Produced by Tapio Riikonen
ZACHARIAS TOPELIUS
Elämä ja toiminta
Kirj.
A. J. SARLIN
Helsingissä 1917,
Kansanvalistusseuran elämäkertoja 27.
Raittiuskansan Kirjapaino.
SISÄLLYS:
Alkusananen
I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus:
Esi-isät ja vanhemmat. Koti ja kasvatus. Kirjailun alkua. Koulu.
Ylioppilastutkinto. Yliopisto-oloja ja ylioppilaselämää.
Kandidaattitutkinto.
II. Miehuus ja miehuudentoiminta:
Sanomalehtimieheksi. Tohtorinarvo. Naimisiinmeno. Kanervankukkia I.
Helsingfors Tidningar. Topeliuksen suhde taiteeseen. Kanervankukkia
II, III. Sadut. Mainiemi. Erinomainen »kalaonni». Luopuminen
sanomalehdentoimittajan virasta. Novellikirjailua.
Näytelmäkappaleita. Ulkomaanmatkoja. 1863 vuoden valtiopäivät.
Professorina. Kasvatusopillisia harrastuksia. Lukukirjat.
Kansanvalistuspyrintöjä. Yhdistysten jäsenyys. Virsikirjakomiteassa.
Uusia lehtiä. Inspehtorina ja yliopistonrehtorina.
III. Vanhuuden päivät:
Jäähyväisvierailut kotiseudulla. Oleskelua Tammisaaren saaristossa.
Cannesin matka. Eroaminen yliopistosta. Koivuniemi. Tähtien
kuningaslapset. Kanervia. Evankeliumi lapsille. Puolison sairaus ja
kuolema. Perhe-elämää. Lehtisiä mietekirjastani. Ulkomaanmatkoja.
80-vuotisjuhla. Sairaus ja kuolema. Loppusananen.
Alkusananen.
Elämäkertaa kirjoittaissani olen käyttänyt seuraavia lähteitä: Valfrid
Vasenius: Zacharias Topelius, hänen elämänsä ja runoutensa I, II (1914);
V(asenius), Topelius, Zacharias, Finsk Biografisk handbok; Eliel Vest:
Sakari Topelius, elämäkerrallinen kuvaus (1906); V(asenius), Z. Topelius
lyyrillisenä runoilijana, Valvoja toukokuulla 1881; V(asenius), Z.
Topelius draamojen kirjoittajana; Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius,
Nordisk tidskrift, 1883, Werner Söderhjelmin, E.G. Palménin ja Kaarle
Krohnin Topeliusta koskevia kirjoituksia 1898 vuoden Valvojassa, E.
Nervander: Z. Topelius, Oma maa (I nidos, tammikuu -- helmikuu); Arvid
Hultin, Studier bland våra lyriker, Finsk Tidskrift, tom X; R.F. von
Willebrand, Topelius såsom novellförfattare, Finsk tidskrift, tom XVI;
Emil Böök, Zacharias Topelius, Pedagogisk tidskrift 1898; Paavo
Snellman, Topelius pedagoogina, Pedagogiska föreningens tidskrift 1905;
Z. Topeliuksen teoksia; Z. Topelius, Minnesalbum från den 14 januari
intill den 21 mars 1898; Hellen Lindgren, Vittra Stormän (1894); Z.
Schalin, Kuddnäs, runoilija Z. Topeliuksen lapsuuskoti (Helsingin
Sanomissa); saman tekijän tämän vuoden Finsk tidskriftissä julkaisema
Mainiemen linnaa koskeva tutkimus sekä A.J. Sarlin, Zacharias
Topeliuksen, lasten ystävän, satujen suuren sedän muistolle.
Niistä mielenkiintoisista suullisista tiedoista, joita tireht. Z.
Schalin työni kestäessä minulle ystävällisesti on antanut kuin myös
maisteri Niilo Liakan huomautuksista lausun täten heille sulimmat
kiitokseni.
Turussa lokakuussa 1917.
A. J. S.
I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus.
Topelius-suvun vanhin tunnettu jäsen, sen kantaisä, oli Jaakko
Laurinpoika Toppila, joka 30-vuotisen sodan aikana muutti Limingasta
Ouluun, missä hän eli kauppiaana. Likellä mainittua kaupunkia oli
Toppila niminen maatila, josta suvun syntyperä ja nimi johtuvat. Hänen
pojanpoikansa Mikael Toppelius oli tullipalvelija ja naimisissa
lahjakkaan juutalaisnaisen Maria Zebulonin kanssa, jolla oli
taiteellisia taipumuksia. Heillä oli poika nimeltä Kristoffer, joka
lapsena joutui omituisiin seikkailuihin. Elettiin kahdennentoista
Kaarlen sankari- ja kauhunaikoja. Venäläinen tuli maahan ja Oulu
ryöstettiin. Siellä harjoitettiin julmia väkivallantekoja. Maria Zebulon
pakeni lapsineen kaukaiseen metsätorppaan Muhoksen salolle. Parvi
kasakoita ilmestyi metsätielle. Kasakat tempasivat Kristoffer-poikaa
tukasta, viskasivat hänet hevosen selkään ja ratsastivat pojan kanssa
pois äidin nähden. Kuten niin monet muut, vietiin ryöstetty Venäjälle ja
myytiin tai lahjoitettiin eräälle pajarille, joka oli tsaari Pietarin
suosikeita ja jolla oli kartano lähellä Pietaria. Kun pojassa havaittiin
musiikkitaipumuksia, niin hän sai opetella soittamaan klaveria. Niin
tapahtui, että tsaari kävi tapaamassa suosikkiaan ja tuli kuulleeksi
suomalaispojan soittoa. Ja hän taputti ystävällisesti Kristofferia
olalle ja kehoitti häntä sanoen: »Soita, poikaseni!» Tästä tuli
Kristofferille elämänikäinen muisto, jota hän vielä vanhanakin
mielellään mainitsi. Mutta ryöstetyn pojan valtasi vastustamaton
koti-ikävä. Hän päätti paeta, piili päivisin metsissä, elättäen itseään
marjoilla, mutta öisin hän vakaasti vaelsi siihen suuntaan, minne oli
nähnyt elokuun auringon laskevan. Pian hän tapasi maamiehiään ja heidän
opastuksensa avulla hän vihdoin saapui etelä-Suomeen. Täältä hän pääsi
erään laivurin avulla Ruotsiin. Poika saapui Tukholmaan, jonka
laivasillalla oli muutamia vaimoja huuhtomassa vaatteita. Yksi heistä,
tarkkaan katseltuaan tulokasta, kysyi suomenkiellä, mistä hän oli. Poika
vastasi niinikään suomeksi: »Oulusta». Silloin nainen heittäysi hänen
kaulaansa itkien ilosta. Se oli hänen äitinsä, jonka hätä sodan aikana
oli ajanut pakenemaan Tukholmaan.
Tämän Kristofferin poika oli Mikael Toppelius, Suomen ensimäisiä
taidemaalareita. Hän oli luultavasti perinyt taiteilijalahjansa
isoisältänsä ja kaunisti lukuisia Suomen kirkkoja ajakseen onnistuneilla
maalauksilla. Ukko piti valoisista väreistä ja oli luonteeltaan iloinen,
leikkisä ja veitikkamainen sekä hyvänsävyinen. Hänen pojanpoikansa oli
_Zacharias Topelius_, joka syntyi tammikuun 14 p. 1818. Mikko-vaari asui
jonkun aikaa poikansa talossa eräässä ullakkokamarissa ja rakasti oikein
hellittelemällä pikku Sakkea, joten poikanen milteipä mielin määrin sai
mellastella ukon huoneessa, jota _muiden_ tuskin sallittiin siivotakaan.
