varjo_ esittävät Kaarle XII:n verisen sankariuran, jonka harhaileviin
polkuihin välskäri entisellä taidollaan yhdistää Bertelsköld- ja
Larsson-sukujen elämänvaiheet. Kuninkaan salaperäisillä kirjaimilla
_R.R.R_. varustettu sormus joutui Bernhardin pojalle Torstenille, joka
pääsi Kaarle XII:n kansliaan. Torstenin menetettyä sormuksen se joutui
hänen tyttärensä Ebban välityksellä herttuatar Hedvig Sofialle ja
häneltä Kaarle XII:lle, jonka sen luultiin tekevän »kovaksi» jommoinen
Kustaa Aadolfkin oli ollut. Hän hukkasi sen, mutta se joutui myöhemmin
hänelle takaisin. Kuninkaan jättiläismäisen, uskollisen asetoverin ja
henkivartian Kaarle Kustaa Bertelsköldin urhoollisilla seikkailuilla on
laaja sija näissä kertomuksissa. Paettuaan Venäjältä hän palasi
kotimaahansa ja johti täällä pientä vapaaehtoista joukkoa. Maassa raivoo
tähän aikaan rutto, joka tappaa yksistään Helsingissä toista tuhatta
henkeä, muutamissa pitäjissä enemmän kuin puolet asukkaista, Ruotsissa
100,000 henkeä. -- Isonkyrön onnettoman tappelun jälkeen oli koko Suomi
venäläisten vallassa. Bertelsköld ratsastaa Merenkurkun yli, saapuu
Ruotsiin ja pyytää apua Suomelle kuninkaan kansliapresidentiltä Arvid
Hornilta, joka kumminkaan ei voi auttaa.
Hirvittävä on kuvaus m.m. siitä ajasta Suomessa, joka oli 1714 vuoden ja
Uudenkaupungin rauhan välillä, vaikeimmasta, minkä maa koskaan oli
elänyt. Me tapaamme Kustaan taas Suomessa, jossa hänen nuoruutensa
rakastettu, suloinen Eeva Rhenfelt, joka on pukeutunut miehen
vaatteisiin voidakseen seurata sankariaan kuolemaan, tapaa hänet majuri
Fieandtin kanssa Kajaanin linnaa puolustamassa. Se oli Suomen viimeinen
taistelu Isonvihan aikana ja päättyi linnan antautumiseen. Kustaa ja
Eeva joutuivat vankeuteen Turun linnaan, menivät naimisiin ja saivat
pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarle Vihtori. Paettuaan vankeudesta he
menivät Ruotsiin. Kelpo karoliini kaatui tuhansien toverien kera
hirvittävän pakkasen ja lumimyrskyn raivotessa Norjan tuntureilla. »Hän
oli kullankirkkaan kunnian ritari, jolle kuningas ja isänmaa oli kaikki,
oma itse -- ei mitään.»
Joskaan ei yhtä tärisyttäviä ja suuria historiallisia tapauksia kuin
edelliset, niin ainakin yhtä jännittäviä sisällisiä taisteluja ja yhtä
selväpiirteisiä ja mielenkiintoa herättäviä luonteita ja yhtä myrskyäviä
intohimoja ilmenee neljännen jakson kertomuksissa _Erämaiden kevät,
Porvarikuningas, Vaasan kuningatar, Vapaa-ajattelija_ y.m.
Suuren Pohjan sodan päättävä Uudenkaupungin rauha täytti kaikkien mielen
ilolla. Taas voitiin hengittää vapaasti, koetettiin unhoittaa sodan
kauhut ja sen tuottamat suunnattomat vauriot sekä niitä parhaan mukaan
parannella. Ruotsissa oli kuninkaalla valtaa vain nimeksi, sillä
todellinen valta oli puolueiden, valtiosäätyjen ja valtaneuvosten
käsissä. Arvid Hornin olkapäillä valtaan kiivennyt Torsten Bertelsköld,
ovela valtiomies, »jonka koko politiikka oli uskottomuutta, koko elämä
valan rikkomista», oli nyt kaikkivaltias. Hän on päässyt valtansa
kukkulalle, valtakunnan kruunu näyttää jo olevan hänen ulottuvillaan,
mutta samalla hän jo on joutunut perikatonsa partaalle. Hän menettää
taikakalunsa, kuninkaan sormuksen, tulee sokeaksi ja mielipuoleksi.
