TÄHTIVELJEKSET.

Himmeästi valaisivat lyhdyt pimeänä syysiltana N:n kaupungin katuja,

joilla par'aikaa kymmenkunta komeita ajoneuvoja niinikään lyhtyineen

kiiruhti maaherran asunnolle ajurien taidokkaasti läimäytellessä

tuon tuostakin piiskojaan, tahtoen täten rauhallisille kulkijoille

saada ilmaistuksi, että nyt oli jotain erinomaisempaa tulossa, jotain

tavallista komeampaa ja loistavampaa. Ja niin olikin; tänään vietti

maaherra ensimäisen poikansa ristiäisiä, saatuaan tähän asti monet

vuodet peräkkäin vaan tyttärille nimiä jaella. Iloisiin pitoihin oli

kutsuttu kaikki kaupungin kuuluisuudet — vieläpä paljon muitakin, sillä

edellisiä ei pitkältä riittänyt. Vaunut toisensa jälkeen pysähtyivät

muhkeiden rappujen eteen, jättäen siihen hienot kuletettavansa, jotka

loistavissa puvuissaan leijailivat sisälle avoimista ovista kuin

moniväriset pilvenhattarat ehtootaivaalla. Pian täyttyvätkin kirkkaasti

valaistut huoneet vieraista, jotka vuoroin lausuivat onnelliselle

isännälle kohteliaisuuksia, vuoroin taas ihailivat kukkakoristeista

pöytää, jolla kirkas hopeamalja vesineen odotti kastetoimitusta, taikka

silmäilivät he ovelle toivossa, että piispa piankin ilmaantuisi ja

päästäisiin illan juhlallisesta puolesta, ja mieliala muuttuisi hiukan

kevyemmäksi.

Ja piispa tuli, komea mies näöltään. Rouva, hänen armonsa, kirkkoon

otettiin ensin erityisessä huoneessa, ja sitten järjestäytyivät kummit

— naiset toiselle — ja herrat toiselle puolen, kuten vanhaan hyvään

aikaan oli tapana. Vihdoin astui sisään piispatar, käsivarsillaan

kantaen pienokaista, niin juhlallisen näköisenä, kuin olisi hänellä

kannettavana ollut Ruotsin kruununprinssi, ja nyt sitte alkoi ja

jatkui itse toimitus tavalliseen tapaansa. Pientä _Clas Waldemaria_

näyteltiin sitte kaikille vieraille, varsinkin naisille, joista hän

oli "erinomaisen herttainen ja niin viisaan näköinen sitte, aivan kuin

ymmärtäisi jok'ikisen sanan, minkä kuulee." Mutta siinä tapauksessa

olisi Clas Waldemarin pitänyt kääntää selkänsä koko joukolle, sillä

niin paljon tyhmää imartelua ja mitätöntä puhetta hän sai kuulla. Mutta

nyt hän vaan makasi siinä kaikessa rauhassa hienossa pitsipuvussaan ja

antoi ihmisten lörpötellä, mitä tahtoivat, siksi kunnes huomasi, että

vaikka naiset häntä kuinkakin ihailivat, niin ei yhdellekään juohtunut

mieleen hänen ruuastaan huolehtia, ja tämän tajuttuaan päästi hän niin

kiukkuisen hätähuudon, kuin pienet keuhkonsa suinkin sallivat, sillä

seurauksella, että hänet heti passitettiin lastenkamarin rauhoitetulle

alueelle, samalla kuin eräs neiti sangen nerokkaasti huomautti, että

tuollaisella äänellä pojasta varmaan kerran tulisi ensi luokan laulaja.

Myöhemmin illalla juotiin hänen maljansa kuohuvassa samppanjassa ja

tehtiin tulevaisuuden suunnitelmia vasta kastetulle, lennokkaisuudella,

joka hyvin todisti että maaherran viinit olivat erinomaiset ja hänen

seurustelupiirinsä valittua väkeä.

* * * * *

"Hyvää iltaa!" tervehti puuseppä Mårtensson, pieni laihanläntä mies,

astuessaan suutari Öllerin matalaan tupaan.

"Iltaa, iltaa, miks'et ottanut muijaa mukaasi? Sanoinhan sinulle jo

aamulla, että meillä on tänään ristiäiset."

"Kyllä se sieltä vielä tulee, kun joutuu. Hyvää iltaa, Leena, mitä

kuuluu näin illan suussa, ja miten se pikkuinen jaksaa?"

"Kiitos vaan kysymästä, se jaksaa vallan mainiosti. Se on vaan niin

ahnas, että tahtoisi suuhunsa kaikki mitä näkee..."

"Älä siitä ole huolissasi, muoriseni", lohdutteli iloinen mies

vaimoaan. "Joll'ei poika syö, niin ei hän pulskistakaan, ja jos ei

hänestä pulskaa tule, niin ei hän maailmassa muijaakaan saa, ja se

olisi aika vahinko, sillä sydämestäni suon pojalleni samaa hyvää kuin

itsellenikin."

