Vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä. Elämme vaan toisillemme
ja annamme muun maailman hoitaa itseään, miten parhaiten taitaa.
Meistä on hyvä siten — ja maailmasta luultavasti myöskin, huolimatta
siitä, mitä jotkut haaveilijat puhuvat ja kirjoittavat yleisestä
suosiosta, ihmisrakkaudesta, anteliaisuudesta ja monista muista n.s.
hyveistä, joista ei ole muuta hyötyä, kuin että kehittävät puolestaan
päinvastaisia paheita; niin olemme ainakin vaimoni ja minä tuumineet.
Mutta kukaan ihminen, eläköön miten yksinäistä elämää tahansa, ei voi
paeta harmiansa ja vastoinkäymisiänsä, ja niinpä on meilläkin olleet
omamme.
Ennenkuin alan niistä kertoa, tulisi minun varmaan esitellä itseni,
kuten sivistyneillä ihmisillä on tapana, ja kysyä, haluaako kukaan
minua kuulla?
Siis: nimeni on Andersson, Lars Johan Andersson, ja minun pikku
vaimoani kutsuu sekä minä että hänen ystävänsä tavallisesti Laraksi,
vaikka hänen oikea nimensä onkin Laura, mutta meistä se on tuntunut
niin liian vaativaiselta ja romanttiselta senjälkeen, kun tulimme
tietämään, että joku herra oli kirjoittanut "Sonettia Lauralle." Minä
en suinkaan kehottaisi ketään kirjoittamaan sonetteja muijalleni.
Me olemme yksinkertaista väkeä, meissä ei ole romantillisuutta eikä
runollisuutta, kuljemme suoraa tietämme vain.
Jos minä joskus kynään tartun — kuten nyt, tapahtuu se sen vuoksi, että
olen äkeissäni, ja että puhtaassa rahassa olen saanut sivu sivulta
harmini maksaa; siis kaksinkertainen syy.
Ja suuttua saattaa sävyisä ihminen vähemmästäkin kuin siitä, mitä Lara
ja minä olemme saaneet kokea. Ikävyydet ovat nyt, kuten sanoin, tosin
jo olleet ja menneet, mutta suuttumus on yhä jälellä, ja silloin minä
aina olen sangen avomielinen.
Uskallanko siis toivoa teiltä hetkisen huomaavaisuutta?
Kuten sanoin: vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä, jotka emme
pienistä asioista harmistu; mutta toisinaan voipi sellaistakin tapahtua.
Oli suuri puute asunnoista. Me olimme onnistuneet saamaan pari pientä
huonetta Kissamäellä neljännessä kerroksessa, ja melkein mahdoton
on käsittää sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jota vaimoni osoitti
saadakseen kaikki kunnollisesti sovitetuksi noitten ahtaitten rajojen
sisälle.
Joll'ei vaimollani olisi ollut vähäistä vammaa polvessaan, olisimme
antaneet palttua kaikelle, mitä palvelijoiksi kutsutaan, mutta näin
ollen, _täytyi_ meidän hankkia sellainenkin.
"Mihin asetamme hänet nukkumaan?" kysyin huolissani.
"Vaatekonttoriin tietysti", vastasi Lara.
"Vaatekonttoriinko, joka on vaan kahden kyynärän pituinen — mahdotonta!"
"No, minä menen palvelijainvälitysliikkeesen ja valitsen sieltä
tarpeeksi pienen ihmisen palvelukseemme; mutta jos hän nyt olisikin
muutaman tuumaa yli mitan, — niin mitäpä tuosta? Minä sahaan siihen
vaatekonttoorin seinään, joka on vieraskamariimme päin, pienen loukon,
ja annan tytön koreasti maata pää kamarissa sohvapöydällä, jonka voi
nostaa yöksi siihen seinäviereen..."
"Lara, sinä kyllä tiedät, ett'en ole herkkä säikkymään; mutta,
jos jonakin iltana kotiin tullessani en sattuisi muistamaan koko
sinun laitostasi ja silloin yht'äkkiä huomaisin pörröisen pään
sohvapöydällä...
"No, asettakoon jalkansa siihen sitte; panen vaan paksun pyyheliinan
alle... Usko pois, ystäväni, että tähän tällaiseen asettelemiseen
tarvitaan taitoa. Kävin tänään paikanvälitystoimistossa ja olisin
saanut oikein rivakan maalaistytön, mutta hän oli täsmälleen yhdeksän
tuumaa liian pitkä ja — minun täytyy antaa hänen mennä menojaan. Ei voi
asettaa puolta piikaakaan sohvapöydälle nukkumaan."
"Mutta miten peitetään päiviksi reikä seinässä?"
"Pyh — se nyt on pieni asia! Ripustetaan sanomalehtipidin siihen taikka
asetetaan John Erikssonin iso kipsikuva eteen..."
"Mutta jos piika makaa vaatekonttoorissa, niin missä sitte pidämme
vaatteitamme?"
"Vieraskamarin sohvassa, ainakin minun silkkileninkini ja sinun
univormusi."
"Mokomakin konttoorin tapainen, jossa ei ole niin ainoata
hyllyäkään!... mihin aijot sijoittaa minun kolmikulmaisen hattuni?"
"Suuren sänkymme alle, ukkoseni; siellä se puulaatikossaan on
erinomaisessa säilössä eikä näy mihinkään. Valkonen peitto ulottuu
maahan asti."
"Entä pieni kirjahylly? _Minä_ en ainakaan näe sille mitään paikkaa."
"En minäkään; mutta minä tarvitsen juuri sellaista kellariin
maitohyllyksi; eihän täällä ole minkäänlaista ruokahuonetta."
"Mutta kirjat..."
"Ne ladomme päällekkäin kahteen vierashuoneen nurkkaan, poimuttelemme
vihreää vaatetta ympärille ja asetamme sitte toiselle kultakalasäiliön
ja toiselle Minervan..."
Kun parahiksi olimme saaneet nämä hommamme toteutumaan, piika
siihen laskettuna, kuoli isäntämme. Puolisen vuotta saimme näistä
nauttia, kunnes uusi isäntä, joka ei _millään_ ehdoilla tahtonut
noista loistosokkeloistaan luopua, käski meitä muuttamaan. Tämä oli
ensimmäinen harmi.
Minä raivosin.
"Pyh — pikku asia!" puheli taaskin Lara, joka pian tointui
hämmästyksestään, "jos emme mistään huoneita saa, niin tiedätkö, mitä
teemme?"
"En."
"Me muutamme enon purjeveneesen, joka on joella ankkurissa, ja jota hän
ei kykene, kivuloinen kun on, kesällä käyttämään."
Mitä oli minulla tähän sanomista?
Emme saaneet huoneita; eno luovutti meille purjeveneensä; eräs ystävä
otti hoitaakseen (ja pilatakseen) vähäiset huonekalumme; toverini,
jotka tähän saakka olivat pitäneet minua ainoastaan hiukan omituisena
ihmisenä, luulivat minua nyt pähkähulluksi; Lara riemuitsi — ja me
viihdyimme mainiosti uudessa kodissamme, jonka ristimme _Arkiksi_.
