koettaneet kuvata, osoittaa, on Topeliuksen tuotantokyky hänen ikänsä
neljäntenä ja viidentenä vuosikymmenenä hyvin suuri. Hän ei enää runoile
vain huvikseen tai ajan kuluksi, runoilu on hänelle vakavaa,
päämäärästään tietoista työtä, johon hän antautuu yhä enemmän kypsyvän
miehen koko innolla ja tarmolla. Ajan suuret aatteet ja tapahtumat,
jotka ovat hänen runoilunsa sisällyksenä, kuvastuvat siinä ihmeellisen
kirkkaina ja tarkkapiirteisinä, eikä hän yhä selvenevän, valoisan
elämänkäsityksensä kannattamana lakkaa osoittamasta kansalleen niitä
yleviä aatteita, joihin on pyrittävä eikä laulamasta lohdutusta synkkinä
aikoina.
* * * * *
Mutta Topeliuksen tuotanto ei likimainkaan supistu lyyrilliseen
runouteen. 1840- ja 1850-luvuilla hän kirjoittaa lukuisan määrän
novelleja, m.m. Välskärin kertomuksia, satuja, näytelmäkappaleita,
avustaa lastenlehtiä, laatiipa lukukirjankin, saaden aikaan niin
hämmästyttävän paljon, että se vastaisi usean hyvinkin kykenevän ja
lahjakkaan henkilön saavutusta. Vaikka kirjaileminen ja muut
toimet hankkivat hänelle melkoiset tulot, katsoi hän kumminkin
velvollisuudekseen hakea Vaasan lukion historianlehtorin virkaa, jonka
hän v. 1852 saikin.
Mainittuun virkaan Topelius ei kumminkaan koskaan astunut. Kirjallisten
töitten takia hän ensin sai virkavapautta, ja sitten ystävät ryhtyivät
tarmokkaisiin toimiin saadakseen Topeliuksen kiinnitetyksi yliopistoon.
Olihan Runeberg ja Snellman jo menetetty. Hankkeet onnistuivatkin, ja
Topelius nimitettiin v. 1854 nyt häntä varten perustettuun Suomen
historian ylimääräisen professorin virkaan. Hän sai palkkioksi 1,000
hopearuplaa vuodessa, jotka maksettiin kanslerin käyttövaroista.
Topeliuksen taloudellinen asema oli nyt turvattu, ja hyvillä toiveilla
hän saattoi antautua hänelle uskotun uuden viran tehtäviin. Mutta näihin
aikoihin hän joutui ikävään ristiriitaan eräissä piireissä yleisesti
vallitsevien mielipiteiden kanssa.
Englanti, Ranska ja Turkki kävivät sotaa Venäjän kanssa, ja länsivallat
sanoivat sotaansa sivistyksen taisteluksi raakalaisuutta vastaan.
Englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaalla, niinkuin ennen olemme
maininneet, hävittäen ja polttaen. Tämä saattoi Topeliuksen mielen
kuohuksiin, ja hän kirjoittaa runonsa _Ensimäinen veripisara_, jossa hän
syvästi paheksuu sitä, mitä on tapahtunut, vakuuttaa, että olemme
puolustavat maatamme ja että etelän miesten ei siis ole odotettava
ystävyyttä meidän puoleltamme. Mutta taistelu ei koskenut vain valtaa,
ja sen ratkaisusta riippui, oliko edistys vai taantumus pääsevä
voitolle. Kun nyt Topelius näkyi toivovan, että länsivallat joutuisivat
tappiolle, tekivät monet siitä sen johtopäätöksen että hän ei ollut
edistyksen ystävä, vieläpä että hän luopuen nuoruuden ihanteistaan
oli niiden palkattu kätyri, jotka olivat nimittäneet hänet
professorinvirkaan. Useat Topeliuksen vanhoista tuttavista eivät enää
tervehtineet häntä kadulla. Mutta koska Topeliuksella oli hyvä omatunto.
ja hänen lausuntojensa takana puhtaat vaikuttimet, ei hän, niin syvästi
kuin hänen täytyikin olla loukkaantunut, menettänyt mielenmalttiaan. Hän
ei palkinnut pahaa pahalla, vaan vastasi parjauksiin ihanilla runoilla,
joissa hänen sopusointuinen, anteeksiantavainen ja jalo mielenlaatunsa
niin kauniina kuvastuu (_Rauhanrukouksia_ ja _Kukkasia aallon
kohinassa_).