Pieni taiteilijanalku käsitteli jokseenkin vapaasti vanhuksen purkkeja
ja tölkkejä, sotkipa hänen värejänsäkin kuin maalari konsanaan vanhuksen
hennomatta häntä kieltää.
Pikku Saken isä oli Uudenkaarlepyyn kaupungin- ja piirilääkäri, tunnettu
runojen kokooja _Zacharias Topelius_, ja äidin nimi oli _Katarina Sofia
Calamnius_. Vanhemmat elivät avioliitossa, minkä onnen loivat lääkärin
sopusuhtainen luonne ja puolison hänen pyrkimyksiinsä mukautuva, hellä
olemus, jotka hyvän keskinäisen ymmärtämyksen vallitessa miellyttävällä
tavalla täydensivät ja tukivat toisiansa. Isä oli jalomielinen ja
hienosti sivistynyt mies, äiti herttainen, kärsivällinen ja hartaasti
uskonnollinen, joten he molemmat omistivat hyvät edellytykset
kasvattajan vakavaan toimeen.
Ymmärrettävä on, että vanhempain välinen sopusointu mitä edullisimmin
vaikutti pojan luonteen kehitykseen, ja useita todistuksia on meillä
siitäkin, että hyvien kasvattajain osoittama rakkaus hänessä herätti
mitä syvimmän vastarakkauden ja kiitollisuuden.
Esivanhemmiltaan pikku Sakke oli perinyt lukuisia ominaisuuksia, jotka
tulivat määräämään hänen vastaisen kehityksensä. Esi-isistä toiset
olivat aatteen, toiset käytännön miehiä, ja niinpä Sakenkin luonteessa
aatteelliset ja käytännölliset pyrkimykset yhtyvät. Jaakko Laurinpojan
suvulle ominainen yhdessäpysymisen tunne lienee Sakessa niinikään
sukuperintöä. Isoisältään hän peri uskonnollisen mielensä, elävälle
elämälle avoimen silmänsä, uutteruutensa sekä harmittoman lystikkyytensä
ja hyvänsävyisyytensä, tämän isoäidiltä älykkyytensä ja taiteelliset
lahjansa, isoäidiltään, joka oli aatelissukuinen puolatar Maria
Oclavicz, tarmoa ja lämminverisyyttä sekä mahdollisesti sotilaallisen
kunnon arvossapitämistä. Isältä perittyjä olivat nähtävästi runolliset
lahjat kuin myös tarkkuuden, täsmällisyyden ja järjestyksen rakkaus, ja
äidiltä herttaisen lempeä ja samalla toimelias mielenlaatu, jossa
havaitaan varma taipumus uskonnollisuuteen. Myöskin ylempänä mainitun
Kristofferin vaimon Margareta Lithovian sedältä Zacharias
Lithoviukselta, joka sepitteli tilapäärunoja kolmella eri kielellä,
Sakke on voinut periä viettymystä runoiluun.
Etevin Topeliuksen tuntijamme on huomauttanut, miten eri sukuhaarojen
kieli on riippunut olinpaikasta ja toimen laadusta. »Jos», hän jatkaa,
»kuten todennäköistä on, äidinsuku neljässä lähimmässä polvessa,
porvarillisena ja Uudessakaarlepyyssä asuvana, käytti ruotsia, niin on
suomi vielä isoisän äidinkielenä ja isän ja setien mitä lämpimimmän
harrastuksen esineenä. Topelius oli siis itse elävä vastalause sitä
julkeaa ja epähistoriallista käsitystä vastaan, joka tässä maassa katsoo
olevan kaksi kotiseutua tai kaksi kansaa».
Ylempänä mainittujen esivanhemmilta perittyjen ominaisuuksien lisäksi
tulevat tietysti ne, jotka maakunta ja sen asujamisto ovat istuttaneet
lapseen. Tähän nähden eräs toinen elämäkerrankirjoittaja teroittaa,
miten Pohjanmaan omituinen luonto jyrkkine vastakohtineen, sen lukuisat
menneisyydenmuistot, sen ahkera, ylpeä, uhkamielinen, lämminverinen
väestö, joka on taistellut niin monet ankarat taistelut ja lahjoittanut
maallemme niin monet sen parhaimmista pojista, miten tämä maakunta,
Pohjanmaa, on ratkaisevasti vaikuttanut Topeliuksen kehitykseen. Sen
kansan veressä asuu ikivanha vapaudenrakkaus, oikullinen ja kukistamaton
kuin sen rannoilla pauhaava meri, mutta myöskin paljon miehuullista
malttavaisuutta, paljon uneksivaa umpimielisyyttä, paljon harrasta
hurskautta ja uhrautuvaista uskoa. Eikö vastaisen runoilijan ja
suurmiehen luonteessa tavata juuri samoja ominaisuuksia, samoja jyrkkiä
vastakohtia, vaikka hän väsymättömän itsekurin avulla, lakkaamatta
pyrkien eteenpäin itsensävoittamisen ja itsensäkieltämisen
orjantappuraista tietä harvinaisen pitkän ikänsä varrella vähitellen
pakotti nuo vastakkaiset taipumukset mitä eheimpään, suloisimpaan
sopusointuun! Harvinaisen onnelliset olivat ne ulkonaiset olosuhteet,
joissa nuoren Saken persoonallisuus kehittyi, harvinaisen rikas se
henkinen perintö, joka oli tullut hänen osalleen, mutta kylläpä hän
uskollisesti leiviskäänsä hoitikin.
Poikasen koti _Kuddnäsin kartano_ sijaitsi likellä Uuttakaarlepyytä,
Lapuan joen rannalla, kaupungista pohjoiseenpäin vievän tien varrella,
josta sen eroittaa kaunis lehti- ja havumetsää kasvava kujanen. Siellä,
valkoiseksi laastitussa taittokattoisessa, vanhanaikuisessa
puurakennuksessa poika vietti lapsuutensa huolettomat, iloiset päivät.
Sakke oli vanhempiensa silmäterä. Runeberg kuuluu nähneen poikasen
kerran tämän ollessa yhden vuoden ikäinen, ja hän sanoi, että Sakke oli
harvinaisen hiljainen, vakava sekä lihava. Sakke oli hänen mielestään
»kuin joulupulla, jossa oli ruskeita korintteja». (Sakke oli
ruskeasilmäinen.) Hän sai leikkiä ja temmeltää mielinmäärin ulkoilmassa,
hän sai kalastella ja ratsastaa, ylioppilaana hän harjoitteli
miekkailuakin. Mikä hyvä tilaisuus tarjousikaan urheiluun! Talvisin
laskettiin huimaavaa vauhtia kelkalla tai suksilla »Taivaan mäestä»,
joka oli Kuddnäsin vastakkaisella jokitörmällä ja joen jäällä
harjoitettiin ahkerasti luistelua. Pojan isä katseli tätä urheiluintoa
suopein silmin ja suorastaan kehoitti poikaansa olemaan ilman
päällystakkia ja kintaita. Kesäisin soutu ja kalastus olivat yhtä
huvittavia kuin voimia vahvistavia ja mieltävirkistäviä ajanvietteitä.