Hänen veljenpoikansa, jo mainittu Kaarle Vihtori, rakastuu
porvarikuninkaan, valtiopäivämies Lauri Larssonin nuorimpaan tyttäreen
Esteriin. Näiden lemmentarina täyttää suuren osan kertomusta
_Porvarikuningas_. Esterin isä ei suostu nuorten avioliittoon, eiväthän
tuli ja vesi sovi yhteen. Myssyjen päällikkönä Lauri oli Ruotsissa
taistellut saadakseen tapulioikeuden pohjois-Suomen kaupungeille, mutta
joutunut alakynteen. Tästä ja suurista taloudellisista tappioista
huolimatta porvarikuningas raudanlujana ja taipumattomana taisteli kovaa
kohtaloaan vastaan. Vaikuttavimpia kohtia rauhan ajan tapauksia
kuvaavissa kertomuksissa on se syntymäpäivänvietto, minkä samainen
86-vuotias patriarkka, joka lannistumattomalla lujuudella vielä kerran
on kohonnut paikkakuntansa ensimäiseksi kauppamieheksi, panee toimeen
samana päivänä, jona Suomeen saapunut »maan isä» Aadolf Fredrik tulee
Pohjanmaalle. Paljon on monumentaalista suuruutta tuossa valkohapsisessa
kantaisässä, joka 80 sukulaisensa ympäröimänä, köyryselkäisenä istuu
kunniasijallaan jykevä keppi kädessään. Ja mahtava on se puhe, jonka
viiden kuninkaan aikana elänyt vanhus pitää, mieleen koskevin värein
kuvaten maansa ja omaa vaihtelevaa elämäänsä. Hän sopii riitaveljensä,
veljenpoikansa Pennan kanssa, ja vahvistukseksi hän kihlaa hänelle
väkisin Ester-tyttärensä, jota, niinkuin mainittiin, kuninkaan ajutantti
Kaarle Vihtori rakastaa.
Vasta sitten kun kuninkaan sormus, jonka Larsson on heittänyt mereen,
ihmeellisten sattumain kautta joutuu uudestaan hänen käsiinsä, murtuu
vihdoin tuon rautaisen miehen tahto. Hän suostuu tyttärensä ja Kaarle
Vihtorin liittoon.
_Vapaa-ajattelijassa_ Kaarle Vihtorin ja Esterin oppinut poika,
joka »ei uskonut virsikirjaan eikä katkismukseen, ei paholaiseen
eikä hänen isoäitiinsä», oli ottanut erään toverinsa puolesta
väitelläkseen »jumalankieltäjiä vastaan». Hän tekee juhlallisessa
väittelytilaisuudessa läsnäolevat oppilaat, professorit ja heidän
mielipiteensä kuulumattoman pilkan esineeksi, josta seuraa suuri
häpeänhälinä ja hänen karkoittamisensa yliopistosta. Kertomuksessa
esiintyy vielä porvarikuninkaan poika Lauri Larsson nuorempi, joka on
perinyt isänsä jo saituuteen vivahtavan säästäväisyyden, mutta joka
pojassa oli kehittynyt kaiken muun karkoittavaksi kullanjanoksi.
