mustakutriseen, nuoreen tyttöön, jota hän sanoo solakaksi ja kookkaaksi,
luontevaryhtiseksi ja musikaaliseksi. Hänen silmänsä ovat syvät ja
sielukkaat. Hän oli uusikaarlepyyläisen kauppiaan S. Lindqvistin ja
hänen vaimonsa Johanna Kyntzellin tytär _Emilia_. Matilda on hänen
kallis ystävänsä, jolle hän omistaa koko unhoittumattoman
kunnioituksensa ja ystävyytensä, hänen kaunis entisyytensä, Emma on
hänen tulevaisuutensa ja maallinen iäisyytensä. Tilda hänen
vaaleanvihreä lapsuudenunelmansa, jonka muisto on hänelle iäti suloinen
ja rakas, mutta Emma on hänen vaaleanpunainen nuoruudenenkelinsä ja
elämänsä armas toivonkukka. Neljänkolmatta vuotinen runoilijanalku on
tulisesti rakastunut Emiliaansa ja syksyllä 1842 he kihlautuvat. Tämä
tyttö vastasi hänen naisihannettansa, johon kuului että tuon valitun
tuli olla uskonnollinen, siveellisen puhdas, omata riittävästi
sivistystä, olla miellyttävän näköinen, rakastaa elämän runollisuutta,
mutta tuntea olevansa tutustunut sen proosaankin, olla jossakin etevä
sekä todella musikaalinen. Mitä »kolikkoihin» tulee, ei niitä
hyljeksitty eikä etsitty. Hänestäkin Topelius kumminkin olisi ollut
valmis luopumaan ystävänsä Henrik Backmanin hyväksi, koska oli luullut
Emilian suosivan häntä. Vasta kun ystävä oli valinnut toisen, Topelius
oli täysin varma Emilian ja omista tunteistaan ja otti ratkaisevan
askeleen.
Kahta vuotta myöhemmin hän suoritti lisensiaattitutkintonsa, johon oli
aineiksi valinnut filosofian, eläin- ja kasvitieteen sekä yleisen
historian. Tohtoriksi hän tuli v. 1847. Latinaksi kirjoitettu
väitöskirja käsitteli muinaissuomalaisten tapoja avioliittoa
solmittaissa.
Topeliuksen kaikelle aatteelliselle ja inhimilliselle herkkään mieleen
vaikuttivat ajan virtaukset valtavasti. Niinpä herännäisyysliikekään ei
saattanut olla häntä koskettamatta, semminkin kuin hänen luonnollisen
iloisen mielensä hilpeästi leikittelevän pinnan alla käy alati
etsiskelevän uskonnollisen mietiskelyn pohjavirta. Nuoreen mieleen
vaikutti paljon sekin, että paitsi hänen omaa sisartaan useat hänen
tovereistaan, Stenbäck, Östring ja von Essen, kuuluivat herännäisiin.