"Katsoppas, Mårtensson, miten hienosti muija on laittanut kaksi

korvallista kuppiparia ja kaksi ilman niitä, sokerikorppuja ja

kanelirinkilöitä — ei kuninkaan koirallakaan parempaa ole! Entä pieni

naukkupullo sitten! Kyllä sinä, muoriseni, sen uskallat esille ottaa,

sillä et kertaakaan vielä ukkoasi ole pöhnässä nähnyt. Mutta pikku

viaton ryyppy hyvän ystävän seurassa vaan piristää ihmistä. Mitä te,

lapset, nyt niin minuun tollotatte, ettekö ennen ole isää iloisena

nähneet? Tiedättehän, että olette saaneet veljen, joka kerran ylinnä

joukossanne kukkuu. Neljä tyttöä ja yksi poika — saa tässä vähän

nälkäremmiä kiinnittää, ennenkuin koko lauma on ihmisiksi saatu!"

"Tahtoisitko luopua yhdestäkään heistä, isä", kysyi Leena lempeästi,

asettaessaan kermakannua pöydälle ja sen viereen ainoan kynttiläjalan

talikynttilöineen.

"Enpä suinkaan, sen tietää itse Jumalakin", vastasi mies vilpittömästi.

"Mitä ihminen ylhäältä saapi, on aina hyvää ja — "minun poikaseni ne

kuitenkin kauneimmat ovat", sanoi pöllökin lapsistaan. No, tulethan

sinäkin, Fia, vihdoinkin sieltä! Oletko ihan pois suunniltasi, ihminen,

kun et, tiedä, että meillä on suuret kestit, ristiäiset, joissa on

kaksi kutsuvierasta paitsi äitiä, minua ja noita lapsimukuloita ja

naapurin nälkäistä kissaa, joka tosin ei ole kutsuttu, mutta kuitenkin

aina pysytteleiksi näkösällä..."

"No, hyvänen aika, suokaa anteeksi!" puheli pieni ketterä Fia muori;

"johan minä olisin ollut täällä paljoa ennemmin, mutta satuin vähän

viivähtämään tuolla maaherran edustalla, jossa tulet ikkunoista

loistivat kuin satulinnasta. Ja mikä soiton helinä sieltä kuului,

ja ihmiset kuljeskelivat edestakaisin aivan kuin varjokuvat, sillä,

näettekös, ikkunat olivat hiukan hikiset, ett'ei voinut selvästi nähdä

sisälle. Koko katu oli katselijoita täynnä, on se aivan vihoviimeistä,

että ihmisten pitää olla niin uteliaita, että jos mikä pienikin risaus

on, niin silloin kaikki liikkeelle. Jaa, voi minun päiviäni, mikä

suuri tapahtuma se on, kun joku tuollainen tulee maailmaan! Toista se

on meikäläisten, ne saavat tulla maailmaan ja lähteä sieltä kenenkään

siitä melua pitämättä. Ja jos tällainen tahtoo lapsensa kastetuksi

saada, niin kirkkoon se on vietävä, vaikka sitte pakkanen nenän

nipistäisi, ja istua ja odotella siellä, kunnes aamu- tai päiväsaarna

on ohi, ja papilla on aikaa siihenkin toimitukseen. Niin, sanottakoon

mitä tahansa, niin kyllä vaan on erotus ihmisen ja ihmisen välillä

tässä maailmassa!"

"Aivan niinkuin ihmisillä ja elukoillakin", puuttui puheesen rehellinen

suutari. "Hyi sentään, miten Fialla nyt on suu täynnä pippuria! Enhän

tunne sinua enää ollenkaan! Vaivasiko se komeus sinua? Tiedätkös, Fia,

minä en luule, että maaherra tänä iltana on yhtään iloisempi kuin

minäkään, enkä käsitä, minkä vuoksi minun poikani tulisi vähemmän

onnelliseksi kuin hänenkään. Mitäpä sillä väliä, vaikka kruunukynttilät

valaisevat rikkaan pojan kehtoa ja talikynttilä minun kakaraani — yhtä

hyvin ne nukkuvat kumpikin. Kuules vaan, miten poika vekara nurkassa

tuhajaa, ja katso miten sen pystynokka näkyy tilkkupeiton takaa — ei

se paleltunut aamulla, vaikka käytetyinkin kirkossa! — No, äiti, jokos

kahvi joutuu ja pikku tillikka myös? Nyt juodaan poikapahasen malja.

Kas niin, tämä on mainiota! Niin, ystävät, eläköön poika, eläköön ja

tulkoon hänestä rehellinen ihminen ja kunnon työmies! Jos hän kykenee

muuksikin tulemaan, niin tulkoon minusta nähden; joll'ei, niin hyvä

niinkin. Jaa, oikeastaan ei minun itseni olisikaan pitänyt esittää tätä

maljaa, mutta kun tiedän, että Mårtensson'in kieli silloin on kaikista

kankein, kun hänen pitäisi saada jotain erinomaisempaa sanotuksi, ja

koska kukaan ei pojalle parempaa voine toivoa kuin minä, niin — suokaa

anteeksi, sanoi sirkka ja niiasi takajalallaan! Ah, miten maistuikin

hyvältä, häpeä itseni sanoa; en vaihtaisi tätä samppanjaan, jota

toisissa ristiäisissä kyllä tänä iltana juodaan."

"On se sentään vähän kummallista", puheli talon emäntä, jaellessaan

leivoksia lapsille, kaksi kullekin, "että meidän poikamme on syntynyt

samana päivänä ja samana tuntina ja samalla kertaa ristittykin kuin

maaherran poika! Ei puutu muuta kuin sama nimi! Silloinpa voisi pikku

Clas olla ylpeä puolestaan!"

