"Sinä et niin pitkään aikaan ole ilahduttanut minua käynnilläsi, paras
Ernestine, ja siksi tänä iltana en millään ehdolla päästä sinua pois!"
Näin jutteli rouva v. B. eräälle nuorelle rouvatuttavalleen,
päästellessään tämän hatun nauhoja ja viedessään hänet hellän
päättäväisesti vieraskamari mukavan sohvan nurkkaan istumaan, asettuen
itse hienolla huolimattomuudella ja kallisarvoista silkkipukuaan
levitellen toiseen nurkkaan, ensin kuitenkin käskettyään soman
palvelijattarensa toimittamaan sisään niin pian kuin suinkin hyvää
teetä.
"Kuuleppas, enkelini", jatkoi rouva v. B. taannoista puhettaan,
suloisesti sormellaan uhaten vierastaan ja neljäkymmenvuotiaan
kiemailulla lähestyen tätä, "tiedätkös, että sinä melkein kuin
halveksit vanhoja tuttaviasi! onkos tämä nyt laitaa, kun antaa
kuukausia kulua, ett'ei kertaakaan käy tervehtimässä niin vanhaa
tuttua, kun minä olen, äitisi parasta ystävää. Tiedäthän, kuinka
kaipaan sinua".
Ah, paras tätini", vastasi nuori nainen, istuessaan siinä kuin
vangittu lintunen", "enpä juuri uskalla toivoa, että täti, jonka on
itsensä käytävä niin paljon vieraisilla, tanssiaisissa, illallisilla
ja teaattereissa, ennättäisi minua kaipaamaan, se olisi jo liikaa
hyvyyttä."
"Sinä pikkuinen häijy veitikka!" puheli hymyillen rouva v. B.
mielissään. "Tottahan on, että minun on oltava mukana maailmassa.
Elämällä on omat vaatimuksensa. Mutta ei se estä minua ajattelemasta
muitakin ystäviäni, joitten joukossa sinä olet ensimmäisiä, vaikka
itsepäisyytesi vuoksi sinun jo oikeastaan olisi pitänyt menettää minun
armoni... etkö koskaan esimerkiksi voi saada tuohon somaan, kauniisen
mutta oikulliseen päähäsi, ett'ei sinun tarvitse kutsua minua tädiksi?
Olinhan kyllä äitisi hyvä ystävä, mutta, hyvä Jumala, rakkaani, olihan
ijässämme kuitenkin kokonaista viisi vuotta väliä, eikähän se suinkaan
aivan mitätön asia ole, vai kuinka?
"Mutta, täti hyvä, olenhan teitä 20 vuotta nuorempi, kuinka siis
uskaltaisin..."
Rouva v. B. punehtui vahvasti keinotekoisen punan alla, ja hänen
äänensä värisi vaivoin salatusta mielenliikutuksesta, kun hän vastasi:
"On ikävää, pikku Ernestine, että minun täytyy muistuttaa sinulle,
ett'ei koskaan nainen, joka tahtoo olla hienotunteinen ja käyttäytyä
sopivasti, puhu toiselle tämän ijästä, kun tämä toinen on
sattunut täyttämään 25 vuotta. Ei silti, lapseni, että minä siitä
loukkaantuisin, mutta toiset ihmiset eivät yhtä helposti anna anteeksi
sellaista yleisten tapojen loukkausta, ja ihmisen tulee, niinkuin kyllä
tiedät, välttää joutumasta toisten ihmisten kanssa huonoihin väleihin."
"Niin, eikös olekkin, niinkuin sanoin" puheli avomielisesti, puoleksi
hymyillen, puoleksi huolissaan nuori rouva, "että tulenpa tänne kuinka
harvoin tahansa, tulen kuitenkin liian usein, sillä joka kerta minä
tottumattomalla käytökselläni saatan tädille ikävyyttä".
"No, kas niin, enkelini! emme puhu nyt siitä sen enempää. Minä olen
jokseenkin vakuutettu, ett'et sinä toista kertaa enää tee itseäsi
syypääksi moiseen hajamielisyyteen. Mutta koko syy on siinä, että sinä
liian vähän, usko minua, ystäväni! aivan liian harvoin yleensä olet
mukana seuraelämässä. Monta kertaa minua oikein harmittaa nähdessäni,
miten sinä ja miehesi, jolla kuitenkin on kylläkin huomattava asema
yhteiskunnassa, ette ollenkaan ymmärrä hankkia itsellenne asemanne
mukaista arvoa, vaan annatte toisten, paljoa alemmassa asemassa
olevain, tuppautua ohitsenne ja kohota yläpuolelle itseänne".
"Tietääkö täti, asia on niin, että me olemme niin onnelliset näinkin."
"Sa, sa, saa, ruususeni! noin voi puhella joku pikkukauppiaan rouva;
kuulostaa niin kovin poroporvarilliselta kun puhuu 'kotoisesta
onnesta'. Säätyläisten on muunkin vuoksi eläminen, pitää itse elää ja
antaa toisten elää; nähdä ja antaa toisten nähdä... niinkuin tässä
juuri äsken sinulle sanoin... elämällä on omat vaatimuksensa."
"Mutta", kysyi nuori rouva epäilevästi hymyillen, "mitä antaa maailma
sitte palkaksi sille, joka sen vaatimukset täyttää?"
"Arvoa, lapseni, toisinaan myös rikkautta ja huomatun aseman; kaikki
asioita, joita kypsyneemmällä ijällä kyllä ymmärtää pitää arvossa.
