seppona, piirrän tähän vain kolme riviä hänen ihanasta sadustaan _Kirkon
kellot_: Hän oli kuin tyyni vesi, jonka kirkas syvyys kuvastaa taivaan
aurinkoa ja yön tähtiä ja aina povessaan kantaa kuvaa korkeuden
äärettömästä ihanuudesta. Topelius kuvasi lapsimaailmaa niin sattuvasti,
niin verrattoman kauniisti siitä syystä, että hän itse oli tuollainen
tyyni vesi.
* * * * *
Topeliuksen lausunnot länsivaltain sodasta olivat tuottaneet hänelle
paljon ikävyyksiä, mutta todelliset ystävät, niinkuin Cygnæus, Snellman
ja Runeberg, pysyivät hänelle uskollisina. Sekoittamatonta iloa tuotti
hänelle niinikään onnellinen perhe-elämä ja entiseen tapaan jatketut
hauskat kesänvietot kotiseudulla. Topelius oli niitä onnellisia, joiden
elämään mitä hellin, alttiiksiantava puolison- ja äidinrakkaus kauan
loivat himertävää hohdettaan. Pian sen jälkeen kuin Topelius oli
nimitetty professoriksi, hän perusti kesäkodin, jossa hän vietti
suvilomansa kahden kymmenen vuoden aikana. Se sijaitsi Alörn nimisellä
saarella Uudenkaarlepyyn saaristossa, josta Topelius raatimies K.J.
Collanderilta oli ostanut vaatimattoman, punaiseksi maalatun,
tupatyyliin rakennetun huvilan. Siinä oli vain muutamia neliruutuisilla
ikkunoilla varustettuja huoneita ja avonainen kuistikko. Se sijaitsi
likellä Lapuanjoen suuta noin neljän kilometrin päässä rakkaasta
lapsuudenkodista. Sen ympärillä hymyili saaristomaisema viehkeimmässä
ihanuudessaan: havumetsää, pihlajia ja valkopintaisia riippakoivuja,
siintäviä, leppoisasti väreileviä salmia ja meren selkiä. Kuinka usein
loikaan runoilija _Mainiemen_ matalasta ullakkokamarista, missä niin
monta hänen kauniimmista, runoistaan sepitettiin, haaveksivan
kaukokatseensa Pohjanlahden aavoille ulapoille huolestuneena
tiedustellen ja tutkien maansa tulevaa kohtaloa!
Topeliuksella oli täällä erinomaiset kalavedet. Se into, jolla hän jo
lapsena oli antautunut kalastukseen, ei ollut laimennut. Hän harjoitti
sitä nyt vain järkiperäisemmin ja hankki vähitellen tällä alalla taidon
ja kokemuksen, jotka hämmästyttivät ammattimiehiäkin. Hän teki ahkeraan
vedenkorkeus-, tuuli- ja ilmahuomioita ja otti selkoa luodoista,
kareista ja kalahaudoista siten saaden tietää, missä paikoissa kalat
minkinlaisen ilman vallitessa oleskelivat ja olivat pyydettävissä.
Topeliuksen »kalaonni» olikin hämmästyttävä, toisin sanoen hänen
asianmukainen ja järkiperäinen kalastamistapansa vei hyviin tuloksiin.
Hän sai paljon kaloja, joskus silloinkin, kun ikänsä samoilla vesillä
liikkuneet ammattikalastajat palasivat milteipä tyhjin käsin kotiinsa.
Ja niinpä kansa, joka oli kuullut, että professorin kirjoissa oli niin
paljon kummitusjuttuja, luuli, että hän osasi lumota kalatkin! Seuranaan
Topeliuksella näillä retkillään oli vaimonsa, jolla silloin oli jokin
käsityö mukanaan. Usein runoilija kalanpyydyksiään hoitaessaankin
hyräili mielilaulujaan, syntyipä joskus jonkun uuden laulun sävel ja
sanat yhtaikaa. Niin on laita ennen mainitun Sylvian ensimäisen laulun
»Ken, sävel kiitävä kirkas, sa?»
