ERÄS KALARETKI. <<< <<< <<< 45 s. 84

Koko kaupunki tiesi, että kauppias Öbom oli iskenyt silmänsä Kaarin

Kaunoseen, mutta koko kaupunki tiesi senkin, että tyttö ei hänestä

välittänyt, ja se harmitti Öbom'ia. Mitä se sitte oikeen tahtoi

tuo nyrppä Liisa? Olihan hänellä, Öbom'illa, torin varrella komea

kaksinkertainen talo, ja siinä heijastuspeili vierashuoneen ikkunassa,

oma hevonen ja rattaat, oli maatila puutarhoineen likellä kaupunkia

ja oma vene ylpeästi liehuvine lippuineen, jonka valkealla pohjalla

suurilla punaisilla kirjaimilla oli luettavana nimi Kaija, hauska

kyllä itsessään, vaikk'ei juuri veneen nimeksi kovinkaan sopiva,

koska mainittua eläintä ei oikeen saata lukea vesieläimiin. Mutta

semmoisesta ei Öbom välittänyt; hän piti nimestä, ja siinä kyllä, ja

hänen nuori kauppa-apulaisensa arveli, että hänen isäntänsä tuon nimen

valitsi siksi, että se hiukan vivahti Kaarin'iin, jota nimeä isäntä

semmoisenaan ei lippuunsa uskaltanut panna.

Öbom ei ollut sen kaupungin lapsia; rakkautensa kautta hän siellä tosin

oli uudestaan syntynyt, mutta ei muuta. Noin kahdeksan tai kymmenen

vuoden vaiheilla oli hän kaupungissa asunut, ja yleinen ajatus oli,

että hän oli toimelias, kunnioitusta ansaitseva mies; hiukan toista

mieltä tässä asiassa oli kuitenkin eräs kaupungin kauppiaista, jonka

liike ennen oli ollut suurin, mutta Öbom'in kautta joutunut toiseen

sijaan. Tuommoiset alennukset eivät hevillä unehdu, sen tietää

jokainen, joka sitä on saanut koettaa. Hän väitti, että Öbom on vanha,

jäsenkolotusta kärsivä narri, mutta kateudesta sellainen puhe vaan

lienee tullut. Varmaa on, ett'ei Öbom ollut paljoa yli viidenkymmenen;

että hän tanssitilaisuuksissa moitteettoman kohteliaasti, kuten nuoren

miehen sopii, talutti pormestarinnaa poloneesiin, ja että hänellä

oli erinomaisen kaunis tumma tukka, joka otsalla ja niskassa hiukan

kähertyi, ja kasvojen väri sellainen, että kaksikymmenvuotiaskin

sitä voi kadehtia ja lasikakkulat nenällä, antaen kasvoille hieman

erikoisemman, huomattavamman piirteen.

Kuten sanottu; millainen hänelle oikeastaan olisi pitänyt olla, tuolle

nyrppä Liisalle, Kaarin Kaunoselle?

Eihän hän tosin ollut kuin kahdeksantoista vuotias, mutta, jos hän nuo

kahdeksantoista vuotta olisi uskonut Öbom'in viidenkymmenen haltuun,

niin olisi nuoruus ja viisaus sopivasti sulaneet yhteen. Kaarin oli

tosin kaunis, mutta eihän ollut Öbom'kaan ruma; Kaarin oli iloinen ja

Öbom kerrassaan repäisevä, kuin niikseen tuli, ja lopuksi: tyttö oli

köyhä kuin kirkon rotta ja Öbom rikas, niin että riitti. Sehän olisi

Kaarinille aivan erinomainen naimiskauppa, arveli koko kaupunki, paitsi

Kaarin itse ja — Öbom'in nuori kaupanhoitaja; nuo kaksi nuorta, jotka

liian syvälle olivat toistensa silmiin katsoneet, mutta josta ei muut

kuin he mitään tietäneet, sillä se oli tapahtunut aivan äsken.

"Sinun _täytyy_ ottaa Öbom", puheli Kaarinin lempeä isä, vanha värjäri

Kaunonen, joka päivät päästään vetelehti pitkin katuja, pitkät viheriät

takinliepeet takana liehuen ja kengänkantoja hyväillen.

"Mutta minä _en voi_", vastasi nuori Kaarin, "hän on minusta niin

inhottava."

"Inhottava, hänkö inhottava, jolla on oma kaksinkertainen talo ja

liike, joka vuosi vuodelta suurenee!"

"Mutta _hänen_ liikkeensä, isä, ei ikinä liikuta _minua_!"

"Ei tarvitsekkaan, kunhan vaan otat hänet. Ja sitäpaitsi: kun ensin

kaikki muut ainekset on saatu väripataan, tulee rakkaus perästä, eikä

väri siitä pilaannu. Voi se jäädä kokonaan poiskin; sitä kestävämmäksi

tulee väri."