Ennenkuin jatkamme Topeliuksen ulkonaisten elämänvaiheiden hahmoittelua
on meidän luotava katsaus hänen sisälliseen luomistyöhönsä.
Luonnollista on, että sillä miehellä, joka sanoo olleensa lapsi 22:teen
ikävuoteensa asti ja joka ei vielä 65-ikäisenä myönnä »astuneensa rikki
lastenkenkiään», olisi paljon sanottavaa erityisesti lapsille. Se näkyy
siitäkin, että hän jo vv. 1847-1852 julkaisi neljä vihkoa _Satuja_ ja
oli viidentoista vuoden kuluessa avustajana Turussa v. 1854 perustetun
_Eos_ nimisen lastenlehden ja sen seuraajien _Trollsländanin_ ja _Nya
Trollsländanin_ toimittamisessa. Muihinkin lapsille aiottuihin
julkaisuihin hän usein kirjoitti. V:sta 1865 hän alkoi koota mitä hän
aikaisemmin oli lapsille kirjoittanut, julkaisten 8 kirjaa _Lukemisia
lapsille_ (1865-1896). Topelius oli lasten silmistä löytänyt ikäänkuin
tulevan, paremman elämän heijastusta, lasten maailma oli se
rauhansatama, jonne hän aina mielellään pakeni elämän levottomasta
pauhinasta. Lasten maailma oli ikäänkuin kultakaivos, minkä
salaperäisistä kätköistä hän vuosikymmenien kuluessa veti esiin
kallisarvoisia aarteita, jotka hän sitten voittamattomalla taituruudella
takoi mieltä tenhoaviksi ja silmiä häikäiseviksi taikalinnoiksi. Hän ei
tahtonut saduillaan saarnata siveysoppia. Opetuksen tulee, niinkuin
runoilija lausuu, mikäli mahdollista kasvaa esiin itse kertomuksesta, ja
ellei tämä käy mahdolliseksi, niin sen ainakin tulee pukeutua niin
elävään muotoon, että voidaan ikäänkuin käydä käsiksi _itse asiaan_ eikä
_opetukseen_. Hän tahtoi lausua hyvää tarkoittaville siveysopin
saarnaajille: Avatkaa ikkuna ja sallikaa raittiin ilman tulvia sisään!
Emme huoli kamfertia höyryävistä, ummehtuneista sairashuoneista! Emme
tahdo hemmoiteltuja, velttoja, omaa tahtoa vailla olevia nukkeja, jotka
te kidutatte kuoliaaksi hyväntahtoisella jankutuksellanne. Pyydämme
terveyttä ja voimaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä, lämpimiä, hartaita
sydämiä, lujia tahtoja ja suoramielistä toimintahalua.
Tätä ohjelmaa Topelius noudatti sepittäessään ihmeteltävät satunsa.
Rikkaasta varastosta otamme joitakuita esimerkkejä.
Kuka ei muistaisi _Refanut_-laivaa, joka oli niin suuri, että kun pieni
laivapoika lähetettiin märssypurjetta kiinnittämään, niin hän
palatessaan sieltä alas oli vanha, harmaahapsinen ukko. Laivan oli määrä
tuoda Polyneesiasta kultaa, jolla sen omistaja aikoi kullata -- koko
Aavasaksan. Mutta tuo jättiläislaiva tarttuikin Juutinraumaan, ja sen
kapteeni palasi _yksin_, kurjassa ruuhessa niinimatto purjeenaan. --
Liian rohkeat, turhanpäiväiset yritykset, joiden vaikuttimina on vain
itsekäs _kunnianhimo_, menevät myttyyn.