V. 1854 syntyi Topeliuksen kolmas lapsi, tytär _Toini Matilda_,
sittemmin tunnettu kuvakirjatekstien ja erään satukokoelman
kirjoittajana ja erään lastenlehden julkaisijana. Seuraavana vuonna
syntyi tytär _Eeva Maria_, joka sittemmin joutui naimisiin maalari
A. Acken kanssa. Tämän vuoden syksyllä Topelius palasi yksin Helsinkiin,
äiti ja lapset asuivat syyslukukauden Kuddnäsissä. Runoilijan luona asui
sillaikaa äsken kasvatusopin professoriksi nimitetty Lauri Stenbäck.
Runoilijoiden välit olivat huolimatta mielipiteiden eroavaisuudesta ja
siitä johtuvista väittelyistä ystävälliset, joskaan yhteisymmärrys ei
koskaan ollut täydellinen.
Valtiollinen taivas alkoi näyttää vähän valoisammalta usein mainitun
sodan ja 1855 vuoden maaliskuussa sattuneiden suurten tapahtumain
jälkeen. Uuteen hallitsijaan Aleksanteri II:seen liittyi hyviä toiveita
onnellisemmasta tulevaisuudesta, ja niille näytti antavan vahvaa tukea
se seikka, että maamme johdossa oli semmoisia miehiä kuin valtiosihteeri
Aleksanteri Armfelt, hänen apulaisensa Stjernvall-Walleen ja
uusi sijaiskansleri J.R. Munck. Ajan varjopuoliin kuului että
kenraalikuvernöörinä oli ennen mainittu, rettelöimishaluinen ja
perustuslaillisille muodoille vieras kreivi Berg, joka tosin harrasti
maan aineellisen ja taloudellisen tilan parantamista, mutta m.m.
ankaralla sensuurikiristyksellään suuresti ehkäisi yhteiskuntaelämämme
luonnollista kehitystä. Sanomalehdet, niinpä myös Helsingfors Tidningar
ja sen toimittaja, olivat hänen »maanisällisen» tyytymättömyytensä
alituisena esineenä. Topeliuksen edustama oppiaine, hänen
novellikirjailunsa, josta tuontuostakin oli »vaarallisia» näytteitä
hänen lehdessään -- Välskärin seitsemäs kertomus »Siniset» suututti
siinä m.m. olevan Narvan taistelun kuvauksen takia kreiviä niin, että
hän päätti lakkauttaa lehden -- ja Topeliuksen isänmaallinen toiminta
yleensä oli Bergille hyvin epämieluinen. Muistamme, miten Topelius
mahtavissa isänmaallisissa vertauskuvallisissa runoissaan kireistä
paino-oloista huolimatta sai lausutuksi ne aatteet, jotka kaikista
sortotoimenpiteistä huolimatta synkkinäkin aikoina hänen kansalaisiaan
rohkaisivat ja kannustivat eteenpäin pyrkimään. Kun yliopisto syyskuussa
1856 vietti juhlaa Aleksanteri II:n kahta viikkoa aikaisemmin
tapahtuneen kruunauksen johdosta, lausuttiin juhlassa kauan pannaan
julistettu, mutta kaikkien sydämessä elävä sana _valtiopäivät_, ja
v. 1863 kokoontuivat Suomen säädyt valtiopäiville puolen vuosisadan
loma-ajan kuluttua.