"Voi, voi, miten saattaa isä puhua tuolla tavoin!"

"Katso, lapseni, viisaus sen tekee, viisaus sen tekee!"

"Kunpa en minä sitte ikinä viisaaksi tulisi!"

Tuollaiseen toivotukseen ei isän mielestä kannattanut vastata.

Vetäisihän vaan tavallista syvemmän siemauksen savua piipustaan ja

puikahti kamariinsa, jossa kaapin ovi kuului narahtaneen, otti sitte

hattunsa ja keppinsä ja tallusteli ulos.

Nuori Kaarin vuodatti harmin ja murheen kyyneleitä ja ajatteli, että

jos äiti vielä elossa olisi, niin hän ei ainakaan olisi lastansa

tuollaiseen pahoittanut. Nousi siitä sitte järjestellen yhtä ja toista

tuossa puutteellisessa kodissaan ja pukeutui hänkin lähteäkseen ulos,

koska nyt oli sunnuntai ja hänen mielensä sangen apea, kun ei kolmeen

päivään ollut rakastettuansakaan nähnyt.

Menisiköhän kirkkoon — kellot kutsuivat niin kauniisti? Ei, hän tahtoi

olla aivan yksin ja suuntasi askeleensa joelle, kulkien pitkin sen

rantaa kunnes saapui sen suulle asti. Ilma oli sopusoinnussa hänen

mielensä kanssa; sateinen ja painostava; synkät pilvet ajelehtivat

taivaalla. Rannoilta huokaili vastaan surumielisyys ja kaislojen

kahina kuului niin salaperäiseltä — aivan kuin ne olisivat toisilleen

kuiskailleet tarinaa viattomasta, mutta onnettomasta rakkaudesta — niin

ainakin Kaarinista tuntui.

Hän huokasi syvään, eikä nostanut katsettaan maasta, jossa hänen

astuessaan täytyi tallata moni kesän hento kukkanen, aivan niinkuin

kohtalo hänen nuoren rakkautensa jalkainsa alle polki.

"Nöyrin palvelijanne!" kuului ääni äkkiä "syvyydestä" aivan hänen

vieressään, ja _Kaijan_ onnellinen omistaja seisoi venheessään

hymy huulilla ja olkihattu kädessä, ja takana istui — hänen nuori

kauppa-apulaisensa.

Kaarin punastui, ja katseeseen tuli lämmin loiste, mitkä kummatkin Öbom

empimättä itselleen omisti.

"Enkö saisi pyytää pikku armoa vähäiselle kalaretkelle pitkin jokea?

Olen vakuutettu, että silloin saisin sellaisen kalaonnen, että haukia

tulisi leivisköittäin vaan. Paras, herttaisin pikku mamseli Kaunoinen,

suokaa nyt Kaijalle ja minulle se onni!"

Nuori kauppa-apulainen laski toisen käden sydämelleen ja toisella

viittoili Kaarinia tulemaan, tehden kaikki temppunsa isäntänsä leveän

selän takana, jota tuulen liehuttamat takin liepeet vieläkin levensivät.

"Kiitos vaan, en tiedä uskallanko", sopersi Kaarin, jota

vastenmielisyys vanhaan kosijaansa esti venheeseeni menemästä, mutta

toiselta puolen halu saada taas tavata nuorta, häntä sinne veti.

"Päätös ja toimi ovat yksi asia naiselle", puheli Öbom, "ja parin

tunnin kuluttua lupaan minä kyyditä teidät takaisin isänne luo. (No,

senkin vietävä, eikö herra osaa ohjata venettä tuon kiven luo, että

neiti pääsee kuivin jaloin veneesen)."

Nuori kauppa-apulainen ohjasi ja viittoili paraimpansa mukaan, ja parin

minuutin kuluttua oli Öbom'illa ilo käteensä sulkea ihanan Kaarinin

pieni kätönen, auttaessaan häntä venheesen.

"Tämäpä oli koko onnen potkaus!" puheli hän kohteliaasti, sijoittaen

kaunottaren viereensä veneen perään. "Antaa mennä nyt", sanoi hän

apulaiselleen, joka ei muuta hartaammin toivonut kun antaa isäntänsä

mennä niin kauas, kuin pippuri kasvaa ja niin sitte soudettiin pitkin

jokea, veneen omistajan yhä ylistellessä onneaan, kun oli saanut

sellaisen soudettavan.

"Mutta älkää unohtako heittää uistinta veteen", sanoi Kaarin vähän

hämillään, "minä olen hyvin huvitettu kalastamisesta!"

