otettu Suomen luonnosta, Topelius julkaisi lehdessään. Runeberg oli jo
omalla sydämeenkäyvällä tavallaan kuvannut Suomen ihanaa luontoa, v.
1835 ilmestynyt Kalevala oli kertonut ammoin eläneen korpikansan
elämänkäsityksestä ja omituisesta elämästä, mutta kauan kesti, ennenkuin
yleisemmin opittiin tajuamaan tällaisen yksinkertaisen runouden
kauneutta. Nyt Topelius toi uusia tervehdyksiä yhteisen isänmaan soilta
ja saloilta, sen metsistä ja järviltä, sen kukkaisilta kunnahilta ja sen
hymyilevistä laaksoista. Useissa niistä hän jo seisoo todellisuuden
pohjalla, toisissa tavataan romantisia ja mystillisiä aineksia.
* * * * *
Käytännöllisiinkin kysymyksiin Topelius alkaa kajota. Niinpä hän
kirjoittaa kaupasta, merenkulusta, teollisuudesta, kulkulaitoksesta,
palvelevan luokan asemasta, työväen asuntokysymyksestä, jalostavista
kansanhuveista y.m. Hän osoittautuu olevansa hyvin edistysmielinen ja
kaukonäköinenkin lausuen ajatuksia, joista useat vasta paljoa myöhemmin
ovat toteutuneet. Erittäin lämpimästi Topelius eräässä kirjoituksessaan
_Suomen äideille_ kehoittaa heitä opettamaan lapsilleen suomea. Hän ei
kiellä heitä käyttämästä ruotsia, ruotsalainen sivistys olkoon heille ja
lapsille kallis, niinkuin tähänkin asti, ja kaikkea hyvää ja
hyödyllistä, jota löytävät muilta kansoilta, käyttäkööt ja oppikoot,
niinkuin ennen. Mutta hän tahtoo erikoisesti teroittaa, että äidit
opettaisivat lapsiaan rakastamaan omaa kansaansa ennen muita kansoja,
omaa kieltään ennen muita kieliä ja omaa maataan ennen kaikkia muita
maan päällä.
Topelius oli kerran lausunut, että kun hän kuuli kauniita kappaleita
laulettavan, oli hänestä kuin olisi koko hänen sielunsa kaikupohjana,
joka värähteli sävelten äänistä. Luonnollista on, että sävelten kielille
niin herkkä henkilö oli suuri musiikin ja yleensä taiteen harrastaja.
Epäilemättä johtui mieltymys taiteisiin esivanhemmilta perityistä
vaistoista. Aikaisemmin kerroimme, kuinka Topelius nuorena joskus
perhetilaisuuksissa soitti tanssimusiikkia. Usein hän myös sävelin
tulkitsi unelmiaan ja tunteitaan tai haihdutteli huoliaan. Hän ymmärsi,
että musiikki samoinkuin muutkin taiteet olivat sivistyksen
välikappaleita, ja kun niitä hänen aikanaan vielä ei siksi
tajuttu eikä tunnustettu, teki Topelius kaiken voitavansa
selvittääkseen lukijakunnalleen niiden suuren merkityksen. Hänen
musiikkiharrastuksensa, joka ilmeni hänen persoonallisessa
suhteessaankin tämän taidelajin harjoittajiin, hänen eri tilaisuuksissa
antamissaan lausunnoissa ja asiata koskevissa lukuisissa
sanomalehtikirjoituksissa, vaikuttivat tehokkaasti silloisen
musiikkielämän kohottamiseksi.