Topelius oli samoin kuin Runeberg harras ja onnellinen kalastaja ei vain
nuorena ollessaan vaan vielä vanhoilla päivilläänkin. Miehuutensa aikana
_Mainiemessä_ asuessaan hän kalasteli niin suurella menestyksellä, että
saaristolaiset luulivat hänen osaavan loitsia. Topelius sai näet usein
kaloja semmoisenakin aikana, jolloin ammattikalastajat palasivat tyhjin
toimin kalaretkiltään. Pikku Saken »metsästys» -- jos niin saan sanoa --
supistui vain hiirten pyyntiin, joka huvitti häntä paljon, mutta
tultuaan tätiensä luo Ouluun hän tarjoutui myöskin rottia pyydystämään.
Rotanjahti ei kumminkaan onnistunut paremmin kuin että hän, sensijaan
että olisi saanut noita nelijalkaisia pikku jyrsijä-petoja, vahingossa
tappoi tätien parhaan kanan! Muuten oli Saken mielihuveja paperinukeilla
leikkiminen, ja niillä hän usein pani toimeen suurenmoisia taisteluja!
Vanhempien kasvatus ei tietenkään supistunut vain ruumiillisten voimain
järkevään kehittämiseen ja karkaisemiseen. Henkiselle kasvatukselle
omistettiin ainakin yhtä tarkkaa ja hellää huolta.
Luontaista iloisuutta ei koskaan koetettu tukahuttaa, ja viattomia
huveja suotiin Sakelle ja hänen sisaruksilleen, niinkuin jo sanotusta
näkyy, täydestä sydämestä. Vapautta suotiin paljon, mutta toisaalta
vaadittiin myös ehdotonta, mieluimmin vapaaehtoista tottelevaisuutta.
Tottelemattomuudesta rangaistiin arestilla tai niin, että syylliseltä
riistettiin joku odotettu huvi. Hellä, lahjakas äiti oli väsymätön
kertomaan pienokaisilleen satuja -- sekä isä että äiti lauloivat heille
lauluja -- ja kun lapset olivat vähän varttuneet, he tutustuivat kotona
suosittujen _Franzénin_ ja _Choræuksen_ runoihin. Itsestään on selvää,
että esim. Franzénin lapsimaailmaa niin verrattomasti kuvaavat
herttaiset runot hedelmöittävästi vaikuttivat pikku Saken tunne-elämään
ja hänen sielussaan piileviin runollisiin taipumuksiin.
Isä tietopuolisestikin korkeasti sivistyneenä, oppineena miehenä pystyi
tutustuttamaan tiedonjanoista poikaansa luonnon ilmiöihin ja sen
moninaisiin ihmeisiin. Useita kokeita pantiin toimeen kodissa olevalla
sähkökoneella. Isän johdolla tutkittiin käärmeitä, perhosia, sammakoita
ja kukkia. Lapsia -- Sakella oli näet häntä pari vuotta nuorempi pieni
sisar _Johanna Sofia_ -- kehoitettiin valppain katsein huomaamaan
ympäröivää luontoa.
Pikku Sakke alkoi hyvin aikaisin, jo 10-vuotiaana, pitää päiväkirjaa,
sillä isä oli sanonut hänelle, että »kunnon miehen tulee elää kynä
kädessä». Päiväkirjamuistinpanojaan Topelius jatkoi koko elinaikansa.
Mainitsen näytteeksi muutamia muistiinpanoja lokakuulta v. 1828.
4 p. olin Lithénillä.
5 kuoli kanarialintu -- oli minulla vieraita.
10 sain 60 siikaa.
11 vedin minä nuottaa.
14 markkinat, olin vähän kipeä j.n.e.
Jo Porthan, tuo merkillinen mies, joka harvinaisen monipuolisen ja
hedelmällisen toimintansa kautta on yksi sivistyksemme mahtavimpia
kantajia, oli lausunut hyvin huomattavia mielipiteitä kasvatuksenkin
alalla. Niinpä hän m.m. oli teroittanut, miten tärkeätä on ihmisen jo
lapsena oppia tottelemaan ja voittamaan oikkujansa ja himojansa. Tahtoa
on lujitettava, tunteita jalostettava. Ruumiinhoidostakin annetaan
seikkaperäisiä neuvoja. Kasvatuksen tulee tällä alalla yleensä olla
järkevää ja karkaisevaa.
Samanlaisia periaatteita tohtori Topeliuskin noudattaa kasvatuksessa. Ne
pääsevät yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella yhä enemmän valtaan
meilläkin. Samalla kuin tottelevaisuutta edelleen pidetään lasten
ensimmäisinä velvollisuuksina, ruvetaan valistuneemmissa piireissä
kiinnittämään yhä enemmän huomiota lasten luontaisiin ominaisuuksiin ja
niiden kehittämiseen. Erittäin huolellinen olikin sen vuoksi se
kasvatus, jonka alaisina lapset elivät onnellisessa, hyvinvoivassa
kodissaan. Kotia pidettiin paikkakunnalla suuressa arvossa. Sen korkea
sivistys painoi leimansa lapsiinkin, jotka aikaisin tottuivat vapaasti
liikkumaan seuraelämässä. Heihin koetettiin istuttaa paitsi ahkeruutta
etenkin totuudenrakkautta ja itsensäkieltämistä. Valheesta
lapsuusvuosina, jota isä syystä piti »ensimäisenä alkuna kaikkeen
väärään, kaikkeen epärehelliseen, kaikkeen häpeään myöhemmällä iällä»,
annettiin auttamattomasti vitsaa. »Myöhemmin tarvittiin, kun kiusaus
tuli, ainoastaan suruisa, nuhteleva silmäys isältä tai äidiltä
kohottamaan häpeän punan poskillemme», kertoo Topelius itse. Miten
lapsia kasvatettiin itsensä kieltämiseen, sitä on runoilija myöhemmin
kuvannut, m.m. mestarillisessa kertomuksessaan »Moppe». Sakke oli
eräässä mäenlaskukilpailussa erinomaisella Moppe nimisellä kelkallaan
voittanut sepän Joosuan Virkun. Mutta pahempi oli, että Moppe
äkkikäänteessä oli tölmännyt niin kiivaasti Virkun jalaksille, että se
kaatui, jolloin Joosualta taittui toinen käsivarsi ja nyrjähti jalka.
Virkun jalakset katkesivat. Sakke koetti parhaansa mukaan hyvittää
Joosuaa antamalla hänelle -- tosin kolme päivää itsensä kanssa
taisteltuaan -- rakkaan kelkkansa. Isä itki ilosta, sillä hän huomasi,
että hänen kylvämänsä siemenet eivät olleet pudonneet kalliolle.
Pikku Saken luonteessa oli paljon veitikkamaisuutta, ja useita pieniä
kepposia hän teki mielellään. Kerron esimerkiksi vain yhden, joka
samalla kuin se osoittaa, että Sakke ei ollut vapaa lasten tavallisesta
viasta, ahneudesta, näyttää, että poika ei vaikeissakaan tilanteissa
poikennut totuudesta. Hänet oli kerran jostakin kepposesta teljetty
salin takana olevaan pimeään ruokakammioon. Hetken kuluttua äiti raottaa
ovea ja kysyy: »_Oletko kiltti jo_?» -- »_En_», vastaa poika, »en minä
vielä ole kiltti!» Kotvasen kuluttua äiti uudistaa kysymyksensä. Poika
vastaa samalla tavalla. Nyt äidin epäilykset heräsivät. Hän meni
ruokakammioon ja näki, että poika istui siellä hillotölkki sylissään ja
nuoleskeli vielä tyytyväisenä huuliaan!
Jo seitsenvuotiaana Sakke kirjoittaa ensimäisen »runonsa»,
keltasirkkusen kuoleman johdosta. Poikanen kiittää lintua siitä, että se
on laulanut hänelle, ja sanoo ikävöivänsä poismennyttä pikku ystäväänsä.