V. 1840 painetussa runossa _Harhailevia teitä_ kuvastuvat sen taistelun
hyökyaallot, jota käydään hänen povessaan. Hänen sielussaan on yö,
vaikka elämän aamu koittaa, »henki janoaa, tuo sille elon vettä», sillä
maailman tarjoamaan juomaan sekoittuvat »kuolon virrat». Hänen tiensä
käy »usvien halki» ja siksi hän eksyy, »maan loiste» häikäisee hänen
silmänsä eikä hän henno polkea sen ruusuja. Mutta sittenkin elämän
riemut etovat hänen kuolemaan asti väsynyttä sieluaan, ja vain Jumalan
syliin pakenemalla hän voi saada rauhaa. Liikkeen hyvät puolet, sen
harras totuudenetsintä ja sen jäsenten vakava pyrkimys elämässä
toteuttaa aatteensa herättivät varmaan Topeliuksessakin kunnioitusta
sitä kohtaan, mutta hänen terve elämänkatsomuksensa ei voinut hyväksyä
sen ahdasmielisyyttä ja sen yksipuolisuuksia. Niitä olivat, että
heränneet itsekkäästi ajattelivat vain omaa, yksilöllistä autuuttaan,
vaikka juuri itsekkäisyyden voittaminen on ainoa uhri minkä Jumala
meiltä vaatii, että he pitivät kaiken maallisen saastaisena, Jumalasta
eksyneenä, kaikkia, jotka eivät olleet heränneitä, kadotettuina,
hyljeksivät, vieläpä vihasivat taidetta j.n.e. Tästä johtuva
itsevanhurskaus ja suvaitsemattomuus toisinajattelevia kohtaan, joka
useinkin vei hellimpäin perhesiteidenkin katkeamiseen, ei voinut olla
vaikuttamatta vieroittavasti laajoissa piireissä. Topelius, joka samoin
kuin Runebergkin rakasti elämää tulisesti sykkivin valtimoin ja joka
kaikissa sen muodoissa ja kaikkialla luonnossa näki korkeimman olennon
läsnäolon ja sen ilmauksia, asettui tähän elämälle vihamieliseen
liikkeeseen nähden hylkäävälle kannalle. Mitäpä auttaa ihmisiä, sanoo
Topelius, jos he sulkeutuvat pimeimpään luostariin, eristäytyen koko
maailmasta, jos heidän sydämensä kuitenkin on loitonnut Jumalasta. -- --
Tämä on katolilaista. Pietistiystävämme ovat meidän aikamme munkkeja ja
nunnia. -- -- Vapaa, pakoton sanani on: en ole pietisti. -- Eikä
Topelius luovu vakaumuksestaan -- niin luja se on -- Emmankaan
kadottamisen uhalla. Emma muuten pääasiassa onkin samaa mieltä kuin
hänen sulhasensa: _Voi ja pitää_ rakastaa Jumalaa vihaamatta maailmaa.
Topelius haki hiljattain Vaasaan perustetun lukion lehtorinvirkaa
väiteltyään latinaksi kirjoitetuista »teeseistä» ja suoritettuaan
opettajakokeensa Turussa. Hänen kilpahakijansa Renvall sai viran. Olihan
tämä pieni vastoinkäyminen; täten nuoret joutuisivat kauemmaksi
kotiseudulta ja omaisista, mutta olihan korvauksena että joutuisivat
likempään yhteyteen sivistyneen maailman kanssa. Heillä oli
toivottavissa 2,000 ruplan tulot Helsingissä. Topelius tuli v. 1846
yliopistonkirjaston ylimääräiseksi apulaiseksi ja samasta vuodesta
aina vuoteen 1850 Helsingin lyseon historian, tilastotieteen ja
ruotsinkielen opettajaksi. Sen lisäksi hän toimi jonkun vuoden
Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. ja parin vuoden kuluessa uuden
yhdistetyn Pohjalaisosakunnan kuraattorina. Osakunnan luottamuksesta
iloiten ja vaatimattomasti arvioiden voimansa vähäisiksi Topelius
tunnollisesti hoiti näitä palkattomia tehtäviä. Hänellä on pian viisi
virkaa kuusi nälkää, pikku toimet nielevät paljon aikaa, etenkin kuin
vielä luonnontieteellinen yhdistys Societas pro fauna et flora fennica,
jonka jäsenenä hän jo oli ollut useita vuosia, valitsee hänet
sihteerikseen.
Tästä huolimatta Topelius ja hänen morsiamensa olivat iloisia ja
katsoivat luottavaisesti tulevaisuutta kohti. Nuori sulhasmies tietää
olevansa köyhä, mutta pitää itsensä rikkaana, kun omistaa Emilian,
terveytensä ja sielunrauhansa. Hänen sanomalehtensä lupasi tulla
tuottavaksi. Hän sai palkkiota sen toimittamisesta tilaajamäärän mukaan,
joka kasvoi jo ensimäisenä vuotena niin, että puhdas voitto teki toista
tuhatta ruplaa. Täten nuoret huolimatta apen taloudellisen aseman
huonoudesta katsoivat voivansa perustaa oman kodin, ja joulukuun 30 p.