Mutta tuo arvo on osaksi taistelun kautta saavutettava..."
"Mutta, täti hyvä, nyt en oikeen ymmärrä: täytyykö elää yli varojensa
saadakseen vaan olla mukana?"
"Täytyy sitäkin, jos niin tarvitaan".
"Mutta siitähän ei muuta seuraa kuin konkurssi, häviö ja kaikkien
kunniallisten ihmisten ylenkatse?"
"Jaa, jos ihmiseltä puuttuu neroa, silloin kyllä, ystäväni, ei muuten.
Katsos tukkukauppias K:ta perheineen! he ovat tehneet kolme kertaa
konkurssin, ja nyt on heillä maatila, johon vaunuilla ja parihevosilla
ajavat; he ovat kaikkialla mukana ja istuutuvat ainakin kolmea
penkkiä ylemmäs sekä sinua että sinun miestäsi. Jumalani! tuollainen
pikku onnettomuus voi sattua kelle tahansa, ja on häpeä vaan siinä
tapauksessa, ett'ei siitä kykene nousemaan."
"Entä kaikki ne, jotka ovat tulleet petetyiksi?"
"Niin, siinä sitä nyt taas ollaan! He olivat tyhmiä ja saavat nyt
vastata teoistaan. Heidän pitäisi oikeastaan olla kiitollisia, sillä
tällaisen tapauksen kautta ovat he jotakin oppineet vastaisuuden
varalle".
"Vai sillä tavoin sitä siis arvoon kohotaan", huudahti nuori rouva
harmin puna poskilla.
"Niin hätätilassa, enkelini. Sitäpaitsi on muita paljon viattomampia
keinoja, jotka eivät suinkaan ole halveksittavat, sillä yhdeksässä
tapauksessa kymmenestä täyttävät ne tarkoituksensa. Jos tulet esim.
tanssi- taikka teaatterisalonkiin, ei ole moukkamaisen kainosti
asetuttava heti ensimäiseen paikkaan oven vieressä, taikka johonkin
muuanne syrjään, vaan astuttava niin etunenään kuin pääsee; puhella
ja nauraa ääneen itse esityksenkin aikana, joll'ei joku kuuluisa
taiteilija, joku maailman kuulu tietysti, esiinny. Jos taas joku
sellainen, esim. erinomainen viuluniekka näytöksien välillä esiintyisi,
on huomio oleva käännetty yksinomaan häneen, sitten voi näytösten
ajalla häikäilemättä keskustella ja olla varma siitä, ett'ei yksikään
uskalla silti ulos viheltää. Tottuneen maailman ihmisen tuntee
juuri siitä, ett'ei hän missään häikäile. Vähennettäköön kernaasti
jonkunverran laiskan palvelusväen ruuasta ja juomasta, mutta muotia
täytyy aina seurata; se on pääehto arvon saamisessa, eikä koskaan,
kun meidän mielipidettämme kysytään joko taiteen, kirjallisuuden
tai muun suhteen, saa epäillä sitä lausua. Maailman ihmisen täytyy
ymmärtää, tai ainakin _olla ymmärtävinään_ kaikkia asioita. Edelleen ei
pidä kuten sinä, enkelini, istua vaan kotonaan runollisessa rauhassa
ja seurustella ainoastaan herransa ja miehensä kanssa, vaan teidän
pitää yhdessä käydä vieraisilla ja ottaa vastaan vieraita, muutoin
maailma pian unohtaa, että teitä on olemassakaan, ja se on pahin mitä
ihmiselle voi tapahtua, sillä se estää kerrassaan kaiken mahdollisuuden
arvoon ja kunniaan pääsemiselle. Voisin lisätä tähän vielä paljonkin,
mutta huomaan, että sinä, pikku Ernestineni, et hyväksy minun
katsantokantaani."
"Enpä todellakaan, täti, ja minun täytyy tunnustaa, vaikka pelkäänkin
pahoittavani teidän mieltänne, että se tuntuu minusta suuressa määrin
halpamaiselta. Miehelläni ja minulla on aivan toisellainen käsitys
kunniasta ja arvosta, ja ne eivät sovellu yhteen maailman ja yleisen
ajatuksen kanssa, ja sen vuoksi pysymmekin niistä erillämme".
"Mutta", vastasi loukkaantuneena rouva von B., "minun halpamaiset
ajatukseni johtavat kuitenkin kunniaan, loistoon ja arvoon, sen sijaan
kun teidän mielipiteenne luultavasti vievät suoraapäätä vaivaistaloon.
Mutta jokaisella on oma makunsa... sinua on nyt ainakin varoitettu.
— No, vihdoinkin, Johanna, tulet teetäkin tarjoamaan. — Näen, hyvä
Ernestine, etten voi pidättää sinua luonani kauemmin... näyt jo
ikävöivän kotiisi."
"Kylläpä täti on tarkkanäköinen! Istun tässä todellakin ja ajattelen,
että mieheni mahtaa tuossa tuokiossa joutua kotiin..."
"Liian imelää, aivan liian imelää, etkös huoli vähän piparikakkua
lisää?"
Kun nuori rouva vihdoinkin kevein sydämin seisoi alhaalla rapuilla,
kutsui rouva v. B. palvelijansa ja puheli tälle otsa rypyissä:
"Kun tuo rouva toisten tulee meille, niin muista, että minä juuri olin
lähtenyt viereisille!"