä
suoriutuvat paluumatkalle. Chryseis eli Kyllikki, millä nimellä hän
täällä on tunnettu, kutsutaan läksiäistansseihin. Hän ensiksi kieltäytyy
lähtemästä, mutta kuullessaan laulettavan kitaralla säestettyä
kotimaansa ihanaa laulua: »Laps Hellaan, älä vaihda pois» hän ei jaksa
vastustaa, vaan menee rantaan sanoakseen jäähyväiset lähteville
kansalaisilleen. Mutta nämä ryöstävätkin hänet mukaansa. Kuultuaan tämän
Lemminkäinen suuttuu ja lähtee sotaretkelle. Merellä kyprolaiset
joutuvat myrskyn valtaan, joka ajaa Medonin laivan takaisin Pohjolaan,
ja Kyllikki ja Lemminkäinen tapaavat taas toisensa. Lemminkäinen ei enää
huoli hänestä. Hyljätty Kyllikki poistuu epätoivoisena. Lemminkäinen
lähtee sotaretkelle Pohjolaa vastaan ja joutuu viimein manalaan, josta
äiti hänet pelastaa. Palava oli Kyllikin rakkaus ollut, mutta
äidinrakkaus on kuolemaakin voimakkaampi. Kyllikki vaipuu kalliolle, ja
kyprolaisten kuoro laulaa, että se, joka uskaltaa rakastaa, hän voittaa
kaikki.
Huolimatta lumoavan kauniista Hellaanlaulusta, somasta myllylaulusta ja
kauniista kuoroista, lukuisista runollisista yksityiskohdista ja
ihanteellis-isänmaallisesta sävystään tämä kappale ei tehnyt näyttämöltä
niin valtavaa vaikutusta kuin Kaarle kuninkaan metsästys. Menestys oli
kumminkin suuri, Maamme laulu soitettiin ja laulettiin esiripun
laskettua, tekijä, säveltäjä ja näyttelijät huudettiin esiin ja lopuksi
laulettiin Suomen laulu. Ymmärrettävä onkin muuten, ettei tämä kappale
voinut ihastuttaa yleisöä yhtä välittömästi kuin Topeliuksen ooppera.
Hänen mielikuvituksensa lento tuntuu ylen rohkealta ja oikukkaalta,
kun hän tekee tutun pohjolaisen Kyllikkimme kyprolaiseksi
kuninkaantyttäreksi, antaa Lemminkäisen asetoverin Tieran työstää hänen
hovineitinsä Anemotiksen j.n.e. Tietenkin tällaisen utuisen
satunäytelmän onnellinen esittäminen sen lisäksi edellyttää
näyttelijöissä taiteellista kykyä ja näyttämökoneistoa, jota meillä
tällöin vielä ei voinut olla, ja -- lieneekö vieläkään?
Puhtaasti kotimaista näyttämöä näihin aikoihin ei vielä voitu saada
aikaan, mutta siihen kumminkin vakavasti pyrittiin. Perustamalla
teatterioppilaskoulu, joka sitten toimikin vuosikymmenen ajan,
koetettiin toteuttaa tämä aate. Senkin homman sieluna olivat Topelius ja
Cygnæus. Ja he tahtoivat, »että teatteri asettaisi suomalaisen kansan
näyttämölle, elähyttäisi sen hyveitä, ruoskisi sen hulluuksia ja selvin,
sattuvin kuvin kohottaisi sen isänmaallisuutta». Ettei tämä ohjelma
suinkaan jäänyt kokonaan toteuttamatta osoittaa jo se seikka, että pian
tämän jälkeen samana vuonna esitettiin useita kotimaisia kappaleita,
joista ennen muita mainittakoon Runebergin En voi ja Wecksellin Daniel
Hjort. -- Kuvanveistoa ja kuvanveistäjiäkin Topelius lämpimästi suosi.
Oli jo aikaisemmin puhe siitä, että Topeliuksen todelliset ystävät eivät
suinkaan häntä hylänneet sen kannan johdosta, jolle hän asettui 1854
vuoden sotatapahtumiin nähden. Vähitellen yleinen mielipidekin muuttui
hänelle suopeammaksi, aikaisemmat hyvät välit palautuivat. Sitä todistaa
m.m. sekin, että Topelius taas valittiin promotsionirunoilijaksi. Hän
sepitti _Sota valosta_ nimisen Kalevalanaiheisen laulun 31 p. toukok.