Varsin aikaisin hän alkoi kirjoitella pieniä kertomuksia ja satuja,
joilla hän huvitti kotiväkeä ja joiden jäljennöksiä pieni runoilijanalku
myi -- _neuloista_. Kertomukset oli huolellisesti järjestetty ja
numeroilla varustettu -- »Pikku Kirjastoksi». Maamme-kirjasta tunnemme
kaikki _Lohikäärme_ nimisen sadun: Sakke taisteli ensin lohikäärmeen ja
sitten sen hampaista kasvaneen vanhan akan kanssa voittaen molemmat,
joskin saaden hirvittäviä haavoja. Sadun hintana oli 6 neulaa. N:o 20,
_Siirappi_ niminen -- toinen painos -- kuuluu:
Hirtehinen tuli kerran puotiin, mistä halusi ostaa siirappia,
mutta sanoi, ettei hänellä ollut muuta astiaa kuin hattunsa.
Puotipalvelija paiskasi silloin siirapin hänen hattuunsa. Ovela
varas pani hatun sukkelasti puotipalvelijan päähän, niin että
siirappi valui tämän kasvoille. Senjälkeen otti varas 100
Pankkoriksiä ja meni pois. Puotipalvelija juoksi hänen jälkeensä ja
huusi kadulla kulkijoille: »Ottakaa varas kiinni! Ottakaa kiinni!
Ottakaa hänet kiinni!» Kun ihmiset näkivät hullunkurisen
puotipalvelijan kasvot siirapilla tuhrittuina, luulivat he häntä
hulluksi, ja varas sai pitää rahansa.
Loppu.
Painettu Kudnäsin Kirjapaino-Johtokunnan luona helmik. 8 p. 1831.
Z. T----uksella --
3 neulaa.
Professori Vasenius huomauttaa, mikä suuri merkitys kotiseudulla oli
vastaiselle runoilijalle, kun se näet opetti hänet tuntemaan elämää ja
sen eri muotoja. Hänen kotikaupunkinsa ei ollut suuri, sen koko
asukasluku nousi v. 1825 kahdeksaansataan henkeen. Hän näki siinä ja sen
ympäristössä maalaisen elämää: maanviljelystä, kalastusta, »myllyn ja
pajan», joista hän itse on laulanut. Hän näki merenkulkua, kauppaa,
laivanrakennusta ja muita kaupunkielinkeinoja, jotka v. 1814 jälkeen
olivat melkoisesti kehittyneet.
Kodissaan hän vastaanotti varhaisimmat ja voimakkaimmat
luonnonvaikutelmansa: joesta, joka tuossa talon alla virtasi,
rantapenkerelle rakennuksen eteen laitetusta puutarhasta haapoineen ja
kukkineen ja »jalanjälkineen kalliossa», sekä purosta, joka syksyisin ja
keväisin tulvi niin voimakkaasti että käytti myllyä. Koti oli hauskasti,
joskaan ei upeasti sisustettu. Huoneistoon kuului paitsi salia viisi
arkihuonetta jokapäiväistä elämää varten. Tilaa oli hyvin riittävästi,
etenkin kun ullakko oli korkea ja kahdella ullakkokamarilla varustettu.
Sen puolihämärät komerot ja salaperäiset kätköpaikat pitivät lasten
herkkää mielikuvitusta vilkkaassa toiminnassa ja ullakko oli etenkin
sateisina päivinä erinomainen leikkipaikka.
Kotinsa läheisyydessä poikanen halusta rakenteli lumilinnoja ja
kaupunkeja, esitteli niitä ulkomaalaisilla niminä kummastuneelle ja
kylmästä värisevälle sisarelleen sekä yhdisteli »rakennukset» toisiinsa
kinoksiin polkemillaan käytävillä. Sinne tänne lumeen hän oli kätkenyt
salaisia »aarteita». Mutta kun Johanna Sofia kaipasi neulakoteloitaan ja
sormustimiaan ja kysyi veljeltään, mihin ne olivat joutuneet, niin ne
täytyi kaivaa esiin -- aarrekätköistä.
Runsas ja arvokas oli näin ollen se vaikutelmain paljous, jonka poika
sai kodistaan. Vanhempain hellä rakkaus, vanhempain ja palvelijain
ystävyys olivat kuitenkin näistä arvokkaimmat. -- Kanssakäymisessä
Sakke oli sekä rahvaan että sääty-henkilöiden lasten kanssa.
Kaupunkilaislapsista olivat serkut hänen paraat seurakumppaninsa. Hänen
raatimies Lithénin kanssa naimisissa olevalla tädillään oli elossa neljä
lasta, jotka olivat Saken ikäveljiä, ja yhdellä heistä, Matildalla, oli,
niinkuin vasta saamme nähdä, oleva erityinen merkitys kuvauksemme
esineelle. Enon J. Calamniuksen kolme lasta ja raatimies Svahnin pojat
olivat niinikään hänen leikkitovereitaan.
* * * * *
Sittenkuin Sakke oli saanut opin ensi alkeet kotiopettajalta, hänet
lähetettiin 11-vuotiaana Oulun triviaalikouluun. Koko Suomessa ei ollut
koulua, jonka opetuskielenä olisi ollut suomi. Isä tahtoi, että hänen
poikansa oppisi suomea, ja Oulussa tämä kieli oli useiden ja etenkin
koulunuorison puhekielenä. Ainakin käytännöllisesti poika siis täten
voisi harjaantua suomenkielessä, ja siten hankitulla pohjalla hän
sittemmin voisi edistyä siinä järjestelmällisten opintojen avulla.
Ouluun oli lähes 30 peninkulman hevosmatka, ja poikanen oli pakkasta
vastaan varustettu lammasnahkareuhkalla, villakintailla ja kalosseilla.
Pieni tulokas suoritti pääsytutkinnon hyvällä menestyksellä. Kouluun,
jossa opetus alkoi jo klo 7 aamulla, täytyi lähteä pilkkopimeässä. Siinä
olivat teologia ja latina pääaineina ja patukan avulla koetettiin sen
ajan tavan mukaan saada oppilaat osaamaan läksynsä ulkoa. Nuori Sakke
pääsi heti ensimäiseksi luokallaan, ja kun hänet ensimäisen lukuvuoden
lopulla tutkinnon päätyttyä »promovoitiin» seuraavalle luokalle,
merkittiin hänet -- todistuksia ei siihen aikaan käytetty --
oppilasluettelossa _ymmärtäväiseksi_ (begriplig) ja _ahkeraksi_;
käytöksessä hänellä oli mainesana _siivo_.
Äsken mainitulla »collega superiorin» luokalla -- luokkia oli koulussa
kaikkiaan neljä -- luettiin katkismusta, latinaa, kreikan kielioppia
latinaksi, teologiaa, Ruotsin historiaa, mutta sitä ainoastaan teologian
ohella kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi näillä tunneilla tarkastettiin
ja korjattiin oppilasten kotona suorittamat kaunokirjoitusnäytteet!
Äidinkielen opetus ei kuulunut ohjelmaan. Määrätyn opetussuunnitelman
ulkopuolella oli venäjä, jossa oli erityinen opettaja. Toisella luokalla
venäjä oli vapaaehtoinen aine. Sakke muuten ei näytä olleen erittäin
huvitettu mainitusta kielestä enempää kuin hänen toverinsakaan.