Hän lyöttäytyi salaperäisen Martti tohtorin seuraan, joka on sekä
»elämän-» että »kultatinktuurin» onnellinen omistaja sekä ammatiltaan
kullanvalmistaja. Panttaapa hän viimein sielunsa »viisaalle» tohtorille
saadakseen kultaa. Larsson oli 20 vuotta aikaisemmin varastamalla saanut
kuninkaan sormuksen, ja kun hän yhä vain vaati enemmän kultaa
tohtorilta, tahtoo tämä korvaukseksi sormuksen. Silloin syntyy heidän
kesken painiskelu, sormus putoo lattialle, josta se löytyy ja joutuu
markiisitar Herminie Egmontille ja häneltä Kustaa III:lle. Tohtori ja
Larsson menettävät molemmat lopulta järkensä joutuen Danvikenin
mielisairaalaan, missä Kustaa III tapaa valkotukkaisen Larssonin
punnitsemassa halkoja, joita hän luulee 24 karaatin kultatangoiksi.
Ylempänä huomautimme jo sommittelun hajallisuutta, yhtenäisyyden
puutetta, kun näet puheenalainen teos on kokoonpantu kertomuksista,
joilla ei ole kiinteätä sisällistä yhteyttä. Toinen seikka, joka
vähentää sen taiteellista arvoa, on, että tapaukset ja luonteet eivät
kehity luonnollisesti syyn ja seurauksen lakia noudattaen, vaan
runoilija antaa niiden johdon taikakapineen, kuparisormuksen, avulla
hämärille luonnonvoimille alttiiksi. Sokea sattuma eikä järkevä ajatus
johtaa ihmisten kohtaloita. Mutta samassa kuin nämät eivät toimi
vapaasti, omien yksilöllisten edellytystensä mukaan ja omalla
vastuullaan, he myös lakkaavat olemasta mieltäkiinnittäviä, he muuttuvat
ikäänkuin nuorasta vedettäviksi nukeiksi, joiden täytyy tanssia vetäjän
s.o. tekijän tahdon mukaan. Niin ilot kuin kärsimyksetkin, niin voitot
kuin tappiot, jotka eivät johdu sisällisistä syistä, vaan salaperäisen
ulkonaisen voiman tuottamuksesta, jättävät meidät kylmiksi. Toisaalta
voidaan välskäriä puolustaa sillä että hänen sankariensa, niinkuin esim.
Bertelin, satumainen menestys teki heidät ylimielisiksi ja uhkarohkeiksi
ja että he siten ilman sormustakin ja valansa rikkojina siis itse
valmistivat perikatonsa. Toisin sanoen Topelius tahtoo tällä sormuksella
vertauskuvallisesti esittää, miten ihminen, joka antautuu intohimojensa,
sokean itsekkäisyyden ja hillittömän kunnianhimon valtaan, ehdottomasti
joutuu perikatoon. Toiseksi taikausko oli hyvin juurtunut kuvatun ajan
käsitystapaan, ja se siis suuressa määrin saattoi vaikuttaa henkilöiden
kohtalon kehitykseen. Luonteenkuvausta ei ole pidetty Topeliuksen
vahvana puolena. Noudattaen vanhentunutta maneeria hän usein sen lisäksi
maalaa eräät sankarinsa liian mustiksi, roistoiksi, niinkuin esim. pater
Hieronymuksen ja Torsten Bertelsköldin, toiset taas, etenkin naiset,
valon enkeleiksi, joissa ei ole vähintäkään tahraa.
Ja kuitenkin kaikitenkin! Mikä aarre ovatkaan meille nämä Välskärin
kertomukset! Emme suinkaan liioittele sanoessamme, että ne ovat
Topeliuksen kuuluisuuden vankimpia pylväitä. Mikä suunnaton merkitys
tällä teoksella olikaan meille aikana, jolloin historiamme vielä oli
niin vähän tunnettu, aikana, jolloin Suomi »ilman Runebergia ja
Kalevalaa laajoille piireille tuskin oli muuta kuin maantieteellinen
käsite». Historia oli useimmille suljettu kirja. Topelius on näillä
kertomuksillaan, joissa niin usein tunnemme oman kansamme kiihkeintä
sydämensykintää, todistanut sekä sen että oma historiamme on täynnä
suuremmoisia, jännittäviä tapahtumia, ja luonteita, joista voimme saada
paljon oppia elämää varten, että myöskin, kuinka historian puinen kehys
runouden avulla saattaa ruveta työntämään vihreitä vesoja, vieläpä
tuoksuvia kukkasia ja ihania hedelmiäkin. Sattuvasti lausuu Eliel Vest
elämäkerrassaan: Nämä kertomukset, joita lukivat ylhäiset ja alhaiset,
vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, saartoivat entisyyden urhotyöt ja
kärsimykset, kokemukset ja toiveet syvälle kansakunnan tietoisuuteen --
runotar sai aikaan, mitä kaikki opetus, kaikki tieteellinen kirjailu
eivät koskaan yksinään olisi aikaan saaneet; se opetti kansaa tuntemaan
omaa itseään. -- -- -- Välskärin kertomuksista tuli ase ajan
herätystyössä, sen kansallisuustietoisuuden kohottamisessa ja
levittämisessä, jota 1830- ja 1840-luvun parhaat henget olivat tunteneet
itsessään ja jonka hyväksi he olivat taistelleet.