_Prinsessa Kultakutri_, Persian kuninkaan ihana tytär, on kasvanut
ylellisyydessä, häntä on hemmoiteltu, hän on saanut kaikkea, mitä on
halunnut. Niinkuin ehkä muistatte, vei eräs Lapin noita, _Hirmu_, joka
oli muuttanut itsensä tiikeriksi, hänet suussaan Persiasta Lappiin ja
koetti pakottaa häntä naimisiin laiskan poikansa _Morus Pandorus von
Pikkulukuli Kukkulun_ tai, niinkuin häntä arkioloissa nimitettiin,
_Pimpepanturin_ kanssa. Mutta hänen täytyi kokea mitä vaikeimpia
kieltäymyksiä ja kärsimyksiä, jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä
todellinen ilo ja onni ovat. Samoin kävi _Adalminan_, jonka kauneus ja
viisaus tekivät hänet onnettomaksi, koska hän oli kovasydäminen ja
kateellinen. Vasta sitten, kun hänen sydämensä oli nöyrtynyt, hänkin
löysi onnen. Ja kuinka kävi _Fransin ja Mimmin_ sadussa _Kun ruusuilla
nukutaan_? He tahtoivat vain leikkiä. Kerran he isän luvalla soutivat
mansikkasaareen ja lupasivat palata kotiin kello 7 illalla. Mutta he
jatkoivat matkaa muille saarille ja nukkuivat viimein ruususaareen.
Seuraavana aamuna he palasivat ja tulivat vanhan ukon ja vaimon luo,
joita he eivät tunteneet. Mutta he olivatkin heidän vanhempansa, jotka
20 vuoden ajan olivat surreet lapsiaan hukkuneina.
Ei opi hän, ken huviaan vain muistaa,
vaan vuodet siinä hetkinä vain luistaa;
ja ennenkuin voit arvatakaan tän,
on elon kello lyönyt seitsemän.
Kertomuksessa _Maamme_ lapsi kysyy, mikä lienee ollut Jumalan tarkoitus
luodessaan maamme niin suureksi ja ihanaksi. Peipponen viserteli
vastaukseksi, että suuren maan asukasten oli rukoiltava Jumalalta suuria
ajatuksia ja ihanan maan asukasten tuli olla hyviä ja nöyriä. Mutta
nämät kaksi ajatusta voidaan yhdistää, sillä _todellinen suuruus_ on
aina _nöyräsydämistä_. Runossa _Parempia ja huonompia_ ylvästelevä ja
turhamielinen Julia useiden nöyryytysten kautta saa oppia että:
_Huonompi_ on korskapää,
tuhma, joka ylvästää
luullen halvaks pienempänsä.
_Parempi_ on nöyrä tuo,
joka muille hyvää suo,
vaatii paljon itseltänsä.