Erikoisesti sanotaan heidän vieroneen schtscha-äännettä, jonka he
mielellään kuuluvat kuitanneen -- aivastuksella! Venäjän opettaja muuten
ei suvainnut leikittelyä. Kun Sakke kerran pyrki jättäytymään pois hänen
tunniltaan, niin hän sai patukkaa! Toisen kerran hän joutui saman
rangaistuksen alaiseksi, kun jäi pois kirkosta. Siihen aikaan
»istutettiin Jumalanpelkoa poikiin pakollisella kirkossa käynnillä».
Ellei kirkosta tultuaan osannut selostaa saarnan sisällystä, annettiin
kämmenille!
Kielten vuoksi vanhan koulun muut oppiaineet joutuivat kärsimään.
Historiaa opetettiin erittäin kuivien ja suppeiden oppikirjojen mukaan,
mikä antoi aihetta runoilijalle eräässä teoksessaan vertaamaan sitä
vanhaan pölyiseen kaappiin, jonka nimillä ja vuosiluvuilla
varustettuihin laatikkoihin ja hyllyihin oli ladottu joukko
posliiniukkoja: kuninkaita, keisareita, paaveja ja sulttaaneja. Näillä
milloin mustiksi, milloin valkoisiksi maalatuilla ukoilla ei poikien
mielestä ollut muuta tekemistä kuin käydä sotia keskenään ja sen jälkeen
tehdä rauhoja ja väistyä hyllyiltä. Mutta kun sellaisen muistaminen
tuotti paljon vaivaa ja sen unhoittaminen patukkaa, olisi poikien
mielestä kernaasti saanut sulkea koko tuon romukaapin, asettaa sen
johonkin nurkkaan ja antaa posliiniukkojen käydä sotaa pölyisistä
hyllyistään, miten parhaiten jaksoivat. Piakkoin saamme nähdä, miten
pojan käsitys historiasta muuttui. Kreikan opetus teki kirjojen
kirjasta, raamatusta, työlään läksyn, koska näillä tunneilla -- ellei
tahtonut saada kämmenilleen -- tuli »deklinoida ja konjugoida elämän
korkeimpia totuuksia». Latinasta Topeliuksella oli hiukan valoisampia
muistoja; Sjögrenin sanakirjaa, joka hänelle oli annettu kumminlahjana
jo kätkyessä, hän vihasi, mutta Vergiliuksen ihmeelliset sankaritarinat
saivat hänet ihastumaan, ja vihdoin uljas roomalaiskieli tuli oppilaille
niin rakkaaksi, että he pitivät siitä kuin »kolmannesta
äidinkielestään».
Eipä Sakke näytä muistelevan opettajiansakaan mielihyvän tunteilla.
Vaikka rehtori, ainoa opettajista, jonka Topelius itse mainitsee, oli
pojalle suopea, jopa kenties puolueellisuuteen asti, joutui tämäkin
kaikesta huolimatta joskus opettajansa omituisella tavalla suoritetun
kurituksen alaiseksi. Se kävi niin, että rehtori molemmin käsin tarttui
»ryhmysauvansa» päihin ja »sahasi» aikalailla uhrinsa alaspäin
taipunutta niskaa!
Vaikka vanhaa koulua näin ollen haittasivat monet puutteet ja vaikka
sitä rasitti pitkälle kehittynyt yksipuolisuus, joka ilmeni m.m. järjen
ja muistin kehittämisessä mielikuvituksen ja tunteen kustannuksella,
vakuuttavat tätä koulua käyneet sillä olleen ansiopuolensakin. Semmoisia
olivat: opintojen keskitys, lukuisat kertaukset, kohtuulliset oppimäärät
ja ajakseen hyvä järjestys. Pääaineet opittiin perinpohjaisesti, koulu
kykeni kasvattamaan lujia luonteita ja herättämään oppilaissa elävää
velvollisuudentuntoa. Heidän mielensä oli pitkistä ulkomuistitehtävistä
ja patukasta huolimatta reipas ja hilpeä, voimat hyvät, hermostuminen,
liikarasitus ja likinäköisyys tuntemattomia käsitteitä.
Toverielämää Topelius itse on kuvannut kutakuinkin karkeaksi, mutta ei
siveettömäksi. Sarkatakkisten ja pieksujalkaisten toveriensa hän sanoo
olleen kovakouraisia, mutta rehellisiä ja urhoollisia. He koettivat
omalla tavallaan kasvattaa vastatullutta toveria, jota epäiltiin
rehtorin suosikiksi. »Tuli monta kovaa lumipalloa, monta raskasta
poljentaa jalalle ja ystävällistä nyrkinsivallusta takille tai
housuille, ennenkuin poika oppi vastaamaan samaan tapaan ja vihdoin
voitti toveriensa luottamuksen», kertoo Topelius itse. Mitä Saken
talvipukuun tulee -- jatkaa Vasenius elämäkerrassaan -- hyväksyivät
toverit sekä lammasnahkareuhkan että kintaat, mutta kalosseja pidettiin
joutavana ylellisyystavarana, minkä vuoksi ne passitettiin etehisen
nurkkaan tulevia hienompia sukupolvia odottamaan. Täten toverielämä
tavallaan kehitti ja karkaisi pojan luonnetta, totutti häntä elämään
uudessa, oudossa piirissä, kodin ulkopuolella, opettaen sekin osaltaan
hänelle itsensäkieltämisen vaikeata taitoa.
Hän asui setänsä, lääkäri Kustaa Topeliuksen luona. Vanhemmat valvoivat
tarkasti poikaansa täälläkin. Kun Sakella heidän mielestään oli
runsaasti vapaata aikaa, niin hän sai ottaa yksityistä opetusta
piirustuksessa ja pianonsoitossa. Pojan oli totuttava ahkeruuteen, ja
hänen sielunelämänsä tuli saada niin rikas ja monipuolinen kehitys kuin
suinkin. Kirjevaihdon avulla hän oli vilkkaassa kosketuksessa
vanhempainsa kanssa, ja eräässä kirjeessä isä m.m. teroittaa Sakelle,
että hänen tulee harjoitella suomenkielen puhumista, toisessa, että
hänen on pidettävä pientä kirjaa menoistaan. Ennen muuta Saken on
koetettava oppia voittamaan itsensä ja tarkkaamaan sitä, mitä hänen
ympärillään on ja tapahtuu. Jo aikaisesta lapsuudesta on siihen
totuttava. Kaikista hyvistä neuvoista ja hellästä opastuksesta
huolimatta Sakke tietenkin joskus hairahtuu ja pahoittaa isän ja äidin
mieltä. Niinpä hän kerran markkinoilla juo kaksi pulloa olutta, vieläpä
sen lisäksi käyttää hyväkseen kapakoitsijattaren erehdystä maksunotossa.
Kirjevaihto osoittaa, miten suurta surua tämä tuotti vanhemmille. Isä
nuhtelee poikaansa ja antaa hänelle tarkat ohjeet, miten hänen tulee
sovittaa rikoksensa. Pojan hairahdus näkyy muuten aiheutuneen halusta
»esiintyä miehekkäänä» ja toimia ominpäin, samoin kuin sekin, että hän
ei tahtonut käyttää sukkia! Vanhempain ja pojan täten rikkoutuneet hyvät
välit palautuivatkin pian ennalleen, eikä mainittavia häiriöitä sen
koommin tiettävästi sattunutkaan.