"Todellako? Silloin ennustan teille koituvan hauskan hetken, sillä

joll'ei nyt tartu, niin ei sitt koskaan..."

"Ilma on nyt sangen suotuisa", huomautti Kaarin; "sateisella säällä ne

paraiten syövät."

"Joka tapauksessa _täytyy_ niiden tänään syödä, se on niiden sula

velvollisuus (vetäkää vähän jalkaanne herra, ettekö näe; että se

hankaa neidin hameen helmaa!) Tahdotteko omalla pienellä kädellänne

pitää tästä rihmasta ja antaa sen siitä vähitellen suljua... ah, minä

ennustan, että meillä neljännestunnin kuluttua on leiviskän painoinen

hauki koukussamme, ihan leiviskän painoinen."

"Niinpä luulen minäkin", sanoi hiukan ivallisesti apulainen — "Jumala

ties, vaikka jo olisi nyt siinä..."

"Ennenkuin uistinkaan on heitetty? Ei toki, herraseni, kyllähän hauit

toisinaan saattavat sukkeliakin olla, mutta te taidatte olla heitäkin

sukkelampi, luulen ma."

"Kullakin on hänen mestarinsa", tuumaili kauppa-apulainen. "Mutta

mamseli Kaunonen on niin ohuissa vaatteissa, ja tuuli on kylmänlainen;

saisinko ehkä tarjota teille päällystakini..."

"Ei tarvitse, herraseni, niin kauan kuin ruotsin lippu liehuu!

Teissä sitte ei ole runollisuutta niin rahtuakaan... tarjota nyt

naiselle palttoota, jonka pitkät hihat riippuvat kuin etanan sarvet

kuorestaan... kas tässä, armollisin mamseli, asetetaan lippu harteille

kuin saali — olkaa hyvä!"

"Kiitos vaan", vastasi Kaarin lyhyeen, "en tarvitse palttoota enkä

lippua, ei minulla kylmä ole."

"Olette sitte aivan kuin minäkin", huudahti Öbom iloissaan, "ja niin

kauan kuin ei palele, on ihminen nuori. Ah, mamseli, miten minä olen

iloinen, tietäessäni omaavani niin paljon käyttämätöntä voimaa! Kun

näen paljaspäisiä ja kalpeita kolmekymmenvuotiaita, surkuttelen heitä

ja luulen melkein näkeväni esi-isiäni. Eläköön nuoruus! Taivas,

nyt nykäsi! Heittäkää, armollisin mamseli, ja antakaa minun vetää

leiviskän haukeni, jota tässä ennustelin saavani! Katsokaas, näin

siinä menetellään!" Öbom teki rohkean kumarruksen, liian rohkean hänen

jäykille jaloilleen, ja kadottaen tasapainonsa, kohotti ilmoille erään

tähän saakka vähänpuoleisesti huomatun ruumiinosansa, potkieli siinä

aivan tarpeettomasti hetkisen ja — katosi syvyyteen.

Kaksiääninen pelästyksen huudahdus seurasi häntä pohjavaelluksellaan,

mutta kumpikaan veneessä olijoista ei ensi hetkessä kyennyt mitään

tekemään. Neuvottomina ja säikäyksissään he istuivat ja tuijottivat

paikkaan, johon hän oli vajonnut...

Muutaman minuutin kuluttua tarttui käsi vahvalla otteella veneen

vasempaan laitaan, ja kuolon kalpeat kasvot kohosivat aalloista. Nuo

kasvot kuuluivat päähän, joka oli paljas kuin kuorittu muna, ja koko

olento oli vähintään kymmenen vuotta vanhempi kuin se, joka veneen

oikealle puolen upposi.

"Hyi kuitenkin, mikä veden kummitus sieltä nyt nousee! Takasin

syvyyteen, taikka annan airolla päähän."

"Minähän se olen, senkin hölmöläinen! Auttakaa minut ylös, taikka..."

"Tukkukauppiasko! Se nyt on selvä valhe... missä tukka on, ja missä

kasvojen väri?"

"Auttakaa, murhaaja! Ettekö käsitä, että olen, kadottanut peruukkini!"

"Peruukinko? Ei minun herrallani sellaista ollutkaan. Te olette aivan

varmaan joku hänen esi-isistään, joista hän tässä puhui. Mutta jos te

olette hän itse, niin vannokaa tämän nuoren naisen kuullen, että otatte

minut liikekumppaniksenne, niin koetan teitä auttaa!"

"Hävitön roisto! Minä kaadan veneen kumoon."

"Olkaa hyvä; minä uin kuin kala ja otan Kaarin mamselin selkääni. No —

vannottuko!

"Kirottu..."