1860 seppelöidyille maistereille. Kansan on herättävä, kansan on
kohottava ja lakkaamatta pyrittävä _valoa_ kohti, siinä tämän
ylevähenkisen runoelman ydin, ja sen loppusäkeissä lämminsydäminen
runoilija kehoittaa nuoria Jumalan ja valon voimalla menemään
vaskivuoren pimeihin komeroihin kohottaakseen tämän kansan vuosisatain
yöstä auringon valoon.
Emme saata olla ihmettelemättä Topeliuksen hämmästyttävää
tuotteliaisuutta, kun muistamme, että hän samoihin aikoihin, jolloin hän
sepitteli Välskärin kertomukset ja nyt mainitut näytelmänsä, vielä
ennätti kirjoittaa useita hänen omaa aikaansakin kuvaavia novelleja.
Semmoisia olivat 1850- ja 1860-luvuilla ilmestyneet Kulta-aave, Brita
Skrivars, Viheriä kamari Linnaisten kartanossa, Driva neiti, Vinsentti
aallonhalkaisija, Mirabeau täti ja Pastorinvaali Aulangossa.
_Brita Skrivars_ on liikuttava kertomus tahdonlujasta »Amerikan
leskestä», joka ei taivu eversti Richardsonin naimisehdotukseen, koska
hän voi »antaa uskonsa» vain yhden kerran. Kun hänen kevytmielinen
miehensä viimeinkin palaa Amerikasta hattu täynnä kultarahoja, antaa
Brita iloissaan siitä, että hänen kauan merillä ollut poikansakin palaa
kotiin, anteeksi hänelle hänen huikentelevaisuutensa, mutta vain --
erotakseen hänestä. -- _Driva neiti_ oli »Kersantiksi» sanotun isänsä,
erään maalaispapin rajattomassa vapaudessa kasvatettu lapsi, verraton
hiihtäjä ja ampuja. Hänen povessaan oli sydän, joka sykki lämpimästi
kaikille sairaille ja hädänalaisille. Isä päätti lähettää tyttärensä
Ouluun, »että hän ihmistyisi ja oppisi soittamaan fortepianoa». Mutta
tyttö otti täti Lucienkin kasvatuksen leikin kannalta: maaherran
tanssiaisissa hän sekoitti katrillin, tanssikoulussa hän »hyppäsi
harakkaa» keskellä masurkkaa, kerrotaanpa hänen »panneen kampia» pojille
ja tukistaneen tanssimestaria! Eräässä näytäntötilaisuudessa hän
»näpsäytteli» omenansiemeniä tuttaviensa kasvoille ja pommitteli
näyttelijöitä omenilla. Oravanpoikasta ei voitu kesyttää. Ennenkuin
hänet lähetettiin kotiinsa, ehti hän kumminkin näyttää, mihin hän
kelpaisi päästessään oikealle alalleen. Hän pelasti hukkumasta vanhan
majurin, joka oli kolmella hevosella ajanut Merikoskeen. Hän päätti
päivänsä maalla onnellisena äitinä ja puolisona.
_Vinsentti aallonhalkaisijalla_ on merkityksensä Helsingin
ylioppilaselämän kuvauksena. Siinä on paljon nuorukaiselämän reippautta
ja uhkarohkeutta, ylimielistä hurjastelua, paljon valoisia
tulevaisuudentoiveita, paljon kaihoilevaa surunvoittoisuutta ja
särkyneitä illusioneja. Useat näiden kuvausten sankareista ovat
todellisia henkilöitä, niinkuin esim. Lambert Severin Björck. Elävän
esikuvan mukaan leikattu on niinikään _Mirabeau tädissä_ -- täti itse
lienee mielikuvituksen luoma -- tuo verraton, kaikkialla läsnäoleva
»pörhötakki», joka »ensimäisellä rautatiematkalla» ei väsy auttamasta
kertomuksen sepittäjää, »19-vuotiasta tyttöä» ja hänen omaisiansa. Tuo
käytännöllisen elämän arvoja lakkaamatta ylistelevä, karkeakourainen
»seppä» kuuluu olleen Vuoksen luona aikanaan maatilan omistanut ja m.m.
Helsingin-Hämeenlinnan rautatien rakentamiseen osaaottanut
koneinsinööri.