Ahkerasti hän vieraili kahden tädin kodissa, joilla oli lainakirjasto ja
missä sitäpaitsi usein kuultiin »ohukaispannun pihisevän liedessä». Oman
kertomuksensa mukaan poika luki rosvoromaanien ohella hyvin paljon
arvokasta ruotsalaista kirjallisuutta ja kaikki, mitä kirjastossa oli
_historiaan_ kuuluvaa. Historiallisten romaanien lukeminen jo
melkolailla muutti, niinkuin on luonnollista, Topeliuksen koulussa
saaman käsityksen historiasta. Hän tutustui niiden avulla suuriin
maailmantapauksiin, ristiretkiin, vallankumouksiin, eri maiden ja aikain
vapaustaisteluihin sekä hallitsijain elämäkertoihin. Koko hänen
lapsuutensa ajan Kreikka oli taistellut vapautensa puolesta, Puolassa
oli vallankumous, ja näistä kuin myös Ruotsin ja Venäjän välisistä
sodista kahdeksannellatoista vuosisadalla poika tietenkin kuuli
vanhempainsa ja muiden keskustelevan. Hän oppi ihailemaan sankariutta ja
vapautta. Suomen valloitus oli niinikään vanhemmilla vereksessä
muistissa ja usein heidän puheaiheenaan. Niinikään Sakke tietenkin kuuli
puhuttavan ja luki Napoleon I:stä. Heinäkuun-vallankumouksen tapahtumat,
jotka lupasivat maanosallemme vapautumista taantumuksen ikeestä, saivat
myöskin pojan herkän mielen innostumaan. Ja hän oppi vähitellen
ymmärtämään, mitä noiden pölyisissä kaapeissa seisovien ukkojen takana
oli: »kärsiviä, kukoistavia tai kuihtuvia kansoja, ikuisesti aaltoavia
intohimoja, lukemattomia ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet
sykkimästä, mutta jotka elämänsä lyhyinä hetkinä ovat sykkineet,
niinkuin meidänkin, surusta ja ilosta, rakkaudesta ja vihasta,
voitonriemusta ja epätoivosta -- kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia
sydämiä, jotka, niinkuin korallikarien työpajat, lukemattomina ja
nimettöminä ovat rakentaneet niitä jalustoja, joilla posliiniukot
seisovat niin korkealla hyllyillä».
Romaaneja lukemalla poika tavallaan rikkoi isän tahtoa ja ohjeita
vastaan. Isä näet m.m. koetti teroittaa lapselleen, että hänen tuli
pitää järkeä johtotähtenään ja välttää romaaninlukua, koska se liiaksi
kiihoitti mielikuvitusta ja siten koitui hänelle vahingoksi. Mutta poika
kai vaistomaisesti tunsi, että tällainen lukeminen oli välttämätön hänen
omituisten sielunlahjainsa kehittymiselle. Hän ravitsi mielikuvitustaan
noilla ihmejutuilla ja häikäisevillä utukuvilla, jotka tempasivat hänet
irti todellisesta elämästä ja veivät hänet kauas haaveiden ja unelmien
kimmeltäviin kaukomaihin. Tämä lukeminen -- huolimatta siitä, että sillä
saattoi olla vaaransa -- valmisti epäilemättä osaltaan tehtäväänsä sitä
miestä, joka jo yksistään kuolemattomilla saduillaan ja verrattomilla
historiallisilla kertomuksillaan oli saavuttava niin suuren maineen.
Mutta samoin kuin Topelius jo ensimäiseen runosepustukseensa oli saanut
aiheen _luonnosta_, samoin hän jo Oulussa ollessaan löysi luonnosta
tyhjentymättömän, taukoamatta pulppuavan lähteen ilolle ja nautinnolle.
Hän kertoo itse, kuinka hän oli syleillyt haapojaan puutarhassa,
puhutellut niitä ja antanut niille nimiä. Hän oli taputellut kovaa
vuorta ja kysynyt aarteita sen sisästä. Kalat ja linnut olivat olleet
hänen uskotuimpia ystäviään. Linnut olivat jo varhaisen lapsuuden aikana
olleet hänen erityisessä suosiossaan. Luonto oli näet Sakelle jo varhain
_elävä_, sen esineillä oli hänen mielestään henkilöllinen olemassaolo.
Näin vakuuttaa runoilija itse, vieläpä hän sanoo iloitsevansa siitä,
että hän vanhempanakin katselee luontoa samanlaisilla silmillä.
Lapsuuden aikana luetut sadut ovat nähtävästi edelleen vahvistaneet tätä
käsitystä, samaa, jonka muuten tapaamme lähinnä esim. suomalaisessa
kansanrunoudessa.
Topeliukselle omituiseksi on hänen luonteensa tutkija edelleen merkinnyt
sen piirteen, että hän sekä luonnossa että ihmiselämässä mielellään
tarkkaa siinä ilmenevää moninaisuutta, liikkuvaisuutta, vaihtelua ja
vieläpä taisteluakin. Pikkupoikana hän mielellään keppi kädessä hyökkäsi
nokkosiin -- niinkuin muistamme Pikku Matinkin aikoneen tehdä isoisän
sapelilla -- ja piti siten saamiaan palotäpliä kunniakkaina
voitonmerkkeinä. Ja Oulussa luetut romaanit ja sankarirunot ne vasta
tekivät Saken oikein sotaiseksi. Hän pani lattianrakoihin kortteja,
jotka saivat esiintyä Homeroon sankareina ja lävistää toisiaan
heittokeihäinä käytetyillä kahveleilla! Piha oli talvisaikaan täynnä
ritarilinnoja, jotka ampuivat toisiaan jäisillä luodeilla ja joita
vastaan hyökkäsivät milloin toverit, milloin pienet, urhoolliset
lumiukot. Pihlajanmarjatertut kävivät kiihkeitä sotia keskenään ja
lävistivät vihollisen marjoja veitsenkärjellä tai puukeihäillä. Kaikki
oli elävää ja kaikki kävi sotaa kunnian puolesta. Jos ei ollut muita
sankareita, niin kävivät oikean käden sormet sotaa vasemman käden
sormien kanssa ja näpsäyttivät toisiaan aikalailla yksin
koulutunneillakin.
Aivan toisellakin, vienosti uneksivalla tavalla tuo poika, jonka on niin
vaikea eroittaa »unelman ja elon valveen» välillä olevaa hienoa
utuviivaa, toisinaan antautuu luonnonnautintoon ja sen aiheuttamien
haaveilujen ja unelmien valtaan. Hän saattoi istua tuntikausia
laiturilla Oulun pakkahuoneen luona, suunnata katseensa joen suulle päin
ja ihailla pilvien värileikkiä auringon laskiessa. Siinä hän näki kaikki
ne kauniit palatsit ja haltiattaret, joita hän sitten on kuvannut
Pilvilinnat nimisessä sadussaan. Kun poika sitten katseellaan seuraa
aaltojen karkeloa aina meren äärimäiseen reunaan, missä vesi loppuu ja
taivas alkaa, näkee hän ilmanhenkien tässä suloisessa paikassa leikkivän
virmaa leikkiään. Milloin he sukeltavat mereen, milloin ratsastavat
pilvillä, milloin heittävät palloa tähdillä -- -- -- Hän sanoo kerran
itse, että hänestä olisi tullut tyhjänuneksija, ellei toverielämä
koulussa ja käytännöllinen, järkevä äiti lupa-aikoina olisi palauttanut
häntä todellisuuteen. Toisin hetkin hänen luonnonnautintonsa pysyy
todellisuuden pohjalla, joskin antaen aihetta vertauskuvallisiin
mietelmiin. Kuinka suuresti hän nauttii istuessaan yksinään kohisevan
kosken partaalla ja katsellessaan lohien hyppimistä ja auringon laskua
joen suussa! Joen rannat ja vihreät saaret, kauempana auringonpaisteisen
meren loppumattomat ulapat! Uljain kaikesta oli kuitenkin tuo keväisin
kahleensa murtava jokijättiläinen, jonka riemukasta voittokulkua merta
kohti ei mikään voinut estää. Myöhemmin tämä sama mahtava joki antaa
aiheen kuuluisaan runoon _Jäänlähtö Oulunjoesta_, joka tahtoo opettaa,
että vapautta, valoa kohti on uupumatta pyrittävä, niinkuin jäänsä
luova, paisuva joki, voimakasta, vapaata, itsenäistä työtä yleväin
päämääräin saavuttamiseksi vaaditaan kaikilta!