"Kenties he ovat _tähtiveljeksiä_", tuumi suutari naureskellen ja

tyhjentäen lasinsa.

"Tähtiveljekset", toisti huvitettuna Fia muori, "mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee, niin selitti minulle ennen muinoin isäni, että kaksi

lasta syntyy saman tähtimerkin näkyessä, samalla hetkellä. Sen kautta

ovat heidän kohtalonsa myös niin yhdistetyt, että mitkä surut, ilot,

korotukset tai alennukset kohtaavat toista, kohtaavat myös toistakin,

vaikka sitten olisivat muuten toisistaan kuinkakin erossa. Toinen

saattaa olla syntynyt vaikka Turkin maalla ja toinen Ruotsissa, mutta

— jos toinen tulee syödyksi, tulee toinenkin; hän ei pääse mihinkään

kohtalostaan."

"No, enpäs minä ikinä ole moista kuullut!" tunnusti Fia muori suu

selällään. "Ihanko sinä, Öller, sanot sen täyttä totta olevan?"

"Ihan, ja jos se ei ole totta, on se hävytön valhe", vastasi kysytty.

"Mutta itse asiassa on samantekevä, valheko se on vai tosi, sillä yksi

seikka kumminkin on varma: että Herramme johtaa sekä ylhäisten että

alhaisten kohtaloita, ja joll'ei sitä voisi uskoa, niin ei elämällä

suurtakaan arvoa olisi. Maljanne, ystävät! Ei niitä ristiäisiä useammin

pidetä kuin kerran vuodessa!"

Molemmat poikaset kasvoivat, maaherra samettitakissa ja tärkätyissä

kauluksissa ja suutarin poika puukengissä ja nahkahousuissa, mutta

molemmat kodin päiväpaisteessa. Kuusivuotiaana saivat he alkaa

maistella tiedon puun hedelmiä, kumpikin taipumuksensa mukaan. Pikku

Clas Waldemar ajoi vaunuissa äitinsä rinnalla kaupungin hienoimpaan

pikkulasten kouluun, kädessään uusi kultakoristeinen aapinen, ja

kouluun, vaikkapa kansakouluun se Leena muorikin johdatti poikaansa,

joka siskonsa vanhoissa avosuisissa kengissä, liian pienessä takissa

ja paikkahousuissa äitinsä vieressä astua tallusteli. Mutta puhdas

hän oli, kasvot oikeen kiilsivät saippuan jäleltä, ja tukka oli

sileäksi kammattu oikeinpa kasteltukin, ett'ei väkisin pystyyn pyrkisi.

Kädessä oli hänellä siskojen vanha aapinen, tosin kulunut, mutta

vielä käyttökuntoinen. Eikä sekään suuresti häirinnyt, että kukko

oli toisenpuolen pyrstöään saanut katoovaisuudelle uhrata, varsinkin

kun Leena muorilla ei ollut suuria sillä munitettavaakaan. Suutari

Öller meni itsekin yhtä matkaa, koska hänen juuri oli sinnepäin

vietävä pari paikattuja kenkiä, ja tyytyväisenä katseli hän poikansa

iloista punaposkista muotoa. — "Eipäs kummempaa, katsos tuonne!" sanoi

mestari, nähdessään maaherran rouvan poikineen ajavan ohi, "eikös

vaan aiota sekin poika tänään koulunkäyntiään! Niin, niin, äiti, pane

mieleesi, mitä minä olen sanonut! Ja nyt sinä, poika, pidä puolesi,

äläkä laske tähtiveljeäsi edellesi, kuuletkos sen. Ei pään senvuoksi

tarvitse takaperin olla, joskaan ihminen ei hienoa sukua ole, ja on

niitä paikkahousuista piispoja ennenkin tullut. Siunatkoon nyt vaan

Jumala työsi, ja tuota iloa vanhoille vanhemmillesi. Ja kun saan rahaa

saappaista, niin ostan kampelaa päivälliseksi, tiedäthän Leena, että se

on parasta herkkuani, ja sitte on meillä niinkuin pieni juhla tänään."

Ja iloisesti nyökäytti mestari omilleen ja katosi toiselle kadulle.

Clas Öller kuuli niin usein puhuttavan tähtiveljestään, että häntä

alkoi tämä huvittaa, mutta asianomaisella ei ollut mitään tietoa, eikä

aavistustakaan suutarilaisten tuumista. Sitäpaitsi ei kohtalo koskaan

johtanut näitä nuoria yhteen muuta kuin joskus kadulla vastakkain,

jolloin Clas Öller käskemättä nosti kaimalleen tervehdykseksi hattua

ja sai päännyökäyksen vastaukseksi. Mutta vähän päästä ei nyökäystä

enää tullutkaan ja syystäpä kyllä: suutarinpoika ei nimittäin malttanut

olla tovereilleen Clas Waldemaria osoittaen sanomatta: "katsokaas,

pojat, tuossa menee minun tähtiveljeni!" Puhe selitettiin — saatettiin

perille ja huomattiin alentavaksi. Eiväthän maaherrat ylpeitä olleet,

ei suinkaan, mutta — asiat ja ihmiset erinänsä, ja parempaa he mestari

Ölleristä olivat ajatelleet, kuin että hän tuollaisia hullutuksia pojan

päähän istuttaisi.

