Koko kaupunki tiesi, että kauppias Öbom oli iskenyt silmänsä Kaarin
Kaunoseen, mutta koko kaupunki tiesi senkin, että tyttö ei hänestä
välittänyt, ja se harmitti Öbom'ia. Mitä se sitte oikeen tahtoi
tuo nyrppä Liisa? Olihan hänellä, Öbom'illa, torin varrella komea
kaksinkertainen talo, ja siinä heijastuspeili vierashuoneen ikkunassa,
oma hevonen ja rattaat, oli maatila puutarhoineen likellä kaupunkia
ja oma vene ylpeästi liehuvine lippuineen, jonka valkealla pohjalla
suurilla punaisilla kirjaimilla oli luettavana nimi Kaija, hauska
kyllä itsessään, vaikk'ei juuri veneen nimeksi kovinkaan sopiva,
koska mainittua eläintä ei oikeen saata lukea vesieläimiin. Mutta
semmoisesta ei Öbom välittänyt; hän piti nimestä, ja siinä kyllä, ja
hänen nuori kauppa-apulaisensa arveli, että hänen isäntänsä tuon nimen
valitsi siksi, että se hiukan vivahti Kaarin'iin, jota nimeä isäntä
semmoisenaan ei lippuunsa uskaltanut panna.
Öbom ei ollut sen kaupungin lapsia; rakkautensa kautta hän siellä tosin
oli uudestaan syntynyt, mutta ei muuta. Noin kahdeksan tai kymmenen
vuoden vaiheilla oli hän kaupungissa asunut, ja yleinen ajatus oli,
että hän oli toimelias, kunnioitusta ansaitseva mies; hiukan toista
mieltä tässä asiassa oli kuitenkin eräs kaupungin kauppiaista, jonka
liike ennen oli ollut suurin, mutta Öbom'in kautta joutunut toiseen
sijaan. Tuommoiset alennukset eivät hevillä unehdu, sen tietää
jokainen, joka sitä on saanut koettaa. Hän väitti, että Öbom on vanha,
jäsenkolotusta kärsivä narri, mutta kateudesta sellainen puhe vaan
lienee tullut. Varmaa on, ett'ei Öbom ollut paljoa yli viidenkymmenen;
että hän tanssitilaisuuksissa moitteettoman kohteliaasti, kuten nuoren
miehen sopii, talutti pormestarinnaa poloneesiin, ja että hänellä
oli erinomaisen kaunis tumma tukka, joka otsalla ja niskassa hiukan
kähertyi, ja kasvojen väri sellainen, että kaksikymmenvuotiaskin
sitä voi kadehtia ja lasikakkulat nenällä, antaen kasvoille hieman
erikoisemman, huomattavamman piirteen.
Kuten sanottu; millainen hänelle oikeastaan olisi pitänyt olla, tuolle
nyrppä Liisalle, Kaarin Kaunoselle?
Eihän hän tosin ollut kuin kahdeksantoista vuotias, mutta, jos hän nuo
kahdeksantoista vuotta olisi uskonut Öbom'in viidenkymmenen haltuun,
niin olisi nuoruus ja viisaus sopivasti sulaneet yhteen. Kaarin oli
tosin kaunis, mutta eihän ollut Öbom'kaan ruma; Kaarin oli iloinen ja
Öbom kerrassaan repäisevä, kuin niikseen tuli, ja lopuksi: tyttö oli
köyhä kuin kirkon rotta ja Öbom rikas, niin että riitti. Sehän olisi
Kaarinille aivan erinomainen naimiskauppa, arveli koko kaupunki, paitsi
Kaarin itse ja — Öbom'in nuori kaupanhoitaja; nuo kaksi nuorta, jotka
liian syvälle olivat toistensa silmiin katsoneet, mutta josta ei muut
kuin he mitään tietäneet, sillä se oli tapahtunut aivan äsken.
"Sinun _täytyy_ ottaa Öbom", puheli Kaarinin lempeä isä, vanha värjäri
Kaunonen, joka päivät päästään vetelehti pitkin katuja, pitkät viheriät
takinliepeet takana liehuen ja kengänkantoja hyväillen.
"Mutta minä _en voi_", vastasi nuori Kaarin, "hän on minusta niin
inhottava."
"Inhottava, hänkö inhottava, jolla on oma kaksinkertainen talo ja
liike, joka vuosi vuodelta suurenee!"
"Mutta _hänen_ liikkeensä, isä, ei ikinä liikuta _minua_!"
"Ei tarvitsekkaan, kunhan vaan otat hänet. Ja sitäpaitsi: kun ensin
kaikki muut ainekset on saatu väripataan, tulee rakkaus perästä, eikä
väri siitä pilaannu. Voi se jäädä kokonaan poiskin; sitä kestävämmäksi
tulee väri."