Ihana, unohtumaton aika, miksi olitkaan niin lyhyt!
Vieläkin näen, milloin vaan tahdon, kuinka Lara aamusin kapeassa
hameessa ja tilaisuuteen sopivassa ruudullisessa aamunutussaan keitteli
kahvia sprii-keittiöllä; liikutuksella ajattelen aikoja, jolloin
kävimme päivällisemme syömässä vaatimattomassa kolmannen luokan
ravintolassa ja illoin huolettomina loikoilimme suojeluskankailla,
nautinnolla katsellen pilvien kulkua ja kalalokkien kevyttä retkeilyä
ilmassa...
Mutta tuli sitte syksy mukanaan tuoden hallayöt, sateet,
henkikirjoitukset sekä esimiesteni huomautukset, että jos tahtoisin
virastossani edelleenkin pysyä, tulisi minun mukautua asumaan kuten
muutkin ihmiset...
Aivan kuin ihmisen, tuon luonnon vapaan hallitsijan pitäisi olla
kiinnitettynä johonkin maapalaseen kuin minkäkin mäyrän!
Minä siis, niinkuin minulla jo äsken oli kunnia ilmoittaa, suutuin
vahvasti, ja Lara myös, ja tämä tapahtui _toisen_ kerran.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme muuttaa pois ja lausuimme vakavan
paheksumisemme tämän maailman turhuudesta; minä jätin virastooni
erohakemukseni, johon huomattavalla auliudella suostuttiin.
Ja sanomalehdet, jotka tähän asti eivät minua vähimmälläkään
huomaavaisuudellaan olleet kunnioittaneet, tekivät nyt häikäilemättä
ja mitä epähienoimmalla tavalla pilkkaa venheestä, Larasta ja minusta
ja nimittelivät minua Noak'iksi, aprikoiden, onnistuisinko minä, arkin
karille ajettua, pääsemään yhtä ehein nahoin koko jutusta kuin ennen
minun kuuluisa kaimani...
Vihdoin löysin minäkin Ararat'ini — vähäisen lainakonttooriin
Skinnarvikissä; ja että tämä liike oli kannattavainen, voitte päättää
siitäkin, että me Laran kanssa viiden vuoden perästä todenteolla
aijoimme _ostaa_ itsellemme pienen talon omilla rahoillamme.
Mutta se ei saanut olla kaupungissa; siitä olimme jo saaneet
tarpeeksemme. Ei sen myöskään pitänyt kovin kaukana kaupungista olla,
korkeintaan tunnin matkan päässä, sillä minä en suinkaan aikonut hylätä
pientä liikettäni siellä.
Äkkiä välähti Laran päässä eräs tuuma:
"Mitä, jos rakentaisit itse", hän ehdotti, "ja rakentaisit oikeen
_ison_ talon, josta ottaisimme sitte aimo vuokrat. Ihmiset vuokraavat
nykyään mielellään asuntoja maalla."
"Mutta eiväthän meidän rahamme riitä sinnepäinkään."
"Siihen ei tarvita rahoja _ensinkään_."
Kyllähän suuresti kunnioitin Laran käytännöllistä älyä, mutta tällä
kertaa oli minun mahdoton häntä oivaltaa.
"Otaksutaan", jatkoi Lara, huomatessaan hämmästykseni, "otaksutaan,
että sinä aiot rakentaa ison kaksinkertaisen puutalon Tukholman
läheisyyteen, vaikka — annas kun mietin! — vaikka kolmellakymmenellä
tuhannella markalla. Otaksutaan edelleen, kuten jo sanoin, ett'ei
sinulla ole rahoja niin nimeksikään — niitä silloin teet? Sinä paikkaat
muurarit, kivenhakkaajat, puusepät ja muut asiaan kuuluvat hommamiehet,
joille sinun tietystikään ei tarvitse maksaa, ennenkuin talo on
valmis. Mutta _silloin_ sinä lainaat kolmekymmentä tuhatta markkaa
kiinnityksellä taloon. Siten jää sinulle maksettavaksi ainoastaan
lainan korot, ja kun sitte vähitellen kalleilla hyyryillä ja pienestä
liikkeestäsi olet saanut rahoja kootuksi, maksat koko velan ja — talo
on omasi. Mitäs sanot tästä tuumasta?"
"Sanon, että sellaisia käsityöläisiä, kuin sinä äsken mainitsit, ei ole
olemassa..."
"Niitä on kyllä, jos sinussa vaan olisi miestä niitä etsimään."
"Mahdollisesti, jollakin toisella taivaankappaleella, ystäväni, mutta
ei tällä. Mutta pysykäämme nyt todellisuudessa. Me siis ostamme
itsellemme pienen, vaatimattoman, mutta kodikkaan talon Tukholman
läheisyydessä...
"Mutta ei semmoisessa paikassa", keskeytti Lara, "jossa jo ennestään
on paljon asukkaita. En saata sietää siirtokuntia. En tahdo myöskään
asua kovin yksinäisessä seudussa. Sinä olet kaupungissa päivät
päästään, ja sill'aikaa voisi vaikka mikä maankiertäjä säikäyttää
minut pahanpäiväiseksi; kuleksijoita löytyy kaikkialla. Kyllä meillä
luullakseni pitää pari kolme naapuria olla noin kivenheiton matkan
päässä. Siis: ostamme pienen, sievän yksikerroksisen talon siihen
kuuluvine peltotilkkuineen, puutarhoineen, latoineen, tallilleen ja
navettoineen, sillä tietysti meillä lehmä pitää olla. Ja kuistin (se
on tärkein osa koko talossa) eteen laitamme pienen pyöreän penkin
georginineen — niin, mutta älkäämme _puhumalla_ aikaamme tuhlatko, vaan
käykäämme _etsimään_ paikkaa!..."
Ja me etsimme sekä löysimme, missä, se lienee yhdentekevä lukijasta,
pääasia on, että olimme tyytyväisiä. Talli ja navetta olivat valmiina,
ei puuttunut muuta kuin hevosta ja lehmää, jotka nekin kyllä aikanaan
saataisiin; kaikkia ei voinut vaatia yhdellä kertaa. Muutimme
asuntoomme vanhat huonekalumme ja hankimme uutta vähän lisäksi, ja niin
koitui:
Ensimäinen ilta uudessa kodissamme.
Mikä tyytyväisyys, mikä turvallisuuden, rauhan ja kodikkuuden tunne nyt
mielemme täytti! Täällä ei tarvinnut pelätä tulevansa ulosajetuksi, ei
piikojen jalkoja sohvapöydille asetella, ei kirjahyllyjä kellarissa
säilytellä, eikä kipsikuvilla peitellä reikiä seinissä. Kaikki oli
yksinkertaista, mutta sievää. Kiitollisina ja iloisin mielin me Laran
kanssa käsikädessä kuljimme huoneesta huoneeseen.