Niin kului kouluaika hiljaista kulkuaan monta vuotta ilman muuta

merkkiä tähtiveljeydestä, kuin että samana päivänä, jolloin

Clas Waldemar oli kutsuttu rehtorin luo vastaamaan jostakin

vallattomuudesta, sai Clas Öllerkin kunnon löylytyksen siitä, että,

opettajan mentyä huoneesensa, otti tämän silmälasit, asetti ne mustan

puudelikoiran nenälle, sekä viivottimen eläimen oikeaan käpälään ja

laskuopin vasempaan ja sijoitti sitte koiran opettajapöydälle. Tämä

olikin Clas Öllerin viimeinen urotyö koulussa, sillä kun hänellä

ei näyttänyt olevan mitään erikoisempaa lukupäätä, pani isä hänet

räätälin oppiin, johon Clas itsekin oli tyytyväinen, koska tiedonhalu

ei ollut hänen vahvempia puoliaan. Mutta kun joku hänelle sittemmin

muistutti hänen kujeestaan koulussa, vastasi Clas aivan luonnollisesti:

"tähtiveljen syy se oli; kun hän oli vallaton, täytyi _minunkin_ sitä

olla. Hartaasti toivon, että hän tapansa parantaisi!"

Clas Öllerin toivomus varmaan toteutui, koska hän itse neljän vuoden

ajan käyttäytyi aivan moitteettomasti, ja hänen mestarinsa vakuutti

pojasta kerran koituvan ensi luokan räätälin.

Tulipa sitte tähtiveljesten ripillepääsypäivä; olihan vallan

luonnollista, että se tapahtui samana päivänä, koska he olivat saman

vuoden lapsia, mutta tämäkin seikka tuntui kunnon suutaristamme varsin

ihmeelliseltä. Maaherran poika seisoi ensimäisnä alttarin ääressä

hännystakissaan, kultaiset kellonvitjat näkyvissä, ja viimeisenä

Clas Öller käännetyissä housuissa ja pienennetyssä takissa, kuositon

rusetti kaulassa ja kädessä hattu, joka päähän asetettuna vajosi

silmille ja punasiin korvalehtiin saakka kuin niilläkin pahantekijällä.

Mutta terve oli poika ja tyytyväinen myös ja huusi niin että kirkko

kajahteli, ett'ei kenenkään pitänyt "himoitseman lähimmäisensä emäntää,

palkollista, eikä hänen härkäänsä, eikä aasiansa taikka mitään,

mikä hänen omansa on", samalla kuin Clas Waldemar kuiskaten vastasi

hänelle tehtyihin kysymyksiin. Maaherrat istuivat etupenkissä, tuntien

jonkunmoista uskonnollista ylpeyttä pojastaan, ja suutari Öller

Leenansa kanssa penkissä väkijoukon keskellä lähellä ovea kurkistellen

sieltä poikaansa toisten takaa miten paraiten taisi, ja niistäen

nenäänsä siniruudulliseen nenäliinaansa niin että kuului, eikä hävennyt

kyyneleitään, jotka silmiin kohosivat.

Leena muori taas nojautui miehensä leveään selkään ja nyyhkytti siinä

sydämensä pohjasta nousten aina väliin varpailleen kokoon kääritty

nenäliina suun ja nenän edessä, katsellakseen aarrettaan hänkin.

Kun perhe oli saapunut kotiin pieneen tupaansa, puheli ukko Öller

liikutettuna, asettaessaan pyhähattuaan naulaan; "ja-a, ei siltä, että

minusta saarnaajaksi olisi, mutta sen minä sinulle, poika, kuitenkin

sanon, että jos noudatat niitä sanoja, jotka tänään kirkossa luit,

etkä ikinä itsellesi pyydä sitä, mikä sinulle ei kuulu, niin kulet

tietäsi maailmassa rehellisenä miehenä ja — Jumalan pelko yhdistettynä

tyytyväiseen mieleen on suuri voitto ihmiselle."

"Tahdon koettaa, isä, onhan minulla Jumalan sana ja teidän

esimerkkinne, joita seurata", vastasi poika liikutettuna, ja sitte

istui pieni perhe ruualle tyytyväisenä toisiinsa ja koko, maailmaan.

* * * * *

Kului taaskin neljä vuotta; eräänä päivänä oli maaherran kodissa

tavallista enemmän puuhaa ja touhua, sillä pojan piti lähteä

ensimäiselle ulkomaamatkalleen. Vaunut, joissa hänen oli alkumatka

ajettava olivat jo rappujen edessä; palvelijat juoksivat edestakaisin;

armollinen rouva istui, kasvot itkusta punasina, vieraskamarin

ikkunassa ja huiskutti pitsinenäliinaansa jäähyväisiksi; maaherralle

autettiin juuri matkatakkia päälle; hevoset kuopivat maata

pitkästyneinä odotukseen; vielä muuan neuvo, viimeinen nyökäys

hyvästiksi, sitte mukavasti vaunuihin ja — pois läksi kodin toivo, pois

vieraille maille, toisiin oloihin valmistuakseen tulevan valtiomiehen

toimeen.

Kun matkustajat olivat ajaneet noin peninkulman matkan, näkivät he

eräässä mäen käänteessä yksinäisen matkamiehen, joka reppu selässä

kulki tietä pitkin, laulellen nuorekkaalla äänellään iloista laulua.

