Opinnot ylioppilastutkintoa varten olivat tietenkin pääasiana, eikä
niitä saanut laiminlyödä. Opetusta tosin ei aina ulkonaisesti hoidettu
ankarinten kasvatusopillisten sääntöjen mukaan. Olihan Runeberg jo
Helsingin lyseossa sovelluttanut luonnollisia, uudenaikaisia
opetusperiaatteita, ja olihan kaikki pikkumainen turhantarkkuus vierasta
hänen raittiille luonnonlaadulleen ja hänen kaikkea aiheetonta
tyrkytystä ja pakotusta vastustavalle, humaaniselle katsantotavalleen.
Niinpä joskus sattuu, että pojilla oli lupa, kun »maisteri lähti
pyydystämään lintuja kuvilla»; toisen kerran opetus alkaa maisterista
tuntua niin ikävältä, että hän lyö kirjat kiinni ja rientää
oppilaittensa kanssa pihalle lumipalloja heittelemään! Kumminkin
Runeberg oli opettajana erittäin perusteellinen ja tunnollinen. Se, mikä
näennäisesti pienten helpoitusten kautta oli menetetty, korvattiin pian
uusin voimin ja suuremmalla ahkeruudella, eikä Runeberg liioin suvainnut
pintapuolisuutta eikä leväperäisyyttä opinnoissa. Hän kohteli
oppilaitaan ystävällisesti ja toverillisesti, mutta vaati samalla
tarkkaa velvollisuuden täyttämistä. Hän vetosi heidän parempiin
puoliinsa, kunnian- ja oikeudentuntoon, mieluummin kuin käytti
vanhanaikaisia, usein tehottomia rangaistuskeinoja. Ankaruutta ja
nuhteita tietysti ei kumminkaan aina voitu välttää.
Liiallisen ja tylsyttävän ulkoluvun asemesta vaadittiin, että oppilaat
itse oppivat ajattelemaan ja tekemään johtopäätöksiä. Vanhentuneet
kirjat vaihdettiin uudempiin ja, mitä erikoisesti historiaan tulee,
vakuuttaa Topelius, että vasta Runeberg opetti hänet ymmärtämään, mitä
historia on.
* * * * *
Kesäkuun alussa v. 1833 Topelius neljän toverin kanssa suorittaa
ylioppilastutkintonsa, josta hän pian antaa tiedon äidilleen kysyen m.m.
eikö tämä ollut iloisin kirje, minkä hän koskaan oli kirjoittanut. Hän
lupaa kiiruhtaa kotiin »yötä päivää, lentävää karkua». Hänen tämän
jälkeen toimeenpanemissaan ylioppilaskekkereissä oli kutsuvierasten
joukossa Runebergkin, joka »oli niin ystävällinen 15-vuotiaalle
kokemattomalle nuorukaiselle, että ajoissa otti hänen kätensä
kainaloonsa ja pelasti hänet vaarallisista veljenmaljoista».
Kesänsä Topelius vietti kotiseudulla tehden kalastusretkiä sukulaisten
ja toverien kanssa, vieraillen kaupungissa, harrastellen metsästystä ja
ampuen maaliin pistoolilla. Vielä syyskuussakin hän ottaa osaa kotitalon
syysaskareihin, nuotanvetoon, elonleikkuuseen y.m. ja lueskelee tämän
ohella Ovidiusta, keveämpää kirjallisuutta sekä sanomalehtiä alkaen
harrastaa yleisiäkin asioita. Kaiholla hän usein muistelee tähän aikaan
Tukholmassa oleskelevaa Matildaansa.
Lokakuun 1 p:nä hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan entisen
opettajansa Blankin kanssa.
Nyt hän rupesi harjoittamaan yliopistollisia opintoja
kandidaattitutkintoa varten, johon kuului 11 ainetta, ja isän
lausumaa toivomusta noudattaen lääkäriksi aikovana hän antautui
luonnontieteellisiin opintoihin. Tämän ohella hän kirjoitti ruotsin- ja
latinankielisiä aineita Runebergin johdolla. Heidän yhdessäolonsa ei
supistunut vain tähän. Tuntien päätyttyä sunnuntaiaamuisin seurustelu
jatkui hilpeän, nuorelle ylioppilaalle runsaita herätteitä antavan
tarinoimisen muodossa ja opetuskin oli maksuton.