Samana vuonna Topelius nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden
historian ensimäiseksi vakinaiseksi professoriksi. Yliopiston
juhlassa oli lausuttu uuden ajan tunnussanat, mutta nyt alkava
käytännöllisen työn suorittaminen tarvitsi omat elimensä: eduskunnan
ja sanomalehdistön. Topelius ei enää katsonut olevansa pätevä
uuden ajan sanomalehdentoimittajaksi. Olihan hänellä paitsi
luennoimisvelvollisuuttaan lukuisa määrä muita hommia, ja hyvin vaikea
oli saada aikaa tuohon niin rakkaaksi käyneeseen kaunokirjailuun. Niinpä
hän 1860-vuoden lopussa luopui lehtensä toimituksesta. Hän lausuu
lukijoilleen jäähyväissanat, joiden vaatimaton sävy on kuvaava
kirjoittajan herttaiselle luonteelle. Hän ei katso kelvanneensa
tehtäväänsä, vaikka kyllä lukijain määrä vuosi vuodelta onkin kasvanut
»ja hän on nähnyt kreivin ja nuohoojan samalla hartaudella näiltä
palstoilta» etsivän jotakin itselleen. Laaja oli se vastakaiku, jonka
hänen usein oikealla ajalla lausumansa sana saavutti, ja tehokkaasti hän
vaikutti sen kerran lausumansa ajatuksen toteuttamiseksi, että
sivistyksen täytyy tulla kansan omaisuudeksi. Epäilemättä hänen
seuraajansa lehden toimituksessa Aug. Schauman iskee asian ytimeen
lausuessaan m.m., että Topelius oli tehnyt Helsingfors Tidningarin
ylhäisten ja alhaisten kunnioittamaksi ja rakastamaksi ja hankkinut
sille vaikutusvallan, jonka merkitystä ei käy kyllin suureksi
arvioiminen.
* * * * *
On huomautettu, että Topelius ennenkaikkea on lyyrillinen
runoilija ja että lyyrilliset runot uskollisimmin kuvastavat hänen
persoonallisuuttaan ihmisenä ja runoilijana. Mutta hän oli tämän
lisäksi, niinkuin edellä olemme nähneet, harras isänmaanystävä ja jo
nuoruudestaan hyvin innostunut historiaan. Eritoten isänmaan ja Ruotsin
historia ja niiden kunniakkaat muistot kiinnittivät hänen mieltään. Ei
siis ihme, että hän jo verraten aikaisin koetti kykyään myöskin
historiallisten novellien sepittämisessä. Niihin laajoihin
historiallisiin tietoihin, jotka Topelius omisti, yhtyi kansantarinoita
ja suullisia perintämuistoja, ja tätä runsasta ainesta hän vilkkaan
mielikuvituksensa avulla, hehkuvan runoilijainnostuksensa johdattamana
muodosteli ja muokkaili loihtien eteemme aikojen yöstä sarjan mitä
jännittävimpiä tapauksia ja luonteita, joista toiset ovat
kirjaimellisesti todellisia, toiset osaksi tai kokonaan keksittyjä.
Paitsi että nämä kuvaukset aina olivat huvittavia, oli niillä suuri
merkitys senkin vuoksi, että ne perustuen historialliselle pohjalle
melkolailla tutustuttivat aikansa kirjallisesti verraten vähän
sivistynyttä yleisöä menneiden vuosisatojen muistoihin.
Jo v. 1849 Topelius julkaisi sanomalehdessään ensimäisen, _Rautakylän
vanha parooni_ nimisen, novellinsa, joka sittemmin on ilmestynyt
näytelmäkappaleenakin. Mutta vasta seuraavana vuonna Helsingfors
Tidningarissa ilmestyi hänen ensimäinen varsinainen historiallinen
romaaninsa _Suomen herttuatar_. Se käsittelee n.s. »pikku vihan aikoja»
Suomessa. -- Venäläiset olivat skotlantilaisen kenraali Keithin johdolla
useiden kaupunkien ja m.m. Helsingin antautumisen jälkeen marssineet
silloiseen pääkaupunkiin Turkuun. Suomalaiset rykmentit oli lähetetty
kotiin ja tuhansia turkulaisia pakeni Ruotsiin. Pakenijain joukkoon
kuului myös ihmeenihana, 18-vuotias Eeva Merthen, pormestari Merthenin
tytär, jonka vastoin hänen tahtoaan eräs uskollinen palvelijatar oli
kantanut veneeseen. Eeva astuu maihin Laimilla, 2 tunnin matkan päässä
Turusta, mutta venäläinen kaleeri ottaa hänet ja hänen kasvatusveljensä
kiinni Ruissalon läheisyydessä. Hän saa kumminkin olla yötä vanhempainsa
Ruissalossa olevassa kesätuvassa. Seuraavana päivänä Eeva viedään
kenraalin luo, joka pyytää anteeksi, että hänelle ja hänen
kasvatusveljelleen on syntynyt ikävyyksiä kaleerinjohtajan liiallisen
virkainnon vuoksi.