Hän astui tiepuoleen vaunujen lähetessä, työnsi hattunsa takaraivolle,

pyyhkäsi hien otsaltaan, lopetti laulunsa tarkastaakseen ohiajajia.

Mutta vähältä oli, ett'ei hän pudottanut koko reppuaan maahan,

saappaineen, kaikkineen, ja ennätti tuskin saada hattuaan nostetuksi,

nähtyään matkustajat, niin ällistyi hän; hänen tähtiveljensähän

siinä matkusti ulkomaille juuri samana päivänä, kun hänkin, Clas

Öller, kisällinä läksi maailmalle onneansa etsimään... Tosinhan hän

tiesi, että Clas Waldemarilla oli aikomus ulkomaille matkustaa,

sillä pikku kaupungissa tiedetään melkein kaikki naapurin hommat ja

aikeet — varsinkin kun sattuu vielä tähtiveli olemaan —; mutta olihan

Mårtensonin matami, joka maaherralla kävi pyykillä, kertonut, että Clas

Waldemarin matka oli siirretty tuota tuonnemmaksi, ja kuitenkin keinui

hän nyt vaunujen tyynyillä suurta tulevaisuuttaan kohti!

Clas Öller'istä tuntui varsin kummalliselta. Hän heitti reppunsa

nurmelle, istuutui itse viereen ja alkoi tuumiskella. "Jaa-a", hän

vihdoin itsekseen puheli, "sanokoon isä mitä tahansa, niin sittenkin

hän uskoo, kuten minäkin, tähtiveljeyteen. Samana päivänä olemme

syntyneet, samana kastetut, ripille päässeet, alottaneet koulumme,

samalla tunnilla meitä nuhdeltiin ja rangaistiin, ja nyt lähdemme

samana päivänä kumpikin avaraan maailmaan onneamme etsimään — aivan

pöllöhän ihminen olisi, joll'ei siinä mitään erikoisempaa näkisi. Ja

koska hän tuossa ei voi kulkea muuta kuin loistavaa tulevaisuutta

kohti, niin — oh, tiedä huutia, Clas Öller, ja muista, että isäsi

on vaan köyhä suutari! Niin, mutta onpa tuhansista nuorukaisista

ennen häntä sukeutunut suuruuksia... hm! taisin tehdä tyhmästi, kun

heitin kirjani nurkkaan, sillä neula ja rihma taitavat hitaasti

ihmistä kunnian kukkuloille kuljettaa... Mutta mitäs tässä huolehdin,

onhan minulla tienraivaaja tähtiveljessään... otaksun, että minunkin

ylenemiseni silloin käy aivan itsestään. Hei vaan, Clas Öller, oletpa

sinä koko onnen myyrä, ei muuta kuin kuljet tietäsi suoraan vaan,

kunnes kunniasijat ja armonosoitukset itsestään osaksesi tulevat.

Jokohan uskaltaisi maistella lampaankonkkaa, jonka äiti reppuun evääksi

pani? Kyllä vaan! Jos ruokaa riittää tähtiveljelleni, niin riittää sitä

minullekin. Ja sitte ei muuta kuin rivakasti eteenpäin, omin jaloin —

toistaiseksi; kyllä sitä minäkin kerran vielä vaunuissa ajelen!"

Eipä todellakaan ollut onnellinen se hetki, jona ukko Öller vilkkaalle,

pojalleen selitti tähtiveljeyden merkityksen. Se vaikutti kuin tuli

taulaan; se levisi ja levisi yhä, laajemmalle tulen arassa aineessa,

niin, tunkeutuipa paljoa syvemmälle kuin kunnon ukko koskaan

olisi voinut aavistaakaan. Nuori Clas oli rivakka ja avosydäminen

nuorukainen, mutta ei suinkaan ymmärrykseltään ylenmäärin kehittynyt,

ja hänen työhaluaan ehkäisi, tuntuvasti ajatukset loistavasta

tulevaisuudesta, joka hänelle noin, vaan ilman muuta kerran koittaisi.

Mutta kuitenkin huomasi hän, että ainakin nyt vielä oli hänen tehtävä

toimella työtä ansaitakseen leipänsä, ja se olikin hänen aikomuksensa.

Olihan hänelle iloinen toivonsa yhä jälellä. Ja niin vaelsi hän

vuosikausia milloin missäkin maailmalla, viivähtäen paikassa toisinaan

vuoden, toisinaan, vaan muutaman kuukauden, väliin taas kaksikin vuotta

"das grosse Vaterland'issa" (suuressa isänmaassa) ja oli elämäänsä

ylipäänsä sangen tyytyväinen. Yksi ainoa asia häntä vaivasi. Kun

ei koko tuona pitkänä aikana saanut mitään tietoja tähtiveljensä

kohtalosta; ruotsalaisia lehtiä ei sinne montakaan tullut, ja niissä

lehdissä, joita hän oli sattunut käsiinsä saamaan, ei tähtiveljestä

puhuttu sanaakaan. Kun joskus kotoa kirjeen sai, mainittiin siinä

vaan että Clas Waldemar oli Tukholmassa, ja että hänestä tulisi jokin

"erinomainen suuruus". Niinpä tulee vielä minustakin, jahka _hän_ vaan

kiiruhtaa, tuumaili silloin aina itsekseen Clas Öller, huokasi ja

jatkoi ompelustaan.