Luonnollista on, ettei meillä vielä näinä aikoina ollut pysyvää
teatteria. Kaupungin keskustassa oli puinen teatteritalo ja siinä
antoivat Ruotsista tänne saapuneet taiteilijat näytäntöjä. Kappaleet
olivat ulkomaisia, olot olivat vielä niin kehittymättömät, että ani
harvat uskalsivat ajatella kotimaisen ohjelmiston aikaansaamista. Pieniä
kokeita tehtiin kuitenkin pian tälläkin alalla, ja Topelius rohkeni jo
lausua senkin ajatuksen, että suomenkieltä voitaisiin ruveta käyttämään
näyttämöllä. Ja hänen ajatuksensa toteutuikin, v. 1848 esitettiin
P. Hannikaisen ilveily Silmänkääntäjä seuranäytäntönä Lappeenrannassa.
-- Heräsipä vähitellen ajatus yhteenliittymisenkin tarpeellisuudesta
taiteen edistämiseksi. Monet pitivät yritystä ennenaikaisena ja
mahdottomana, mutta olipa useita, jotka olivat hyvin innostuneita sitä
toteuttamaan, ja innostuneimpia oli Topelius. Tämän innostuksen ja siitä
johtuvien toimien tuloksena syntyikin v. 1846 _Suomen taideyhdistys_,
jonka sihteerinä Topelius toimi alun kolmattakymmentä vuotta. Hän ei
rakastanut ja edistänyt taidetta vain taiteen itsensä vuoksi, vaan
siksi, että taidekin edistää isänmaallisten tunteiden elpymistä ja
kehittymistä. Taiteen tuli tuoda ilmi se, mikä kansallemme ja maallemme
on omituista ja samalla olla sellainen, että muukalainenkin saattaa sitä
ymmärtää ja sen tunnustaa.
Suuriarvoiset olivat myöskin ne _kirja-arvostelut_, joita Topelius
julkaisi lehdessään. Sekä ulkomaalaisen että kotimaisen kirjallisuuden
virtauksia otettiin huomioon. Snellman piti Suomen ruotsinkielistä
kirjallisuutta, siis sitäkin, jota semmoiset nimet kuin Runeberg,
Franzén, Choræus ja Frese edustavat, vain »Ruotsin kirjallisuuden
lisänä», mutta Topelius toi pontevasti esiin miten se, vaikka olikin
pukeutunut ruotsinkieliseen muotoon, sisällykseltään oli suomalainen,
kansallinen sanan kauneimmassa merkityksessä. Suomalainen, ei
ruotsalainen on se elämänkäsitys ja se luonto, jota tämä kirjallisuus
kuvastaa, ja se on hyvin tärkeänä osana isänmaallisessa sivistyksessä.
Kuinka oikeassa Topelius tässäkin kohden oli, selviää meille, kun
ajattelemme, mikä aukko syntyisi kirjallisuuteemme, jos esimerkiksi
Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ruotsiksi kirjoitetut teokset siitä
puuttuisivat.
Meillä oli paljon opittavaa suuremmilta sivistyskansoilta, ja siksi
Topelius piti tarkkaa huolta siitä, että Europassakin tapahtuneet suuret
liikkeet hänen sanomalehtensä kautta tulivat lukijakunnan tietoon.
Meillä oli paljon opittavaa, mutta me emme saaneet alentua pelkiksi
jäljittelijöiksi. Meidän oli luotava oma sivistyksemme ja sitä edelleen
kehitettävä, ilman kansallista omituisuuttamme olisimme juureton puu.
Tämä omia teitämme kulkeminen ei kumminkaan saanut estää meitä
omaksumasta parasta, mitä ulkoapäin tarjottiin, vuorovaikutus ulkomaan
kanssa oli ylläpidettävä, meidän tuli ymmärtää, että olimme jäsenenä
suuressa europpalaisessa kansanperheessä. -- Ollen mitä likeisimmässä
yhteydessä yliopisto- ja ylioppilaselämän kanssa Topelius oli
_Akateemisen lukuyhdistyksenkin_ perustajia ja kuului useina vuosina sen
johtokuntaan. Yhdistyksen tarkoituksena oli sivistävän seurustelun
aikaansaaminen ylioppilasten sekä myös näiden ja heidän opettajainsa
kesken, ravintolaelämän vastustaminen, ylioppilashengen kohottaminen ja
heidän harrastustensa suuntaaminen yleisiin asioihin.
