STIINA (pistää päänsä ovesta): Sisässä on vieras, joka tahtoisi
puhutella herraa!
HERRA: Laita hänet hii... — pyydä häntä odottamaan! — — "jona
menneisyyden kuvat, kuin siivekkäät haltijat laskeutuvat sieluumme
ja sulautuvat nykyisyyden näköpiiriin (nykyisyyden näköpiiriin —
sellaista lausetapaa ei keksi kuka tahansa!); kun neljännesvuosisadan
häiritsemätön onni..."
ROUVA: Mutta, Jumala varjelkoon, Pettersson, tietäähän koko kaupunki,
että ne ovat eläneet keskenään kuin kissa ja koira!
HERRA: Ei puheeseen sovi _semmoista_ panna. Ja koska nyt puhe on
pidettävä, ja koska se on _minun_...
ROUVA: No, olkoon sitte, kiiruhda nyt vaan! Voithan pukeutua lukiessa.
HERRA: Olisinhan minä pukeutunut jo aikoja sitte, jos kaikki tavarani
vaan olisivat olleet täällä, mutta niinkuin tavallisesti ei mikään ole
järjestyksessä — — — "kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni on
asustanut niiden sydämissä, jotka kerran rakkauden Jumalan alttarin
edessä (oletko sinä tuonut housuni sisään? — Hyvä!) rakkauden Jumalan
alttarin edessä ovat toisilleen uskollisuuden valan vannoneet..."
ROUVA: Mutta minä vakuutan, ukko hyvä, että tämä ei käy päinsä!
HERRA: Mitä? Eikö käy päinsä? Eivätkö he ole laillisesti vihityt?
Voitko väittää toisin olevan? Tiedätkö sinä, ihminen, mitä puhut!
ROUVA: Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan että me emme saa viivytellä
enää. Tällaisissa juhlissa pitää olla täsmällinen. Ja ajatteles!
_Voisihan_ sattua, että jollekin vieraista pälkähtäisi päähän puhua
ennen illallisia, ja siinä sitte seisoisit puheinesi — sinun täytyy
sitä seikkaa sopivalla tavalla kuulostella, Pettersson!
HERRA: Tuskinpa sellaista tyhmää tunkeilevaisuutta juuri voinee
ajatella. Minähän tiedän, että odotetaan minun tänä iltana puhuvan;
mutta se ei huvita sinua, siinä koko juttu.
ROUVA: No, voi mun päiviäni, ukkoseni, mitä sinä puhelet! Minuako se ei
huvittaisi! Tiedän varmasti, että kun se hetki joutuu, niin pamppailee
sydämeni niin, että kuuluu läpi vaatteiden... Tässä ovat saappaasi,
ukko hyvä! Asetin ne tuohon näkösälle!
HERRA: Sepä hullunkurista — äsken en niitä nähnyt, vaikka kuinka olisin
etsinyt. Kyllä ne perästäpäin ovat siihen tulleet, siitä olen varma.
ROUVA: Nyt minä menen pukeutumaan; kyllä on jo aikakin; jos jotain
tarvitset, niin huuda vain!
HERRA: Niinkuin en minä olisi tottunut yksikseni toimeentulemaan.
Laittakaa te siellä vaan itsenne kuntoon, ett'ei tarvitse vielä viime
tingassa odotella niinkuin tavallisesti! Kyllä minä teidät tunnen
liiankin hyvin. Ennenkuin sarvet otsalta ovat paikoillaan ja tukka
kiharoitettuna, ja... katsos vaan, eikös mennytkin sanaakaan sanomatta;
sepä merkillistä, mutta hänellä mahtoi olla aika kiire, sen sanon...
(Ajaa partansa; vetää saappaat jalkaansa, penkoo vaatekasat tuolilla ja
sohvan kulmassa, myrisee ja sadattelee ja karjasee vihdoin, minkä vaan
jaksaa): Lotta!
ROUVA (katsoo ovelta): No mikä hätänä?
HERRA: Sinähän sanoit, että housut ovat täällä, mutta en minä vaan
niitä näe!
ROUVA: Tuossahan ne riippuvat!
HERRA: Kissan silmät sillä täytyy olla, joka ne tuosta naulasta näkee.
No entäs tärkkipaita ja valkoiset liivit sitten? Tässä on saanut etsiä
yhtä ja toista...
ROUVA: Niin, sen kyllä näkee. (Lyö kätensä yhteen). Totta tosiaankin,
eikös vaan tuo ilkeä Medor ole asettunut nukkumaan ihan vaatteiden
päälle!
HERRA: No, kukapa muu sen sisään lienee laskenut kuin sinä itse! Älä
lyö sitä — ole hyvä! Ei suinkaan voi vaatia, että järjetön koiran
penikka...
ROUVA (ottaa laatikosta toisen paidan): Kas tässä on toinen paita, ja
kiiruhda nyt; kello on jo neljännestä vaille seitsemän! (menee)
HERRA (huutaa perästä): Kiiruhda itse nyt vain! Minä olen valmis
kymmenessä minuutissa.
HERRA (vähän päästä): Lotta!
(Ääni sivuhuoneesta: Mutta hyvä pappa, antakaa nyt mammalle edes
kymmenen minuuttia pukeutumisen aikaa).
ROUVA (ovessa): Mikä nyt taas on, ukko hyvä!