On syystä väitetty, että »historia on Topeliuksen mielikuvituksen
virkistysjuomana» ja että hän niissä novelleissaan, joilla ei ole
historiallista pohjaa, turvautuu mitä erilaisimpiin aineksiin saattaen
yhteen ihmisiä kaikilta maailman ääriltä kasaten uteliaisuutta
jännittäviä, mitä uskomattomimpia sattumia, mikä kaikki vain tekee
vaikutuksen epämääräiseksi ja sekavaksi. Niinpä _Viheriä kamari
Linnaisten kartanossa_ kaikesta jännittävyydestään huolimatta
salaovineen ja kaapeissa kummittelevine vanhoine täteineen jättänee
kehittyneen lukijan verrattain kylmäksi, ja mitä vihdoin _Aulangon
pastorinvaaliin_ tulee, lienee se osaltaan lisätodistuksena sille
mielipiteelle, että Topelius onnistuu huonoimmin niissä novelleissa,
joissa historiallinen aines on niukin.
Historiallisista romaaneista käsittelee _Ljungarsin taru_ niitä aikoja,
joina piispa Arvid Kurki oli kirkon ja maan ensimäisenä miehenä ja
Kristian Tyranni Tukholman verilöylyn jälkeen, Hemming Gaddin ja
Junkkari Tuomaan avulla, koettaa saattaa valtaansa maamme, jonka
hillittömän aatelin vallattomuus ja vallanhimo olivat hävittäneet.
Muuten ovat Bo ja Sten veljesten veriset kahakat ja heidän niistä
johtuva surmansa sekä heidän lastensa onnettomat elämänvaiheet tämän
surullisen tarinan ytimenä. Sitä ennen ilmestyneet _Vernan ruusut_ ja
sitä seuraava _Kuninkaan hansikas_ kuvaavat Kustaa III:n aikoja ja
myöhemmin ilmestyneet _Nuoruuden unelmat_ Kustaa II:n Aadolfin ja
Sigfrid Aaronpojan aikuisia oloja ja tapahtumia. Äsken ja nyt viimeksi
mainituita novelleja Topelius muutteli ja julkaisi niistä valikoiman
nimellä _Talvi-illan tarinoita_ (3 jaksoa, vv. 1880, 1881, 1896-97).
* * * * *
Hilpeämielinen ja herttainen runoilijamme sai kokea useita perhesuruja.
Niinpä armahtamaton Tuoni v. 1858 tempaisi häneltä vain vuoden vanhana
hänen toisen poikansa _Sakari Rafaelin_ ja niinikään v. 1862
kolmivuotiaan tyttären _Roosa Emilian_. Jo kuusi vuotta ennen
Topelius oli tehnyt toisen ulkomaanmatkansa käyden m.m. Saksassa
ja Ranskan pääkaupungissa palaten Köpenhaminan ja Tukholman kautta
rakkaaseen Mainiemeensä. Matka oli ollut hyvin virkistävä ja
kehittävä. Niitä moninaisia vaikutteita, joita Topeliuksen
kaikelle inhimilliselle altis mieli oli vastaanottanut, hän
kuvaili pirteissä matkakirjeissään, jotka hän otsakkeella _Itämeren
eteläpuolella_ julkaisi sanomalehdessään. Äsken mainituista
kuolemantapauksista johtuvaa suruansa lievittääkseen ja omaa tähän
aikaan jossain määrin heikennyttä terveyttään parantaakseen Topelius
keväällä 1862 lähti kolmannelle ulkomaanmatkalleen oleskellen
alkukesästä Ruotsissa. Siellä hän jatkoi matkaansa Köpenhaminan
kautta Lontooseen ja kertoo sitten julkaisemissaan Lontoonkirjeissä
matkalla tekemistään kokemuksista ja havainnoista. M.m. hän Englannin
pääkaupungissa parhaillaan toimeenpannun maailmannäyttelyn johdosta
huomauttaa, kuinka tärkeätä olisi, että Suomi, eurooppalaisen
sivistyksen äärimmäinen rajamaa pohjoisessa, olisi kunnollisesti
edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa.
Ruotsissa ollessaan Topelius tietysti oli liittynyt maanmiehiinsä, ja
näiden kesken oli Marstrandissa perustettu pursiklubi, jonka jäsenten
ulkonaisena yhdistimenä oli sinivalkoinen lippu. Seuraavana vuonna
runoilija julkaisi Helsingfors Tidningarissa runonsa _Suomen lippu_,
joka sai virikettä Marstrandinmuistoista, ja vaikka runo ei tahtonut
»sekaantua politiikkaan ja väripolemiikkiin», lausui se kuitenkin
tekijänsä mielipiteen lippukysymyksessä. Siihen aikaan keskusteltiin
näet kiihkeästi omasta lipusta maallemme ja Topelius oli sitä mieltä,
että sininen ja valkoinen olivat Suomen värit. Hän laulaa runossaan
m.m.:
Lyö tuulta, liehu riemuiten
sa, liina Suomen toiveiden.