* * * * *
Paljon aikaa ja voimia veivät sanomalehden toimittaminen ja yleisten
asiain harrastus Topeliukselta. Mutta eipä hän silti laiminlyönyt
runotarten palvelemista. Hänen runoutensa luonteessa huomaamme
vähitellen tapahtuvan muutoksen. Runoilija alkaa yhä enemmän kuvata
_todellisuutta_, ja kertovia runoja syntyy enemmän kuin ennen. Kuinka
pirteä ja nuoren tytön sielunelämää sattuvasti kuvaava onkaan
_Naamiaiset_, kuinka ilmielävä Roineen kirkasta jäätä huimaa vauhtia
lemmittynsä luo aikaisena aamuhetkenä kiitävä, onnellinen rakastaja
(_Luistelija_), kuinka paljon talvimatkan hermoja vahvistavaa viileyttä
ja itse elettyä todellisuutta onkaan _Rekipolskan_ vahvasti korostetussa
poljennossa! Aikaisemmalle runoudelle niin tunnusomaista salaperäisyyttä
ilmenee joskus vieläkin, niinkuin runossa _Haapojen rakkaus_, joka
herttaisesti kertoo, kuinka Emman usein hyväilemä haapa omalla
hengellään pelastaa salaman iskulta tyttösen, joka ukkosilmalla oli
hakenut suojaa sen oksien alla, tai _Salomaan joulussa_, missä kuvataan,
miten »erämaan verenhimoinen hukka» ei rohkene kajota kylmästä
värisevään lapseen, joka vonkuvassa lumimyrskyssä on lähtenyt Vapahtajan
tähteä etsimään. -- Olemme jo ennen maininneet, että Topelius ei
lakannut synkkinäkään aikoina toivomasta parempia päiviä eikä
lauluillaan lietsomasta uutta toivoa ja luottamusta kansalaistensa
sydämiin (_Toivon päivänä_). Kun painostavat paino-olot edelleen estivät
suoraan lausumasta sitä, mikä painoi jokaisen isänmaanystävän sydäntä,
turvautui runoilija siihen keinoon, että hän luonnonelämästä lainatuilla
vertauskuvilla tulkitsi maan tunteet ja huolet. Siten syntyi kokonainen
sarja vertauskuvallisia kevätrunoja. Niinpä _Sininen juova meressä_
kuvaa kansan henkisen elämän elpymistä kaikista esteistä huolimatta.
Kauan nukkunut jättiläinen katkoo viimein kahleensa, vapautuneet aallot
käyvät taisteluun, kaukana kimmeltää sininen juova, suurenee ja kasvaa
viimein mereksi. Aivan erityisen aiheen Topelius sai v. 1848 Ranskassa
tapahtuneesta vallankumouksesta, jolta odotettiin niin paljon hyvää
meillekin. Innostuneena, miltei hurmaantuneena ja täynnä toivoa
30-vuotinen runoilija tervehtii vapautusliikettä runossa _Kevät 1848_:
Hän saapuu, saapuu, tuo myrskysää,
tulee synkästi pauhaten;
nuo värjyvät pilvet häilyää,
käy varjot pois paeten;
hänen henkensä maailman kumoo
väri taivaan on hurmeinen.
Myrskyn raivotessa vallitsee Suomessa rauha. Mutta se ei ole kuolon
rauhaa: luonto on vihreä, ennen hurjia taisteluita varten valmistettu
rauta tuottaa auraksi taottuna ihmisille onnea. On taas kevät, ei vain
luonnossa, vaan hengenkin avarassa, kukoistavassa maailmassa.
Aineellisen ja henkisen viljelyn edistämiseksi kaikkien on ryhdyttävä
sitkeään työhön. Siten hetken pilvetkin hälvenevät, ja maailman
uudistava myrsky saa äsken vielä synkän taivaanrannan seestymään.