Tietysti kaunokirjallisuuden harrastus jatkuu. Topelius lueskelee m.m.
Walter Scottia ja Lafontainen romaaneja, Almqvistin Törnrosens bok
nimistä kirjaa ja ravitsee orastavia runoilijavaistojaan suurten
ruotsalaisten Tegnérin, jota hän pitää runoilijain kuninkaana, niinikään
suuresti ihailemansa Franzénin, Geijerin y.m. runoilla. Hän tutustuu
myöskin saksalaisen kirjallisuuden merkkimiehiin.
Latinaa ja kreikkaa hän lukee tutkintoaan varten hyvin perusteellisesti.
Ensiksi mainittuun kieleen hän perehtyy verrattain pian siihen määrin,
että pystyy esiintymään vastaväittäjänä tähtitieteessä osakunnan
latinalaisessa väittelyharjoituksessa. Homeroon Iliaadia hän arvostelee,
osittain pisteliäästikin, mutta lopputuloksena on sentään, että hän
pitää sitä maailman etevimpänä luonnonrunouden tuotteena ja sen tekijää
runoilijain kruununa. Suurella innolla Topelius niinikään harjoittaa
opintoja kemiassa, eläin- ja kasvitieteessä sekä kuuntelee
kirjallisuushistorian ja historian luentoja. Viimemainitussa aineessa
luennoitseva G. Rein kuului hänen »suosikkeihinsa». Suomen keskiajan
historia innostutti Topeliusta erittäin, koska se enemmän kuin mikään
muu tiede ravitsi hänen runollista mieltään ja isänmaantunnettaan. Nyt
hän sai arvatenkin kiihkeästi kaipaamaansa täydennystä siihen, mitä
ennen oli lukenut tai kuullut omaistensa kertovan samoista asioista. Hän
rakastaa historiaa ja tahtoo siinä korkeimman arvolauseen.
Kerran hän kumminkin poistuu luennolta »sydämensä pohjia myöten
suuttuneena». Rein on luennoidessaan Suomen sodasta Kaarle XII:n aikana
kaunistellen tapahtumia »raukkamaisen lempeästi» kertonut venäläisten
julmuuksista. »Mitä taas voitiin sanoa venäläisille kiitokseksi, siitä
hän ei unhoittanut pienintäkään pikkuseikkaa.» Topelius sanoo luulleensa
Reiniä toisenlaiseksi mieheksi ja lisää, ettei historia ole mikään
»nöyrin palvelijattarenne», joka unhon vaipalla peittää ylhäisten
hairahdukset. Totuutta ei voi koskaan valevärillä kaunistaa.
Ken kateederista puhuen yrittää semmoista, hän on syypää
majesteetinrikokseen tiedettä vastaan. --
Hän on ahkera kuin muurahainen, järjestää tarkoin työnsä, määrää työhön
käytettävän ajan pituuden lueskellen vähintään 7, mutta joskus 9, jopa
10:kin tuntia päivässä. Hän ottaa yksityistä opetusta ranskan ja saksan
kielessä, pianonsoitossa ja piirustuksessa, eikä hän unhoita luistelua,
voimistelua eikä miekkailuakaan. Sydän rehellisenä, puhtaana ja
lapsellisena hän pyrkii eteenpäin, eikä hän sano tahtovansa vaihtaa
lapsensydäntään paljoonkaan hyvään. Hän toivoo, että tulevaisuus
kypsyttää hänessä piilevät hyvät siemenet ja tukahuttaa pahat sekä että
pyhän totuuden henki on johdattava hänen askeliaan.
Äidin huolia lievittääkseen -- tämähän kustansi oleskelun
yliopistokaupungissa -- poika suoritti stipendiaattitutkinnon. Tämä
yliopiston pienin apuraha teki 11 riksiä 5 killinkiä pankkoa.