"Senjälkeen kun _Arkissa_ asuimme, ei meillä ole ainoatakaan näin
hauskaa asuntoa ollut, puheli Lara. Jospa kutsuisimme tätä kotiamme
Uudeksi Arkiksi, vaikka se maalla onkin? Mitä tuumit nimestä? Minun
luullakseni arkilla oikeastaan käsitetään mitä useammanlaisten eläinten
säilytyspaikkaa. Olemmehan täällä nyt ensiksi me kaksi, ja sitte,
ukkoseni, et saata arvatakkaan, mitä kaikkia kaksi ja nelijalkaisia
olentoja aijon tänne sijoittaa, kun tässä oikeen kotiudun! Lehmän ja
vasikan, hevosen ja kanoja, porsaan ja... No, mutta sanoppas nyt:
nimitämmekö kotimme Uudeksi Arkiksi?"
"Nimitä se, rakkaani, miksi vaan tahdot, _omammehan_ se on, ja
vaikka nimi nyt hiukan omituinen olisikin, niin ei se kehenkään
kuulu. Piiasta, jonka olet palkannut, pidän myöskin, vaik'ei häntä
kyynärämitalla olekkaan otettu, ja minä toivon, että saat hänestä sekä
apua että päivillä hiukan seuraakin sill'aikaa, kun minun pitää olla
poissa."
"Aivan varmaan. Mutta istuuduhan nyt tähän kuistille vetelemään
ensimäisiä savujasi — hauskuuden savuja, niin laitan minä sillä aikaa
oikeen hyvän ja kunnon illallisen. Ah, katsoppas, Lars Johan, miten
kauniisti aurinko laskee tuonne mäntyjen taakse. Kohta hiipivät varjot
kuin hiljaiset ystävät meidän pieneen kotiimme... tiedätkö ystäväni,
nyt en tahtoisi hinnasta niin mistään enää muuttaa Tukholmaan takaisin.
Kuules! tuolla sirkka sirkuttaa — aivan kuin minä itsekin ennen nuorna
ollessani! Ja nyt kukkuu käkönen — se olet _sinä_, Lars Johan! Tuolla
kulkee piika Sara, jota ei tarvitse jatkaa eikä lyhentää, vaan sopii
hän sellaisenaan vuoteesensa. Tules, niin syleilen sinua, ukkoseni,
olen nyt niin tyytyväinen!"
Tuollaisia puheita pitää varovaisesti suustaan päästää; ne vaan
härnäävät kohtaloa. Sen sai Lara, ikävä kyllä, piankin kokea.
Sara oli alussa kuten uudet vastat ainakin: aivan mallikelpoinen, mutta
sitä iloa ei kestänyt kauan. Noin neljäntoista päivän kuluttua alkoi
hän ottaa itselleen kaikenmoisia hänelle kuulumattomia oikeuksia,
pysyen kuitenkin edelleenkin ystävällisenä ja iloisena. Mutta — missä
ihmeessä oleskeli hän illoilla tuossa kymmenen ja yhdentoista välillä.
Vaimoni puheli hänelle niin liikuttavasti kuin suinkin osasi, niin,
toisinaan hän harmistuikin, mutta Sara aina vaan hymyillen vastasi:
"minä en ilmaise mitään ennenkuin ensi viikolla..."
Tuli siitä sitte seuraava viikko — ja mitä saikaan vaimoni nähdä eräänä
aamuna, kun astui kuistille! Pyöreän kukkapenkkimme ympärille, joka
Saran vakuutuksen mukaan oli koko paikkamme kaunistus, oli laitettu
aitaus luista jos minkinmoisista; oli siinä posson luita, oli vasikan,
mitkä keitettyjä, mitkä paistettuja, mitkä milläkin tavoin kaluttuja,
ja luitten sisään ydinreikään oli Sara paraikaa työntämässä multaa ja
kylvämässä kukan siemeniä... "olisi erinomaisen kaunista", vakuutti
Sara, "kun niissä jokaisessa tuhatkauno heloittaisi..."
Tuuma, hullunkurinen jo semmoisenaankin, tuotti meille sangen ikäviä
seurauksia.
Oikealta ja vasemmalta lähettivät naapurimme pilkallisesti kyselemään
minun syyttömältä Laraltani, oliko hänellä tapana myyskennellä vanhoja
luita, koska hän joka yö lähetti piikansa toisten takapihoille
penkomaan... Heillä oli kyllä koiria, jotka kalusivat tähteeksi jääneet
luut, ja jos sitä tapaa vieläkin vaan jatkuu, niin osaavat he kyllä
hankkia oikeutta itselleen y.m., y.m.
Siinä Lara nyt sai selityksen siihen, missä hänen piikansa illoilla
kuljeskeli! "Sinä onneton, miks'et puhunut minulle heti tuumastasi?"
"No, mikä yllätys siitä sitte olisi tullut!" kysäsi Sara, ja syystä
kyllä.
Vaimollani ei ollut sisua ruveta häntä siitä torumaan; selitti vaan
naapureillemme Saran onnettoman päähänpiston, käski tämän viemään luut
takaisin sekä antamaan naapurien olla rauhassa.
Mutta Saran hauskuus oli tullut häirityksi. Hänen hyväntahtoisuuttaan
ja kauneudenaistiaan ei oltu käsitetty; hänen viattomia iltakävelyjään
ymmärrettiin väärin; ja kun hän vielä sai kuulla, että naapurit eivät
häntä muuksi maininneetkaan kuin ydinpiipuksi, niin ei hän voinut
kauempaa kestää: kuukauden lopussa muutti hän tiehensä.
Lara kaipasi häntä todenteolla. Rivakampaa ja hauskempaa tyttöä ei hän
mistään saisi, ja jos...
Niin, sitä asiaa ei nyt enää kannattanut ajatella. Sara oli poissa
ja hänen mukanaan osa meidän kotoista hauskuuttamme, jota meidän
uusi "kuukausiruusumme", joksi Lara nimitti meidän taas kuukaudeksi
palkattua piikaamme, ei likimainkaan samassa määrin kyennyt lisäämään.
Kun eräänä iltana, muutama viikko näiden tapahtumain jälkeen, tapani
mukaan palasin kaupungista, seisoi Lara puutarhaportilla minua
odottamassa. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämellään.
"Onko jotain tapahtunut, armaani?" kysyin häneltä.
"Muuan maankiertäjä... hiljaa, älä herätä häntä; hän nukkuu!"
"Nukkuu — meilläkö?" (Tämä oli _kolmas_ harmi).
"Voi hyvä ystävä, kyllähän tiedät, ett'en minä mikään turhan
helläluonteinen ole, mutta on eroitus maankiertäjän ja maankiertäjän
välillä. Tämä raukka on joku puolihöperö entinen kauppias ja on nyt
menossa poikansa luo, joka elää hyvissä varoissa Vesterås'issa. Hän
sanoo menettäneensä omaisuutensa paraimman ystävänsä kautta, jolle
oli takuussa; sinä et voi uskoa, miten kohtelias hän on... olin
vähällä itkeä katsellessani hänen rikkinäisiä kenkiään ja kuluneita
vaatteitaan... ajatteles, hän on kerran syntymäkaupungissaan ollut
_raatimiehenäkin_! Sen sanoi hän itse — ja nyt makaa hän keittiössä
mattokasan päällä!"