Topelius painatti tämän runonsa Helsingfors Tidningariin saman vuoden
toukokuun 13 päivänä. Tämä päivä oli merkillinen monesta syystä.
Kahteentoista vuoteen ylioppilaat eivät olleet saaneet viettää yhteistä
kevätjuhlaa. Nyt ennen mainitun varakansleri Thessleffin seuraaja,
kenraali J.M. Nordenstam vihdoin antoi siihen luvan. Juhla vietettiin
ihanan kevätilman vallitessa Kumtähden tilalla lähellä Helsinkiä.
Silloin Suomen vaakunalla koristettu lippu, jonka pääkaupungin naiset
olivat lahjoittaneet ylioppilaskunnalle, liehui ensi kerran
juhlakentällä, Cygnæus piti »laskevan auringon valossa kauniimman puheen
Suomesta, mikä koskaan on pidetty isänmaanrakkauden ylistykseksi», ja
Maamme-laulu, joka silloin ensi kerran soitettiin ja laulettiin
Paciuksen sävelellä, vihittiin kansallislauluksemme. Kun vielä
muistamme, että Vänrikki Stoolin tarinain ensimäinen sarja ilmestyi
samana vuonna, on helppo ymmärtää, että kuvaamaton isänmaallinen
innostus sai kaikki sydämet sykkimään.
Ylevähenkisessä runossaan _Suomen nimi_ Topelius sydämeen syöpyvin ja
suloisesti helkkyvin säkein tulkitsee ylempänä kuvatun päivän herättämää
innostusta, uusien aatteiden vastustamatonta voittokulkua ja omaa
vuorenlujaa luottamustaan valon voittoon. Äsken mainittu puhuja oli
tuonut ilmi »Luottehen tenhoisan ja syntysanan niin mahtavan», että
kaikki »usvat» haihtuvat:
Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,
niin hiljaa, hengähtämättä,
ja sydän rinnassa sylkähtää,
ja kyynel poskella välkähtää,
pois vierivi näkijättä.
Niin sana siivekäs lennähtää, --
ylt'ympäri silloin raikuu,
yks riemu määrätön myrskyää,
ja torvet ylvähät säestää,
ja »Maamme», »Maamme» se kaikuu.
Ja mikä on se »väkevä nimi», joka kaikilta maamme ääriltä kajahtaa
korviimme, ja mihin se meitä velvoittaa?
Siis sielus pohjahan piirrä se
ja viime hetkehes kanna,
sit' uskollisesti palvele,
kaikk' yksin Suomelle, Suomelle
työs, lempes, henkesi anna!
Isänmaan hyväksi oli kaikki, jos niin vaadittiin, henkikin uhrattava.
Uskoen sen tulevaisuuteen ei koskaan saanut lakata tekemästä työtä
kalliin Suomi-äidin hyväksi. Lujaa uskoa ja väsymättömiä ponnistuksia
kyllä olikin tarpeen, sillä taantumus kohotti tuontuostakin päätään.
V. 1850 ilmestyi se surkeankuuluisa asetus, joka kielsi suomenkielellä
painattamasta muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta.