Ja nouse kunniahan!
Sylistä riennä sataman
värisnä aavan ulapan
sen aaltoin pauhinahan!
Sun liehuissas
niin Suomestas
maat merten taa
ne viestin saa.
Lyö tuulta, liehu riemuiten
sa, liina sinivalkoinen!
Ajat olivat levottomat ja varottiin sodan puhkeamista Venäjän ja Ranskan
välillä. Snellmankin lausui mielipiteensä lippukysymyksessä ja piti sen
esilleottamista silloisissa oloissa vaarallisena. Hän näyttää kumminkin
katselleen asiata liian synkältä kannalta. Seurauksena oli vain että
kansallistunto sai lisävirikettä ja sangen yleisesti ruvettiin
käyttämään sinivalkoista lippua. Sanoimme aikoja sodanuhan vuoksi
levottomiksi, mutta 1860-luvun alkupuoli antoi, niinkuin jo aikaisemmin
kerrotusta ilmenee, maallemme runsaasti ilonaiheitakin. Itsevaltainen,
sananvapautta ja valtiopäiviä vastustava kreivi Berg, joka oli
riitaantunut ministerivaltiosihteeri Armfeltin kanssa, sai omasta
pyynnöstään virkaeron, uusi valtiovarainpäällikkö järjesti Suomen ja
Venäjän kauppasuhteet ja pani alkuun rahakannan uudistamisen, minkä
hänen seuraajansa J.V. Snellman saattoi loppuun. Käydessään 1863 vuoden
kesänä Suomessa Alexanteri II suostui Snellmanin ehdottamaan kotimaisten
kieltemme käyttämistä koskevaan asetukseen. Se sisälsi, että suomi 20
vuoden kuluessa, ruotsin edelleen pysyessä virallisena kielenä, olisi
katsottava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa kaikessa, mikä koski maan
suomalaista väestöä. Samana kesänä kutsuttiin Suomen valtiosäädyt
kokoontumaan seuraavana syksynä valtiopäiville, ja keisari itse saapui
niiden avajaisiin pitäen kauniin puheen, jossa hän m.m. lausui
kunnioittavansa »niitä perustuslaillis-yksinvaltaisia periaatteita,
joita Suomen kansa kannattaa ja jotka ovat kasvaneet kiinni maan
lakeihin ja laitoksiin». Näillä valtiopäivillä säädyt m.m. myönsivät
varoja kansakoulujen perustamiseen ja rautatieverkon laajentamiseen --
Hämeenlinnan ja Helsingin välinen rataosa oli jo valmis. »Kotitarpeen
poltto» maassa lakkautettiin, hyväksyttiin kuntain itsehallintoa koskeva
laki ja saatiin aikaan painovapauslaki, joka kumminkin pysyi voimassa
vain pari vuotta.
Niinkuin aikaisemmin kerroimme, tapahtui Topeliuksen yksityisessä
elämässä näihin aikoihin se edullinen muutos, että hänet nimitettiin
hakemattansa vakinaiseen Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian
professorinvirkaan. Luonteenomaisella tunnollisuudellaan ja tarmollaan
miehuutensa parhaissa voimissa oleva runoilija antautuu uuden toimensa
tehtäviin, joskaan hänellä ei ollut varsinaisen tiedemiehen kaikkia
edellytyksiä. Topeliuksen historialliset tiedot olivat yhteydessä laajan
maantuntemuksen kanssa, ja aikaisimman yliopistollisen opettajatoimensa
hän alkoikin luennoimalla Suomen maantiedettä. Kuulijakunta oli aluksi
vähälukuinen, johon oli syynä se, että Topelius, niinkuin olemme
kertoneet, oli joutunut sangen yleiseen epäsuosioon 1854 vuoden sodan
johdosta lausumiensa mielipiteiden vuoksi. Mutta tulipa kerran »koko»
käännös, ja jää murtui. Eräs mestarillinen kuvaus Pohjanmaan luonnosta
ja kansasta miellytti niin suuresti kuulijoita, että niitä seuraaville
luennoille tulvi joukoittain, ja vähitellen oppisali alkoi käydä liian
ahtaaksi lukuisalle kuulijakunnalle, johon myöskin kuului naisia. Eräs
Topeliuksen entinen oppilas, professori E.G. Palmén, on huomauttanut,
että Topelius ei pannut pääpainoa vuosilukuihin, päivämääriin, ehkei
aina tärkeihin tosiasioihinkaan, mutta hän näytti kuulijoilleen ja
lukijoilleen suurten aatteiden syntyä ja kasvua sekä kuvasi heille
ihanteiden vaivalloista taistelua, jolla oli suurempi merkitys kuin jos
hän olisi pyhittänyt koko elämänsä erityiskysymysten selvittämiselle.