Ja kuinka kävi _Koivun suurten tuumain hiirenkorva-ajalla_? Koivu oli
uneksinut, että hänet palmikoitaisiin omenakoriksi kuninkaan tyttären
marmoripöydälle. Mutta siitä tulikin luuta, jolla mökin muori lakaisi
lattiansa ja jonka vitsoilla hän kuritti lapsiaan. Sitten se joutui
pehkujen joukkoon porsaiden alle ja viimein virumaan pellolle kesät
talvet lumessa ja sateessa. Viimein se unhoittui kokonaan. Mutta kovan
onnen aikanakin se oli säilyttänyt pienen urvun, jossa oli siemen
sisällä. Siitä kasvoi pellonpientarelle vähäinen vihreä koivuvesa, jonka
pikku prinsessa otti maasta ja vei kotiinsa. Siitä kasvoi hänelle
suosikki ja kuninkaan kartanon kauniin puu. _Turhamaisuus ja väärä
kunnianhimo_ saivat rangaistuksensa. Mutta koivussa kytevä kukistumaton
tulevaisuudentoivo hankki sille onnellisen tulevaisuuden, vaikka
toisella tavalla kuin se oli luullut. _Ilo-Matti_, reipas
viulunsoittaja, sai luuvalon sormiinsa, koska hän ei voinut olla
soittamatta polskaa edes kohdatessaan ruumissaaton, jonka jälkeen hänen
täytyi ruveta haudankaivajaksi. Ihmisen tulee siis voittaa
_itsekkyytensä_ ja ottaa osaa lähimmäistensä iloihin ja suruihin.
Huonostihan kävi _Noorankin, joka ei tahtonut olla lapsi_, sillä hän
joutui suuressa erämaassa olevaan lumihankeen. Hän ei ollut tahtonut
leikkiä toisten lasten kanssa ja tuli itsekkääksi, mutta hän sai kokea,
että ken rakastaa vain itseään, hänen sydämensä on kuin erämaa keskellä
talvea. Kenpä ei olisi lukenut _Kuu kirkasta_, kertomusta ukosta ja
akasta, jotka aikoivat varastaa omenia, mutta kuu yllätti heidät
valollaan. Silloin he päättivät tervata kuun. Rangaistukseksi siitä he
ikiajoiksi tarttuivat kuuhun ja jäivät sinne riippumaan. _Puu-Pietari_
on valmistanut Lohtajan kirkolle vaivaisukon varustaen sen salaluukulla,
jonka avulla hän varastaa osan köyhille annetuista rahoista. Mutta hän
jää kiinni ja saa ansaitun rangaistuksen varkaudestaan. Varmaankin on
kaikkien satuja rakastavien lasten muistiin jäänyt myöskin Turun linnan
ontto-tornissa asuva 700-vuotias _tonttu-ukko_, joka osasi kertoa
kaikki, mitä oli tapahtunut Eerikki pyhän ajoista aina Pietari Braheen
asti ja joka eräässä holvissa rautaportin takana säilytti suuren joukon
susia. Sudet, jotka ulvoivat rautaportin takana, olivat entisiä ihmisiä,
jotka tonttu oli muuttanut pedoiksi, kun he olivat tahtoneet ryöstää
hänen aarteensa. Jätän nuorten lukijaini selvitettäväksi tämän sadun
merkityksen! _Pikku-Lassi_ on punalakkisen ja valkopaitaisen Nukkumatin
seurassa palkoveneellään kulkenut ympäri maailmaa ja saanut nähdä kaikki
maat moninaisine ihmeineen. Hän oppii matkoillaan, että muualla
maailmassa kyllä saattaa olla hyvä olla, mutta että kotona kumminkin on
paras ja että Jumala vallitsee kaikkialla. _Tulitikku_ ei saa rauhaa.
Kun se on komeassa laivassa helteisenä kesäpäivänä, sitä vaivaa
vastustamaton halu raapia keltaista päätään laatikon kylkeen. Muhkea
laiva syttyy palamaan, ja useat sen matkustajista hukkuvat meren
aaltoihin. _Kevytmielisyys_ ja turha _halu herättää huomiota_ siis
saavat aikaan paljon pahaa. Entäs _Petter-Matin_ kivi, tuo
Pohjanlahdesta aikojen kuluessa kohonnut kallio, jolle muinoin hylkeet
nousivat auringossa paistattelemaan, mutta jolla nyt saattaa kuivin
jaloin kävellä! Onko kuolleesta kivestäkin jotain opittavaa? Niinkuin
tiedätte: On. Maa kasvaa valloittaen joka sadan vuoden kuluessa mereltä
aimo maakappaleen.
