IV.

On kulunut vuosi eteenpäin. Vihannassa kesäpuvussaan kukoistaa taaskin

Fernebon pappila. Leikkiin viekoittelevat kallioiden pehmoiset

sammalpeitot vallattomia auringon säteitä, esteettä kuvastuu lahden

tyyneen pintaan sinitaivas ja tuuheat lehtirannat, tuoksuvat kukat

ympäröivät peikkokiveä ja perhoset kilvan kiitelivät yli niittyjen ja

mättäitten.

Taaskin oli pappilassa vieraita. Toinen luutnanteista, joka jo

viime kesänä ihastui Gerdan kauneuteen, ja sitte koko talven

hänelle kunnioitustaan ja ihailuaan oli osoittanut, oli nyt tullut

kahdeksanpäiväiselle vierailulle kuulustelemaan, "miten Gerda nyt

maalle tultuaan voipi."

Niin, miten Gerda voi?

Tiesikö hän sitä itsekään! Terveydessä ei suinkaan vikaa liene

ollut, sen osoittivat ruusut poskilla, jotka kukoistivat kilpaa

puutarhakukkien kanssa. Mutta entä hänen sisäinen ihmisensä — ah!

Kulkuri Sven'in varoitus Olivialle, ett'ei Gerdaa pitäisi laskea

kodista pois, ei ollut syyttä lausuttu. Hänen kauneutensa oli siksi

häikäisevä, ett'ei se voinut olla huomiota herättämättä, missä

ikinä hän näyttäytyi, ja yksinkertainen maalaispapin tytär saavutti

pääkaupungin hienoimmissa piireissä huomiota, joka ei ollut hänen

herkälle, hiukan ylpeälle mielelleen eduksi. Kokonaisen talven oli

hän ollut muodissa, ja jos silloin toisinaan sattuikin, että hän

unohti lukea iltarukouksensa, niin ei hän koskaan unohtanut ajatella

monia voittojaan seuraelämässä. Toisena hetkenä saattoi hän itselleen

vakuuttaa, että hän tahtoi jättää koko tämän tenhopiirin ja kiiruhtaa

pois, kun vielä voi sen tehdä, takaisin hiljaiseen pappilaan ja sen

sydämen luo, joka yhä samanlaisella rakkaudella sykki vaan hänelle;

toisena hetkenä hänestä taas tuntui, ett'ei voisi elää ilman noita

loistavia juhlia, joissa hän oli ruusuna kukkien keskellä, liekkinä

kipunani seassa; kävelyretkiä ja näytelmäiltoja, jolloin hän ei ajasta

mitään tiennyt, ja vihdoin ilman tuota hienoa imartelua, valituin

sanoin lausuttuja kohteliaisuuksia, jotka vaikuttavat heliotropin

suloisen, mutta tukehduttavan tuoksun tavoin.

Ei yksikään hänen monista ihailijoistaan ollut innokkaampi ja

lämpimämpi kuin pappilan nykyinen vieras, Gerdan kaukainen sukulainen,

luutnantti Gösta M. Sukulaisuus presidentin talossa antoi myös hänelle

suuremman tilaisuuden lähestyä ihailunsa esinettä, joka näytti hänestä

sitä kalliimmalle, mitä useammat tätä ihailivat.

Gerda, joka vakaasti tahtoi pysyä uskollisena, kauhistui aivan, kun hän

tunteitaan punniten huomasi, että naapuripitäjän nuoren papin kuva vaan

hälvenemistään hälveni hänen mielestään. Sellaisina hetkinä hän aina

päätti lähteä kotiin, ja sellaisena hetkenä hän vihdoin läksikin, kun

leivo ensimäisiä kevään viserryksiään ilmassa liverteli, ja sinivuokot

pälväillä ja mättäillä kainot päänsä näkyviin nostivat.