-- -- Tuntuu kenties monen ammattitutkijan ylpeydelle nöyryyttävältä, että
hänen sitaateilla ja oppineilla muistutuksilla täytetyt tieteelliset
teoksensa, vaikka edustavat vuosikausien uutteraa työtä, eivät anna niin
täydellistä ja mieltä ylentävää kuvaa jostakin ajasta kuin Välskärin
kertomukset, Ljungarsin taru, Suomen herttuatar, Kuninkaan hansikas,
mutta niin se sittenkin on. Nuorten innostuksen juhlahetkiksi
muodostuivat etenkin ne tilaisuudet, joissa Topelius suurin piirtein
kuvaili kokonaista aikakautta tai niitä aatteita, jotka olivat jonkun
historiallisen kehityskauden tai sen vaikuttavien henkilöiden
johtotähtenä. »Tutkijaksi ei kyllä Topeliuksen luentojen kautta
opastunut, mutta muistoja elinajakseen sai tarkka kuulija sekä
vanhuuteen asti leimuavaa innostusta, isänmaanrakkautta, kun rakastettu
opettaja, historioitsija ja runoilija yhtaikaa, loi kuvan muinaisuuden
vaihtelevista tapauksista».
Epäilemättä piili Topeliuksen suuruus historioitsijana ainakin osaksi
siinä, että hän »tunsi ihmiskunnan suuren sydämen sykinnän eri
aikakausina» ja että hän saattoi oppilaansakin sitä tuntemaan. Kuvaava
piirre hänen historiantutkimuksessaan on sekin, että hän hakee _ihmistä_
sankareissansa ja koettaa tunkeutua heidän henkilöönsä päästäkseen
perille heidän tekojensa vaikuttimesta. Tyhjentymätön on hänen
myötätuntonsa kansan pohjakerroksia kohtaan, näitä syviä rivejä kohtaan,
joiden sitkeä, kukistumaton voima kantaa raskaimmat taakat ja saattaa
vihollisen runteleman maan jälleen kukoistamaan mitä hirvittävintenkin
hävitysten jälkeen. Ja ylevän aatteen palvelijat ne historiassakin ovat
hänen sankarinsa; ne, jotka kykenevät voittamaan oman itsensä,
alistumaan yleisen menestyksen hyväksi, ne ja vain ne voivat edistää
kansan ja ihmiskunnan onnea.
Se luottamus ja rakkaus, jota nuoriso oli ruvennut niin runsain määrin
osoittamaan innokkaalle opettajalleen, kasvoi kasvamistaan ja ilmeni
siinäkin, että nuoret usein pyysivät häntä tulkitsemaan niitä tunteita,
jotka sen povessa liikkuivat. Eikä sen miehen puoleen, joka oli
sepittänyt ylevähenkisen ja innostuttavan Ylioppilaslaulun, turhaan
käännyttykään. Niinpä Topelius Vaasan lukiolaisten pyynnöstä kirjoitti
_Vaasan marssin_ pitäen kohtuullisena, että »heillä oli oma laulunsa,
jonka ympärille he voivat kokoontua ikäänkuin kotiseutunsa lipun
ympärille, joka on kehoituksena heille kaikkeen jaloon ja hyvään».
Lähettäessään sydämiä sytyttävän ja reipaspoljentoisen marssinsa Vaasan
lukiolaisille Topelius oli pyytänyt heitä pitämään sitä omanaan ja
laulamaan sitä sukupolvesta sukupolveen maan kunniaksi ja omaksi
ilokseen. Tämä toivomus on jo toteutunut, sillä tätä marssia on
innostunein mielin soitettu ja laulettu lukemattomissa iltamissa ja
juhlissa kautta maan aina sen syntymäajoilta näihin päiviin asti. Yhtä
kuvaava kuin on runoilijan vaatimattomuudelle hänen ilonsa siitä, että
laulu oli, niinkuin hän itse lausuu, saanut mahtavat siivet Collanin
raikkaasta, kauniista ja nuorekkaasta sävelestä, on taaskin se laulussa
lausuttu valoisa ja vankka luottamus, että maan onni ja menestys
riippuvat sen nuorisosta:
Et turvatta sa, Suomi, jää.