Sakke piti edelleen päiväkirjaa -- olihan se isän tahto -- ja vähitellen
tämä rupesi kuvastamaan hänen tunteitansakin, hänen sisällistä
elämäänsä. Päiväkirjasta näkyy m.m., että hän oli rakastunut varemmin
mainittuun serkkuunsa Matilda Lithéniin, jonka aikaisin kuollut veli
Aleksanteri oli hänen hyvä ystävänsä. Liikuttavin sanoin Sakke kuvaa
tätä viatonta rakkauttansa, samalla kuin hän sanoo, että he ovat kuin
veli ja sisar, ja helppo on huomata, miten aikainen romaaninluku on
antanut virikettä tälle tunteelle ja sen kehittymiselle.
1831 vuoden alussa pojan isä kuoli. Hän oli kirjoittanut 13-vuotiaalle
pojalleen kirjeen, mihin hän oli koonnut ne periaatteet, joiden mukaan
oli koettanut tätä kasvattaa. Ennen olemme maininneet muutamia isän
antamia elämänohjeita. Lisättäköön tähän vielä joitakuita, joista eräät
olivat latinankielisiä. Isä teroittaa, että hänen aina on pyrittävä
toiminnassaan siihen, mikä on _totta ja oikeata_, että hänen tulee
harrastaa kaikkea, mikä on _jaloa, hyvää ja hyödyllistä_, sekä
edistää lähimmäistensä onnea, oppia _tuntemaan itsensä_, ei vain
mielenlaatuun ja taipumuksiin nähden, vaan ruumiillisessakin suhteessa.
Järjestyksessä on voima. -- Todistavathan nämä neuvot, että jalon ja
hellän isän ainoana huolena hänen kuollessaan, niinkuin hän itse
lausuikin, olivat pojan kasvatus ja tämän tulevaisuus. Ja kuinka
uskollisesti poika noudattikin rakkaan isänsä opastusta, siitä ovat
hänen kehityksensä ja koko hänen vastainen elämänsä parhaina todisteina.
Isä oli lausunut sen toivomuksen, että poika opiskelisi yliopistossa,
sitten rupeaisi siviilivirkamieheksi tai kauppiaaksi sekä vihdoin
viljelisi maata perintötilallaan. Joskaan isä ei suorastaan neuvonut
poikaansa antautumaan lääkäriksi, oli tämän joka tapauksessa hankittava
lääkeopillisia tietoja, koska terveyden säilyttäminen oli ihmiselle
välttämättömänä onnenehtona.
Suoritettuaan hyvällä menestyksellä koulun kahden viimeisenkin, n.s.
konrehtorin ja rehtorin luokan oppimäärät ja oltuaan viimeisenä
lukukautena koko koulun priimuksena Topelius kesäkuussa 1832 päätti
koulunkäyntinsä.
Ei ollut epäilemistä, ettei Sakke olisi ollut, niinkuin sanotaan, hyvä
toveri. Hänellä lienee ollut hyviä ystäviäkin toveripiirissä, joskin
hänen aikaisin kehittynyt yksilöisyytensä varhain antoi koko hänen
kehitykselleen suunnan, joka melkolailla eroitti hänet ikäveljistänsä.
Vain ani harvat hänen luokkatovereistaan seurasivat häntä koko
kouluajan, ja nuori ikäkin eroitti hänet useimmista kumppaneista. Ennen
kaikkea tuo äsken mainitsemamme yksilöisyys vähitellen loi ajatus- ja
tunnemaailmaan, jonka täytyi olla outo tovereiden suurelle joukolle, ja
siten jäi kun jäikin tuo sekä mietiskelyyn että haaveiluihin niin
aikaisin taipuvainen ja nyt jo omaa elämäänsä elävä poika vieraaksi
useimmille heistä.
* * * * *
Vietettyään ihanan kesänsä Kuddnäsissä ja sen läheisessä saaristossa
nuoren toivorikkaan Saken nyt täytyi ajatella kouluopintojen jatkamista.
Tämä saattaisi tapahtua joko jossain lukiossa tai yksityisesti. Äiti
neuvotteli asiasta m.m. pojan sedän kanssa ja yksityisopetuksen tie
katsottiin sopivimmaksi. Pojan holhoojaksi ja opettajaksi tuli J.L.
Runeberg, joka hiljakkoin oli perustanut oman kodin Helsingissä ja
tulojensa kartuttamiseksi seuraavasta syksystä aikoi ottaa
täyshoitolaisia.
Erään vanhemman toverin, ylioppilas J.J. Östringin kanssa Sakke
hollikyydillä ajaa täryytti viisikymmenpenikulmaisen matkan
Uudestakaarlepyystä Helsinkiin. Kun Sakke oli kuullut, että linnavankeja
äskettäin oli karannut Viaporista, pani tämä heti hänen herkän
mielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan. Kenties matkalla saisi kokea
jännittäviä seikkailuja ja tutustua rosvoihin, jommoisista
ryöväriromaanit olivat kertoneet! Poika otti mukaansa Kuddnäsistä kaksi
vanhaa Kaarle XII:n aikuista pistoolia ja latasi toisen hauleilla,
toisen suoloilla. Kun sitten tultiin Hämeenkankaan jylhään metsäseutuun,
tarttui Sakke suoloilla ladattuun pistooliinsa ja odotti hana vireessä
rosvoja! Mutta, ikävä kyllä, niitä ei kuulunut eikä näkynyt. Ainakin
majataloissa hän nyt toivoi olevan paremman »onnen»! Ja niinpä hän
kievareihin yövyttäessä tutki lattiat nähdäkseen eikö niissä ollut
salaperäisiä laskuluukkuja, ja ovet hän iltasin salpasi huolellisesti,
etteivät pahantekijät häntä yllättäisi nukkuessa! Nämäkin toiveet
pettivät, ja ilman sen pahempia vaikeuksia kuin että huono kyytihevonen
joskus väsyi ennen aikojaan toivorikkaat nuorukaisemme lokak. 2 p:nä
kahdella hevosella ajaa porhalsivat tulliportista Suomen pääkaupunkiin.
Tulipalo oli v. 1808 hävittänyt suuren osan Helsinkiä, joka Topeliuksen
sinne saapuessa jo kahdenkymmenen vuoden ajan oli ollut pääkaupunkina.
Merenlahtia, soita, puita ja vuoria oli monin paikoin, missä nyt on
komeita monikerroksisia kivipalatseja, puistoja, asfalttikatuja tai
hiekkakäytävien risteilemiä, vihantia nurmikenttiä. Verrattain harvat
silloiset kivirakennukset saattoi helposti laskea, ja asukasluku nousi
ehkä 15,000. Tästä huolimatta Helsinki Saken tähän asti näkemien
pikkukaupunkien rinnalla tietysti oli muhkea ja suurenmoinen.
Poika sanookin, ja syystä, kauniiksi tätä kaupunkia, jonka
rakennusjärjestelmän Ehrenström oli suunnitellut, jonka julkisia
rakennuksia varten Engel oli tehnyt piirustukset ja jonka halki kulki
muuan kahden kilometrin pituinen, suurilla kustannuksilla osittain
vuoreen louhittu katu. Se vei torille, jonka molemmin puolin seisoivat
raskas, vakava senaatin »linna» ja vastapäätä sitä kotimaisen
sivistyksen ystävällisesti hymyilevä ahjo, Suomen yliopisto.