"Voi, voi, miten saattaa isä puhua tuolla tavoin!"
"Katso, lapseni, viisaus sen tekee, viisaus sen tekee!"
"Kunpa en minä sitte ikinä viisaaksi tulisi!"
Tuollaiseen toivotukseen ei isän mielestä kannattanut vastata.
Vetäisihän vaan tavallista syvemmän siemauksen savua piipustaan ja
puikahti kamariinsa, jossa kaapin ovi kuului narahtaneen, otti sitte
hattunsa ja keppinsä ja tallusteli ulos.
Nuori Kaarin vuodatti harmin ja murheen kyyneleitä ja ajatteli, että
jos äiti vielä elossa olisi, niin hän ei ainakaan olisi lastansa
tuollaiseen pahoittanut. Nousi siitä sitte järjestellen yhtä ja toista
tuossa puutteellisessa kodissaan ja pukeutui hänkin lähteäkseen ulos,
koska nyt oli sunnuntai ja hänen mielensä sangen apea, kun ei kolmeen
päivään ollut rakastettuansakaan nähnyt.
Menisiköhän kirkkoon — kellot kutsuivat niin kauniisti? Ei, hän tahtoi
olla aivan yksin ja suuntasi askeleensa joelle, kulkien pitkin sen
rantaa kunnes saapui sen suulle asti. Ilma oli sopusoinnussa hänen
mielensä kanssa; sateinen ja painostava; synkät pilvet ajelehtivat
taivaalla. Rannoilta huokaili vastaan surumielisyys ja kaislojen
kahina kuului niin salaperäiseltä — aivan kuin ne olisivat toisilleen
kuiskailleet tarinaa viattomasta, mutta onnettomasta rakkaudesta — niin
ainakin Kaarinista tuntui.
Hän huokasi syvään, eikä nostanut katsettaan maasta, jossa hänen
astuessaan täytyi tallata moni kesän hento kukkanen, aivan niinkuin
kohtalo hänen nuoren rakkautensa jalkainsa alle polki.
"Nöyrin palvelijanne!" kuului ääni äkkiä "syvyydestä" aivan hänen
vieressään, ja _Kaijan_ onnellinen omistaja seisoi venheessään
hymy huulilla ja olkihattu kädessä, ja takana istui — hänen nuori
kauppa-apulaisensa.
Kaarin punastui, ja katseeseen tuli lämmin loiste, mitkä kummatkin Öbom
empimättä itselleen omisti.
"Enkö saisi pyytää pikku armoa vähäiselle kalaretkelle pitkin jokea?
Olen vakuutettu, että silloin saisin sellaisen kalaonnen, että haukia
tulisi leivisköittäin vaan. Paras, herttaisin pikku mamseli Kaunoinen,
suokaa nyt Kaijalle ja minulle se onni!"
Nuori kauppa-apulainen laski toisen käden sydämelleen ja toisella
viittoili Kaarinia tulemaan, tehden kaikki temppunsa isäntänsä leveän
selän takana, jota tuulen liehuttamat takin liepeet vieläkin levensivät.
"Kiitos vaan, en tiedä uskallanko", sopersi Kaarin, jota
vastenmielisyys vanhaan kosijaansa esti venheeseeni menemästä, mutta
toiselta puolen halu saada taas tavata nuorta, häntä sinne veti.
"Päätös ja toimi ovat yksi asia naiselle", puheli Öbom, "ja parin
tunnin kuluttua lupaan minä kyyditä teidät takaisin isänne luo. (No,
senkin vietävä, eikö herra osaa ohjata venettä tuon kiven luo, että
neiti pääsee kuivin jaloin veneesen)."
Nuori kauppa-apulainen ohjasi ja viittoili paraimpansa mukaan, ja parin
minuutin kuluttua oli Öbom'illa ilo käteensä sulkea ihanan Kaarinin
pieni kätönen, auttaessaan häntä venheesen.
"Tämäpä oli koko onnen potkaus!" puheli hän kohteliaasti, sijoittaen
kaunottaren viereensä veneen perään. "Antaa mennä nyt", sanoi hän
apulaiselleen, joka ei muuta hartaammin toivonut kun antaa isäntänsä
mennä niin kauas, kuin pippuri kasvaa ja niin sitte soudettiin pitkin
jokea, veneen omistajan yhä ylistellessä onneaan, kun oli saanut
sellaisen soudettavan.
"Mutta älkää unohtako heittää uistinta veteen", sanoi Kaarin vähän
hämillään, "minä olen hyvin huvitettu kalastamisesta!"