"Mutta jos hänen poikansa on hyvissä varoissa..."
"Lars Johan, sinä et tunne ihmissydäntä! Minä huomautin hänelle juuri
tuota samaa asiaa, mutta vanhus vastasi, että pahat ihmiset ovat
kertoneet hänestä valheita pojalle, mutta kun poika vaan saisi nähdä
isänsä, niin kaikki kyllä vielä muuttuisi hyväksi."
"No, mennään katsomaan miestä", sanoin hiukan epäillen ja astuimme
sitte yhdessä keittiöön.
Siellä makasi nyt entinen raatimies tilalla, joka oli kaikkea muuta
kuin kunnioitusta herättävä, ja kasvonsa olivat, ainakin minusta,
ilkeimmät roiston kasvot, mitä tavata voi.
Pörröinen tukka törrötti räsyisen lakin lävestä; kyynärpäät takin
hihoista ja varpaat kenkärahjuksista. Ainoa vaatekappale, joka
ei mistään reijästä pilkistänyt esiin, oli paita, luultavasti
aivan luonnollisesta syystä. Mutta uni oli hänellä hyvä ja kasvot
punaisemmat, kuin asiaan olisi kuulunut.
"Täällä haisee viina", oli ensimäinen huomautukseni! ethän _sinä_ vaan
ole sitä hänelle antanut?"
"Kuinka sellaista kysyt? Mies itse sanoi olevansa pahoillaan siitä,
peläten että häntä ehkä väärin käsitetään, mutta hän oli koettanut
viinalla saada likapilkkuja vaatteistaan..."
"Tietysti... missä piika on?"
"Tänään on hänen vapaapäivänsä."
"Pane hattu päähäsi, niin kävelemme asemalle, en ole yhtään väsyksissä
tänään."
Vaimoni, joka minun tavattomasta vakavuudestani arvasi käyttäytyneensä
varomattomasti sekä myöskin huomasi, että minulla oli hänen
holhokistaan hiukan toisenlaiset käsitykset kuin hänellä, täytti
hiljaisesti pyyntöni.
Lyhyen keskustelun jälkeen asemapäällikön kanssa, sain mukaani kaksi
miestä ja tavarapaarit, ja niin suuntasimme kaikki kulkumme kotia kohti.
Tuntematon vieraamme yhä vaan veti täyttä unta, niinkuin keittiön
ovelta kurkistaessamme selvästi huomasimme. Asetimme nyt tavarapaarit
maahan, hääräsimme miehen vilttiin, kuitenkin niin, että käsivarret
jäivät vapaiksi, ja vieritimme sitte paarille.
Minun helläsydäminen Larani ei ollut tyytyväinen; _voihan_ kuitenkin
olla mahdollista, että mies ennen oli ollut raatimies, ja että hän oli
matkalla poikansa luokse Vesterås'iin... Niin, nythän hän muisti sen
sanoneen poikansa nimenkin, eihän ihminen nyt niin paljoa kuitenkaan
voine valehdella.
"No, mikä hänen poikansa nimi sitte oli?"
"Hallenberg, muistan sen ihan selvästi."
"Vesteråsissa ei ole ainoatakaan sen nimistä kauppiasta, sen tiedän
minä, joka syksyllä siellä asioissa matkustelin. Mutta samapa se; hänen
_pitää_ sinne pääsemän."
Juoksin hakemaan huoneestani paperia, johon somasti kirjoitin osoitteen:
Kauppias Hallenberg'ille
Vesterås'issa,
lähetetään kolli kappaletavaraa.
Rahti maksettu.
Paperi kiinnitettiin nukkujan selkään, ja niin kuletettiin hän
asemalle, miehen kertaakaan heräämättä, ja lähetettiin rahtitavarana,
koskapa häntä ei semmoisenaan voitu matkustajienkaan seuraan liittää.
Arvaan, että rautatievirkamiehet sähköteitse asian toisilleen
selvittivät, koska sellaista tosiaankin saattoi tapahtua.
Ja kun minä sitte olin ottanut vaimoltani vakaan lupauksen, ett'ei
hän ikinä enää huoneisiimme majoita vaeltavia, raatimiehiä, olkoot
he sitten tuttuja tai tuntemattomia, ilmoitin minä seuraavan päivän
lehdessä haluavani ostaa äkäisen vahtikoiran.
Neljäkymmentäseitsemän koiraa asianomaisille isäntineen kävi kahden
päivän kuluessa minun pienessä konttorissani kaupungissa, ja niistä
valitsin peloittavimman koirannaaman, minkä ikinä olin nähnyt.
"Pitäkää se nyt kiinni viisi, kuusi päivää ja jos tahdotte sen
itsellenne uskolliseksi, niin piiskatkaa vahvasti", neuvoi sen entinen
omistaja... Silloin se ymmärtää kuuluvansa teille... mutta teidän on
hankittava sille pitemmät ketjut, nämä ovat liian lyhyet."
"Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tulla kanssani maatilalleni
tutustuttamaan eläintä uuteen ympäristöönsä? Koira näyttää todella niin
äkäiseltä, että... Ketjut minulla on kotona."
Isäntä ja koira seurasivat minua, ja minä sain maksaa kummankin
piletit — paitsi sitä 50 markkaa, jonka rotukoirasta sinänsä maksoin.
Lara tarjosi illallista, ja Nero sidottiin vanhoilla ketjuilla, sillä
"kuukausiruusu" oli korjannut uudet, niin ett'ei niitä löydetty.
Illalla, kun koiran entinen omistaja oli lähtenyt, koetimme me Laran
kanssa kaikilla mahdollisilla keinoilla miellyttää uutta kotivahtiamme.
"Poju — kunnon poju — pikku Nero raukka", kuului joka puolelta, ja
mehukkaita luukonkaleita putoili Neron eteen niin paljon, kuin hän
suinkin armollisesti suvaitsi niitä kaluta.
"Tuo koirapappa neuvoi minua eläintä pieksämään", puhelin minä
paheksuvasti, "mutta eihän tuommoisilta raakaluontoisilta ihmisiltä
muuta voi vaatiakaan. Lempeydellä sen kanssa paraiten toimeentullaan;
saat nähdä, kuinka uskallan sitä jo silittääkin..." — "Nero, poika",
puhelin suloisimmalla äänelläni ja ojensin käteni...
Mutta en minä sitä eläintä taputtanut. Se päästi haukunnan, joka
kajahteli kautta koko seudun; nousi takakäpälilleen silmät säihkyvinä;
kohotti irvistäen ylähuultaan, niin että terävät hampaat vaan
välkkyivät ja hyppi ketjuissaan niin vimmatusti, että joka hetki
pelkäsin niiden katkeavan.