Yliopistoelämän säännöllistä kehitystä häirittiin vähän myöhemmin
annetulla asetuksella, joka poisti filosofian sen opetussuunnitelmasta
ja hajoittaen osakunnat jakoi ylioppilaat tiedekuntien mukaan. Runossa
_Ainoa perintömme_, jonka Topelius uudessa, »Uusia lehtiä» nimisessä
kokoelmassa julkaisee nimellä _Synkkinä aikoina_, hän panee
vastalauseensa noita aiheettomia muutoksia vastaan, sanoo kaikkien
rakastamaamme valoa, sivistystä, ainoaksi perinnöksemme ja kehoittaa
kansalaisiaan kunnioittamaan yliopistoa, joka aina on ollut valon
vartiana. Valon katoamattomuudesta ja siitä sitkeästä voimasta, joka on
muokannut viljavaksi hallaisen pimeän Pohjolamme, hän vielä laulaa
runossaan _Syksyn voittamattomuus_. Puhuipa Topelius sanasen
korkeakoulun nuorisollekin sydämeenkäyvässä _Ylioppilaslaulussaan_,
jonka hän luki pohjalaisille ylioppilaille jakamattoman osakunnan 9 p:nä
marrask. 1852 viettämässä Porthan-juhlassa. Runoilijan tässä
tilaisuudessa lausuma toivomus, että tämä laulu tulisi yhteiseksi Suomen
ylioppilaille, onkin toteutunut. Nuoriso on siten osoittanut
ymmärtävänsä, että sen tulee olla »valon vartiana» tässä maassa, »murtaa
yön ja tuonelan vallat» sekä tehdä kaikki voitavansa maansa hyväksi,
sillä välin kuin nuoriso itse »aallon lailla uinumaan se käypi
unholaan», s.o. yksilö on vain heikko, pian katoava välikappale suuren
aatteen palveluksessa.
Niinkuin ennenkin elää Topelius edelleen likeisessä yhteydessä luonnon,
sen elämän ja sen ilmiöiden kanssa. Mitä herttaisimpia runoja, jotka
todistavat tätä, on useita, niinkuin usein kuultu sulosointuinen _Laula!
Laula!_ ja _Mitähän he odottavat?_ Viimeksi mainitussa runoilija huomaa
omassa sydämessään samaa kaihoa, odotusta ja ikävää, mitä hän luulee
kevään kukkien ja kevään aallon tuntevan. _Alistuminen_, kolmas sen
_Selman kevätajatuksia_ nimisen sikermän sievistä runoista, joista
edelliset muodostavat ensimäisen ja toisen, kuvaa mitä liikuttavimmin
hyljättyä, kuolemaan asti ja kuoleman jälkeenkin uskollista rakkautta.
Samanlaista ihanteellista lempeä kuvastaa myös hyvin tunnettu iki-ihana
_Linnunrata_, satu kahdesta rakastavasta, Salamista ja Sulamitista,
jotka kuolema on eroittanut ja jotka sitten joutuvat enkeleinä asumaan
eri tähtiin kauas toisistaan. Mutta uusissa, hohtavissa kodeissaankin he
vain ajattelevat toisiaan ja alkavat kumpikin rakentaa siltaa, joka
viimein yhdistää heidät toisiinsa. Jumala salli sen heidän sammumattoman
rakkautensa vuoksi. Ja näin syntyi »Linnunrata». _Tanssiaisissa ja
vuorilla_ kuvaa sitä rauhaa, todellista iloa ja vapautta, jota iäti
nuori luonto tarjoaa vastakohtana seuraelämän useinkin keinotekoiselle
huville. _Kansanlaulu konserttisalissa_ kutsuu niinikään ihmisiä
takaisin luonnon helmaan. _Tuomien tuoksussa_ -- yksi Sylvian lauluja --
on hieno, lempivien onnea sulavin säkein laulava tunnelmaruno. --
Kauniista muistorunoista mainittakoon Aleksanteri II:lle (_Maaliskuun 14
p:nä 1851_), _M.A. Castrenille_ ja _Y.A. Wallinille_ omistetut kauniit
laulut.
Erittäin herttainen _Simson ja Salomo_ kuvaa kauniisti lapsen rakkautta
äitiin, _Pikku poikanen_, kirjoitettu runoilijan v. 1848 syntyneen pojan
Mikaelin jo kahta vuotta myöhemmin sattuneen kuoleman johdosta, ilmaisee
vanhempain katkeraa surua:
Hän jaloks, suureks ois ylennyt
ja kunniaks isäinmaansa,
mun työni ja toimeni täyttänyt,
enemmän voinut ja ehtinyt
sanoissa, teoissansa.