Taasen tapasi Gerda kihlattunsa, — sillä sehän pastori kuitenkin

Gerdalle Jumalan edessä oli — mutta oliko tuo sama henkilö, oliko

hän todellakin niin paljon muuttunut kuin Gerdasta tuntui, vai Gerda

itsekö oli tullut niin toisenlaiseksi? Miksi tuntuivat hänestä nyt

nuo hyvänsuovat, lempeät kasvot, jotka ennen olivat niin viehättävät

olleet, yksitoikkoisilta, ja ääni sitten — olihan se tosin hellä ja

sydämellinen, mutta ei siinä ollut tuota salaperäisen lämmintä värettä,

jonka Gerda hyvin muisti äänessä voivan olla — niin ei ollut hänestä se

juuri miellyttävämpi kuin kasvojenkaan piirteet... väristys puistatti

hänen ruumistaan tuota ajatellessa, ja hänen kädenpuristuksensa muuttui

kylmäksi ja hymyilynsä teeskennellyksi... Kului useita päiviä eikä

pastoria kuulunut uudelleen pappilaan, mutta kun hän sitte vihdoinkin

tuli, oli hän niin ujo ja hiljainen, että Gerda aivan kiukustui ja

kiiruhti pois vieraansa luota ja koko talosta ja kuljeskeli metsissä ja

laaksoissa melkein yhtä suurella innolla kuin Kulkuri Sven. Niin, Sven!

Monen monituiset kerrat oli Gerda sydämestään toivonut, että hänellä

olisi luonaan tuo taattu ystävä, mutta häntä ei ollut vuosikauteen

näkynyt näillä mailla. Rovasti oli Olivian käynnin jälkeen taas

muuttunut yhtä juroksi kuin ennenkin, ja mamseli Ulla-Katariina oli

entistäänkin kiukkuisempi ja vakuutti, että Gerda Tukholman matkansa

jälkeen veti jo melkein vertoja sietämättömyydessä itse Kulkuri

Sven'illekin.

Tyytymättömänä itseensä, ympäristöönsä ja nykyiseen elämäänsä,

eleli Gerda vaan menneisyyden muistoista, ja hänen mielensä oli

alinomaa kuohuksissa. Eräänä iltana pyysi nuori pastori saada puhella

kahdenkesken Gerdan kanssa. Gerdan sydän sykki rajusti. Pitikö hänen

tulevaisuudelleen nyt tällä hetkellä laskettaman pohja; vapauttaisiko

hän, jolle Gerda kerran vapaasta tahdostaan oli sydämensä luvannut,

hänet nyt lupauksestaan, ja jos niin kävisi — millaiseksi tulisi Gerdan

kohtalo sittemmin muodostumaan?

Vieretysten he istuivat, Gerda ja pastori, lahden rannalla. Gerdan

katsetta haki pastori, mutta se tarkasteli veden vaihtelevia laineita.

"Gerda, minun hyvä, rakas tyttöseni", puheli pastori vihdoin

liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minusta tuntuu, kuin meidän välimme

ei enää olisi samanlainen kuin ennen, ja että meidän täytyy puhella

keskenämme pari vakavaa sanaa."

"Ethän sinä koskaan muuta puhukaan", vastasi Gerda kiivaanlaisesti.

"Mutta kuuntelithan ennen mielelläsi minun vakavaa puhettanikin, vaan

nyt poissa ollessasi olet kuullut puheita toisenlaisia, eloisempia. En

sinua soimaa, mutta — toivoisin, ett'et ikinä olisi kotoa poissa ollut!"

"No, joko sinäkin nyt sitä! On aivan kuin olisin tehnyt jotain

erinomaisen pahaa. Te tahtoisitte tietysti, että koko ikäni istuisin

Fernebossa ja maatuisin kuin näkinkenkä rannalla, aaltojen sitä

alinomaa huuhdellessa".

"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä kuin lastun lailla ajalehtia

myrskyisellä merellä, viimein sinne kokonaan kadotakseen."

"Onnettomuuden ennustajat ovat sangen ikäviä ihmisiä."

"Älkäämme lausuko toisillemme katkeruuksia, Gerda. Tiedäthän hyvin,

miten suuresti epäilin ja taistelin, ennenkuin sinua uskalsin pyytää

jakamaan huomaamatonta tulevaisuuttani. Sinä olit rohkea ennen — nyt

et sitä enää ole, ja juuri siksi, että sinua niin suuresti rakastan,

kieltäydyn siitä onnesta, jota kerran uneksuin. Sinä olet liian

loistava, liian lahjakas köyhän maalaispapin vaimoksi; salongeissa on

sinun paikkasi. Se minun olisi pitänyt jo ennemminkin huomata, ja siksi

en voi syyttääkään ketään muuta kuin itseäni."