1845 he äidin lämpiminten siunausten ja ystävien ja sukulaisten
harrasten onnentoivotusten saattamina viettivät iloiset häänsä morsiamen
kodissa. Hellä ja herttainen oli äidin ja pojan suhde tätä ennen ollut
ja semmoisena se edelleenkin pysyi. Äiti ymmärsi siinä kumminkin jonkun
muutoksen tapahtuneen, ja liikuttavaa on, kun hän kirjeessä pojalleen
pyytää, että hän tästäpitäen saisi olla hänen _toisena_ uskottunansa.
Nuoret muuttivat asumaan satamavouti Kraemeriltä vuokraamaansa
huoneistoon, joka oli Bernhardin ja Unioninkadun nurkkauksessa. Kauan
viihtyi sitten onnellinen perhe tässä ensimäisessä asunnossaan, tämän
»halvan katon alla», jossa asumista nuori sulhanen Emiliaan rakastuneena
oli pitänyt sanoin kuvaamattomana onnena. Epäilemättä oli asian laita
niin, kuin hän eräässä kirjeessään Emilialle oli vakuuttanut, ettei
hänellä ollut sitä rohkeutta eikä sitä intoa, mikä oli hänen
pääkaupunkilaisilla oppineilla ystävillään, jotka saattoivat uhrata
elämänsä yksinomaan tieteelle. Hänessä oli se lämminten sydänten
inhimillinen heikkous, että tarvitsi _rakkautta_ rauhansa ja ilonsa
säilyttämiseksi. Rakkautta vailla hän ei voinut elää, ja hänen sisimmän
sielunsa lemmitty oli Emilia.
On huomautettu, miten likeisessä yhteydessä yliopisto ja Topelius
olivat toisiinsa. Korkeakoulun elämä vaikutti ratkaisevasti hänen
kehitykseensä, ja hän puolestaan on usein kuvannut tuon opinahjonsa
vaiheita ja sen elämässä esiintyviä virtauksia. Samana keväänä, toukok.
28 p. 1833, jolloin Topeliuksen ensimäinen runo _Tiedonjano_ tuli
julkisuuteen, alkaa hänen akateeminen uransakin.
* * * * *
Maailma suur on, ja määräni kaukana loistavi tuolla
kirkasna kuin on tähtönen hohtehess' elämän aamun.
Päin sitä aina ma kuitenki kuljen. Rinnassa mulla
henk' iankaikkinen taukoamatta se murtavi tiensä,
voimalla raivaten estehet tieltään, kunneka kerran
lähtehen loistavan vuossa se vilppahan löytävi kylvyn.
Näin laulaa 15-vuotias nuorukainen kimmeltävän runolinnansa
esikartanoihin astuessaan. Hänen janoova henkensä pyrkii korkeaan,
kaukana häämöittävään päämäärään, hänen palava, voimakas valonkaipuunsa
on murtava kaikki esteet. Hän toivoo iankaikkisen valkeuden, joka on
meidän kaikkien toivo ja päämäärä, johtavan hänet »äärettömyyden»
rantaan. Täten hän siis alunpitäen vihkii runoutensa _valon_
palvelukseen. _Aalto_ nimisessä osittain suorasanaisessa runoelmassa
Topelius niinikään kaunista, luonnosta lainattua vertausta käyttäen
tahtoo opettaa, että aina on pyrittävä eteenpäin ja pidettävä _valoa_
johtotähtenä. _Nuorukaisen ajatuksia_ runossaan nuorukainen toivoo
saavansa kuolla, sittenkuin hän ilosta hurmaantuneena on tyhjentänyt
nautintojen maljan, mutta katuu jo seuraavassa silmänräpäyksessä ja
pyytää kaikkivaltiaalta, että saisi elää vielä edes hetkisen voidakseen
pienellä valonsäteellä osoittaa, mihin on pyrkinyt. Niinkuin jo näistä
esimerkeistä näkyy, käsittelee nuori runoilija mielellään samaa aihetta
antaen muodon vaihdella. Hyvin edellisen kaltainen on kahta vuotta
myöhemmin sepitetty lapsellisen haaveileva _Kaksikymmenvuotias_.