-- -- -- -- --
Hän, ilomme, onnemme, toivomme,
tuki vanhuutemme teillä,
hän kerran ois sulkenut silmämme
ja seisonut ääressä hautamme,
sitä kastanut kyyneleillä. --
-- -- -- -- --
Itsensä kieltäymyksen tiellä pitkälle ennättänyt runoilija tässäkin
ensiksi ajattelee sitä, mitä _isänmaa_ menetti, sitten vasta vanhempia.
Topeliuksen lapsellinen usko Jumalaan ilmenee m.m. runossa _Ikuinen
valo_, runoissa _Rauhanrukouksia illan tyvenessä_ ja _Etelätuuli kertoo_
(eräs Sylvian lauluja). _Oikea koti_ nimisessä runossa Topelius
kehoittaa äitejä opettamaan tyttäriään uskomaan Jumalaan.
Luonnon ylistystä Topelius kenties soinnukkaimmin laulaa _Sylvian
lauluissaan_. Sylvia on herttainen laululintu, joka tahtoo lohduttaa
meitä kaikissa murheissamme niin nälän, hallan, sodan kuin rauhankin
aikana. Se laulaa Luojan hyvyydestä ja hänen luomakuntansa verrattomasta
ihanuudesta säkein, jotka sävelten siivittämänä pian seitsemän
vuosikymmenen kuluessa ovat syöpyneet Suomen kansan veriin. Mutta Sylvia
on vielä muutakin. Se on »luonto koko laajuudessaan. Sen povella on
kevät, rauha ja sovitus ja se voima, joka pakkoa uhmaa, ja se
elämänhalu, joka on yötä ja kuoloa väkevämpi.» Lieneekö monta poikaa tai
tyttöä, joka ei olisi itkenyt pettuleipää syövän tyttösen kanssa,
viimein saaden lohtua Sylvialta (_Pieni tyttö valittaa Sylvialle maan
hätää_), tai joka ei osaisi laulaa _Kevätpäivää Kangasalla_, tai sitä,
joka alkaa: »Ken sävel kiitävä kirkas sa» (Sylvian ensimäinen laulu),
jonka herttaisen sulava sävel lienee runoilijan oma keksimä, tai joka ei
olisi makeasti nauranut, kun _Koivu kertoo, mitä kuutamossa saattaa
tapahtua?_ Ken voi lukea ne tuhannet kodit, joihin Sylvian
korkealentoiset ja alakuloisissakin sävelissään elämänhalusta ja
tulevaisuudentoivosta värähtelevät laulut toivat lohtua ja hoivaa?
Voineeko välittömämmin ja kauniimmin laulaa luonnollisten, lempeiden ja
sovinnollisten tunteiden oikeudesta ja voimasta?
V. 1854 englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaan rannikolla polttaen ja
hävittäen. Tämä hävitystyö saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin,
etenkin kun englantilaisia pidettiin sivistyskansana ja he itsekin
pitivät sotaansa sivistyksen taisteluna raakalaisuutta vastaan.
Kolmannen runokokoelmansa alkurunossa, _Kukkasia aallon kohinassa_, hän
kuulee viisaan ystävänsä synkkänä oudoksuvan sitä, että runoilija tarjoo
kevään tuoksua syysmyrskylle ja heittää kukkia raivoaville aalloille.
Kenpä kuuntelisi linnun liverrystä ukkosen käydessä? Runoilija vastaa,
että miekka ruostuu, tykit vaikenevat, painetti murtuu ja haavat
paranevat, mutta sydämen kaipuu nousee iäti taivasta kohti ja laulu on
kuolematon ja väkevä kuin kevät.
Ne runot, joiden sisällykseen edellä on lyhyesti viitattu, ja suuren
joukon muita samanaiheisia Topelius julkaisi kahtena _Kanervankukkia_
nimisenä kokoelmana vv. 1850 ja 1854.