Sekä yleisö että arvostelijat vastaanottivat Välskärin kertomukset
suurella ilolla ja innostuksella, Helsingfors Tidningarin tilaajamäärä
kasvoi niiden johdosta tuntuvasti ja sittenkuin eri jaksot olivat
ilmestyneet kirjan muodossa, huomattiin pian uusien painoksien
tarpeellisuus.
* * * * *
Jo aikaisemmin olemme maininneet, kuinka vilkkaasti Topelius harrasti
näytelmätaidetta, kuin myöskin että hän dramatisoi ensimäisen
novellinsa. Siten syntyi kolminäytöksinen _Viidenkymmenen vuoden
kuluttua_ niminen näytelmä. Eversti Kustaa Drakenhjelm ja kuningattaren
hovineiti, 17-vuotias Ebba Reutercrona rakastuvat toisiinsa v. 1788
Hagan huvilinnassa toimeenpannuissa naamiaisissa. Kun parooni Kustaan
sodan puhkeamisen vuoksi täytyy matkustaa Suomessa olevaan
rykmenttiinsä, sai hän Ebban suostumaan siihen, että heidät vihittiin
vielä samana iltana. Se tapahtui erään vääpelin ja Ebban kamarineidin
Lisetten ollessa vieraina miehinä. Tämän jälkeen parooni matkustaa
Suomeen.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin tapaamme 78-vuotisen Maunu Drakenhjelmin,
everstin veljen, joka myöskin oli nuorena rakastunut Ebbaan, Rautakylän
vanhalla rälssitilalla, missä hän asuu iäkkään emännöitsijänsä Lisette
Hallströmin ja tämän pojan Sebastianin kanssa. Lisette on sama nainen,
joka alussa esiintyi Ebban kamarineitinä ja vihkimisen todistajana. Hän
on ainoa enää elossa oleva henkilö, joka voisi todistaa, että Ebba
todella oli vihitty eversti Drakenhjelmiin. Mutta Maunu parooni on
ostanut hänen vaitiolonsa ja siten riistänyt veljensä leskeltä
Rautakylän, joka oli kuulunut everstille. Viimeksi mainittu oli yhtenä
Anjalanliiton johtajista vain 4 vuoden avioliiton jälkeen vangittu ja
viimein viety mestauslavalle. Vanha, jotenkin rappiolle joutunut Maunu
parooni näyttää olevan milteipä kokonaan Lisetten ja hänen poikansa
vallassa. Nämä ovat taivuttaneet hänet antamaan kaiken omaisuutensa
heille, toistavat toistamistaan, että everstin vihkinyt pappi oli ollut
valepukuinen rakuuna ja että vihkimätodistus on hukkunut. Vihdoin he
saavat paroonin ottamaan kuulutuksen itselleen ja Lisettelle sekä
Sebastianin lapsekseen oikeana vapaaherra Drakenhjelminä.
Kun sitten eräänä päivänä rouva Hjelm, entinen neiti Reutercrona,
tyttärentyttärensä Lottenin kanssa rajuilman yllättämänä hakee suojaa
Rautakylässä, ottaa parooni vanhan maailmanmiehen tavoin heidät
kohteliaasti vastaan, mutta Lisette kohtelee vieraita hyvin kylmästi.