Pormestarin tytär lähetettiin takaisin Turkuun Keithin
kullallasilatuissa, 4-valjakon vetämissä vaunuissa ja 12
henkivartiohusaarin saattamana. Eeva olisi mielellään kieltäytynyt tästä
kunniasta, mutta olisihan ollut vaarallista loukata miestä, jonka
käsissä oli koko maan kohtalo. Sangen yleisesti luultiin, että Suomi
Venäjällä hallitsevan Elisabetin manifestin johdosta tulisi
itsenäiseksi, ja kun Keithin luultiin tulevan »herttuaksi», arveltiin
vaunuissa ajajaa »herttuattareksi». Kun asian oikea laita tuli ilmi,
muuttui aikaisempi ilo suuttumukseksi. Tämähän oli häpeällistä maan
kavaltamista. Eeva oli ollut poissa kotoa kokonaisen vuorokauden ja
palasi voittavan kenraalin vaunuissa. Turun ylhäiset perheet siitä
huolimatta rupesivat seurustelemaan Keithin ja Eeva Merthenin kanssa,
jotka elivät sivupuolisessa avioliitossa, kunnes heidät 13 vuotta
myöhemmin vihittiin Saksassa. Keith oli loistava maailmanmies, jossa
yhtyi avomielisen soturin ja hienosti sivistyneen aatelismiehen parhaat
ominaisuudet. Hänen vaikutusvaltaansa oli mahdoton vastustaa. Eevan
synnynnäinen, yksinkertainen herttaisuus, hänen koruton pukunsa ja
seurustelutapansa hankkivat hänelle pian yhä enemmän ihailijoita, ja
hänen hyvä ja jalo sydämensä, jonka johdattamana hän antautui sangen
laajaan hyväntekeväisyyteen, avaavat lopulta kaikki ovet ja sydämet
kerran niin katkerasti moititulle tytölle. -- Ajan- ja luonteenkuvaukset
ovat sattuvia. Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi lisäämme heti, että
runoilija luomistyössään on noudattanut sitä periaatetta, että hänellä
tosin ei ole ollut oikeutta muuttaa luonteita, vaan kyllä »valaista
niitä vapaasti, sikäli kuin katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi».
Tässä on kumminkin vain »mitalin toinen puoli». Topeliuksen esittämässä
ihannoidussa muodossaan on »herttuatar» runollinen keksintö, joka
taideteoksena saattaa miellyttää, mutta jonka todellisuuteen emme
sinänsä saa uskoa. Ylempänä mainittu vihkiminen ei liene koskaan tullut
aikalaisten tietoon, ja se aikaisempi mielipide, että vihollismielisen
venäläisen kenraalin suhde Eevaan oli häväistys, jopa sellainen, minkä,
niinkuin tekijäkin myöntää, tuskin mikään toinen aikakausi meille olisi
voinut tuottaa, on kyllä oikea. Topelius ei tahtonut, yhtä vähän kuin
Runebergkaan, syventyä ihmissydämen synkimpiin kuiluihin, ja niinpä hän
sekä niihin että historiamme häpeällisimpäänkin aikakauteen on heittänyt
auringonsäteen, joka on lähtöisin hänen omasta kovin synkkiä varjoja
vierovasta elämänkäsityksestään.
»Suomen herttuatar» otettiin vastaan suurella mieltymyksellä, josta on
hyvänä todistuksena se, että Helsingfors Tidningar sen vuoksi sai
enemmän tilaajia kuin koskaan ennen. Kun tämä novelli pian ilmestyi
kirjankin muodossa, oli sen menekki silloisiin oloihin nähden
harvinaisen vilkas.
Mikäli mahdollista vielä etevämpää kertomataitoa Topelius osoittaa
niissä verrattomissa menneen ajan kuvauksissa, jotka hän vv. 1851-1866
julkaisi sanomalehdessään ja sittemmin kirjan muodossa viitenä jaksona
vv. 1853-1867 nimellä »_Välskärin kertomukset_».