On vankka pohjas ranta tää,
ja muuris meidän olla suo,
jot' eivät myrskyt maahan luo.
Pois unteluus,
ja hervakkuus!
Niin onnehen
maan pohjaisen
vie kunto, työ sen poikien.
Verraten lyhyen ajan Topelius oli toiminut koulunopettajana. Mutta
paitsi etevällä yliopistollisella opettajatoimellaan hän tämän
jälkeenkin monella tavalla osoitti, että hän koulua ja kasvatusasioita
harrasti. V. 1864 perustettuun _Helsingin Kasvatusopilliseen
yhdistykseen_ hän liittyi jo alusta ja kuului neljäntoista vuoden
kuluessa sen aikakauskirjan toimitukseen. Hän antautui innolla
kannattamaan niitä uudistuspyrintöjä, jotka puheenalaisella ja
seuraavalla kymmenluvulla on havaittavissa koulun alalla. Hän on jyrkkä
vastustuksen mies, mutta aavistaen, ettei hän yksin voisi murtaa ajassa
vallitsevia ennakkoluuloja hän eräässä mainitussa aikakauskirjassa
julkaisemassaan riitakirjoituksessa epätoivoisena valittaa, että oli
lähtenyt kuljettamaan puulaivaa taisteluun monitooreja vastaan. Hänet
tietysti ensi törmäyksessä ammuttaisiin upoksiin, hän oli vaipuva
pohjaan eikä hän ollut kyennyt ampumaan edes vuotoakaan niihin
pansaroituihin järjestelmiin, joita lukuisilla hevosvoimilla
kuljetettiin eteenpäin ajan valtaväylässä. Vaatimattomana niinkuin
ainakin Topelius ei katsonut tällä alalla olevansa asiantuntija, ja
kuitenkin hänen lausuntonsa osoittavat, että hän oli perehtynyt sekä
Rousseaun, Pestalozzin että Herbartin oppeihin. Hänen lausuntonsa saivat
sitä suuremman kantavuuden, kun niissä tämän lisäksi niin kauniisti
kuvastuivat hänen käsityksensä koulunopettajan toimesta korkeana
elämäntehtävänä ja hänen lämmin rakkautensa lapsiin ja nuorisoon.
Oppikoulumme pahin vika, joka siis kipeimmin kaipasi parannusta, oli
Topeliuksen mielestä siinä, että keskiaikaista perintätapaa noudattaen
yksipuolisesti pidettiin silmällä järjen kehittämistä ja tietojen
kokoamista. Täten kasvatin siveelliset avut, hänen tahto- ja
tunne-elämänsä, jäivät vaille sitä ravintoa, joka niiden luontaiselle
kehitykselle oli välttämätön. Siten koulu vain puolinaisesti täytti
tehtävänsä, jonka päämääränä kumminkin on koko ihmisen kasvattaminen.
Myöntäen älyn kehittämisen suuren tärkeyden Topelius toi pontevasti
esiin, että sen ohella oli kasvatettava lujia, rohkeita luonteita, jotka
oikeudentunnon ja isänmaanrakkauden johtamina pystyivät kieltämään
itsensä ja, jos vaadittiin, vieläpä mieskohtaisestikin puolustamaan
maatansa vaaran hetkellä. Lähtien väitteestä, että kansa, joka ei kykene
puolustamaan itseään, ei myöskään ansaitse elää, Topelius johtuu niin
jyrkkään vaatimukseen kuin että aseharjoitukset oli otettava
poikakoulujen aineisiin. Hän pelkää, eikä syyttä, että isänmaanrakkaus,
uhrautuvaisuus ja muut tällaiset käsitteet jäävät oppilaille tyhjiksi ja
sisällyksettömiksi, ellei heitä johdeta likeiseen kosketukseen elävän
elämän, kansansa ja maansa kanssa. Nuoriso oli saatettava kansan- ja
luonnonelämän yhteyteen jalkamatkojen sekä loma-aikoina toimeenpantujen
vene- ja muiden retkien avulla. Nuorten tuli ottaa osaa maalaistöihin,
kansanjuhliin j.n.e. Tyttökouluissa on entisten aineiden lisäksi
opetettava lasten- ja sairashoitoa, muuten tytöt eivät saisi selvää
käsitystä velvollisuuksistaan ihmiskuntaa kohtaan.