Nämät viettävät yönsä everstin ja hänen puolisonsa entisessä
makuuhuoneessa. Lisette on asettanut pöytään voileipää ja suklaatia,
jonka hän on myrkyttänyt. Hän luulee myrkyttämällä vieraansa
vapautuvansa niistä ainoista henkilöistä, jotka voivat estää häntä
pääsemästä Rautakylän omistajaksi. Vanha rouva nukahtaa maistettuaan
suklaatia, ja hänen nukkuessaan Lotten löytää seinässä olevasta
salakaapista äitinsä vanhempien vihkimätodistuksen. Samassa Lisette ja
Sebastian tulevat huoneeseen, ja kun vieraat eivät olekaan kuolleet,
niin he aikovat kuristaa heidät. Sebastianin jalommat vaistot pääsevät
kuitenkin lopulta voitolle. Hän ei suostu murhaamaan vanhaa rouvaa eikä
Lottenia, jolta hän saa vihkimätodistuksen.
Viimeisessä näytöksessä vanhan paroonin omatunto vihdoin herää. Hän
huomaa, miten kavala Lisette, joka viimein vielä oli koettanut myrkyttää
hänetkin, oli ollut. Hän havaitsee myös vääryydellä riistäneensä
kälyltään hänen omaisuutensa, pyytää häneltä anteeksi ja tekee hänet
ainoaksi perillisekseen. Sebastian kiroo äitinsä ja vanha parooni kuolee
hourekohtaukseen.
Kappaleella oli hyvä menestys, mikä olikin luonnollista, koska se
sattuvasti kuvaa omaa elämäämme ja omaa aikaamme sekä tekijälleen
ominaista, valoisaa uskoa ihmisen parempain tunteiden voittoon
taistelussa alhaisia intohimoja vastaan. Sen elinvoimaa ja sen kykyä
herättää mielenkiintoa todistaa sekin, että se vieläkin kuuluu
teatteriemme jokavuotisiin ohjelmistoihin.
Fr. Pacius oli kerran pyytänyt Topeliukselta oopperatekstiä, ja
runoilija sepitti, perustaen esityksensä vanhaan kronikkaan, hilpeän
kolminäytöksisen oopperansa _Kaarle kuninkaan metsästys_. Se käsittelee
16-vuotiaan Kaarle XI:n, hänen äitinsä Hedvig Eleonoran, hänen
»kuvernöörinsä» Hornin y.m. hovikunnan oleskelua 1671 vuoden syksynä
Ahvenanmaalla, missä nuori kuningas huvittelee hirvenmetsästyksellä.
Siitä rangaistuksesta, jonka alainen eräs nuori hylkeenampuja olisi
ollut, syystä että oli kaatanut hirven, jonka nuori kuningas oli aikonut
ampua, pelastaa hänet hänen morsiamensa Leonora. Johan Gyllenstjernan
yritys ottaa haltuunsa kuningas viedäkseen hänet Tukholmaan, missä hän
pelastuisi »naisten vallasta ja koulujen vitsasta» s.o. julistettaisiin
täysi-ikäiseksi ja itse ottaisi hallituksen käsiinsä, ei onnistunut, ja
Leonora se taaskin voittaa Gyllenstjernan viekkaudellaan tehden hänen
tuumansa tyhjiksi. Kuningas sallii tyttösen korvaukseksi kaikista hänen
tekemistään palveluksista yhtyä sulhaseensa ja lahjoittaa hänelle vielä
parhaan talon Ahvenanmaalla. Gyllenstjernan lähettiläistä kuninkaan
vapauttaneet reippaat Ahvenanmaan miehet saavat veronvapauden 10
vuodeksi, ja Gyllenstjerna armahdetaan kuolemanrangaistuksesta, joka
lievennetään maastakarkoitukseksi.