Aramintansa kanssa purjehdusmatkalle lähdettyään nuorukainen
rakkaudenhurmiossa haluaa kuolla ukkosen jylistessä ja salamain
välkkyessä, ja uhkarohkea matka päättyykin siten, että hän ja hänen
lemmittynsä menehtyvät Zeun sytyttämään maailmanpaloon. Syystä on
huomautettu, että tässä runossa on Almqvistin vaikutusta. Tietenkin on
_rakastettu ja rakkaus_ useiden aikaisinten runojen aiheena. Harras
ihanteellisuus on lyönyt leimansa niihin kaikkiin. Rehellisesti
runoilija kerran tunnustaa, ettei hän ole varma siitä, _ken_ hänen
korkeimman rakkautensa esineenä on (_Ken on elämäsi valkeus?_).
Sepittäjänsä luonnetta kuvaa myöskin _Nuorukaisen valinta_. Elämän
portilla seisova enkeli antaa nuorukaisen valita. Saavuttaen lyhyen iän
hän saa pyrkiä taistellen ja nauttien elämän kukkuloilla tai harmaan
sumun ympäröimänä vanhaksi eläen vaeltaa elämän alhossa. Nuorukainen
vakuuttaa rakastavansa edellistä tietä ja rukoilee enkeliltä nautintoa
ja taistelua.
Topeliuksen runous on toistaiseksi, niinkuin hänen nuoruuteensa nähden
on odotettavakin, nuorukaisen epämääräistä haaveilua ja uneksimista,
omien tunteiden ja mielialojen laulamista. Siltä puuttuu vielä se
todellisuudensävy, joka sittemmin on sille niin kuvaava. Aikaisemminkin
jo olemme viitanneet siihen, kuinka Topelius oli taipuvainen
haaveksimiseen. Haaveilijana, uneksijana hänen on vaikea eroittaa
todellisuuden rajoja. Hän sanoo runossaan _Unelma ja todellisuus_, että
samoinkuin on vaikea eroittaa taivasta kaukaisesta merestä, samoin on
vain »hieno, huomaamaton viiva unen ja todellisuuden välillä». Mutta
unelmien »särkyvään vaahtoon» hän sentään on nähnyt iäisyyden
heijastuvan. Luonnollista oli että hänen haaveilunsa usein puhkeaisi
runoiksi, joissa käytetään vertauskuvallista kieltä, ja luonnon
sielullistuttaminen esiintyy niissä erittäin miellyttävässä muodossa.
_Leivosten ääniä toukokuussa_ on sellainen runo. Kevään ihana luonto tuo
lohtua runoilijan surulle, hän kuulee ruusujen suloäänen ja ymmärtää
liljojen hymyilyn. Lahti on ystävällinen ja joutsen, autuaallinen
laulaja, on ilahuttava hänen synkkää mieltänsä. Runoilija uskoo
aurinkoon, ruusujen ääneen ja niittyjen sulokevääseen. Runomuotoja
Topelius jo käyttelee milteipä mestarin varmuudella. Säkeet soluvat
vaivattomasti, ja niiden sävelen sointu yllättää korvaahivelevällä,
vienolla musikaalisuudellaan.