"Nyt voim... voim... voimme nukkua rauhassa", puhelin kalisevin hampain
ja poistuin käsikädessä Laran kanssa raivoavan eläimen luota.
"Niin", sanoi vavisten Lara, "ei meiltä nyt varastamaan tulla; mutta
sensijaan voi tuo hirmuinen Cerberus meidät palaisiksi repiä. Riippuu
nyt siitä, kumpaa tässä parempana pitää..."
Seuraavana aamuna oli Nero poissa; se oli katkaissut kahleensa ja
juossut entisen isäntänsä luo.
Juuri, kun pareillaan olimme tuumiskelemassa, vaatisimmeko koiraa
takaisin, vai ei, — sillä Lara oli epäilemättä oikeassa: jos koiran
antaa itsensä palasiksi repiä, niin voi antaa varastaakin, — näimme
tiellä Neron ja hänen entisen isäntänsä, joka kantoi kädessään pitkiä
ketjuja.
"Pitäkää itse, hyvä herra, tuo petonne, ja ketjut myöskin", puhelin
vihoissani, kun tulijat olivat päässeet kartanolle. "Minä tahdoin
vahdin talooni enkä suinkaan tuollaista verikoiraa; eihän yksikään
ihminen saata olla hengestään varma sen läheisyydessä".
"Mutta se nyt kuitenkin on varma, että te koiran olette ostaneet, ja on
teidän siis se minulta otettava. Jos tahdotte antaa ampua sen, niin on
se teidän vallassanne, mutta sitä ennen saatte kuitenkin maksaa minulle
3:60, sillä sen maksavat ketjut ja piletti yhteensä. Minä en ole edes
ottanut itselleni kuin kolmannen luokan piletin. Uskokaa minua, herra,
koira ei pure muita kuin pelkureita. Kas noin, nyt se on sidottu sillä
tavoin, ett'ei siitä ikinä irti pääse. Jos se ulvoo, niin pieksäkää".
Minä kyllä nahassani tunsin, kuka piiskaa parhaiten olisi tarvinnut,
mutta enempien ikävyyksien välttämiseksi, maksoin rahat ja vaikenin.
"Nyt on aika kuuma", sanoi herra ja katseli pitkään kuistille, toivoen
saavansa jotakin virvoketta.
"Tuolla alhaalla on järvi; hypätkää sinne!" neuvoin minä
vierasvaraisesti ja käänsin hänelle selkäni. Ja niin oli Nero nyt
toisen kerran majoitettu kotiimme, saatettuaan meille _neljännen_
harmin uudessa kodissamme.
Viikon päivät vallitsi kodissamme täydellinen rauha.
Mutta sunnuntaiaamuna, kun juuri olin pukeutunut ja aijoin asettua
kuistille kahvia juomaan, kuulin sydäntäsärkevän kirkaisun — kaksikin,
ja Neron haukkuvan tavalla, joka sai jäseneni pelosta vapisemaan.
Huolimatta säikäyksestäni, ryntäsin ulos. Yhä vieläkin kuului sama
kirkuna, mutta korkealla ilmassa, ja kun kohotin katseeni sinne, josta
huuto kuului, näin ylhäällä navetan katolla minun hellän puolisoni ja
"kuukausiruusun", joka ratsasti pitkin katon harjaa, ja aina väliin
yhdessä parkasivat he koko sielunsa syvyydestä.
"Nero on irti — tule tänne!" huusi Lara kuoleman kauhu kasvoissaan.
Siinä nyt oli _viides_ harmimme.
Ehkä minun olisi pitänyt kerrassaan tappaa tuo koira, mutta — en sitä
nähnytkään, toisella puolen navettaa kun oli, ja sitäpaitsi täytyy
minun tunnustaa, että seurasin vaistoani ja kiipesin — kiipesin
navetan katolle toisten luo, ja lukijani voinee jo edelläkerrotusta
päättää, millaisella urhoollisuudella siellä kestin Neron raivokkaita
hyökkäyksiä seinää vastaan.
Asemamme oli sangen tukala. "Ah", nyyhkytti Lara, "miks'emme antaneet
varastaa itseltämme; se olisi ollut paljoa parempi! Täällä nyt saamme
kuolla nälkään, sillä emmehän me voi mennä alas, eikä yksikään vieras
voi meitä lähestyä. Oi, Lars Johan, kallis puolisoni! Kuukauden päästä
ei täällä katolla ole muuta kuin kolme luurankoa sen harjalla, kertoen
maailmalle meidän surullisesta kohtalostamme."
"Tuolla tulee joku", huusin minä kuin hukkumaisillaan oleva, joka
yht'äkkiä huomaa maan edessään.
Muuan naisihminen lähestyi hitaasti vähääkään välittämättä rajun koiran
haukkumisesta, tuskin sitä kuullenkaan.
Vaikka päivä paistoi hänelle aivan vasten kasvoja, kulki hän
päivänvarjo kainalossa. Toisessa kädessä oli sakset, joilla hän
varmaankin oli avannut kirjan lehtiä, jota paraillaan luki; niillä hän
yhä vieläkin ajatuksissaan ilmaa leikkaeli kävellessään, ikäänkuin omia
ajatuksiaan säestäen.
"Tukkukauppias Frommel'in kotiopettajatar sieltä tulee, se, joka
kirjoittaa, tiedäthän..." selitti minulle vavisten Lara; mutta kun hän
nyt näki koiran kääntävän huomionsa vieraasen, sai hänen hyvä sydämensä
voiton, ja hän huusi kovalla äänellä: "Älkää tulko tänne, jos teille
henkenne on rakas!! Koira repii teidät palasiksi. Juoskaa takasin
hakemaan joku ampumaan se kuoliaaksi."
Neiti katseli pitkään meidän surullista ryhmäämme, hymyili sitten
tavalla, joka ainakaan minun mielestäni ei häntä kaunistanut...
Sill'aikaa ryntäsi koira häntä kohti hurjaa vauhtia, ja lähelle
päästyään hyppi ylös ja alas haukkuen niin kauheasti, että me
ummistimme silmämme päästäksemme näkemästä mitä nyt oli tapahtuva.
Mutta yht'äkkiä hiljeni koira. Ja kun me uskalsimme katsoa sinne,
seisoi nuori neiti aivan rauhallisena, selaillen kirjaansa, ja Nero
häpeissään, häntä koipien välissä kierteli ja nuuski häntä joka
puolelta, tosin vielä hiljaa muristen, mutta täydellisesti voitettuna.
Neiti lähestyi nyt meitä ja koira seurasi häntä hiljaa ja rauhallisena.
"Osaatteko noitua, neitiseni", huudahdin tälle saatuani jälleen
takaisin entisen mielenmalttini ja tottuneen käytöstapani... "Näette
millaisessa asemassa vaimoni ja piikamme täällä olivat, ja minä olin
juuri kivunnut tänne rauhoittaakseni ja suojatakseni heitä tuolta
hengenvaaralliselta pedolta, kun te tulette ja sanaakaan sanomatta,
tekemättä vähintäkään liikettä..."