_Pikku haltia_, tuo vaaleanpunaiseen häivähtävä, 1/2 tuuman pituinen,
kahdella läpikuultavalla perhosen siivellä varustettu olento, jota
hyönteisten kerääjä, herra kirjaneuvos turhaan koetti tappaa ja jonka
rovasti ei sanonut kuuluvan hänen seurakuntaansa laskien sen taas
vapauteen -- mitähän se tahtoo meille opettaa: Ihmiset eivät useinkaan
ole uskollisia parhaimmalle, jaloimmalle, mitä heidän povessaan piilee,
luopuvat ihanteistaan, joutuen hetken päähänpistojen, jonkun kiihkon tai
ulkonaisten olojen tahdottomiksi orjiksi.
Mainittakoon esimerkkeinä siitä, miten jokaikisessä sadussa kuvastuu
joku kaunis, ylevä aate, vielä hauska seikkailu _Totuuden helmi_, josta
näkyy, että niiden, jotka pysyvät _totuudessa_, käy hyvin, mutta
valehtelijat ja kavaltajat ovat milteipä ihmissyöjää Pöröpörhyriä
kehnommat, ja he saavat elinajakseen Kaininmerkin kasvoihinsa. _Pikku
Matti_ teroittaa muistiin syvästi piirtyvin sanoin _kotiseudun- ja
isänmaanrakkautta_. _Egyptinmaan pääsky_ on Ilia, Milia ja Emilia
sisarten liikuttava tarina, josta opimme, ettei ole arvosteltava asioita
ulkokuoren mukaan ja että työ, rakkaus ja usko luovat elämän todellisen
onnen. Että hyvyys on voimaa väkevämpi, käy ilmi vanhasta, tunnetusta
sadusta _Myrsky ja päiväpaiste_. Runonmuotoinen _Jättiläissatu_ kertoo
pyhästä Laurensista, joka parhaimpansa, silmiensä valon, menettämisen
uhalla rakennutti kirkon Finn jättiläisellä, joka muuttuu kivipatsaaksi,
kun hänen nimensä tulee ihmisten tietoon. Armeliaisuutta eläimiä kohtaan
ja velvollisuutta olla surmaamatta turvatonta teroittaa paitsi _Armelias
on rikas_ m.m. _Vadelmamato_, satu tuhatvuotisesta, veitikkamaisesta ja
vinosuisesta vadelmakuninkaasta, joka valmisti ystävillensä Roosalle ja
Ainalle niin monta hauskaa yllätystä. Paremmin kuin Finn jättiläiselle
ei käy Rastekaisen autiolla tunturilla asuvalle vuorenkuninkaalle
Hiidellekään, sillä suuresta voimastaan ja mahtavuudestaan huolimatta
hän »pakahtuu pyryilmaksi» suutuksissaan siitä, että pappi ennättää
kastaa pienen _Sampo Lappalaisen_, jonka hän kauan takaa ajettuaan juuri
on ollut saavuttamaisillaan ja luulee saavansa syödä! Valistus ja tieto
ovat pimeyden kylmiä valtoja voimakkaammat. Jättiläiset esiintyvät
yleensä saduissa kömpelöinä ja saamattomina heitä viisaampien,
älykkäämpien ihmisten rinnalla.