Tässä oopperassa on lapsellisen satuseikkailun viehkeä sävy. Monet sen
rakkaista, raikassävelisistä lauluista ovat vuosikymmenien kuluessa
juurtuneet sydämiimme, niinkuin reipas myrskyaaria »Sen kurjaks mieheks
sanon vaan», sievonen tanssileikki »Ja tahdotteko tietää ja tarkoin
ymmärtää», ja ennen muita iki-ihana soinnukas ballaadi »Ja meren nuori
neito hän kesäiltan' käy», kolmannen näytöksen alussa oleva pirteä
markkinakuoro y.m. Minkä ihmeellisen, lumoavan kaiun Topelius onkaan
vuodattanut säkeihinsä, joissa on »musiikkia jo sanoissa, poljennossa ja
koko säerakennuksessa!» Syystä ovat arvostelijat ihailleet sitä
liikuttavaa kotitunnetta ja lämmintä isänmaallisuutta, jota tästä
runosta uhkuu ja jotka ominaisuudet ovat tehneet senkin mahtavaksi
välikappaleeksi isänmaallisten aatteiden palveluksessa.
Kaarle kuninkaan metsästys esitettiin ensi kerran maaliskuussa 1852 ja
vastaanotettiin suurella ihastuksella. Pacius oli pitänyt 74 harjoitusta
sitä varten! »Jo ensi sävelistä», kertoo Anders Ramsay, »tunsi
seisovansa omalla pohjalla ja käsitti, että nämä sävelet tulkitsivat
omaa sielunelämäämme -- olivatpa palanen omaa historiaamme». Ensi
näytöksen jälkeen oli jo riemastus yleinen, ja sikäli kuin kappale
edistyi, kasvoi innostus, ja näyttämön ja katsomon välinen ymmärtämys
syventyi yhä. Ja kun mahtava, liikuttava loppusävelmä oli lakannut
soimasta ja säveltäjä myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa huudettiin
esiin liikutettuna ja hämillään vastaanottamaan laakeriseppeltä, kajahti
äkkiä -- ilman ennakkosopimusta, hetken tunnelman välittömänä ilmauksena
_Maamme_, koko yleisö yhtyi siihen, orkesteri säesti -- se oli
juhlahetki, josta moni sai lämpöä ehkäpä koko elinajakseen.
Samana iltana Seurahuoneella pidetyssä illanvietossa kannettiin
Topeliusta ja Paciusta »kultatuolissa», ja edellinen piti puheen, jossa
hän m.m. lausui, ettei musiikki meillä enää ollut vain muukalainen, ei
myöskään korukapine huviksi ja ajanvietteeksi -- se oli tullut
kansalliseksi tarpeeksi. Sen tyydyttämiseksi tarvittiin kunnollinen
teatteri, jonka aikaansaamiseksi jo samassa tilaisuudessa merkittiinkin
lähes 6,000 hopearuplaa. Puheenalainen ooppera, esitettiin samana
keväänä yhdeksän kertaa täpötäydelle huoneelle. Mutta ajan valonaroille
vallanpitäjille, m.m. finanssipäällikkö L.C. v. Haartmanille, kaikki
tämä oli perin vastenmielistä. Hän piti oopperan aikaansaamaa
isänmaallista innostusta valtiollisesti vaarallisena, se voisi herättää
Ruotsinajan kaipuuta ja saada yleisön unhoittamaan senaikaisen
hallituksen maallemme osoittamat hyvättyöt!
Topeliuksen etevin historiallinen kappale on v. 1853 ilmestynyt
5-näytöksinen, ylevähenkinen murhenäytelmä _Regina von Emmeritz_ jonka
aine on osaksi lainattu Välskärin kertomuksista ja jonka toiminta
tapahtuu Frankenissa olevassa Emmeritzin linnassa v. 1631.