Mutta alkoi siitä uusi aika Clas Öllerille, ja sen mukana haihtuivat

entiset typerät tuumat: hän rakastui. Ja siihen hänellä kyllä oikeus

olikin, sillä olihan hän jo 24 vuotta täyttänyt mies, moitteeton

työssään ja jotenkin hyväpalkkainen. Liisu, hänen mestarinsa tytär,

oli koko soma ja toimelias neitonen, ja kun Clas häntä silmiin katsoi,

niin unohtuivat kaikki tähtiveljet ja kunniaan korotukset ja hän

ajatteli vaan rakkautensa onnea. Mestarilla ei ollut mitään heidän

liittoaan vastaan — kun Clas vaan sitoutuu olemaan viisi vuotta vielä

hänen työtoverinaan, ja Clas, joka oli korviaan myöten rakastunut,

suostui kaikkeen, ja niin vietettiin häät yleisen ilon vallitessa 8

p. lokak. 18** — niin, vuosiluku ei paljoa merkitse. Muutama päivä

häitten jälkeen tuli Clas'in nuori rouva, joka tämän innokkaalla

johdolla oli oppinut melskaamaan jonkunlaista saksanvoittoista ruotsia,

hänen luokseen ja puheli: "Tässä on sinulle pieni lahja; sinustahan

ruotsalaiset lehdet ovat niin mieluisat — kas tässä ystäväni!"

ja ilosta loistavin silmin piteli hän korkealla ilmassa erästä

pääkaupunkimme lehteä. Liisu sai suukkosen, Clas lehtensä, ja istuutui,

pikku vaimonsa polvellaan, lukemaan sitä.

"Voiko olla mahdollista!" huudahti Clas, hypähtäen tuoliltaan niin

äkkiä, että Liisu nuorikko oli vähältä laattialle pudota.

"Mikä voi olla mahdollista?" uteli nuori rouva.

"Kuuntelehan nyt", puheli innoissaan Clas: "Vihityt: Englannin

lähetyskunnan sihteeri, vapaaherra Clas Waldemar v. S. ja neiti

Georgina Nathalia D., Lontoossa 8 p. lokak. 18**... Kuuletkos Liisu,

minun tähtiveljeni, tiedäthän, olenhan puhunut sinulle hänestä, on

vihitty samana päivänä kuin minäkin — epäiletkö nyt vielä?"

Asia oli kuitenkin se, että nuori rouva paljoa laimeammalla osanotolla,

kuin Clas olisi toivonut, vastaanotti tiedon tähtiveljen kohtaloista.

Hän ja miehensä rakastivat toisiaan, olivat kumpikin terveet, nuoret ja

onnelliset — mitäpä he muuta elämältä toivoisivat, ajatteli Liisu!

Mutta tästä hetkestä saakka oli, kuin näkymätön voima olisi ollut

puolisojen onnen tiellä. Clas muuttui hajamieliseksi ja vaipui

usein kesken töitään tulevaisuuden haaveiluihin. Kaikki nuoren

rouvan yritykset ilahduttaa miestään onnistuivat vain puolinaisesti.

Alussa Clas laiminlöi ainoastaan silloin tällöin tehtäviään, mutta

aikaa myöten uudistui se yhä useammin. Vaimo kävi levottomaksi

ja murheelliseksi, appivaari kiukkuiseksi, varallisuus ja rauha

kodissa pakeni pakenemistaan. Näkyi, että Clas halusi kotimaahansa

ja tähtiveljensä läheisyyteen. Neljän vuoden kuluttua tämä hänen

toiveensa toteutuikin, kun appivaari kuoli, ja puolisot, joitten

toimeentulo Clas'in kasvavan säännöttömyyden kautta oli melkoisesti

huonontunut, muuttivat Ruotsiin ja asettuivat asumaan Tukholmaan.

Kummallinen kohtalo! Samana päivänä, jona Clas Waldemar kutsuttiin

kuninkaalliseen neuvostoon, asettui Clas Öller Tukholmassa toisena

sällinä räätälinpöydälle neulaansa käyttelemään.

"Onko tämäkin nyt sinusta sopiva yhtäläisyys, kun toinen korotetaan

kuninkaan neuvospöydän ja toinen räätälipöydän ääreen", kysyi Clas'in

vaimo, kun tämä taaskin puheli omasta ja tähtiveljensä yhtäläisestä

kohtalosta. "Kärsi vaan vielä vähän aikaa, muijaseni, koituu tästä

vielä paremmatkin päivät, sillä nyt olen vieläkin lujemmasti vakuutettu

kuin ennen, että meidän, tähtiveljeni ja minun tieni, ovat toisistaan

eroittamattomat!"

"Ja minä puolestani olen vakuutettu, että sinä yhä vieläkin olet

päästäsi vähän pyörällä", harmitteli rouva parka. "Toivoisin että

mokomakin tähtiveljesi jo makaisi maan mustassa mullassa!"

"Murhaaja!" huusi Clas vihoissaan; "etkö käsitä, että hänen kuolemansa

on minunkin?"

"Tyhmyyksiä!" vastasi lyhyeen Liisu, joka jo oli kyllästynyt koko

juttuun, meni kyökkiin ja läimäytti oven perästään, niin että kuului.