Lukija voisi esityksestäni kenties saada sen käsityksen, että satuihin
kätketty tarkoitusperä sittenkin pyrkisi liiaksi esiin ja että ne
aikaisemmin mainitusta Topeliuksen kauniista ohjelmasta huolimatta
tuntuisivat siveyssaarnoilta. Näin ei suinkaan ole laita, sillä Topelius
on runoilija, tositaitelija tälläkin alalla. Ovathan m.m. jo lasten omat
kirjeet, joista alempana mainitsemme muutamia, hyvinä todistuksina
tästä. Hänen satunsa hurmaavat pienokaisten mielen, joka omaksuu niiden
sisällyksen semmoisenaan, luultavasti useimmiten lainkaan ajattelematta
niiden syvällisempää tarkoitusta, joka vasta myöhemmin vähitellen
selviää. »Ei saa elon syksysää kevään rintaan hengittää», laulaa
Topelius runossaan _Valkeille kirsikankukille_, ja tätä periaatetta hän
sovelluttaa satujakin sommitellessaan. Itse omistaen lapsenmielen hän ei
suinkaan tahdo lapsenmieltä rikkoa, häiritä lapsen rauhaa, vaan antaa
lapselle juuri sen, mitä se kiihkeimmin kaipaa, ja tämän mitä
viehättävimmässä muodossa. Siksi on keijukaisilla, tontuilla, haltioilla
ja haltiattarilla, peikoilla, vellamonneidoilla, metsän- ja
merenkuninkailla ja jättiläisillä niin tärkeä tehtävä hänen saduissaan.
Ja kuinka paljon hyväätuulta, harmitonta leikillisyyttä, salaperäistä
veitikkamaisuutta, säihkyvää eloa ja iloa ja ennen kaikkea, kuinka
paljon romantillista ja ihanteellista hohdetta tuo tenhomielinen
taituri valaakaan kaikkiin luomiinsa, olkootpa sitten kokonaan hänen
vilkkaan mielikuvituksensa lapsia tai osaksi tai kauttaaltaan
todellisuudenkuvauksia! Toden totta on hän kaiken tuon piirrellyt
joutsenkuningattaren, jalon ja puhtaan Radigundiksen tenhotulla kynällä
ja saanut tältä sadun haltiattarelta sen hengen valon, jota häneltä
rukoili.
Kuinka runollisen hieno onkaan satu _Aallottaren jäljet_, joka
vertauskuvallisesti esittää metsän ja meren välistä taistelua. Ahdin
nuorin ja kirkkain pikku lapsi, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar,
joka joskus leikittelee rannoilla ja painaa jälkensä valkoiseen
hiekkaan, ja metsän nuori prinssi, mustakiharainen Kanervo, joka
toisinaan heittelee Aallottarelle ruusuja ja narsisseja aaltojen
kuohuun, rakastavat toisiaan, ja heidän rakkautensa on kerran sovittava
heidän alati taistelevat vanhempansa. Tai _Aallottaren hopeamalja_, satu
tuosta ihmeellisestä maljasta, joka saattoi siitä juovan unhoittamaan
sen, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa!
Kuinka hauskasti ja pienen lapsen käsityskannan mukaisesti tuo kekseliäs
satujen seppo selittää suurten, koko maalle tärkeiden ilmiöiden syyn
ilmenee esim. runopukuisesta sadusta _Auringon kuningaslapset_. Leimu ja
Lempi jättivät usein kristallilinnansa ja ratsastivat oivallisilla
ratsuillaan Säteellä ja Hulmulla ympäri maailmaa. Pohjolaankin he
saapuivat aina keväällä ja poistuivat syksyllä. Mutta v. 1867 Lempi sai
tikun jalkaansa eikä voinut tullakaan Pohjolaan. Leimu vain tuli. Siitä
syntyi paljon ikävää:
Ja kolkoks muuttui Suomenniemen kaiska:
ei kukka heilinyt, ei tähkäpää,
kun Lemmen jalass' oli tikku tää.
Voi, paljon pahaa teit sä, tikku raiska.
Ihmeteltävä on Topeliuksen taito kutoa satuihinsa todellisen
elämän säikeitä -- olihan hän jo aikaisin laulanut siitä hienosta
viivasta, joka eroittaa todellisuuden mielikuvituksen maailmasta.
Ihannoidessaankaan hän ei riko ihanteen, ajatellun ja näkyväisen välistä
yhteyttä. Ajateltu ja yliluonnollinen tulee luonnollisen ja näkyväisen
selitykseksi ja sisällykseksi. Siten pysytään, samalla kuin
hurmaannutaan ajatus- ja tunnemaailman kimmeltävistä ihanuuksista,
kuitenkin yhteydessä todellisuuden kanssa.