Nukuttuaan ensimäisen yönsä Östringin kortteerissa meni Topelius
seuraavana päivänä entisen kotiopettajansa J.F. Blankin kanssa
Kruununhakaan tavatakseen Runebergia. Ennenkuin he saapuivat runoilijan
asuntoon, he tapasivat hänet kadulla, ja tämä ilmoitti heille, että
Sakke saisi tulla »milloin tahansa». Hän muuttikin jo samana päivänä
tavaransa uuteen asuntoonsa. Mutta kun poika kuuli, että hänen
huoneensa ei vielä ollut täydessä kunnossa, niin hän lähti kaupunkia
katselelemaan. Senaatintorilla hän näki paraatin, joka hänestä näytti
»hiiden komealta», sitten hän tapasi muutamia oululaisia, käveli heidän
kanssaan tarkemmin katuja tarkkaamatta ja pyrki tovereista erottuaan
takaisin Kruununhakaan, mutta eksyikin kaupungin toisessa laidassa
olevaan Hietalahteen! Kyselemällä pojan viimein onnistui osata uuteen
asuntoonsa, mutta hän myöhästyi päivälliseltä -- 2 tuntia!
Hyväluontoinen isäntä laski vähän leikkiä pojan löytöretkestä, mutta
päivällisettä hän ei silti jäänyt!
* * * * *
Sakke asui huonetoverinsa S. Barckin kanssa maisterin huoneen
viereisessä kamarissa. Tehtäviä oli vain yksi kutakin päivää kohti,
joten lukeminen ei tullut rasittavaksi, joskin opetus saattoi kestää
tunnin, pari, jopa kolmekin tuntia kerrallaan. Poika nautti samoin kuin
muut täyshoitolaiset Runebergilla asuessaan sangen suurta vapautta. Hän
sai liikkua ulkona milteipä mielinmäärin, polttaa piippuaan ja lueskella
myöhäiseen yöhön. Runeberg osoitti hänelle heti alussa suurta
luottamusta, sitä enemmän kun hän huomasi, että Sakke oli hyvin
kasvatettu poika. Runoilija oli hänelle lempeä vanhempi ystävä, ja se
seikka, että hän kohteli oppilastaan vapaana, ajattelevana ihmisenä,
jonka itsensä oli vastattava teoistaan, velvoitti tätä enemmän kuin
kaikki varoitukset. Ja hän oli kuin kotonaan tässä vaatimattomassa,
mutta viihtyisässä runoilijaperheessä.
Runebergin ja hänen nuoren oppilaansa henkilökohtaista kiintymistä
lujittivat kirjalliset harrastukset. Topelius tutustui jo
Helsingissä-olonsa toisena päivänä juuri ilmestyneisiin Hirvenhiihtäjiin
ja Runebergin toiseen runovihkoon, josta kertyvät tulot maisteri
lahjoitti niille, jotka olivat joutuneet kärsimään maata samana vuonna
kohdanneesta kadosta. Itsenäisyyden merkitystä hän pontevasti teroitti
holhokilleen. Tämän tuli noudattaa omaa luontoaan, olla vapaa ja
itselleen uskollinen. Hänen ei pitäisi antaa pois omaa itseänsä eikä
lukea muiden kirjoituksia enempää kuin että taisi säilyttää oman
itsensä. -- Vieraampi oli suhde runoilijan hiljaiseen, nuoreen
puolisoon. Tämä näytti Topeliuksen tiedonannon mukaan hieman
väsähtyneeltä ja huolestuneelta, joka lienee aiheutunut pääasiallisesti
siitä, että hänen oli pidettävä huolta kuudesta runsasruokaisesta
pojasta, jotka olivat lähteneet hyvin erilaisista kodeista ja kenties
olivat jossain määrin hemmoteltuja.
Opintojensa ohella Topelius jatkoi romaanien lukemista entiseen
tapaansa, lueskeli myös hyvin ahkerasti Fryxellin kertomuksia Ruotsin
historiasta ja Runebergin kirjastosta löytämäänsä runokalenteria, josta
hän jäljenteli lauluja ja kirjoitti nuotteja.
Jouluiltansakin Topelius nyt viettää runoilijan kodissa, ja hän kertoo
siitä m.m., että hän muutettuaan pukua meni sisään. Oli paljon vieraita
ja juotiin teetä. Kun he sitten klo 11 istuivat pöytään, oli hauska,
sillä maisteri luki muutamia pilarunoja. Sakke sai kotoaan kauniit
hiuksiset, kultahelaiset kellonvitjat ja maisterilta 16 vahatikkua
sisältävän lompakon. Lompakossa oli raapaisulaatta (= plån),
josta tikulla raapaistiin tulta. Joululahjoja tuli paljon, koko
vaatekorillinen. Klo 2 noustiin pöydästä ja klo 3 Sakke meni levolle.
Joulunpyhiksi hänet oli kutsuttu Runebergin sukulaisten luo, jotka myös
kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. Kaikki tämä lujitti vanhemman
ja vastaisen runoilijan jo ennestään hyviä välejä. Topelius on myöhemmin
pikku kuvauksessaan »_Kuinka maailma edistyy_» kertonut, miten hän
seuraavina iltoina oli asettunut pimeän huoneensa kadunpuoleiseen
ikkunaan odottamaan, että joku tulisi kadulla ja kulkisi ohitse. Kun
joku tuli, niin hän raapaisi tulta tikullaan. Se syttyi sinervään,
aavemaiseen liekkiin ja poika luuli tämän herättävän suurta ihmettelyä
kaikissa, jotka sen näkivät. Ylioppilaat, hän jatkaa, hankkivat
itselleen näihin aikoihin, kun tulitikut vielä olivat milteipä
tuntemattomat, tuollaisten tikkujen avulla loitsijanmaineen siten, että
he tultuaan rahvaan pariin vain ottivat lastun lattialta, pyyhkäisivät
sitä uuninkylkeen tai seinään, jolloin lastu syttyi palamaan. Tarvitsi
vain olla tulitikku kätkettynä »loitsijan» käteen!
Topelius tutustuu jo ensimäisenä talvena pääkaupunkielämään. Hän
katselee ilotulituksia, käy markkinoilla, katsoopa luvalliseksi juoda
joskus vähän oluttakin, koska oluen juonti hänen mielestään on halpaa
huvia verraten toverien paljoa suurempaan tuhlaavaisuuteen tällä alalla!
Hän käy ahkeraan teatterissa, konserteissa ja, suoritettuaan
tanssikoulun, usein julkisissa tanssitilaisuuksissakin ja naamiaisissa.
Tämän ohella hän luistelee, voimistelee, vieläpä harjoittelee
miekkailuakin. Kevään tultua hän ui jo toukokuussa.
Toverielämän raaempiinkin puoliin, kortinpeluuseen ja juomatapoihin,
Topelius jossain määrin tutustui. Etenkin korttia hän pelasi usein ja
uhrasi siihen verrattain paljon aikaakin sekä Helsingissä että
kotikaupungissa ollessaan. Hän ei kumminkaan joutunut näiden huonojen
tapojen uhriksi. Siksi vankka oli hänen vastustuskykynsä, joka perustui
hänen omaan oikeudentuntoonsa ja niiden molempien kotien vaikutukseen,
joiden turvissa hän oli kasvanut ja kehittynyt.