"Se on riuhtaissut itsensä irti, eikä kukaan uskaltanut mennä sitomaan
sitä uudelleen kiinni", selitti vaimoni totuudenmukaisesti, tavalla,
joka ei juuri minun rohkeuttani mairitellut... "tuolla on koirakoppi..."
Opettajatar katsoi vaimoni viittaamaan suuntaan. "Aina sitä jotakin
kirjoista oppii", tuumi hän, kääntyessään uudelleen meihin ja voiton
varmuudella napsahuttaen saksillaan kirjansa kansiin. "Eilen vielä
ehkä minäkin olisin juossut koiraanne pakoon, vaikka kyllä silloinkin
tiesin, että ihmisen vakavalla katseella on suuri vaikutus eläimiin;
mutta vaikka useinkin olemme kuulleet taikka lukeneet jonkin järkevän
ajatuksen, jota kuitenkin käytännössä emme ole kokeneet ja meille
sattuu tilaisuus koettamaan sen kestävyyttä, niin silloin on kuin
kuulisimme sen vasta ensi kerran eläissämme, ja sen vuoksi minäkään
nyt en juossut koiraanne pakoon. Kuulkaahan vaan!" Ja hän alkoi
näpähytellen saksiaan ilmassa, lukea meille kirjastaan seuraavaa:
"Lordi E. käveli verkalleen ylös ja alas leveää ja synkkää
puistokäytävää, kun raivoisa koira hyppäsi hänen eteensä pensaikosta.
Vanhan linnan haltijattaret vapisivat: minkä todistajiksi heidän
nyt piti tuleman? Maako itseensä imisi jaloimman nuorukaisen veren?
Näkisivätkö... mutta ei! Hänen sankarillisuutensa todistajana he
saivat olla, sillä lordi E. ei keskeyttänyt kävelyään; ei hän edes
kääntänyt päätään, tuota ihanaa päätä, raivoavaan eläimeen. Hitaasti
kuin ehtootähti taivaalla asteli hän edelleen, hymyn leikkiessä hänen
hienopiirteisillä huulillaan... Hän tiesi, että jos hän tuokionkaan
osoittaisi pelkäävänsä, olisi hän mennyttä miestä. Ja koira tunsi
vaistomaisesti, että tuolla _miehellä oli oikeus_ liikkua paikalla,
jossa hän osoitti tuollaista rohkeutta — ja näin oli rohkein rohkeitten
joukossa pelastettu". — "Ja nyt, luulen ma, tahdotte te, että sidon
koiran", puheli hän edelleen, läimäytti kirjansa kiinni ja tarttui
vakavalla otteella Neron ketjun palaseen, joka vielä oli jäänyt kaulaan
riippumaan.
Nähdessäni miten neiti hallitsi koiraa, en tahtonut minäkään jättäytyä
huonommaksi, kuin lordi E. oli ollut. Yks' kaks' hyppäsin alas
korkealta istuimeltani, ennättääkseni parhaaksi näkemään, kuinka neiti
lopetti työnsä...
Pyysin niin ystävällisesti kuin suinkin taisin häntä tulemaan
luoksemme, vaikka puoleksi tunniksi vain, että vaimoni, jonka aijoin
nyt auttaa katolta alas, saisi häntä kiittää tästä odottamattomasta
avusta. Mutta mahdotonta. Neiti nyökäytti vaan kevyesti päätään
hyvästiksi, leikkasi saksillaan ilmaa ja poistui. Hän oli tullut
vakuutetuksi erään lukemansa ajatuksen todenperäisyydestä; kolmen
ihmisen pelastaminen hengenvaarasta ei hänelle merkinnyt mitään:
siksipä emme voineetkaan toisiamme käsittää.
Mahdotonta on kuvailla vainioni ja piikamme riemua, kun taasen
tunsivat maan jalkainsa alla. Lara heittäytyi syliini, ja piika kulki
ympäri koko päivän: kuin päivänpaiste, hyräillen yhtä mittaa laulua:
"Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää", —laulu, joka ei mielestäni
mitenkään tähän tilaisuuteen sopinut, mutta oli ainoa, jonka tyttö
osasi.
Nero alkoi vähitellen mukautua uusiin olosuhteisin. Opettajattaren
urhollisuuden vahvistamana, kasvoi minunkin rohkeuteni niin, että
neljäntoista, päivän kuluttua uskalsin jo sekä taputtaa, irroittaa ja
sitoa jälleen kiinni tuota kauheata kummitusta.
"Nyt ystäväni", puheli eräänä päivänä Lara minulle, "pitää meidän
ruveta miettimään lehmien ostoa, jott'ei paikkamme nimitys jäisi
pelkäksi sanaksi vaan. Muista pienemmistä eläimistä otan minä kyllä
itse pitääkseni huolen".
Koska Laran tahto yleensä oli minun lakini, niin jo kolmannen päivän
illalla edellämainitun huomautuksen jälkeen hyväili lempeä lehmän
ammunta hänen korvaansa. Punikki oli saapunut.
Millainen perhejuhla! Lara lehmää vallan syleili, ja suuri oli
minunkin iloni, joskin hiukan hiljaisempaa laatua, kun lehmä, meidän
_oma_ lehmämme, hitaasti ja arvokkain askelin tallusteli takapihalla,
pureskellen apilasta ruohikostamme.
Miten sitä tarkastelimme ja ihailimme, aivan kuin olisi se ollut
gaselli taikka joku Afrikalainen ihme-eläin! Mittasimme leveyttä
sarvien välillä, nostimme hiljaa hännän päätä, silittelimme pitkin
selkärankaa ja ihailimme sen lempeitä silmiä. Meidän _oma_ lehmämme!
"Nyt sitä pitää lypsää — etkös luule?" kysyi vihdoin vaimoni piialta.
"Pitää-ä", vastasi tämä vitkalleen.
"Tottahan sinä osannet lypsää?"
"Osaa-an", kuului hiukan epävarma vastaus.
"Kiiruhda sitte, niin me tässä katselemme, miten se käy päinsä,"
kehoitti Lara, ja piika toi jakkaran ja kiulun. Ja hän lypsi ja lypsi —
mutta maitoa ei herunnut niin tippaakaan.
"Tämäpä vasta kummallinen lehmä on," äänsi piika viimeinkin ja katseli
ihmeissään meitä, juuri kuin _me_ olisimme voineet selittää syytä työn
onnistumattomuuteen.
"Sinä et osaa lypsää, siinä koko asia," tuumaili Lara vähän tulisemmin.
"Enkö minä osaa!" sanoi tyttö puoli-itkussa. "Näytän teille, että saan
sen lypsämään, vaikka se sitten olisi itse mullikka. Mutta ehkä se on
tottunut vaan namusin lypsettäväksi..."
Lara katsoi minuun ja minä Laraan. Kumpikaan meistä ei ollut ennen
maataloutta hoitanut. Ehkä oli tyttö oikeassa.