Paljon on Topelius kirjoittanut semmoisiakin »satuja», jotka _voivat_
olla tosia tai ovat kauttaaltaan ja historiallisestikin tosia. Jos hän
ylipäätäänkin on terävä lasten ja poikain sielunelämän tuntija ja
tulkitsija, niin tulevat nämä ominaisuudet mielestäni vielä selvemmin
esiin hänen tosioloja kuvaavissa kertomuksissaan. Ja millä vanhan sedän
syvällä ymmärtämyksellä ja leveällä hymyllä hän katseleekaan pikku
suosikkiensa hyviä ominaisuuksia, heidän reipasta rohkeuttaan, heidän
miehuuttaan ja luvallisia pyrkimyksiään yleensä, ja millä ymmärtämykseen
perustuvalla, herttaisella anteeksiannolla hän naurahtelee heidän
pienille heikkouksilleen ja hairahduksilleen. Se ei suinkaan
estä oikeamielistä setää antamasta pienten sankariensa kärsiä
vallattomuutensa ja tottelemattomuutensa seurauksista. Päinvastoin.
Rikoksia seuraa aina rangaistus, joskaan ei aina se, jota odotettiin.
Kuinka hyvänsävyisesti hän nauraa esim. Ollin tai Matin ja Paavon vaaran
hetkellä saapasten varsiin vajoavaa, aikaisemmin hyvinkin suureksi
paisunutta miehuutta ja mahtipontista uljailua. Kuten muistettaneen:
Paavo ei pelännyt sutta ollenkaan, ja Matti oli luvannut ottaa karhua
kauluksesta, mutta kun -- pupu hyppäsi esiin pensaikosta, kaatuivat
pojat pelosta päistikkaa maahan (_Ollin hiihtoretki, Salametsästäjät_).
Monet puheenalaisista kuvauksista perustuvat Topeliuksen omiin
lapsuudenmuistoihin. Kuinka täynnä ääriään yli kuohuvaa eloa ja aitoa
poikamaisuutta ovat esim. _Valterin seikkailut, Urholan linna ja
Akseli ja Stiina_. _Mopesta_ oli vähän puhetta jo kirjasen alussa.
Sillä itsensä voittamisella, jota Moppe niin verrattomasti kuvaa ja jota
jo pikku Sakke niin suuressa määrässä osoitti, oli arvaamaton merkitys
hänen myöhemmälle kehitykselleenkin. Topelius siunasi vanhempana näitä
lapsuutensa kieltäymyksiä ja taisteli usein ahkerasti voittaakseen
mielitekonsa, luopui ennakkoluuloistaan toisten tähden uhratakseen
kaikki ja antaakseen nurisematta Jumalalle takaisin rakkaimpansa, mikä
maailmassa oli ollut hänen omanansa. Näin kuuluvat runoilijan omat
sanat. Voiko itsensäkieltämisessä ja jaloudessa kehittyä pitemmälle? --
Historiallisista kertomuksista herättävät useat erityistä mielenkiintoa,
m. m. kuvaus Aukusti Maksimilian Myhrbergistä (_Raahen poika_) ja Elias
Lönnrotista (_Sammatin poika_) sekä nuo verrattomat _Hopearahan
kertomukset_. Ja vihdoinkin tuo liikuttavan kaunis tarina _pojasta ja
hänen sisarestaan_, jotka viholliset olivat vieneet vieraalle maalle ja
jotka päättivät palata kotiin. He kulkivat toista vuotta ja löysivät
vihdoin _koivun_ kotimökkinsä pihalta ja näkivät sen vaaleanvihreitten
lehtien lomitse säteilevän _iltatähden_. He menivät mökkiin, jossa
tapasivat vanhempansa vielä elossa. Pienet, heidän edellään lentävät
lintuset -- tai lintujen muodossa enkelit, joiksi lapset luulivat kahden
kuolleen siskonsa muuttuneen -- olivat osoittaneet heille tietä
kuiskaten heidän korviinsa: »Menkää kotiin, menkää lohduttamaan isää ja
äitiä!» Ken ei tässä _Koivun ja tähden_ sadussa tuntisi Kristoffer
Topeliuksen omituista elämäntarinaa, vain sen verran muutettuna, kuin
sadun luonne vaatii. Samoin kuin Pikku-Matti ei raski erota rakkaasta
isoisästä, samoin köyhä, kaukainen koti tässä vastustamattomalla
voimalla vetää puoleensa pojan ja hänen sisarensa, joita kyllä kaikin
tavoin houkuteltiin pysymään uusilla, oudoilla olinpaikoilla.