Teoksen esipuheessa Topelius esittelee lukijalle välskärinsä _Antti
Bäckin_, joka haavurina otettuaan osaa sekä 1788-1790 vuosien
taisteluihin että sittemmin myös 1808-1809 vuosien sotaan vanhoilla
päivillään elätti itsensä rokotuksella ja kalastuksella. Ukko istui
usein nahkalla päällystetyssä nojatuolissaan vinttikamarissa, jossa
Topelius ikäveljiensä ja vanhempienkin henkilöiden kanssa usein
iltavalkean ääressä sanoo kuunnelleensa laajalti matkustaneen ja
paljonkokeneen miehen kertomuksia. Samoin kuin Runebergilla oli
vänrikkinsä oli siis Topeliuksella välskärinsä. Tämä on niin
ymmärrettävä, että hänen suvussaan oli suullisia perintätietoja,
jotka hän »panee välskärin suuhun». Sen, minkä hän näin kerrottaa
välskärillä, hän on saanut osaksi vanhalta karoliinilta, vaimonsa
isän isoisältä Abraham Lindqvistiltä, joka 105 vuoden ikäisenä kuoli
Uudessakaarlepyyssä ja jonka muistelmat edelleen elivät perheessä, sekä
vaimonsa enolta, niinikään entiseltä soturilta Nikolai Lindqvistiltä,
jolta hän sai mieskohtaisia tiedonantoja. Niinkuin siitä, mitä jo
ennemmin Topeliuksen novellikirjailusta on sanottu, käynee ilmi,
välskäri tämän lisäksi saa kertoa niitä historiallisia tietoja, jotka
Topelius oli hankkinut, paitsi useilta oppineilta ja tutkijoilta,
kirjallisuudesta, kirjastoista ja arkistoista löydetyistä
käsikirjoituksista, vanhoista sukupapereista y.m.
Pitkä, jännittävä ja täynnä satumaisia seikkailuja on se matka, jota nyt
välskärin johdattamana lähdemme taivaltamaan. Se alkaa Breitenfeldin
veriseltä taistelutanterelta ja päättyy vasta, kun Kustaa III sankkojen
ihmisjoukkojen loppumattomien riemuhuutojen kaikuessa luopuu
yksinvaltiudesta. Mikä sarja taisteluja, jotka kuuluvat Ruotsin ja
Suomen jaloimpiin sotamuistoihin, välähtää matkan varrella silmiimme!
Kustaa Aadolfin voittokulku halki Saksan ja hänen sankarikuolemansa
Lützenillä, sitten Kaarle X:n veriset kahakat, Kaarle XI:n rautainen
reduktsioni, Kaarle XII, joka »vuorenkorkuisena ajan kääpiöiden joukossa
yksin kantoi hartioillaan kokonaisen aikakauden, joka kukistui hänen
mukanaan eikä enää ikinä noussut haudastaan», nälänhätä, rutto ja
Isonvihan kuvaamattomat kauhut Suomessa ja siitä huolimatta
taukoamatonta taistelua isänmaan puolesta, vapauden aika Ruotsissa,
jolloin »valtakunta myytiin huutokaupalla enimmän tarjoavalle» ja
viimein »lumoojakuninkaan» aurinkoiset ja samalla niin myrskyiset
päivät. Tällainen on se historiallinen tausta, jota vastaan Topeliuksen
lukuisat sankarit ja sankarittaret, sekä todelliset että keksityt,
kuvastuvat. Täytyy ihmetellä sitä mestaruutta, jolla runoilija on
suurten tapahtumain säikeihin punonut niiden kahden, Perttilän ja
Laurilan suvun elämänvaiheet, joita hän erikoisesti on ottanut
selvittääkseen. Suurta kykyä on tosin kysynyt mukaella romaaniksi
perhekronikan kehykseen vuosisataisia kausia historiastamme, eikä eheää,
sopusuhtaista taideteosta täten ole voinut syntyä. On syntynyt
sukutieteellinen romaani, joka sisältää paremmin tai huonommin
yhteensovitettuja kertomuksia. Teos ei näin ollen tyydytä yhtenäisen
suunnittelun ankaria vaatimuksia. Tämä tietenkään ei estä meitä
ihailemasta yksityisten kertomusten hyviä puolia: niiden jaloja
aatteita, isänmaallisia aiheita ja jännittäviä tapauksia sekä pirteätä
ja usein lennokasta, paikkapaikoin loistavaa, aina huvittavaa
esitystapaa.