Todellisuudesta Topelius kumminkin paljosta haaveilemisestaan huolimatta
jo aikaisin etsi ja löysi niin ilonsa kuin surunsakin varsinaiset
aiheet. Kuinka pirteitä ja kuvattavan ytimeen osuvia ovatkaan jo hänen
varhaisimmat todellista elämää kuvaavat runonsa, niinkuin _Sormilasku,
Merimies peräsimessään ja Talvilaulu_ v:lta 1844. Ylen liikuttavan
ilmauksen saa runossa _Kummulla keväällä_ se suru, jota 24-vuotias
runoilija tuntee Tuonen aikaisin korjaaman ystävänsä, ennen mainitun
H. Backmanin kuoleman johdosta. Hän katosi tuo kallis kuin ruusu
virranviemä, nopeana kuin nuoruuden unelma, kuin eksynyt aamukoin
välähdys.
Olemme aikaisemmin huomauttaneet, miten lähellä Topelius oli sitä
valiojoukkoa, jonka keskuudessa ajan uudistuspyrinnöillä oli niin
hedelmällinen maaperä. Se kansallinen herätys, joka siinä suoritettiin,
vaikutti valtavasti häneen. Enemmän _valoa_, enemmän _vapautta_, siinä
ne ajatukset, jotka 1840-vuoden keskivaiheilta alkaen kultalankana
kulkevat useiden hänen runojensa läpi. Hän huokaa ja rukoilee, että
Suomen kaikki kukkaset elpyisivät eloon, etteivät salassa piilevät madot
vahingoittaisi yhtäkään niistä, että maan toivo ei koskaan pettyisi,
että sen luja luottamus ei milloinkaan lannistuisi. Toivon tähti
tuikkii, kevät on tullut, kevät luonnossa, tulkoon siitä hengenkin
kevät. (_Toivon päivänä_, Vapunpäivänä 1844.)
Samana vuonna seppelöidyille filosofianmaistereille omistamassaan
laulussa runoilija teroittaa, että kansojen tulee nuortua omasta
elinvoimastaan ja heittää pois lainattu korukulta. Ja ilolla tervehtien
kansallista heräämistä hän innostuneena huudahtaa: Yksi kansa! yksi maa!
yksi kieli! Omista lähteensuonista Suomen joet vetensä johtavat, omiin
lähteisiin sen tulevaisuuskin rakentukoon! Toisin sanoen: Suomen kansan
tulee, jos se tahtoo elää kansana, elää omaa elämäänsä, perustaa
sivistyksensä omalle, itsenäiselle pohjalle ja käyttää omaa kieltänsä.
Topelius on perin vapaa yksipuolisuudesta, taikka oikeammin hänen
mielipiteensä myöhemmin melkoisesti muuttuvat. Hän teroittaa näet
myöhemmin nimenomaan ja monessa tilaisuudessa, että maassamme elävät
kaksi kansallisuutta muodostavat _yhden_, jakamattoman kansan, että
niiden tulee elää yhteis- ja vuorovaikutuksessa keskenään. -- Samaan
henkeen kuin vappurunossa Topelius laulaa seuraavana vuonna Lönnrotille
ja Castrénille. Suomalaisen hengen on puistettava pois kaikki ulkomaan
kuona ja koetettava löytää oma itsensä. Me rauhassa kotona eläjät olemme
lähettäneet parhaimpamme puolestamme taistelemaan. He ovat uranuurtajia,
mutta sittenkin vain välikappaleita eivätkä itse saa nauttia työnsä
hedelmistä, mutta me ja vielä kaukainen jälkimaailmakin on säilyttävä
heidän nimensä kunnioittavassa muistossa.
Tosielämää Topelius tästäpitäen yhä mieluummin ja useammin kuvaa.
Kuvattava astuu yhä elävämpänä lukijan eteen, josta on hyvänä
esimerkkinä runo _Matkustava ylioppilas_.
Hänen äänensä loitolta kuului jo,
ja lyyraa kultasi aurinko.
Kädessään piiska hän vauhtia
ajoi kohti kartanoa.
Niin hän saapuu ja »iloisena kuin kuningas». Puku, vyö tupsuineen,
pistooli, matkapikari, matkalaukku, piippukulu, kaikki ovat ennallaan.