"Todellako? Silloin ennustan teille koituvan hauskan hetken, sillä
joll'ei nyt tartu, niin ei sitt koskaan..."
"Ilma on nyt sangen suotuisa", huomautti Kaarin; "sateisella säällä ne
paraiten syövät."
"Joka tapauksessa _täytyy_ niiden tänään syödä, se on niiden sula
velvollisuus (vetäkää vähän jalkaanne herra, ettekö näe; että se
hankaa neidin hameen helmaa!) Tahdotteko omalla pienellä kädellänne
pitää tästä rihmasta ja antaa sen siitä vähitellen suljua... ah, minä
ennustan, että meillä neljännestunnin kuluttua on leiviskän painoinen
hauki koukussamme, ihan leiviskän painoinen."
"Niinpä luulen minäkin", sanoi hiukan ivallisesti apulainen — "Jumala
ties, vaikka jo olisi nyt siinä..."
"Ennenkuin uistinkaan on heitetty? Ei toki, herraseni, kyllähän hauit
toisinaan saattavat sukkeliakin olla, mutta te taidatte olla heitäkin
sukkelampi, luulen ma."
"Kullakin on hänen mestarinsa", tuumaili kauppa-apulainen. "Mutta
mamseli Kaunonen on niin ohuissa vaatteissa, ja tuuli on kylmänlainen;
saisinko ehkä tarjota teille päällystakini..."
"Ei tarvitse, herraseni, niin kauan kuin ruotsin lippu liehuu!
Teissä sitte ei ole runollisuutta niin rahtuakaan... tarjota nyt
naiselle palttoota, jonka pitkät hihat riippuvat kuin etanan sarvet
kuorestaan... kas tässä, armollisin mamseli, asetetaan lippu harteille
kuin saali — olkaa hyvä!"
"Kiitos vaan", vastasi Kaarin lyhyeen, "en tarvitse palttoota enkä
lippua, ei minulla kylmä ole."
"Olette sitte aivan kuin minäkin", huudahti Öbom iloissaan, "ja niin
kauan kuin ei palele, on ihminen nuori. Ah, mamseli, miten minä olen
iloinen, tietäessäni omaavani niin paljon käyttämätöntä voimaa! Kun
näen paljaspäisiä ja kalpeita kolmekymmenvuotiaita, surkuttelen heitä
ja luulen melkein näkeväni esi-isiäni. Eläköön nuoruus! Taivas,
nyt nykäsi! Heittäkää, armollisin mamseli, ja antakaa minun vetää
leiviskän haukeni, jota tässä ennustelin saavani! Katsokaas, näin
siinä menetellään!" Öbom teki rohkean kumarruksen, liian rohkean hänen
jäykille jaloilleen, ja kadottaen tasapainonsa, kohotti ilmoille erään
tähän saakka vähänpuoleisesti huomatun ruumiinosansa, potkieli siinä
aivan tarpeettomasti hetkisen ja — katosi syvyyteen.
Kaksiääninen pelästyksen huudahdus seurasi häntä pohjavaelluksellaan,
mutta kumpikaan veneessä olijoista ei ensi hetkessä kyennyt mitään
tekemään. Neuvottomina ja säikäyksissään he istuivat ja tuijottivat
paikkaan, johon hän oli vajonnut...
Muutaman minuutin kuluttua tarttui käsi vahvalla otteella veneen
vasempaan laitaan, ja kuolon kalpeat kasvot kohosivat aalloista. Nuo
kasvot kuuluivat päähän, joka oli paljas kuin kuorittu muna, ja koko
olento oli vähintään kymmenen vuotta vanhempi kuin se, joka veneen
oikealle puolen upposi.
"Hyi kuitenkin, mikä veden kummitus sieltä nyt nousee! Takasin
syvyyteen, taikka annan airolla päähän."
"Minähän se olen, senkin hölmöläinen! Auttakaa minut ylös, taikka..."
"Tukkukauppiasko! Se nyt on selvä valhe... missä tukka on, ja missä
kasvojen väri?"
"Auttakaa, murhaaja! Ettekö käsitä, että olen, kadottanut peruukkini!"
"Peruukinko? Ei minun herrallani sellaista ollutkaan. Te olette aivan
varmaan joku hänen esi-isistään, joista hän tässä puhui. Mutta jos te
olette hän itse, niin vannokaa tämän nuoren naisen kuullen, että otatte
minut liikekumppaniksenne, niin koetan teitä auttaa!"
"Hävitön roisto! Minä kaadan veneen kumoon."
"Olkaa hyvä; minä uin kuin kala ja otan Kaarin mamselin selkääni. No —
vannottuko!
"Kirottu..."