* * * * *
Yliopiston muuttaminen Turusta Helsinkiin aiheutti tietysti suuria
muutoksia korkeakoulun elämässä. Elettiin uuden ja vanhan välistä
murrosaikaa. Kehitystä ehkäisevä, ylimmälle hallitusvallalle
nöyristelevä, mutta hallittavien kanssa rettelöivä virkavaltaisuus oli
yliopiston johdossa päässyt valtaan. Politiikkaan ylioppilaat eivät
mitenkään saaneet sekaantua, heidän tuli sokeasti totella annettuja
ohjeita, alistua »erehtymättömän» auktoriteetin, arvovallan,
holhoukseen, heidänkin tuli osaltaan niin paljon kuin suinkin vaikuttaa
siihen, että toteutuisi kenraalikuvernööri Menschikowin surkeankuuluisa
tunnuslause, ettei Suomesta saisi kuulua mitään, ei hyvää eikä pahaa.
Yliopistopiireissä vallitsi ahdasmielinen ja valonarka vanhoillisuuden
henki, joka vastusti uudistuspyrintöjä ja todellista edistystä,
opetusmenetelmät olivat vanhentuneet ja vanhat kielet muita
opintoaineita sortavassa valta-asemassa.
Luonnollista oli, että nuoriso, jonka sydämessä aina sykkii luontainen
vapaudenrakkaus ja joka ei voinut jäädä vieraaksi muualla maailmassa
syntyneille vapaudenliikkeille, tunsi henkeänsä ahdistavan. Se nousi
vastustamaan noita liiallisia alamaisuudenvaatimuksia, tuota
sietämätöntä säännöstelyhalua, tuota luonnotonta, pikkumaista
pakkojärjestelmää, joka painajaisen tavoin sitä rasitti ja sulki siltä
vapaat kehitysmahdollisuudet. Vastustushalu suuntautui useimmiten
yliopiston isiä, rehtoria ja sen opettajia, usein myös järjestysvaltaa
vastaan. Oltiin vielä ikäänkuin »tien haussa», isänmaalliseen
yhteistyöhön johdattavat, suuret aatteet eivät vielä olleet selvinneet
ja jalostavia huveja puuttui. Niinpä ylioppilaat, joiden mielestä
»isien» virkavaltainen holhous tuntui aiheettomalta rettelöimishalulta,
panivat toimeen mielenosoituksia heitä vastaan, kuluttivat suuren osan
aikaansa ravintoloissa ja joutuivat usein käsikähmään järjestysvallan
tai venäläisten sotilashenkilöiden kanssa.
Yliopistonuorison mieliä kuohutti silloin m.m. rehtorin F.W. Pippingin
turhantarkkuus ja pikkumaisuus kurinpitoasioissa ja v.t. sijaiskanslerin
A.A. Thesleffin perehtymättömyys oloihimme sekä hänen lapsellinen
käsityksensä vallitsevan holhousjärjestelmän välttämättömyydestä.
Niinikään heitä suututti eräiden ylioppilaiden -- joiden joukossa Lauri
Stenbäck, J.J. Östring, M.A. Castrén ja Y.A. Wallin -- karkoittaminen
yliopistosta sen vuoksi, että olivat koettaneet saada aikaan
kunnianosoituksen A.A. Laurellille, joka oli sivuutettu dogmatiikan
professorinvirkaa hakiessaan, sekä mielenosoituksen hänen kilpailijaansa
prof. Gadolinia vastaan. Pohjalais-osakunnan pian senjälkeen tapahtunut
kahtiajako ei suinkaan parantanut ennestään kireitä välejä. Varmaan
useat ylioppilaat Topeliuksen tavoin katsoivat tämän ja muiden
samanlaisten toimenpiteiden tarkoittavan nuorison itsenäisen elämän
lamauttamista. Opiskelevasta nuorisosta oli tahdottu tehdä siveellisesti
alaikäinen, sotilaallisesti mateleva joukko.
Väärä ja eksyttävä olisi kumminkin kuvauksemme tämän ajan
ylioppilaselämästä, ellemme mainitsisi sen valopuoliakin.