Seuraavan viiden vuoden kuluessa Öllerin omaisuus yhä vaan väheni.

Lapsiakin oli jo neljä kappaletta — juuri yhtä monta, kuin

tähtiveljelläkin — mutta miehen työkyky sen sijaan arveluttavassa

määrässä vähentyi päivä päivältä, niin että hänet oli erotettu paikasta

toisensa jälkeen senvuoksi, että hän täällä, kuten Saksassakin, viipyi

työstään poissa päiväkausia, tuumien ja aprikoiden vaan, miten saisi

onnettoman tähtiveljeysaatteensa toteutumaan. Rohkeasti taisteli

herttainen ja toimelias Liisu rouva suruja, köyhyyttä ja huolia

vastaan, mutta toisinaan oli toivo hänetkin pettää.

Niinpä eräänäkin iltana istuivat puolisot vaiteliaina kodissaan, Öller

vaipuneena tulevaisen suuruuden unelmiin ja Liisu rouva ajatellen

sekä mennyttä että nykyistä huolien ja murheitten synkistämää aikaa.

Ahkerasti neula hänen näppösissään valmista teki, samalla kuin moni

tukahdutettu huokaus rinnasta ilmoille pyrki.

"Tuolla tulee Lind", sanoi rouva, vähäinen toivon väre kasvoissa,

tervehtien tulijaa ystävällisesti akkunasta.

Lind astui sisään. Hänellä oli tavallisesti aina joku hyvä uutinen

kerrottavana, ja sentähden pikku rouvan muoto nytkin ilostui.

"Hyvää päivää, ystävät hyvät!" tervehti tulija. "Ja sinä, Öller, istut

siinä yhtä synkkänä kuin ennenkin. Kuules, kyllä nyt jo on aika

sinunkin hankkia kunnollista työnansiota ja heittää hiiteen kaikki nuo

ijankaikkiset tuumasi tuosta tähtiveljestä. Toin tässä juuri mukaani

sanomalehden, osoittaakseni sinulle erästä leikkaajan paikkaa. Sinulle

sopisi se paikka erinomaisesti, joka olet paljoa taitavampi ammatissasi

kuin minä tai moni muu, kun vaan tahdot... Kas tässä, lue itse!"

Välinpitämättömänä otti Öller sanomalehden, ja sen sijaan, että olisi

lukenut osoitetun ilmoituksen, silmäili hän ensi sivua, ja tätä

tehdessään päästi yht'äkkiä niin kamalan parkaisun, että lapset vähällä

olivat herätä.

"Mikä sinulle tuli, mies!" huudahti Lind ja hypähti tuoliltaan tukemaan

Ölleriä, joka oli maahan kaatumaisillaan.

"Hän on kuollut — nyt kuolen minäkin!" valitti Öller väsyneesti ja

osoitti samalla lehteä, jossa suurilla kirjaimilla ilmoitettiin, että

valtioneuvos, parooni Clas Waldemar v. S., äkkiä tänä aamuna ilman

edelläkäypää tautia oli kuollut halvaukseen.

"No, sepä nyt oli kerrassaan mainio asia, että sinun kuuluisa

tähtiveljesi on koottu isäinsä tykö, ja sinustakin niin ollen voi

vielä tulla ihminen jälleen; kylläpä jo aika olisikin!" puheli Lind,

jolla myöskin oli tiedossa Öller'in päähänpisto. "Nyt vasta sinä

kykenet tekemään kunnolleen työtä ja olemaan iloksi ja siunaukseksi

omaisillesi, sanon minä, ja samaa sanoo vaimosikin."

Mutta Öller vaan kalpenemistaan kalpeni. "Olen mennyttä miestä, tunnen

sen selvästi", kuiskasi hän. "Olen elänyt hänen elämäänsä — hänen

kuolemansa on oleva minunkin!"

"Hänenkö elämänsä olisi ollut sinun elämääsi?" nauroi Lind, "sepä

olisi ihmeellistä! Hän on elänyt komeudessa ja ylöllisyydessä,

sinä köyhyydessä ja työssä jokapäiväisen leipäsi edestä; hän on

istuskellut pehmeillä patjoilla, sinä räätälipöydällä; hän on loistanut

hovipiireissä ja sinä — et tietääkseni missään — sepä vasta kummallinen

yhtäläisyys! Kas niin, piristä vaan itseäsi, hupakko, ja ota vaimosi

syliisi — arvelen, ett'et sitä viime aikoina kovinkaan usein ole tehnyt

— ja pyydä häntä unohtamaan, että olet ollut aika pöllö. Mutta samapa

tuo; älkäämme puhuko menneen talvisista lumista, ja sellainenhan se

on maailman kulku, puolisot saavat tyytyä toisiinsa sekä myötä- että

vastoinkäymisessä."

"Rakas mieheni", sanoi toivehikkaasti Liisu rouva, "heitä jo tuo

onneton tuumasi. Vieläkin voi elämä muuttua valoisaksi meillekin."

"Paljonko kello on?" kysyi Öller vastaukseksi kaikkiin hyväntahtoisiin

neuvoihin.

"Yhdeksän", vastasi Lind. "Lähtekää nyt kumpikin kanssani "Tinanappiin"

viettämään sinun onnellista parantumistasi!"

