Yksinäytöksinen perhekohtaus.
HERRA PETTERSSON (kulkee kiireisin askelin edestakaisin huoneessaan,
paperi kädessä, itsekseen epäselvästi mutisten, yöviitan nauhat perässä
riippuen ja haraa aina vähän päästä sormillaan tukkaansa).
ROUVA PETTERSSON (tukka otsalla kovilla palmikoilla, katsoo ovelta).
Etköhän sinä jo alkaisi pukeutua!
HERRA: Liian aikaista, rakkaani, aivan liian aikaista; eihän ihmisen
toki tarvinne kiusautua enemmän kuin pakko vaatii!
ROUVA: Mutta ajatteles, jos tulemme liian myöhään! Kello on jo kuusi,
ja seitsemäksi olemme kutsutut.
HERRA: Sitä ei ainakaan _sinusta_ voisi päättää; sarvet törröttävät
otsallasi aivan koskemattomina...
ROUVA: Päivällinen, ystäväni, ja tyttöjen puvut — ne ovat vieneet minun
aikani!
HERRA: No entäs puhe sitten — sinä kaiketi luulet, että se kirjoittaa
itse itsensä? Hyi hävytöntä sitä hikoilemista, ennenkuin sen kokoon
sain; mutta nytpä luulenkin että...
ROUVA: Aivan varmaan, ystäväni, on se erinomainen; mutta pukeudu nyt
vaan kaikenmokomin!
HERRA: Erityisesti, mitä lauseiden sulavuuteen tulee...
ROUVA: Minä levensin housujasi takaa, mutta elä kuitenkaan liiaksi
niissä kumartele; sinä alat käydä lihavaksi.
HERRA: Hyvä on. — Odota nyt hiukan ja kuuntele!
ROUVA: Mutta aivan varmaan tulemme liian myöh...