Talon tyttöjä hän »leukaan nipistää» ja kaataa isännälle täyden maljan.
Sukeutuupa vilkas keskustelu siitä, mitä hänen viime käymästään asti on
tapahtunut. Rovasti on kuollut, nimismies jäänyt leskeksi j.n.e.
Kaikkiin isännän huoliin reipasmielinen ylioppilas keksii lohdutuksen,
mutta kun hän viimein saa kuulla, että hänen entinen lemmittynsä häntä
surren edellisenä päivänä oli kätketty maan poveen, katoaa hän sanaa
sanomatta eikä häntä sen koommin enää nähty.
V. 1845 Topelius nimellä _Kanervankukkia_ julkaisi vihkon lyyrillisiä
esikoisiansa, joista edellisessä olemme mainineet muutamia ja jotka hän
sitä ennen oli painattanut sanomalehteensä, albumeihin tai
»lentokirjasiin». Vihkonen oli ulkoasultaan vaatimaton, vain
160-sivuinen. Alkurunona on nelipolvisella, kansallisella runomitalla
sepitetty _Kanervankukkia_ niminen soma omistuslaulu. Runoistaan niiden
seppo lausuu:
Ne nyt yhtehen nitelin,
seppelyiseksi sitelin,
korven vaaleat, punervat
aamukasteiset kanervat,
suon ne Suomen neitosille
ratoksi suruisen hetken,
viihdykkeeksi vienosille.
Arvostelut, joiden alaiseksi runovihkonen joutui, olivat ylipäätään
verrattain suopeat. Nuoren runoilijan nyt jo monipuolisesti kehittynyttä
muodollista varmuutta ja kielellistä rikkautta kiitetään, mutta koreita,
merkityksettömiä määräyssanoja, »Kanervankukkien ulkonaisen puvun
hämäryyttä ja häälyväisyyttä» kuin myöskin runoilijan taipumusta
mystillisyyteen moititaan. Kiitollista tunnustusta saa niinikään
osakseen hänen »sievä, sulokas, naiivisen rakastettava kykynsä osata
elämän vähäisissäkin ilmiöissä lemmekkäästi etsiä jotakin puolta
ihannoidakseen». Yleisö -- sen ajan kirjallisuutta viljelevä yleisö oli
tietysti verrattain vähälukuinen -- lienee kyllä jossain määrin
aavistanut, minkä henkisen aartehiston lisän se nyt oli saanut,
vaikkakaan runoilla ei ollut uutuuden tavallista viehätystä, ne kun oli
jo ennen vuosien kuluessa julaistu tavalla, josta jo olemme maininneet.
Ymmärrettävää on muuten, että lukijat vain vähitellen oppivat
ymmärtämään tätä runoutta. He olivat tottuneet edellisen ajan osittain
sangen teennäiseen, usein hyvinkin pilventakaiseen tunnelaverteluun,
joka oli sangen löyhässä yhteydessä tosielämän kanssa. Franzénin ja
Runebergin runous oli jo kyllä opettanut heille paljon. Ja vähitellen
yhä useammat rupesivat tajuamaan, että nyt oli syntymässä todellinen
runoilija, ja että nuo laulut, jotka niin koruttomasti kuvasivat
luonnollisia tunteita ja jokapäiväistä elämää, mutta myöskin korkeimpia
isänmaallisia aatteita, että ne olivat _todellista_ runoutta.
Valistuneimmille oli sekin selvä, että sellaisen runouden luominen
edellytti sekä ihanteellista mieltä että harvinaisen aikaisin kypsynyttä
luonteen eheyttä ja sopusointua.
Vain kolmannen osan näitä nuoruusrunoutensa esikoisia Topelius otti
uuteen 1860-vuoden painokseen, joka osoittaa runoilijan sangen ankarasti
arvostelleen itseään.