Kuinka tenhoova onkaan jo ensimäisen jakson ensimäisessä kertomuksessa
_Kuninkaan sormus_ oleva kuvaus m.m. Kustaa Aadolfin voittoretkestä
Saksassa, hänen Frankfurtissa viettämästään komeasta voitonjuhlasta,
hänen sankarikuolemastaan Lützenillä ja katolilaisten voitonriemusta,
kun luterilaiset nyt olivat menettäneet parhaan tukensa ja ruotsalaisten
voittokulku ainiaaksi oli päättynyt. Eräs Stålhandsken ratsastajista,
nuori Pohjanmaalta kotoisin oleva Kustaa Perttilä oli kunnostautunut
ennen muita, ja kuningas olisi ylentänyt hänet aatelissäätyyn,
ellei hänen isänsä, Isonkyrön mahtava tilallinen, 70-vuotinen
»talonpoikaiskuningas» Aaroni Perttilä, joka Flemingin ajoilta asti
vihasi aatelia, olisi jyrkästi sitä vastustanut. Kuningas, joka oli
viettänyt viimeisen yönsä vanhoissa vaunuissa, oli ottanut oikeasta
etusormestaan kuparisormuksen, minkä oli saanut suomalaiselta naiselta
ja jossa olevat seitsemän ympyrää muodostivat hänen molempien nimiensä
kirjaimet. Sitten hän oli pyytänyt Weimarin herttuaa antamaan sen
Bertelille, joksi Perttilää lyhyyden vuoksi sanottiin.
Toisessa kertomuksessa _Miekka ja aura_ on tarkempi kuvaus Aaroni
Perttilästä, joka Kaarle IX:lle osoittamiensa ansioiden korvaukseksi on
saanut kasvattaa kauniin ja herttaisen Meeri tyttärensä aatelisten
neitsyiden parissa kuningattaren hovissa Tukholmassa. Mutta Perttilän
tunnussanana pysyy: _kuningas ja kansa_, kaikki, mikä on sillä
välillä, on pahasta. Hänen kunnianhimonsa on sammumaton, ulottuupa niin
pitkälle, että hän lähetti poikansa Saksaan, jotta tämä Kustaa Aadolfin
avulla, jonka luullaan olevan hänen isänsä, kohoaisi Ruotsin
kruununperilliseksi! Kun hänen tyttärensä ei voi tulla kuninkaan
äidiksi, tulee hänen olla talonpoikaisnainen, ja isä kohtelee häntä
kovemmin kuin halvinta palkkapiikaa.
Kolmannessa kertomuksessa _Tuli ja vesi_ saamme m.m. tietää, että
Tukholman holhoushallitus herttua Bernhardin esityksestä aateloi
Perttilän, joka edelleen on sotakentällä niittänyt uutta mainetta. Hän
saa nimekseen _Bertelsköld_. Mutta isä kiroo hänet luopiona. Bertelsköld
menee naimisiin Reginan, Würzburgin piispan sisaren tyttären kanssa,
joka munkki Hieronymuksen kiihoittamana oli luvannut murhata Kustaa
Aadolfin, mutta rakastuikin häneen ja koetti sen sijaan käännyttää hänet
katolinoppiin. Ennenkuin Bertelsköld jättää isänmaansa, hän vielä kerran
käy isänsä luona, joka elää Isossakyrössä entiseen tapaansa vanhan
pehtorinsa Larssonin ja onnettoman tyttärensä kanssa. Edellisen poika,
kapteeni Larsson, Bertelsköldin reipas sotatoveri, ja hänen vaimonsa
Kätchen asuvat myös talossa. Taipumaton vanhus kiroo poikansa, tekee
hänet perinnöttömäksi ja antaa kaiken omaisuutensa Larssonin suvulle
jonka hän siunaa. Meeri kuolee siunaten poikansa.