Yleinen oli se mieltymys, millä nämät sadut otettiin vastaan. Sekä
yleisö -- lapset siihen luettuina -- että arvostelijat, niin meillä kuin
Ruotsissa, ymmärsivät ja tunnustivat heti niiden suuren arvon. Ihastus
ja riemu oli yleinen. Topelius osasi _olla_ lasten kannalla
_alentumatta_ sille, hän oli lapsi sydämeltään, ja muinaiskansan tavoin
hänelle ei ollut mikään kuollutta, vaan kaikki esineet elivät ja
hengittivät, tunsivat, ajattelivat ja puhuivat. Lasten ja kansan tavoin
hän oli läheisessä yhteydessä _luonnon_ ja sen ilmiöitten kanssa ja hän
taisi ikäänkuin urkkia niiden syvimmät salaisuudet. Kun hän sitten
taikasauvallaan muutti sen, mitä hän täten oli saanut nähdä ja kuulla,
niiksi hohtaviksi helmiksi, joita nyt olemme katselleet ja joista joka
ikinen, samalla kuin se kauneudellaan hivelee silmää, antaa sekä
vanhalle että nuorelle hyviä opetuksia elämää varten, onko ihme, että ne
milteipä lumoavat kaikkien mielen? Vai mitä sanovat lapset? Sen saamme
heti kuulla, sillä satujen suurelle sedälle oli aikojen kuluessa
karttunut melkoinen joukko pienokaisten kirjeitä, joihin hän usein
vastasi, melkein kaikkiin, jotka näyttivät olevan ilman muiden apua
sepitettyjä. Eräs ruotsalainen pienokainen kirjoittaa: »Olen 8-vuotias
poika, ja minä olen lukenut Välskärin kertomuksia ja rakastan
isänmaatamme ja arvelenpa, saanko teidän valokuvaanne ja jotain muuta
Suomesta. Ja mietinpä minkälaista siellä Suomessa on. Ja minä rakastan
kreivi Bertelsköldiä. Ja osoitteeni on herra... Ja minä asun
Östergötlannissa. Hyvästi, kirjoita pian!» Erään pienen suomalaisen
pojan kirje kuuluu: »Kiltti Setä Toppelius Zakarias -- Mulla on niin
ikävä sitä kilttiä Toppeliusta. Tulisit joskus meille me asumma länsi
kirkko kadulla me tuumma kyllä asemalle sinua vastaan sinun pitää
hakea kahta poikaa, joilla on tähtiä lakissa kirjoitaisit mulle
kertomuskirjan ... terveisiä äidiltä ja isältä ja veikolta ja terveisiä
Siskolta ja kaljohan Sandelinilta... J.A.S. 6 vuotta 7 p. maalisk.»
Johan tämäkin osoittanee, missä suhteessa pienokaisiin oli se mies, joka
tuotantoansa määräävänä ojennusnuorana piti periaatetta, että kaikkein
paraskaan tuskin oli kyllin hyvää lapsille.