V. 1843 Topelius kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Viimeksi
mainitussa kaupungissa pidettiin näet ensimäinen skandinaavilainen
ylioppilaskokous. Sekä runossaan _Tukholma_ että suorasanaisessa
tuotannossaan hän kuvaa täällä saamiaan vaikutteita. Hän kertoo
palanneensa matkalta pettynein toivein ei Ruotsiin, vaan ruotsalaisiin
nähden, jotka eivät vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut
suuria historiallisia muistoja omistavasta kansasta. Hän on kyllä
innostunut Ruotsin luonnon ja ruotsalaisten luonteen miellyttäviin
puoliin, mutta maan »ylväs menneisyys on haudattu marmorihautaan tai
seisoo vaskivarustuksissa toreilla». Toiseksi Topelius ei vanhan emämaan
asukkaissa löytänyt sitä uudistusharrastustemme ja alkavan kansallisen
heräämisemme ymmärtämistä, jota oli odottanut.
Seuraavana vuonna Topelius piti pohjalaisten vuosijuhlassa kuuluisaksi
tulleen esitelmänsä _Onko Suomen kansalla historiaa?_ Hän vastaa, että
sillä on ollut varsinainen historia vasta 1809-vuoden jälkeen ja että
edellinen aika vain oli koulutuksena, valmistuksena sille. Suomihan
ennen mainittua vuotta oli maakunnan asemassa. Meillä ei siis silloin
voinut kehittyä itsetietoista kansallisuustunnetta, minkä ehtona
Topelius Hegelin oppiin liittyen piti valtioelämää, jota meillä vielä ei
ollut. Ja »Suomen kansana» hän pitää vain sen suomea puhuvaa heimoa, hän
ei mainitse mitään muuta, jolla olisi historiallista oikeutusta
Suomessa. Sen kieli on kansamme kieli, sen kohtalot koko kansalle
yhteiset. E.G. Palménin mukaan esitelmässä esitetty kanta tosin ei ole
ilman muodollisia heikkouksiaan, mutta se on sittenkin periaatteissaan
sekä johdonmukaisempi että oikeampi kuin useimmat sitä vastaan tehdyt
muistutukset. Olemme jo maininneet siitä, miten Topelius runonkin
muodossa tuo ilmi samanlaisia mielipiteitä ja miten hän sittemmin muutti
mieltä.
»Helsingfors Tidningarin» toimittaminen vei paljon aikaa Topeliukselta
ja vaikutti melkoisesti hänen kehitykseensä. 1840-luvun alussa maamme
sanomalehdistö vielä oli kapalossaan. Ruotsinkielisiä lehtiä oli vain
seitsemän. Suomenkielisistä Lönnrotin aikakauskirja Mehiläinen oli
lakannut ilmestymästä v. 1840, seuraavana vuonna kävi Oulun
Viikko-Sanomain ja Sanansaattajan Viipurista samoin. Kolmea vuotta
myöhemmin Snellman alkoi julaista Maamiehen Ystävää ja Saimaa, vuotta
myöhemmin alkoi Kanava ilmestyä Viipurissa ja kaksi vuotta sen jälkeen
Suometar Helsingissä. Topeliuksen lehti oli alkuaan ollut pieni
uutis- ja ilmoituslehti, jota suureksi osaksi toimitettiin »sakseilla»,
niinkuin on tapana sanoa, s.o. muuten kuivaa sisällystä höysteltiin
muualta lainatuilla pilajutuilla ja enimmäkseen vähäarvoisilla
kaunokirjallisilla kappaleilla. Sensuuri oli näihin aikoihin erittäin
valonarka, se pyyhki pois sanomalehdistä kaiken, missä se vainusi jotain
korkeille viranomaisille vastenmielistä. Valtiollisiin kysymyksiin ei
lainkaan saanut kajota. Tämä sortojärjestelmä vähitellen sai aikaan,
että sanomalehdentoimittajat harvoin juuri yrittivätkään kirjoittaa
yleisistä asioista. Se ajatus, että heidän olisi tullut pohtia
yhteiskunnallisia kysymyksiä ja siten herättää harrastusta niihin sekä
muutenkin kasvattaa ja opastaa yleisöä, oli vielä ylen harvalle
selvinnyt.
Aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, kuinka yliopiston viranomaisten
ankara mutta pikkumainen virkavaltaisuus koetti pitää ylioppilaita
sietämättömässä alaikäisyyden tilassa. Mutta sama ies painoi koko
kansaa, joka ei voinut ottaa osaa yhteiskunnallisen elämänsä
kehittämiseen. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, velttous ja
välinpitämättömyys olivat yhtä tavallisia kuin tällaisissa oloissa
luonnollisia ilmiöitä. Kaikki näytti olevan lamassa. Uuden paremman ajan
oireita ei kumminkaan kokonaan puuttunut. Olemmehan maininneet
Lauantaiseuran piirissä virinneet aatteet ja niiden vaikutuksen. Sen
lisäksi on huomautettava, että Snellmanin pontevan esiintymisen kautta
Saiman toimittajana Suomen sanomalehdistö tulee vähitellen mahtavaksi
yhteiskunnalliseksi voimaksi.
Topelius ei tietenkään alkuaikoina voinut olla sanomalehdentoimittajana
täysin tehtäväinsä tasalla. Olihan hän vielä nuori, eikä hänen unelmoiva
mielensävynsä suinkaan tehnyt häntä kykeneväksi uudistustenajajan ja
arvostelijan vaikeisiin toimiin. Ja koskapa hän olisi ennättänyt
tutustua yhteiskuntaelämään ja sen varjopuoliin tai yhteiskunnallisiin
ja valtiollisiin kysymyksiin yleensä? Näiden pohtimiseen Topelius alussa
ei ryhtynytkään, tyytyihän vain ensiksi siihen että koetti saada
lehtensä entistä kotimaisemmaksi ja ytimekkäämmäksi sekä yleensä
semmoiseksi, että se niin uskollisesti kuin suinkin kuvastaisi sitä
aikaa ja yhteiskuntaa, jonka tulkkina se pyrki olemaan. Työ tekijäänsä
neuvoo, ja lahjakkaana ja tunnontarkkana nuori toimittaja sitkeällä
tarmolla antautui tehtäväänsä, kehitti vähitellen taipumuksiaan ja
tyyliään hankkien lehdelleen ajakseen aika laajan ja yhä enemmän
innostuvan lukijakunnan. Lämmin, ihanteellisen isänmaallinen mieli
kannatti kaikkea, mitä hän kirjoitti, hänen kynänsä oli erittäin notkea,
sanonta sattuva ja pirteä, muoto jota hän käytti, aina miellyttävä,
sisällyksen mukaan vaihteleva ja siihen sopeutuva. Yhdentoista vuoden
kuluessa Topelius lehdessään julkaisee n.s. _Leopoldinkirjeitä_, jotka
ilmestyivät kerran kuukaudessa ja joiden runsas ja vaihteleva sisällys
suuresti lisäsi sen viehätysvoimaa. Hän osoittautui näissä
havainnoissaan ja mietelmissään olevansa henkevä pakinoitsija -- muuten
ensimäinen maassamme -- ja koskettelee niissä huvittavalla tavalla
kuvarikkaassa ja kuulakankirkkaassa muodossa mitä erilaisimpia asioita:
uutisia, seuraelämää, kirjallisia, vieläpä valtiollisiakin kysymyksiä.
Viimeksi mainitulta, arkaluontoisia asioita taitavasti kosketellen
kyvykäs kynäniekka sai sanotuksi paljon sellaista, joka muuten olisi
jäänyt sanomatta. Täten Topelius siis jo oli melkoisesti edistynyt
ammatissaan, saanut viriämään harrastusta yleisempiin asioihin,
lukijainsa näköpiirin laajenemaan ja yleisön asettamaan entistä
suurempia vaatimuksia sanomalehden toimittamiselle.