Voitettuaan Breitenfeldin luona ruotsalaiset olivat valloittaneet
Emmeritzin linnan, johon Kustaa Aadolf ratsasti joukkojensa etupäässä ja
miekka ojossa. Regina, Emmeritzin ruhtinaan 16-vuotias tytär, on
Frankenin jesuiittain päämiehen Hieronymuksen kiihoittamana valalla
vannonut surmaavansa kuninkaan »Jumalan kunniaksi ja kristikunnan
onneksi». Mutta yksi ainoa katse jalon kuninkaan silmistä on lumonnut
hänet, hän ei voikaan suorittaa »kostoa», vaan heittää tikarin
Hieronymukselle. Uskonkiihkoinen jesuiitta ei kumminkaan päästä uhriaan,
vaan taivuttaa hänet käännyttämään Kustaa Aadolfin katolinoppiin. Regina
ilmestyykin kuninkaan Emmeritzin linnassa olevaan vastaanottohuoneeseen
ja heittäytyen hänen jalkainsa juureen hän rukoilee kuningasta luopumaan
uskostaan sekä omistamaan katolisen opin. Intomielinen tyttö ei ole
vielä ennättänyt poistua, kun pater Hieronymus keksitään vuodekomeron
esiripun takaa. Hänkin pyytää kuningasta kääntymään. Mutta kun tämä
huomaa munkin kädessä tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva,
niin hän julmistuu, uhkaa musertaa Rooman ja hävittää katolinopin sekä
heitättää Reginan ja Hieronymuksen vankeuteen.
Jalomielinen kuningas vapauttaa kumminkin myöhemmin Reginan. Kuultuaan
että kuningas on joutunut hengenvaaraan Regina kiiruhtaa ruotsalaisten
luo ja kehoittaa heitä vapauttamaan kuninkaansa. Bertelin onnistuukin
päästä avuksi Kustaa Aadolfille, joka Stolzenfelsissä oli taistellut 70
miehen kanssa 2,000 vastaan, mutta kahakassa viimein suistunut hevosensa
selästä ja joutunut vangiksi. Menestyksestään ja voitosta riemuiten,
mutta verta vuotavana Reginakin palaa taistelusta pelastettuaan
kuninkaan hengen. Ruhtinas antaa tyttärelleen anteeksi, mitä tämä on
rikkonut, ja siunaa hänet. Mutta nyt Reginan voimatkin ovat loppuneet.
Hän kuolee ja sanoo kuolevansa Kustaa Aadolfin tähden, jota hän
rakastaa. Hän pyytää kuningasta »voittamaan ja olemaan suuri, olemaan
kostamatta, pyytää häntä sovittamaan omiatuntoja, ei niitä kukistamaan».
Sotilaat tekevät kunniaa Reginan kuolleen ruumiin ääressä, jonka yli
ruhtinas ja kuningas ojentavat toisilleen kätensä.
Helppo on huomata, miten Topeliuksen sankarit tässä, niinkuin yleensä
hänen runoudessaan, esiintyvät aatteiden palvelijoina. Ihmisoikeutta ja
ihmishenkiä syvästi kunnioittava Kustaa Aadolf edustaa rauhan ja
sopusoinnun jaloja aatteita, Hieronymus mitä hillittömintä, sokeinta
uskonvimmaa. Ja näiden kahden niin erilaisen henkilön vaikutuksen
alaiseksi Regina joutuu. Tämä johtaa hänet siihen ankaraan ristiriitaan,
joka on näytelmän ytimenä ja joka vähitellen riuduttaa hänen voimansa ja
tuottaa hänelle kuoleman. Hartaana katolilaisena hän on vannonut
Hieronymukselle surmaavansa uskonsa vihollisen, -- vaikkakin se seikka,
että Jumalan äiti voi »käskeä rikosta», murhaa, saattaakin hänen
turmeltumattoman mielensä myllerryksiin -- ja kun yritys ei onnistu, hän
lupaa käännyttää kuninkaan »oikeaan» uskoon. Mutta Kustaa Aadolfin
suuret ominaisuudet vaikuttavat vastustamattomalla voimalla nuoreen
tyttöön, hän on jo rakastunut mieheen, jota hänen pitäisi vihata, ja
valansakin hän on rikkonut. Tämän ristiriidan aiheuttama sisäinen
taistelu on niin kova, että se lopulta murtaa hänen voimansa ja
hämmentää hänen järkensä, niin että hän luulee olevansa Judith.