Niinpä v. 1834 ylioppilasten kevätjuhlassa Snellman esitti -- sitä ennen
näissä juhlissa oli esitetty vain virallisia maljoja -- kuvaamattomin
innostuksin ja raikuvin eläköönhuudoin vastaanotetun _Suomen maljan_.
Se jo osaltaan on pieni valonpilkahdus, se tietää salassa kyteneen
isänmaantunteen henkiin heräämistä. Osakuntaelämä alkaa Snellmanin
kuraattorina ollessa osoittaa uuden elon oireita. Kokouksissa ruvetaan
pohtimaan mielenkiintoisia kysymyksiä, niinpä esim. kerran keskustellaan
painovapaudesta. Näissä tilaisuuksissa esiintyy lauluseura,
johon Topeliuskin liittyy toisena tenorina, ja kirjoittamalla
käsinkirjoitettuun sanomalehteen osakuntalaiset voivat harjoitella
kirjallisia taipumuksiaan. Yksinkertaiset lukukausijuhlat, joissa
henkinen ravinto oli pääasiana, vaikuttivat jalostavasti ja
»innostukseen sekoittunut vastustushenki vain kohotti mielialaa.»
Topelius kävi ahkeraan osakunnankokouksissa, vaikka hän
nuoruutensa takia alussa ei rohjennut ottaa osaa keskusteluihin.
Ensimäiseen lukukausijuhlaan, joka vietettiin ylempänä kerrottujen
karkoitustoimenpiteiden jälkeen, Topelius kuraattorin kehoituksesta
kirjoitti karkoitetuille omistetun, sittemmin juhlassa lauletun runon,
jota pidettiin onnistuneena, ja tämän jälkeen sen tekijä kutsuttiin
sanomalehden toimituksen jäseneksi. Kerran Topelius ehdotti
osakunnankokouksessa keskusteltavaksi eikö niiden, jotka ovat liian
vähän perehtyneitä suomen kieleen, olisi mahdollista oppia sitä niinkuin
muitakin kieliä. Hänen mielestään oli paha ensiksikin olla suomalainen
osaamatta suomea, ja toiseksi häntä harmitti, ettei hän tässäkään
kyennyt astumaan isänsä jälkiä.
Niin juurtunut kuin se vanhoillisuus ja taantumus olikin, joiden
muutamiin kuvaaviin ilmauksiin ylempänä on viitattu, oli niitä vastaan
jo noussut nuoremmissa yliopistopiireissä mahtava vastavirtaus.
Kuuluipa jo tarkasti kuuntelevaan korvaan kuin uuden ajan siipien
hiljaista havinaa. Tämän ajan nuorilla, Runebergilla, Snellmanilla,
Lönnrotilla, Stenbäckillä, Castrénilla ja Cygnæuksella oli tällainen
tarkkakuuloinen korva. Se oli yhtä altis Arvidssonin mahtavalle
herätyshuudolle kuin heidän sydämensä ja mielensä olivat herkät
helmikuunvallankumouksen vapausaatteille ja yleensä ajan suurten
valtiollisten, yhteiskunnallisten ja kirjallisten virtausten
vaikutuksille. Palavan isänmaallisen innostuksen elähyttäminä nämä
nuoret kävivät tarmokkaasti ajamaan uudistuspyrinnöitä, joita
vanhat vastustivat, ja täten syntyi ankara taistelu uuden ja vanhan
välillä, joka viimein päättyi uuden voittoon.
Ylempänä mainittuihin miehiin liittyivät J.J. Nervander, J.J. Nordström
ja monta muuta sivistyshistoriamme merkkimiestä. Ei ole ennemmin eikä
myöhemmin meillä nähty niin valtavaa henkistä voimaa yhtyneenä samojen
jalojen aatteiden, samojen suurten ihanteiden ympärille kuin nyt. Tämä
piiri on historiassamme tunnettu _Lauantaiseuran_ nimellä, ja sen
ohjelmaan kuului maamme kaikinpuolisen henkisen ja aineellisen
sivistyksen kohottaminen. Useinkin tässä seurassa intomielin
keskusteltiin myöhään yöhön suomalaisesta isänmaasta, kansallisuudesta,
kirjallisista, yhteiskunnallisista ja muista kysymyksistä. Eikä tyydytty
vain keskusteluihin. Käytiin tuumasta toimeen, ja niinpä tämän piirin
aloitteesta syntyivät m.m. Runebergin lehti Helsingfors Morgonblad,
Helsingin lyseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joilla kaikilla on
ollut suuri, tärkeä tehtävänsä maamme kehityshistoriassa.