"Älä pilkkaa, mies hoi! Ennen kahtatoista yöllä olen minä kuollut.

Samana päivänä olemme syntyneet; samana kuolemmekin; tunnen aivan,

kuinka sydämeni jo hitaammin tykkii."

"Kaikennäköisiä mielipuolen ajatuksia!" harmitteli Lind. "Valtimosi lyö

tasaisesti kuin kello tuossa seinällä!"

"Liisani, hellä vaimoni", puheli Öller puoli itkussa, "voitko antaa

anteeksi kaikki, mitä tähteni olet saanut kärsiä, ja että sinut niin

onnettomaksi olen saattanut."

"Älä siitä nyt puhu! Kaikki kääntyy vielä hyväksi jälleen!"

"Ei koskaan, voi, ei koskaan enää! Enkö ole jo kasvoistani vallan

keltainen — enkö ala näyttää jo aivan ruumiilta?"

"Et ollenkaan!" lohdutti rouva.

"Eikö silmäni ole sisäänpainuneet?"

"Niinhän nuo noljottavat päässäsi kuin biljardipallot", vakuutti Lind;

"kas niin, tule mukaan nyt vaan!"

"Te ette tahdo vaan sanoa minulle, mutta tunnenhan itse, millainen

tilani on", vakuutti Öller. "Tuntuu aivan kuin olisin pelkkää vahaa ja

sulaisin pala palalta... On vallan kauheata, että kohtalon pitää noin

eroittamattomasti liittää ihmisen toiseen olentoon... kas noin, nyt

alkavat jalat kylmetä!"

"Tahdotkos että annan sinulle aika löylytyksen", tokasi Lind, "siitä

saa tavallisesti lämpönänsä."

"Älä laske leikkiä, veli kulta, tällaisena vakavana hetkenä! Kohta

kello lyöpi jo kymmenen..."

"Ja sitte yksitoista ja senjälkeen kaksitoista. Ja jos sinä elät, kun

kello on lopettanut lyömästä kahtatoista, niin tiedätkös, mitä minä

silloin sanon?"

"Sinä kevytmielinen mies!"

"Ei, vaan huomenta kalastaja sanon minä, enkä pidä itseäni rahtustakaan

huonompana sen vuoksi. Kumpikohan meistä mahtaa jumalattomampi olla,

sinäkö, joka uskot akkojen juttuja ja niitten vuoksi olet tuhlannut

puolen ikääsi, vai minäkö, joka uskon, että Herramme on armollinen ja

antaa sinun elää katuaksesi ja korvataksesi, mitä olet rikkonut. Kas

niin, vanha veikko; rohkeutta vaan; näytäthän kun et ikinä tautia olisi

tuntenut!"

Mutta Öller ei hänen puhettaan kuunnellut. Yhä tuskaisemmaksi hän vaan

kävi, mitä enemmän kello läheni kahtatoista, ja kun Lind ei saanut

häntä lähtemään kaupungille, jäi hän itse heille rouva paran seuraksi.

Kello tuli 11, ja Öller sai kuumeen; tuli puoli 12, ja vilun väreet

puistattivat hänen ruumistaan; mutta kun kello alkoi kahtatoista lyödä

sai hän vähäisen pyörtymys kohtauksen, josta virkosi vasta 10 minuuttia

yli puoliyön...

"Hm", sanoi Öller ja näytti nololta.

"Huomenta, kalastaja!" tervehti Lind ojentaen hänelle kätensä, "no

mitäs nyt sanot?"

"No, Jumalalle kiitos!" huudahti sydämensä pohjasta Liisu rouva ja

hypähti miehensä kaulaan; "aina minä toivoin, että kerran siitä

painajaisesta pääsisit, nyt se on paennut, ja sinä kuulut taasen

kokonaan meille!"

* * * * *

Parin vuoden kuluttua tuskin enää tunsi Clas Ölleriä, taikka oikeammin:

ne, jotka tunsivat hänen nuoruutensa päivinä, sanoivat, että hän nyt

oli juuri sellainen kuin silloin: iloinen, terve ja ahkera. Nyt oli

hänellä oma liike ja monta apulaista, ja työtä niin paljon kuin ennätti

käsistään saada ja nautti kaikkien kunnioitusta. Varallisuus eneni

päivä päivältä. Sanalla sanoen, hän ei toivonut mitään parempaa —

mahdollisesti poikaa neljän tyttärensä lisäksi. Vihdoin koitui sekin

onni. Eräänä kauniina päivänä juuri kuin kanuunan laukauksella, kuten

tapana sellaisissa tilaisuuksissa on, ilmoitettiin, että valtakunta oli

saanut kruununperillisen, sulki Clas Öller ensimäisen poikansa syliinsä.

"Tähtiveli n:o 2", nauroi Lind, joka ristiäisissä tyytyväisenä katseli

kummipoikaansa.

"Vaiti, vaiti, hänen ei pidä ikinä saada kuulla sitä tyhmää juttua,

joka vähällä oli tuhota koko minun elämäni. Tahdon opettaa pojalleni

sitä, mitä isänikin minulle, vaikka kesti vaan kauan, ennen kuin sen

opin: että Jumalan pelko ja tyytyväisyys yhdistettynä rehelliseen

mieleen, tuottavat ainoan todellisen elämän onnen."