Gerda oli ääneti.

"Minähän olen niin vähän, tuskinpa ollenkaan ollut mukana suuressa

maailmassa, mutta voin kuitenkin vallan hyvin käsittää, että sankarien

joukossa siellä olisin jotenkin mitätön olento", puheli edelleen

pastori. "Ja jos sinun nuori sydämesi olisi kiintynyt johonkuhun

heistä siellä, niin ethän sille mitään mahda, sinä iloinen, kokematon

lapsi! Mutta rangaistuksen ansainnut olisin minä, joll'en antaisi

sinulle takaisin vapauttasi ja rauhaasi, vaan kiinnittäisin sinut omaan

mitättömään olentooni."

"Sinä näytät _itse_ olevan jotenkin kärkäs saamaan takaisin vapautesi",

vastasi Gerda hiukan katkerasti.

"Gerda!" huudahti nuori mies lempeästi, "miten sallii sydämesi sinun

puhua minulle noin?"

Nyt oli hänen äänessään niin lämmin, sydämellinen sointu, että Gerdan

täytyi katsoa häntä suoraan silmiin. Ja kun hän sen teki, suli jää

vähitellen hänen sydämestään, ja kyyneleet nousivat silmiin. Hän,

jolle Gerda tavallaan oli ollut uskoton, jota hän oikullisuudellaan

oli kiusannut ja melkein pakottanut luopumaan onnensa toivosta, hän

istui siinä silmät rakkautta säteillen valmiina uhraamaan oman onnensa

Gerdan vuoksi, sillä sen Gerda hyvin käsitti, että uhraus se oli, kun

pastori Gerdalle vapauden takaisin antoi — ja kenen tähden tahtoi

hän, Gerda, sitten uhrata pastorin? Nuoren miehen, jonka oli tuntenut

ainoastaan muutaman kuukauden, josta ei muuta tietänyt, kuin että hän

tanssi hyvin, oli hienokäytöksinen ja osasi lausua sukkeluuksia, jotka

herättivät yleistä iloisuutta seuroissa!

Oli kuin salama äkkiä olisi iskenyt Gerdan sieluun ja valaissut siellä

joka sopukan, näyttänyt selvästi sen elämän tyhjyyden, jota hän äsken

oli elänyt ja osoittanut, kuinka sisältörikkaan elämän hän juuri

oli hylkäämäisillään. Heti tuon tajuttuaan hän vilkkaalla tavallaan

ojensi molemmat kätensä nuorelle miehelle ja kuiskasi tälle nöyrästi:

"oi, anna anteeksi ja unohda! Sydämeni ei koskaan ole lakannut sinua

rakastamasta, mutta loisto on vaan häikäissyt mieleni — voitko,

tahdotko rakastaa minua niinkuin ennenkin?"

Ilo välähti pastorin silmissä, mutta sammui pian jälleen. Hetkisen

istui hän ääneti, mutta vastasi sitten äänellä, jonka sävy oli yhtä

rauhaisa kuin tavallisesti:

"Kyllä rakastan sinua nyt niinkuin ennenkin, mutta en tahdo tällä

hetkellä käyttää hyvyyttäsi hyödykseni; ehkä jo toisena hetkenä sitä

katuisit, sillä noin liikutettuna, kuin nyt olet, ei pidä mitään

päättää. Lähden nyt kotia enkä tule ennenkuin neljäntoista päivän

kuluttua. Tutki sill'aikaa sydäntäsi ja sano minulle sitte pelkäämättä

suora totuus. Minä olen aina oleva ystäväsi enkä tuomarisi."

"Kiitän sinua siitä", vastasi Gerda, kasvot hehkuvina ja ääni harmista

väristen, "mutta minä voin kyllä olla oma sekä ystäväni että tuomarini."

Ja kiireisin askelin riensi hän kotia kohti, katsahtamattakaan tuohon

kiittämättömään olentoon, joka hänet oli "hylännyt!"

Mietteissään istui nuori pastori katsellen aaltoja, miten ne nousivat

ja laskivat. Tuollainen oli Gerdankin mieli. Mutta pastori tiesi

myöskin, että kun siinä tuuli asettuu, ja se tyyneeksi muuttuu, ei

mikään niin selvästi voi taivaan sineä kuvastaa kuin se. Siitä nyt vaan

oli kysymys, saisiko hän koskaan noita laineita tyyntymään.