Topelius oli liian nuori voidakseen ottaa osaa tämän piirin
keskusteluihin ja toimiin, mutta ollen läheisissä ystävyydensuhteissa
Runebergiin ja kosketuksessa hänen seurapiirinsä kanssa hän vastaanotti
paljon voimakkaita ja monipuolisia herätteitä tältä taholta.
Sivistävää ja seurustelutapoja kehittävää seuraelämää perheissä
Topeliukselta muutenkaan ei puuttunut. Hän vieraili paitsi Runebergin ja
hänen lankonsa Tengströmin kodeissa m.m. usein myöskin sukulaisensa,
vapaaherra K. Rosenkampffin vierasvaraisessa perheessä. Sanomattakin on
selvää, mitä hyötyä nuorukaisella oli seurustelusta tässä ylhäisön
piiriin kuuluvassa kodissa. Hänen esiintymiskykynsä varmistumistaan
varmistui, hän sopeutui helposti sovinnaisiin seurustelumuotoihin
liikkuen missä piirissä hyvänsä »kuin kala vedessä». Tuleva kirjailija
tekee tietenkin ihmisten parissa ollessaan -- tarkaten oloja ja
ihmisluonteita -- lukuisia huomioita, joita hän sitten vastaisessa
tuotannossaan käyttää hyväkseen.
Runebergille Kaisaniemessä v. 1837 pidetyssä jäähyväisjuhlassa
Topeliuskin oli mukana. Tämän siinä lausumien lyhyiden elämänohjeiden
johdosta Topelius innostuneena huudahtaa: »Oi sinä kaunis sielu, sinä
jalo runoilija, en koskaan unhoita näitä jäähyväisiäsi!» Ja varmaa on,
että Runebergin valoisa, sopusointuinen maailmankatsomus tehokkaasti
vaikutti siihen, että Topeliuskin oppi katselemaan elämän ilmiöitä
valoisalta kannalta, että hänessäkin kehittyi luja usko valon
lopulliseen voittoon.
Hänellä on niin paljon työtä, että aika aina tuntuu riittämättömältä.
Eteenpäin! on hänen ja hänen toveriensa tunnussanoja, eteenpäin
jalostumiseen, eteenpäin! Sydämessä toivo ja onnellisuuden unelmien
ympärillänsä leikkiessä he kiiruhtavat tulevaisuutta kohti. Tulevan ajan
ritareina he ylpeydellä voivat sanoa olevansa isänmaan toivo.
* * * * *
Loma-aikansa Topelius vietti kotonaan Uudessakaarlepyyssä, jonka
iloiseen seuraelämään hän mielellään otti osaa. Talvisin tanssittiin tai
leikittiin kodeissa taikka pantiin toimeen rekiretkiä. Joskus toimittiin
yleiset tanssiaiset köyhien hyväksi. Kesäisin seurapiiri saattoi
kokoontua Brunnsholmaan, jossa juotiin terveysvettä ja jossa oli
keilarata. Täälläkin oli tanssiminen tavallisimpana huvina. Yksityisissä
kesteissä leikitään ja tanssitaan niinikään innokkaasti. Ja tällöin on
pianonsoitto Saken huolena. Itse hän on hyvin ihastunut ja innostunut
tanssija ja sanoo leikillisesti olevansa »mieltynyt kaikkiin tyttöihin
yleensä ja muutamiin erittäin». Korttia hän pelasi sangen mielellään.