Kanervankukkien toinen kokoelma ei saanut arvostelijain puolelta juuri
suurtakaan tunnustusta. Kaivattiin m.m. »suuremmoisia näköaloja ja
mieltäylentävää maailmankatsomusta». Muutamilla runoilla myönnetään
olevan pysyväistä runollista arvoa, kiitellään niiden »suloa ja
sievyyttä», mutta kaivataan sitä »miellyttävää yksinkertaisuutta», joka
on Franzénille omituinen. Suopeammin arvostellaan kolmatta kokoelmaa
tunnustaen, että runoilija on melkoisesti edistynyt siitä, kuin hän
julkaisi runoelmainsa toisen vihkon. M.m. kiitetään Sylvian-lauluja, ja
eräs arvostelija on aivan oikeassa ennustaessaan, että niitä kerran
sävellettyinä laulettaisiin kaikkialla maassamme ja että niiden kaiku
oli metsissämme kilpaileva niiden pikkulintujen liverryksen kanssa,
joiden nimeä ne kantoivat. Runoilijaa ruvetaan jo pitämään Franzénin
veroisena. Topeliuksen runouden sanotaan olevan miellyttävimmän silloin,
kun se valaa hohdetta elämän hiljaisiin riemuihin ja kuivaa kyynelet sen
suruista. Sen sanotaan jo voivan luottaa tulevaisuuteen ja toivotaan
»kanervan» vielä kauan kukoistavan kaunokirjallisuutemme kunnailla.
Yhä enemmän vapautuen aikaisemmista esikuvistaan Topeliuksen runot
olivatkin sanontaan nähden käyneet yksinkertaisemmiksi, kuulakammiksi ja
koruttomammiksi. Niiden laulullinen sointuisuus on kerrassaan lumoava,
korvia hiveleväin säkeiden notkeus yhtä hämmästyttävä kuin viehättävä.
Samat piirteet tavataan myös hänen lapsuutensa mielirunoilijassa
Franzénissa. Niinkuin esiintuomamme lyhyet runonselostukset osoittavat,
haki Topelius vuosi vuodelta yhä useammin aiheensa todellisuudesta,
elävästä elämästä, joka seikka, kuin myös tunteiden puhtaus ja hartaus,
kyky keksiä elämän vähäpätöisissäkin ilmiöissä ikuisten, katoamatonten
ihanteiden heijastusta on puheenalaisille runoilijoille yhteistä.
Tottahan mies, joka sydämensä kaikilla säikeillä oli niin kiintynyt
maahansa ja kansaansa, kaikkiin sen parhaisiin pyrintöihin, lyyrillisenä
runoilijanakin oli tulevaisuuden mies.
Aikaisemmin mainitsemamme 1854 vuoden sota päättyi. Ikävöity rauha tuli,
ja uusi aika koitti Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustessa. Niitä
valoisia tulevaisuudentoiveita, jotka nyt täyttivät suomalaisten mielet,
Topelius kuvailee jo esityksemme alussa mainitussa vertauskuvallisessa
runossa _Jäänlähtö Oulunjoesta_, samalla kuin joen vastustamaton
vapautuminen jään kahleista kuvastaa vapaan sanan heltymätöntä taistelua
sensuuria vastaan. Paino-olot eivät näet Menschikowia seuranneen uuden
kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin aikana olleet juuri suotuisammat kuin
ennen. »Luonnonkuvauksena» Topeliuksen ylpeä kevätruno sokaisee
sensuurin epäluuloisen Argus-silmän.
Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää,
vaan raukkana ken pyrkii pakohon,
kuin puro suohon kurja hukkukoon!