Toisen sarjan ensimäisestä kuvasta _Kapinassa omaa onneaan vastaan_
piirtyy syvimmin mieleemme loistavan, sadoissa taisteluissa mukana
olleen ja lukemattomia hengenvaaroja välttäneen Kustaa Bertelsköldin
hukkuminen Vähään Bältiin, jonka heikon jään yli hän oli koettanut
ensimäisenä ratsastaa. Palvellen hyvin sotaisaa mutta vähän
valtioviisasta Kaarle X:ttä Kustaata oli hänellä ollut alituinen
myötätuuli, hän oli lakkaamatta ylennyt arvoissa, voittanut rikkauksia
ja vaikutusvaltaa. Mutta hän rikkoi liettualaisten kanssa tekemänsä
sopimuksen. Siten hän oli tehnyt _väärän valan_, ja niinpä hänen
onnenpyöränsä ainiaaksi oli kääntynyt. Vähän ennen hukkumistaan hän oli
eräässä kaksintaistelussa menettänyt kaksi sormea ja kuninkaan
sormuksen. Tuolla ihmeellisellä sormuksella oli näet se ominaisuus että
se tuotti kantajalleen demoonista voimaa ja satumaista, alituista onnea,
mutta jos hän teki väärän valan, tuotti sormus onnettomuutta.
_Noita-akka_ siirtää meidät Kaarle XI:n aikaan ja siihen ylpeään
vuosisataan, joka on synnyttänyt Newtonin, Leibnitzin ja Voltairen.
Siitä huolimatta leimusivat nuo hirvittävät, ihmiskunnalle häpeätä
tuottavat noitaroviot kaikkialla protestanttisessa maailmassa. Taikausko
ja tietämättömyys vaatii Suomessakin monta uhria. Yhden niistä, _Mustan
Jaanen_, pelasti roviosta kreivi Bernhard Bertelsköldin, Kustaan ja
Regiinan pojan rohkeus ja neuvokkuus. Tämä peri isältään _Mainiemen
linnan_,[1] joka sijaitsi länsi-Suomessa ja oli upeasti varustettu
1600-luvun raskaalla rakennustaiteellisella ylellisyydellä. Isän aikana
perin köyhtyneet alustalaiset olivat pojan lempeämmän ja vapaamman
hallinnon alaisina taas ruvenneet vaurastumaan, entisen laiskuuden,
röyhkeyden ja raakuuden sijaan oli tullut ahkeruus, sävyisyys ja
rauhallisempi elämä. Onni näyttää aluksi hymyilevän nuorelle kreiville
ja kreivittärelle, mutta onpa heilläkin »mörkönsä». Hovimestarista Niilo
Janssenista tulee talon paha henki ja lopullinen häviö. Kreivin ollessa
matkoilla pannaan toimeen kaunistustöitä sekä suuria juhlallisuuksia,
jotka nielevät suunnattomia rahamääriä, ja talon omien varojen ehtyessä
hovimestari lainaa kreivittärelle. Lopuksi muhkea Mainiemi, joka jo
viisi kertaa oli ollut reduktsionin »mustalla taululla», oli annettava
takaisin kruunulle, jonka lisäksi kreivi oli velkaa valtiolle 28 vuoden
tulot tilasta eli 280,000 taalaria. Janssen, jonka kreivin isä Kustaa
pojan ollessa 5-vuotias oli tuonut matkansa onnistumisen todisteena
ratsastettuaan Bältin yli, oli vannonut hänelle tehdyn häpeällisen
väkivallan kostoksi saattavansa kreivin täydelliseen häviöön. Niin oli
nyt käynytkin. Janssen hukkuu menetettyään vannomalla väärän valan
kuninkaan sormuksen, joka joutui kreivin pehtorin tyttärelle
Kreeta-muorille.
[1] Z. Schalin on Finsk tidskrift 1917 julaissut mielenkiintoisen
Mainiemen linnaa koskevan tutkimuksen. Siinä hän on tullut siihen
johtopäätökseen, että sen täytyy ajatella sijainneen 4-5 peninkulman
päässä Turusta itään päin ja merenpuolella, lännessä tai etelässä
rannikkotiestä, joka Tenholasta kääntyy pohjoiseen ja Uskelasta
länteen päin.