Liikuttava on se rakkaus, millä Sakke aina puhuu iloisesta, kauniista
kodistaan, elämänsä satamasta, jonne hän palaa »kuin pakolainen
isänmaahansa» ja jossa hän hengittää niin vapaasti ja keveästi. Talon
askareista hän katsoo vain kalastuksen kuuluvan erikoisalaansa. Se ei
estä häntä joskus auttamasta tyttöserkkujaan leipomisessa, ja makeiden
»nekkujen» valmistamisessa hän oli oikea mestari. Heinä- ja leikkuuväen
luo nuori »isäntä» joskus ratsasti ja katseli työtä »mahtavan
näköisenä», tai seurasi äitiään, kun tämä kävi torpparien luona.
Nimi- ja syntymäpäiviä vietettäessä pienet runot tietysti aina kohottavat
juhlatunnelmaa, ja niiden sepittäminen samoin kuin paperisotamiesten
leikkaaminen kuuluvat luonnollisesti Sakelle. Tällaisissa tilaisuuksissa
lapset joskus huvittelivat pukeutumalla valepukuun tai panemalla toimeen
»kissannaukujaiset», jommoiset kerran pidettiin Blankille Jaakon
päivänä. Useiden vuosien kuluessa hän huvitti ystäviään ja tuttaviaan
käsinkirjoitetulla sanomalehdellä. Pikkukaupungin niinkuin
pääkaupunginkin seuraelämää ja sen omituisuuksia hän mielellään
arvostelee, toisinaan pisteliäästikin. Itseään hän kuvaa seuraavalla,
leikillisellä tavalla: Z. Topelius, oikeastaan suuri veitikka,
lupaa vakaantua jonkun vuosikymmenen kuluttua, innokas tanssija,
ei mikään kaunopuhelias kurtisööri, tanssii valssia niin ja näin,
sanomalehtimiehenä milloin parempi, milloin huonompi.
Asuttuaan 1839 vuoden kesän muutamien toveriensa kanssa Sipoossa, jossa
vietetään iloista elämää kasveja tutkien, kalastellen, uiden,
ammuskellen maaliin, marjoja syöden j.n.e. -- »virallisesti» luettiin
tutkintoa varten. -- Topelius jatkaa opintojaan syksyllä Helsingissä, ja
uutena vuotena hän ryhtyy toden teolla lukemaan tutkintoansa varten.
Seuraavana kesänä on näet promotsioni, jota vietetään niiden suurten
juhlallisuuksien yhteydessä, jotka yliopisto panee toimeen 200-vuotisen
olemassaolonsa muistoksi. -- Kiire näyttää tulevankin, puolessakolmatta
kuukaudessa Topeliuksen on suoritettava 11 tutkintoa. Reippain
mielin hän tentteihinsä menikin. Historiassa hän saa laudaturin
ja etenkin Ruotsin ja Suomen historia kävi erinomaisen hyvin.
Rein oli »ystävällinen, hiljainen ja rakastettava, kuten aina».
Luonnonhistoriassa Sahlbergilta hankkimaansa korkeinta arvosanaa hän
pitää helposti ja ansaitsemattomasti saatuna. Kemiassa hän odotetun
korkeimman arvosanan asemesta pettymyksekseen sai vain lähinnä
korkeimman, kreikassa ja latinassa cum lauden, tieteiden historiassa
(lärdomshistoria) approbaturin, hepreassa ja matematikassa vain
admittiturin.
Julkisessa tutkinnossa keväällä 1840 hän sai 18 ääntä 36:sta ja niihin
perustuvan arvosanan admodum dignus (sangen ansiokas).
Nuori kandidaatti tuntee vilpitöntä iloa siitä, että kunnialla oli
kestänyt ponnistuksensa loppuun ja että nyt sai antautua _yhdelle_
aineelle, jonka toivoo osaavansa valita _oikein_.