Lempeämielinen rippi-isä Helmbold, jolle hän on tunnustanut rikoksensa,
vapauttaa hänet kaikesta syyllisyydestä. Varjot hälvenevät, hänen
rikkirevitty sielunsa saa rauhaa ja hän tahtoo elää ... kuollakseen.
Panemalla oman henkensä alttiiksi hän pelastaa ihannoidun sankarinsa ja
kuolee saatuaan uskoa hänelle ihmisyyden suurinten aatteiden
toteuttamisen. Regina on siis mitä hartain aatteiden palvelija, samalla
kuin hänen aitoinhimilliset, mitä syvintä myötätuntoa herättävät
kärsimyksensä, hänen ankarat sieluntaistelunsa tekevät hänet kappaleen
pääsankarina kauttaaltaan traagilliseksi.
Kappaleen osaksi tullut arvostelu ei ollut niin suotuisa kuin edellisten
teosten. Samalla kuin sen muodollisia ansioita ylistetään, moititaan
m.m. sitä, että liian lukuisa joukko episoodeja, syrjäkohtauksia, jotka
eivät riipu päätoiminnasta, on kokonaisuutta särkemässä ja vaikutelmaa
heikontamassa. Kustaa Aadolfia pidetään erinomaisesti piirrettynä,
Reginaa heikompana. Yksilöittämistä pidetään melkoista syvempänä ja
rikkaampana kuin esikoisnäytelmässä ja ennen kaikkea: »toiminnan aihe,
sen kehitys, sen loppukohta eivät putkahda esiin ulkonaisten
olosuhteiden vaikutuksesta -- ne kasvavat esiin miltei yksinomaan
persoonallisuuden omasta sydämestä.» -- Se menestys, mikä Regina von
Emmeritzillä oli näyttämöllä -- sitä näyteltiin yhden kuukauden kuluessa
seitsemän kertaa, joista kolme kertaa korotetuilla hinnoilla -- osoittaa
jo sekin, että suuren runoilijan niin kauniilla tavalla esiintuomat
aatteet herättivät vilkasta vastakaikua jo hänen aikalaisissaankin.
Niinkuin aikaisemmin esitetystä käynee ilmi, oli 1850-luvun myöhempi
viisivuotiskausi edelliseen verrattuna melkoisesti valoisampi. Edistystä
oli huomattavissa usealla, niinkuin esim. taloudellisella alalla,
kansalla alkoi jo sanomalehtien välityksellä olla vaikutusta hallituksen
päätöksiin, ripeätä toimintaa oli havaittavissa monella taholla
todistaen, että kansallinen herätystyö ei ollut jäänyt hedelmättömäksi.
Niinpä virisi m.m. kysymys oman talon hankkimisesta »maan toivolle»,
Suomen ylioppilaille. Palavalla innolla ja uhrautuvaisuudella koottiin
rakennettavaa ylioppilastaloa varten varoja kaikkialta maasta. Se
tapahtui kirjallisten iltamien, arpajaisten, konserttien ja
seuranäytelmien avulla. Erästä tällaista seuranäytelmää varten Topelius
kirjoitti kaksinäytöksisen _Saaristoseikkailu_ nimisen pikku
huvinäytelmänsä, jota pääkaupungin hienosto näytteli, niinkuin
aikaisemmin oli ollut Kaarle kuninkaan metsästyksenkin laita.
Vähäpätöinen tilapäiskappale, jossa kerrotaan herttua Aadolf Fredrikin
ja hänen ystävänsä, parooni Sporren seikkailuista Helsingin saaristossa
v. 1767, esiintyy vaatimattomana, mutta miellyttää vieläkin reippaalla
iloisuudellaan ja lauluillaan sen lisäksi, että sekin lämpimällä
isänmaallisuudellaan vaikuttaa vapauttavasti ja kohottavasti.