"Ei sillä tavoin! Teidän pitää luvata ottaa minut liikekumppaniksenne
huomisesta päivästä alkaen" muuten tietää kohta koko kaupunki, että
olette kadottaneet värinne ja peruukkinne."
"Paatunut konna! Käärme, jota olen elättänyt..."
"Ah, näettehän itse, ett'ette kauempaa jaksa itseänne kannattaa.
Kunniasananne, mutta heti. Kunnia ihmisellä silti voi olla, vaikka
peruukkinsa onkin kadottanut."
"No, lupaan kunniasanallani — hirviö!"
"Kunnioitettava liikekumppani — kas tässä käteni! Olipa se oiva kylpy.
Istukaa nyt tuossa vastapäätä!"
Kun Öbom'ia ei nyt enää mikään vaara uhannut, oli Kaarinilla työ
pidättäessään nauruansa, katsellessaan millaisessa tilassa hänen vanha
kosijansa oli. Hän otti silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen tämän
paljaasen päähän, jossa asussaan Öbom kieltämättä muistutti vanhaa
apumuijaa, ja tätä katsellessaan ei hänen nykyinen liikekumppaninsa,
jota ylimielinen ja turhanaikainen isäntänsä niin kauan oli kiusannut,
malttanut olla ääneen nauramatta. Mutta samalla hän kuitenkin otti oman
palttoonsa, kääri sen isäntänsä ympärille ja istuutui Kaarinin viereen
soutamaan kotiin päin. Päiväkin paistoi nyt kirkkaasti pilvien lomitse,
suoraan Öbom'in paljaaseen päälakeen; kauppa-apulainen, jolla tukka
oli lujasti päässä, otti vanhan olkihattunsa ja asetti sen onnettoman
päähän, painaen sen uhrinsa silmille ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen,
suudella maiskautti kihlattuaan aivan kauppiaan nenän edessä.
Maiskauksen tukkukauppias hyvin kuuli ja antoi hatun olla silmillään
hyvän aikaa. Mitä saisikaan hän nähdä? Nuoren miehen, jota hän oli
pahoin kohdellut, suuteleman hänen rakastettuaan!
Mutta vihdoin kohotti hän hattuaan, katsoi puoleksi tuskaisin puoleksi
julmistunein katsein nuorta paria ja kuiskasi:
"Olen ijäisesti kiitollinen, jos tämä tapahtuma jää vaan meidän kesken!"
"Minä pitäisin enemmän teidän yläkerrastanne", vastasi apulainen
kainostelematta. "Minä aion syksyllä mennä naimisiin ja tarvitsen sitä."
"Mutta tämä on jo liikaa", puhkui Öbom.
"Ei se minusta sitä ole. Kuusi huonetta vaan, ja keittiö. Onko teillä
kotonanne toinen peruukki?"
"Ottakaa huoneet!" mutisi Öbom, "mutta laskekaa maihin pikku
saaren luona ja juoskaa hakemaan hevonen ja ajopelit — pormestarin
nelipyöräiset esim. Olen tullut sairaaksi, ymmärrättekö?"
"Sitä minä en ollenkaan ihmettele; kyllä sitä vähemmästäkin."
"Ja te, mamseli, ymmärtänettehän toki, että teitä vaan leikilläni olen
kosiskellut, sillä mitäs minun ikäiseni enää muuten..."
"Se ilahduttaa minua suuresti", vastasi Kaarin rehellisesti. "Pelkään,
että minusta olisi tullutkin teille varsin huono vaimo. Mutta
uskollisen ystävän te sen sijaan minusta kyllä voitte saada. Ehkä
tahdotte olla hyvä ja itse ilmoittaa isälleni, että olette muuttaneet
mielipiteitänne!"
"Tänään ei minulla liene muuta tehtävää kuin olla kaikkien nöyrin
palvelija", vastasi kiukkusena Öbom. "Mutta samapa se, tottapa
kauppias paraiten tiennee, ett'ei maailmassa mitään maksutta saa, ei
edes vaitioloakaan. Jos minä käytän peruukkia eli ei, se ei kuulu
kaupunkilaisille, ja mitä taas väriin tulee, niin tietänette paraiten
te, mamseli, ett'ei toinenkaan tavara juuri arempaa ole. Olemme siis
yksimieliset asiasta?"
"Täydellisesti!"
Mutta kuinka täydellinen sopimus lie ollutkaan, tiesi huhu kuitenkin
pian tapahtuman jälkeen kertoa, että joesta oli saatu suuri, leiviskän
painoinen hauki — luultavasti sama, joka Öbom'in mukaansa vei — ja
ett'ei kaupungissa ikinä oltu moista haukea nähty, sillä kun näet oli
sekä — peruukki että nenäkakkulat.