Topeliuksen lyyrillisen runouden paraimpana tuotteena on pidetty samana
vuonna kirjoitettua _Saimaan kanavaa_. Saimaa, joka muinoin »meren
tyttärenä» on yhdistänyt pohjoisnavan aallot ja Suomen lahden, on
sallinut »viekasten ihmisten» sulkea vetensä ahtaiden sulkujen
komeroihin. Hyödyttääkseen Suomea tuo muinoin mahtava on nöyrästi
alistunut kohtaloonsa. Tie on avattu Suomen erämaista avaraan maailmaan.
Täten on saavutettu kaunis voitto sivistystyölle.
Ja uudet voimat, ammoin nukkuneet
ja sorretut ja unhoon joutuneet
nyt virkoo esiin Suomen keväimestä.
Kansa on iloinen, jopa ylpeä tästä saavutuksesta, onhan sekin kaunis
todistus siitä, että ihminen on luonnon herra, mutta samalla se nöyränä
tunnustaa työn tapahtuneen Jumalan avulla. Yksilö ei voi löytää
todellista onneansa antautumatta ylevien aatteiden, maansa ja kansansa
palvelukseen; ja kansan on samalla kuin se lähinnä palvelee omaa
maatansa liittyminen suureen, yhteiseen työhön koko ihmiskunnan hyväksi.
Useissa muissa ylevähenkisissä runoissa Topelius ajaa samoja kauniita
aatteita kuin aikaisemmin. Niinpä hän _Nuorukaisen unelmissa_ teroittaa
samaa uhrautumista ja yksilön halpuutta aatteen rinnalla kuin
Ylioppilaslaulussa, runossa _Suomen kohtalo_ lausutaan taaskin se usein
ennenkin ilmituotu ajatus, että maan onni riippuu Suomen nuorisosta:
Maa armas, lasten hoimahan,
sydänten nuorten voimahan
soi Luoja onnes vaalinnan,
ja vastaisuuden Suomen.
V. 1860 Topelius julkaisi kootun ja tarkistetun painoksen
_Kanervankukkia_. Siihen sisältyivät valikoima edellisten kokoelmain
lauluja ja niiden jälkeen ilmestyneitä runoja, joista ylempänä olemme
maininneet muutamia esimerkkejä.
* * * * *
Koulunopettajan ja sanomalehdentoimittajan toimet, useiden seurain
jäsenyys, osanotto osakuntaelämään ja yleiset harrastukset pakottivat
Topeliuksen oleskelemaan Helsingissä suurimman osan vuotta. Jättäen
sanomalehtensä kesätoimittajan huostaan hän mielellään kesäisin kävi
Kuddnäsissä viettäen siellä rakkaassa lapsuudenkodissaan lämpimän
vuodenajan samaan tapaan kuin ennen. Heinäkuussa 1851 hän teki matkan
Pietarsaareen tavatakseen Runebergia, joka palatessaan Ruotsinmatkaltaan
poikkesi syntymäkaupunkiinsa. Kaupunkilaiset luovuttivat Nissas-saarella
olevan, uudestaan kuntoon panemansa kalastajamökin, Runebergin entisen
kesäasunnon, runoilijalle takaisin ja pitivät samassa saaressa pienen
juhlan hänen kunniakseen. Mieliala oli mitä herttaisin. Hilpeästi
pakinoiden ja Runebergin lauluja laulaen vietettiin suuri osa
kesäyötäkin ihanan luonnon helmassa. Kerrotaan Runebergin tässä
tilaisuudessa ottaneen entisen oppilaansa polvelleen ja häntä taputtaen
lausuneen: »Kuulehan, Sakke, kyllä minä sentään olen sinun
runoilijaisäsi, mutta kiitänpä sinua, ettet ole tullut minun
apinakseni.»
V. 1846 syntyi pääkaupungissa Topeliuksen ja hänen vaimonsa ensimäinen
lapsi, tytär _Aina Sofia_, joka sittemmin joutui naimisiin Porvoon
lyseon lehtorin B.A. Nybergin kanssa. Toinen lapsista oli ennen
mainittu, 2-vuotiaana kuollut poika _Mikael_.