Siispä talutimme hyväillen lehmämme navettaan, liittäen kaiken toivomme
huomisaamuun.
Mutta keskellä yötä, kun vaimoni nukkui suloisinta untaan, aloin minä
kuulla navetasta kummallisia ääniä: ammuntaa, töminää; hillittyä
puhetta ja koirakopista kiivasta haukuntaa...
Nyt ne varastavat Punikin, oli ensimäinen ajatukseni ja toinen
kohdistui anteeksi annettavista syistä, tuntemattomaan raatimieheen,
joka jo hyvin olisi ehtinyt Vesterås'ista takaisin kostamaan meille.
Hiivin nopeasti ja hiljaa vuoteeltani, heitin muutamia vaatekappaleita
ylleni ja kiiruhdin ulos. Aivan oikein, Nero haukkui vimmatusti,
navetan ovi oli raollaan; heikko valon juova näkyi raosta, ja — niin,
minulla oli vaan yksi ajatus: päästää koira valloilleen. Varovaisuuden
vuoksi pidin sitä kuitenkin ketjuista kiinni ja niin sitte yhdessä
kiiruhdimme pelastamaan lehmää varkaitten käsistä.
Mutta, kunnioitettu lukijani, _mitä_ näinkään minä! Punikki seisoo
tavallisella paikallaan, vaikka rauhattomasti potkien; piika vieressä
lyhdyllä valaisten lehmää, ja jakkaralla, kiulu laihain polvien
välissä, istuu itse _seurakunnan lukkari_, antaen ensimäisiä ohjeita
lehmänlypsyssä...
Kuultuaan koiran haukunnan ja oven avautuvan, hyppäsi hän jakkaraltaan,
ja minä puristin tiukemmin Neron ketjua, mutta en kuitenkaan ehtinyt
tehdä sitä tarpeeksi ajoissa, pelastaakseni lukkarin vanhaa mädännyttä
takinlievettä, johon Nero jo oli ehtinyt iskeä hampaansa.
Lukkari huusi, minä nauroin, ja piika itki ja lupasi kertoa koko asian
oikean laidan. Hän ei _osannutkaan_ lypsää, mutta ei uskaltanut sitä
myöntää, peläten menettävänsä paikkansa. Eikä hän myöskään olisi suonut
naapuritalojen piikain saavan tietää hänen taitamattomuuttaan tässä
suhteessa — maalaistyttö kun vielä olikin! Ja juuri kun hän seisoi
veräjällä näitä asioita tuumimassa, astui lukkari siitä ohi.
Tunnettu asiahan on, että paljon lukeneilta ihmisiltä usein puuttuu
ajatuksen omintakeisuus, joka vähemmin lukeneilla taas monasti löytyy.
Meidän piikamme ei osannut kuin yhden ainoan laulun, mutta se johti
hänen mieleensä rohkean ajatuksen:
"Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää", huusi sisäinen ääni
voimakkaasti hänelle, ja _hän_ huusi avukseen lukkaria, vanhaa
leskimiestä, joka aina oli ystävällinen ja avulias, ja viiden minuutin
kuluttua tunsi tämä hänen huolensa.
Niin, olihan tästä jo aikoja kulunut, kun lukkari sitä työtä oli
tehnyt, mutta vaimovainajansa eläessä, oli usein sattunut, että hänen
apuaan siinä tarvittiin, ja jos hän nyt voi auttaa rehellistä tyttöä
säilyttämään hyvän paikkansa, niin... Mutta puhua siitä ei saanut
kellenkään, sillä miksikään pilkan esineeksi ei lukkari suinkaan enää
vanhoilla päivillään halunnut tulla...
Tapaus itsessään olisi ollut erinomaisen hauska, — joll'ei kunniani
olisi vaatinut minua hankkimaan lukkarille uutta takkia; ja kun tuo
seikka minulle oikeen selveni, ei minua enää naurattanut. Olihan meitä
kohdannut jo _kuudes_ harmi.
No, lukkari teki itse asiassa tässä hyvät kaupat, enkä minäkään niin
kovin huonoja, sillä, miten olikaan, oppi piikamme lypsämään ja
hoitamaan lehmää erinomaisesti — mutta vakaalla vaitiolon ehdolla.
Ei edes Laralle ilmoitettu salaisuutta, vaan luuli hän, kun huomasi,
että lehmämme lypsää sekä illoin että aamuin, sitä meidän erinomaisen
apilaamme ansioksi, eikä voinut kyllin kiitellä onneamme, kun olimme
saaneet noin viljavan maan ja niin hyvin itäviä apilaan siemeniä.
Ja niin olimme jonkun aikaa taas kaikki tyytyväisiä.
"Ystäväni", puheli sitte taasen eräänä päivänä Lara, "minä luulisin,
että nyt olisi aika ostaa hevonen".
"Niinkö luulet", kysyin hiukan vastenmielisesti, sillä kukkaroni oli
hoikanpuoleinen. "Halvemmaksi tulee palkata hevonen silloin, kuin
joskus pienellä tilallamme sitä tarvitsemme ja ajohevostahan emme
tarvitsekaan, kun rautatie on näin lähellä".
"Ajohevostahan me juuri tarvitsemmekin", väitti Lara. "Minä, näet,
olen saanut päähäni erinomaisia aatteita kananhoidosta, joka meidät
kerrassaan rikastuttaa, mutta enhän minä _jalkasin_ voi kulkea joka
paikkaan, mihin niissä asioissa on tarvis. Kanoja on pidettävä suurissa
määrin, jos mielii saada liikkeen kannattamaan. Voimmehan silloin, kuin
itse emme tarvitse hevosta, vuokrata se toisille. Ansaitseehan silläkin
jotain".
"Ansaitsee kyllä; mutta renki... sinä et tiedä, mitä semmonen maksaa".
"Kanoista ne rahat saadaan. Tahdon hankkia englantilaisia, intialaisia
ja ruotsalaisia, oikeita Ruotsin maatiaisrotuisia. Englantilaisia
sentähden, että ovat niin hyviä munimaan, intialaisia taas suuruutensa
ja kauneutensa tähden ja tavallisia maatiaisrotuisiamme, ne kun
hautovat niin ahkeraan."
"Me myymme ja syömme englantilaisia ja ruotsalaisia munia ja annamme
ruotsalaisten kanojen hautoa intialaisten munia — ja sinä tulet
näkemään, miten erinomaisesti se onnistuu."
"Mutta ystävä hyvä, tämä järjestelmähän on kokonaan riidassa
luonnonlakien kanssa. Englantilaiset kanat jäävät niinmuodoin aina
tarpeettomiksi, ja vaikka intialaisten kanojen munista tuleekin
poikasia, ei heidän itsensä kuitenkaan anneta niitä kasvattaa... Voitko
vastata moisesta menettelystäsi?"