HERRA: Mikäkö on? En suinkaan minä voi pyytää piikaakaan kaulanauhaani
solmiamaan! Tässä on, mutta älä kurista minua vaan! En voi sietää niitä
uusimuotisia valmiiksi solmittuja kaulanauhoja; ne ovat niin mauttomia.
Missä hiidessä hännystakkini on?
ROUVA: Tuossa, ukko kulta. Tiedäthän, että ripustan vaatteesi aina
samaan paikkaan.
HERRA: Ja kuitenkin pitää minun niitä etsiä senkin seitsemästä paikasta!
ROUVA: Sinä olet hajamielinen, ystäväni!
HERRA: Tuo tänne kunniamerkkini — _sen_ päälle ei Medor kumminkaan
liene uskaltanut asettua.
ROUVA: Tässä se on! Sanoinhan sinulle, että asetin sen piirongille.
HERRA: No vihdoinkin tässä selviää! Mutta sinä — minkä näköinen sinä
olet! Tämähän on kerrassaan anteeksi antamatonta, ett'ei ihminen vielä
ole ennättänyt päälleen saada! Niin kävi, kuin sanoin: minä olen aivan
kunnossa, ennenkuin teillä on kenkiäkään jalassa. Jaa-a, kellä vaan on
naisväen kanssa tekemistä, hän tietää elävänsä!
ROUVA: Mutta, hyvä, rakas ukkoseni, minunhan on pitänyt yhtämittaa
juosta sinua palvelemassa?
HERRA: No senhän mä tiedän! Kunniamerkki ja kaulanauhani, tämähän nyt
on koko maailma!
ROUVA: Ja housut ja saappaat ja paita ja valkoiset liivit ja...
HERRA: Elä suututa minua, Lotta! (katsoo kelloaan). En hituistakaan
kauempaa kuin kymmenen minuuttia odota, muista se! Vieläkö se ihminen
siellä salissa istuu? Vai niin. Menen hetkeksi puhelemaan hänen
kanssaan, ja sitte minä lähden, olkaa valmiina taikka ei.
(Rouva menee).
HERRA: Lotta! — Lotta!
ROUVA (tulee takasin): Mutta kuules, ukko, nyt sinä olet kovin
kiusallinen!
HERRA: Unohdit täyttää nuuskarasiani — no, ei kai se nyt niin
vaarallista ole; enhän minäkään itse voi kaikkea muistaa!
ROUVA (menee tyttäriensä luokse; herra vieraan luo saliin — 10 minuutin
hiljaisuus. Kuuluu sitte herrojen hyvästelyt, ja salin ovi sulkeutuu
kuuluvasti menijän jälkeen. Herra Pettersson menee huoneesensa, etsii
piirongilta, ikkunalaudalta, kirjoituspöydällä, tuolien alta, noituu
kuin "turkkilainen" ja huutaa vihdoin niin että koko talo kajahtelee):
Lotta! Stiina! Lotta!
ROUVA JA STIINA (syöksyvät huoneesen): Mikä ihme nyt on tekeillä?
HERRA (raivoissaan): Puhe — kuka hitto on ottanut puheen, joka minulla
äsken oli kädessäni!
ROUVA: En minä vaan, ukko hyvä, sitä tiedä. Ehkä olet pannut sen lukon
taakse taikka pistänyt johonkin taskuusi?
HERRA (polkien jalkaa): Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! Minulla
oli se kädessäni äsken, ennenkuin läksin huoneesta; se oli taitettu
nelinkertaiseksi; paksua valkoista paperia. Pahuus vieköön, kun ei
mikään saa olla rauhassa senkin siunatulta naisväeltä!
ROUVA: Mutta, ukko hyvä, eihän täällä ole ketään käynyt koko ajassa,
kun sinä olit poissa.
HERRA: Puolustautukaa vaan, se on juuri teidän tapaistanne! Te olette
käyneet täällä, sanon minä, sillä paperi oli täällä, kun läksin, ja nyt
se on poissa.
ROUVA (kuuntelee ja kumartuu kiireesti katsomaan sohvan alle): Voi
taivas!
HERRA: Mitä siinä siunailet! Jos se on sohvan alla, niin anna tänne!
ROUVA (tuskaisena): Medor!
HERRA (kumartuu katsomaan, näkee puheensa palasina ja näkee Medorin
vetäytyvän häntä koipien välissä yhä kauemmas sohvan alle): Vie sun
pahuus... Keppi — päästä minut, sanon — tuo keppi siinä paikassa;
kuoliaaksi pieksän tuon kirotun otuksen!
ROUVA: Ei millään muotoa, ukkoseni, ethän voine vaatia, että järjetön
koiran pentu...
HERRA: Ulos, ulos, taikka minä en vastaa, mitä tapahtuu — minun
kaunis, minun oivallinen puheeni! Mutta kyllä minä... (Rouva ja Stiina
kiiruhtavat pelästyneinä ovelle. Medor käyttää tilaisuutta hyväkseen
ja kiiruhtaa pitkällä hyppäyksellä yli emäntänsä hienon laahustanen
ovelle ja ennättää parahiksi kynnyksen toiselle puolelle, kun herran
keppi kolahtaa suljettuun oveen. Medor päästää ilon kiljahduksen; rouva
lyö epätoivoisena kätensä yhteen, Stiina nauraa sydämessään kaikessa
hiljaisuudessa, ja esirippu laskeutuu).