"Ei sillä tavoin! Teidän pitää luvata ottaa minut liikekumppaniksenne

huomisesta päivästä alkaen" muuten tietää kohta koko kaupunki, että

olette kadottaneet värinne ja peruukkinne."

"Paatunut konna! Käärme, jota olen elättänyt..."

"Ah, näettehän itse, ett'ette kauempaa jaksa itseänne kannattaa.

Kunniasananne, mutta heti. Kunnia ihmisellä silti voi olla, vaikka

peruukkinsa onkin kadottanut."

"No, lupaan kunniasanallani — hirviö!"

"Kunnioitettava liikekumppani — kas tässä käteni! Olipa se oiva kylpy.

Istukaa nyt tuossa vastapäätä!"

Kun Öbom'ia ei nyt enää mikään vaara uhannut, oli Kaarinilla työ

pidättäessään nauruansa, katsellessaan millaisessa tilassa hänen vanha

kosijansa oli. Hän otti silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen tämän

paljaasen päähän, jossa asussaan Öbom kieltämättä muistutti vanhaa

apumuijaa, ja tätä katsellessaan ei hänen nykyinen liikekumppaninsa,

jota ylimielinen ja turhanaikainen isäntänsä niin kauan oli kiusannut,

malttanut olla ääneen nauramatta. Mutta samalla hän kuitenkin otti oman

palttoonsa, kääri sen isäntänsä ympärille ja istuutui Kaarinin viereen

soutamaan kotiin päin. Päiväkin paistoi nyt kirkkaasti pilvien lomitse,

suoraan Öbom'in paljaaseen päälakeen; kauppa-apulainen, jolla tukka

oli lujasti päässä, otti vanhan olkihattunsa ja asetti sen onnettoman

päähän, painaen sen uhrinsa silmille ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen,

suudella maiskautti kihlattuaan aivan kauppiaan nenän edessä.

Maiskauksen tukkukauppias hyvin kuuli ja antoi hatun olla silmillään

hyvän aikaa. Mitä saisikaan hän nähdä? Nuoren miehen, jota hän oli

pahoin kohdellut, suuteleman hänen rakastettuaan!

Mutta vihdoin kohotti hän hattuaan, katsoi puoleksi tuskaisin puoleksi

julmistunein katsein nuorta paria ja kuiskasi:

"Olen ijäisesti kiitollinen, jos tämä tapahtuma jää vaan meidän kesken!"

"Minä pitäisin enemmän teidän yläkerrastanne", vastasi apulainen

kainostelematta. "Minä aion syksyllä mennä naimisiin ja tarvitsen sitä."

"Mutta tämä on jo liikaa", puhkui Öbom.

"Ei se minusta sitä ole. Kuusi huonetta vaan, ja keittiö. Onko teillä

kotonanne toinen peruukki?"

"Ottakaa huoneet!" mutisi Öbom, "mutta laskekaa maihin pikku

saaren luona ja juoskaa hakemaan hevonen ja ajopelit — pormestarin

nelipyöräiset esim. Olen tullut sairaaksi, ymmärrättekö?"

"Sitä minä en ollenkaan ihmettele; kyllä sitä vähemmästäkin."

"Ja te, mamseli, ymmärtänettehän toki, että teitä vaan leikilläni olen

kosiskellut, sillä mitäs minun ikäiseni enää muuten..."

"Se ilahduttaa minua suuresti", vastasi Kaarin rehellisesti. "Pelkään,

että minusta olisi tullutkin teille varsin huono vaimo. Mutta

uskollisen ystävän te sen sijaan minusta kyllä voitte saada. Ehkä

tahdotte olla hyvä ja itse ilmoittaa isälleni, että olette muuttaneet

mielipiteitänne!"

"Tänään ei minulla liene muuta tehtävää kuin olla kaikkien nöyrin

palvelija", vastasi kiukkusena Öbom. "Mutta samapa se, tottapa

kauppias paraiten tiennee, ett'ei maailmassa mitään maksutta saa, ei

edes vaitioloakaan. Jos minä käytän peruukkia eli ei, se ei kuulu

kaupunkilaisille, ja mitä taas väriin tulee, niin tietänette paraiten

te, mamseli, ett'ei toinenkaan tavara juuri arempaa ole. Olemme siis

yksimieliset asiasta?"

"Täydellisesti!"

Mutta kuinka täydellinen sopimus lie ollutkaan, tiesi huhu kuitenkin

pian tapahtuman jälkeen kertoa, että joesta oli saatu suuri, leiviskän

painoinen hauki — luultavasti sama, joka Öbom'in mukaansa vei — ja

ett'ei kaupungissa ikinä oltu moista haukea nähty, sillä kun näet oli

sekä — peruukki että nenäkakkulat.

Kertomuksia III · 第 11 / 17 题