"Kanoilla ei ole tässä mitään sananvaltaa", päätti Lara. "Me emme hoida
kanoja huvittaaksemme niitä, vaan itse rikastuaksemme. Neljäntoista
päivän kuluessa en ole mitään muuta lukenut kuin kanakirjallisuutta,
ja siitä saa paljon viisautta. Toimita nyt vaan meille hevonen ja
kanahuone, muusta minä kyllä pidän huolen."
Nyt on hevonen ostettu, ja se on hyvin sävyisä. Minun nähdäkseni
ei siltä puutu muuta kuin hampaita. Muistan joskus kuulleeni,
että se olisi vanhuuden merkki ja sanoinkin sen sekä Laralle että
myyjälle; mutta tämä "vakuutti", ett'eivät kaikki hampaat vielä ole
ilmestyneetkään, hevonen oli vielä niin nuori. Voihan sekin olla
mahdollista; minä en ole mikään hevostuntija. Varma vaan on, että se on
niin sävyisä, että vaikka pistoolin korvan vieressä laukaisee, niin ei
se höristele... Lara oli ihastuksissaan.
Kanat ovat myöskin saapuneet. Matkusteltuaan yhtämittaa neljätoista
päivää, joll'aikaa minun piti rakentaa suuri kanatalo ja kanapiha, Lara
vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmaantui kotiin, silmät ilokyynelistä
loistaen, ja sylissään jättiläiskokoinen Bramakukko. Sitäpaitsi oli
hänellä kymmenkunta rotukananpoikaa vaatekorissa.
"Nyt, ystäväiseni", sanoi Lara, asettaen kukon lattialle ja syleillen
minua, "selitän sinulle oikein tarkoin kanala-aatteen, jota matkalla
paljon olen tuuminut. Kas niin, nytpä ne jo ovatkin kanahuoneessa
— luulisinpa, että ne näyttävät vähän muhkeilta! Sara, etkö kuule,
Sara! Anna niille muutama hyppysellinen ryyniä ja hiukan ohria sieltä
ruokakamarista! Ja sinä, Lars Johan, tule nyt sisään, minulla on niin
palava halu saada sinulle oikeen selittää aatteeni".
Ja siinä sitte pyöreän pöydän ääressä istuimme, Lara ja minä, Lara niin
innoissaan, ett'ei hattuaankaan malttanut päästään heittää, paperi ja
lyijykynä edessään pöydällä.
"_Uusi Arkki_ on kyllä hauska asunto, mutta ei kuitenkaan koti,
joka meille sopisi. Minä ja kanat, me hankimme toisenlaisen kodin,
kolme kertaa näin suuren kuin tämä, kodin, jossa on pilarikuistit,
kasviuurnat, kipsikuvat ja yläkerta, mistä on esteetön näköala...
"Kanapihalleko?..."
"Älä tee pilaa, Lars Johan, sittepähän näet. Kuten tiedät, lasken
päävoiton _tavallisista_ kanoista, jonka vuoksi minulla noiden
kymmenen kananpoikasen joukossa onkin neljä sellaista. Otaksutaan
nyt, (hän kostutti lyijykynää ja katseli loistavin silmin kattoon
kuin tuntemattomaan avaruuteen), otaksutaan, että minä jonkun ajan
kuluttua panen esim. kolmetoista munaa kunkin kymmenen kananpojan
haudottavaksi... otaksutaan myöskin, että noista kolmestatoista munasta
tulee ainoastaan kymmenen poikasta ja noista kymmenestäkin vielä
ketut taikka rotat syövät viisi (näet, että voin laskea vahingotkin
suurissa suhteissa!), niin saan sittenkin _viisikymmentä_ kananpoikaa;
siis mammoineen laskettuna olisi minulla vuoden lopussa kuusikymmentä
siivellistä. Seuraavana vuonna asetan hautomaan kaikki kuusikymmentä —
laskien saavani _vähintäin_ viisi poikasta joka sarjasta — ja silloin
on meillä entisten kanssa kokonaista _kolmesataa kuusikymmentä_ kanaa.
Kolmantena vuotena on meillä _kaksituhatta sata kuusikymmentä_;
neljäntenä _kaksitoista tuhatta yhdeksän sataa_ kuusikymmentä;
viidentenä kuusikymmentäneljä tuhatta kahdeksan sataa kananpoikaa —
niin pitemmälle minun kai ei tarvinne laskujani kehittää, _toivon_,
että hämmästyt! Siis, jos joka kana tuottaa vaan 75 äyriä — jotenkin
alhainen lasku — tekisi se sittenkin viidessä vuodessa 48,600 kruunua
— eikö kelpaisi? Pitääkö vielä tämmöiset laskut silmäin edessä epäillä
uhratessaan vähän rahaa kanahuoneisiin, pihaan, ohriin ja ryyniin?"
"Luonnollisesti ei... Mutta sinähän ensin tuumit panna hautomaan vaan
nuo neljä tavallista äidillisen hellää kanaa, eikä _yhtään_ noista
toisista. Luuletko sinä, että nuo neljä kanaa viiden vuoden ajan
jaksavat hautoa ja hoitaa kuuttakymmentäneljää tuhatta poikasta?"
"Oh, älä lörpöttele, ystäväni..."
"Otaksutaan vielä yksi seikka (nyt _minä_ otaksun!) Otaksutaan
ett'eivät nuo neljä tavallista poikasta olekaan kaikki kananpoikasia...
ne ovat vielä liian pieniä, voidaksesi niitä oikein eroittaa, ja asia
on nyt niin, että joukossa _on_ kukkopoikasiakin, jotka ensimäisellä
veisuullaan tekevät tyhjäksi viisaimmatkin laskut... otaksutaan, että
saat liittää toiveesi ainoastaan _kahteen_ kananpoikaseen — mitä siitä
sanot?"
"Mitäs minä siihen", myölisi Lara tappiolle joutuneen näköisenä.
"Mutta siinä tapauksessa saisimme tyytyä puoleen summaan eli 24,300
kruunuun..."
"Erinomaista, rakkaani; sinä lasket kuin — kana, ja minä olen ilolla
muuttava sinun tulevaan maakartanoosi — taikka kanahoviisi, joksi sitä
yhtä hyvin sopii nimittää. Mutta _Uuden Arkin_ tahdon saada myydyksi,
ennenkuin _seitsemäs_ harmi, joka suinkaan ei jäisi viimeiseksi, meitä
täällä kohtaa. Luulenpa melkein, että meidän taidollamme maatilan
hoidossa tilamme tai ainakin sen arvo pian kutistuisi sellaiseksi, että
se mahtuisi vaikka yhteen munakuoreen."
Ja tämän jälkeen kirjoitin minä edelläkerrotun, syvästi ivallisen
luonnokseni.
Suurimmalla kunnioituksella kysyn nyt täten:
Onko ketään, jota haluttaa ostaa _Uutta Arkkia_, johon kuuluu hevonen,
lehmä, kukko ja piika, niin käyköön siitä ilmoittamassa.
Lainakonttorissa Skinnarvikin kadun 99:issä.
Lars Johan Andersson.