Topelius on päiväkirjassaan hauskasti kuvannut maisterinvihkiäisiä ja
yliopiston riemujuhlaa ja niissä vallinnutta mielialaa, jota kohotti
tunne siitä, että juhlittiin yhteiselle isänmaalle, sen sivistykselle ja
sen sivistyksen voitoille. Erityistä loistoa loi juhliin se seikka, että
Franzén, joka nyt vihittiin riemumaisteriksi, ja Runeberg olivat
juhlissa mukana. Se seikka, että ylioppilaat ottivat heidät vastaan
suurilla kunnianosoituksilla, ei ollut lainkaan korkeiden viranomaisten
mieleen. Niinpä Thesleff olisi mieluimmin nähnyt, ettei »vanha
professori nimeltä Franzänn» olisi saapunut eikä myöskään vieraita
Upsalasta, sillä hän pelkäsi, että »keisari vihastuu», niinkuin
hänellä oli tapana sanoa. Kaunis oli m.m. se puhe, jonka Cygnæus
kunnianosoitustilaisuudessa piti miehelle, jonka lauluja »silloinen
sukupolvi oli kuunnellut kehtonsa ääressä, lauluja, ihmeellisen
suloisia, jotka lapsenmielissä kasvoivat yhteen äidin rukouksen ja isän
siunauksen kanssa».
Ylioppilasaikanaan Topelius oli ottanut sangen vilkkaasti osaa
toverielämään. Hän noudatti isänsä neuvoa, että tuli koettaa oppia
tarkkaamalla muita. Niistä vaaroista, joille nuorukainen täten joutui
alttiiksi, hän pelastui osaksi sen vastustuskyvyn turvissa, minkä
erinomainen koti oli hänessä kasvattanut, hän oppi aikaisin
itsetutkinnan, itsekurin ja itsekasvatuksen vaikean taidon. Rakkaus
Matildaan oli myös häntä tukenut, se varmaan oli pysyttänyt hänet
puhtaana auttaen häntä voittamaan monet viettelykset. Tämä rakkaus oli
ollut vähän omituista, epämääräisen romantista laatua. Sakke ja Matilda
eivät olleet sitoneet toisiaan millään lupauksilla, ei edes
salaisillakaan. Kuvaavaa Sakelle oli, että hän oli ollut valmis --
lieneekö se sitten ollut seurauksena pitkälle kehittyneestä
itsensävoittamisen taidosta vai semmoisien romaanien lukemisesta, joissa
kerrotaan uhrautuvasta ystävyydestä vai molemmista -- luopumaan
Matildasta ystävänsä H. Backmanin hyväksi. Ei ole helppoa päästä
selvyyteen siitä, miten ja miksi lapsuusrakkauden siteet vähitellen
höltyivät ja ratkesivat; päiväkirjamuistiinpanojen mukaan se tapahtui
kesällä 1839. Matilda Lithén meni sittemmin naimisiin Uudenkaarlepyyn
raatimiehen Albert Dyhrin kanssa. Ohimenevää laatua oli niinikään ollut
hänen rakkautensa erääseen Kuortaneella asuvaan rahvaantyttöön. »Se oli
nuoruudenhullutus eikä voinut kestää kauan; olkiliekki, joka leimahti
ilmaan sammuaksensa hyvinkin pian.»
II. Miehuus ja miehuudentoiminta.
Ylempänä mainitun itsetutkinnan tuloksena oli sekin että Topelius oli
perin vaatimaton. Suuressa vaatimattomuudessaan ja kaikesta
itsetutkinnasta huolimatta hän, kun hänen piakkoin oli valittava
elämänura, ei huomannut, että hänen persoonallisuutensa jo oli
kehittynyt ja että hänen nyt vain oli noudatettava yksilöllisiä
taipumuksiansa valitakseen oikein. Hän päättää antautua
sanomalehtialalle ja kauan sinne tänne aprikoituaan hän tämän ohella
rupee lukemaan filosofian lisensiaatti-tutkintoa varten, historia
pääaineena. Hän aikoo ryhtyä tarkemmin tutkimaan esi-isien
elämänvaiheita, kaikkea, mikä on niiden yhteydessä, noiden esi-isien,
joiden toimista ja kärsimyksistä hän jo aikaisessa lapsuudessaan oli
kuullut niin lukuisia suullisiakin kertomuksia.
1842 vuoden alusta Topelius on Helsingfors Tidningarin toimittaja, ja
kokonaista 10 vuotta hän pysyy tässä toimessaan. Ainoana kirjallisena
ansionansa paikan saamiseksi hänellä oli mainittavana edellisenä vuonna
osakunnan vuosijuhlassa pitämänsä esitelmä Pohjanmaasta. Se
katsottiinkin riittäväksi.