Huoaten nousi hän istualtaan ja alkoi astella metsäpolkua yksinäiseen

kotiinsa, illan varjojen yhä tummetessa hänen ympärillään.

Seuraavana aamuna, kun Gerda paraillaan seisoi pienen neliskulmaisen

peilin edessä huoneessaan ja kampaili tukkaansa, kuuli hän vaunujen

ratinaa lehtikujasta. Hän astui askeleen ikkunaa kohti, jonka alle

vaunut juuri olivat pysähtyneet ja huomatessaan, kuka tulija oli,

kohosi hänen kasvoilleen hohde, aamuruskoakin kirkkaampi, ja tavallista

syvemmin täytyi hänen hengittää saadakseen keuhkoihinsa tarpeeksi

ilmaa. Gösta luutnantti sieltä tuli — tuli hänen, eikä kenenkään muun

vuoksi, sen ymmärsi Gerda vallan hyvin. Tosin oli Gerda sanomattoman

iloinen, mutta sittenkin tuntui rinnassa outo ahdistus; hän riemuitsi

ajatellessaan tällaista hauskaa keskeytystä jokapäiväisen elämän

ikävässä yksitoikkoisuudessa, mutta toivoi samalla vierastaan

satojen penikulmain päähän. Nyt oli kuitenkin hänen ensimäisenä ja

suurimpana huolenaan osata tervehdyksessään osoittaa emännän arvokasta

kohteliaisuutta, ja sitävarten hän par'aikaa koetti asetella kasvojansa

niin rauhallisiksi kuin suinkin, kun samassa ovi riuhtastiin auki — ja

mamseli Ulla-Katariina astui sisään kiukusta punasena, niin melkeinpä

voisi sanoa sinisenäkin.

"Mitä minä sanoin viime vuonna, kun sinut sinne Tukholmaan piti

lähettää?" alkoi hän. "Sanoin, että Fernebo, joka ennen on ollut

kunniallinen talo, tästälähin muuttuu ryövärein pesäksi, ja niin on

käynytkin tuolla ulkona on parast'aikaa muuan rosvo, joka saalistaan

väijyy. Hyi, sellaisia nuoria! Jo minä toki sinun sijassasi häpeisin!"

"Kyllä minä häpeänkin — mutta vanhojen puolesta", vastasi Gerda

tyyneesti; astuen mummon ohi ottamaan vastaan Göstaa, jonka kasvot

loistivat jälleennäkemisen ilosta.

Rovastikin oli kuin päiväpaiste; hänkin iloitsi saadessaan hiukan

vaihtelua yksitoikkoisessa elämässään, ja niin kului muutamia iloisia

päiviä Fernebon pappilassa, huolimatta mamseli Ulla-Katariinan huonosta

tuulesta, joka aina olikin pahin alussa. Talon järjestystä se koskaan

ei häirinnyt, eikä yksikään voinut valittaa mamselin milloinkaan niin

kuuman olleen, että ruoka liiaksi oli kärventynyt tai pohjaanpalanut.

Gösta luutnantin silmät puhuivat yhä selvempää kieltä, jota oli

mahdoton väärin käsittää, varsinkaan Gerdan. Mutta kuitenkin pelkäsi

Gerda, että tämä tunteensa sanoihin pukisi, sillä yhä vielä oli hän

epäilevällä kannalla, ja nuoren papin suruinen, lempeä katse oli

aina hänen mielessään. _Hänet_ Gerda tunsi, tiesi mikä oli miehiään;

tiesi hänen arvonsa, hänen tasaisen ystävällisen luonteensa, hänen

osanottavaisuutensa kaikkien, mutta varsinkin kärsivien kohtaloon.

Gerda muisti, miten usein he ennen olivat puhelleet siitä, miten

maailmassa olisi elettävä, että heidän yhteytensä voisi jatkua vielä

haudan tuollakin puolen. Olisikohan hän, Gerda, näin voinut jutella

Göstankin kanssa, jos tämä olisi hänen kihlattunsa? Ei koskaan, sen

Gerda selvästi tunsi. Gösta oli vilkas, täynnä tulta ja huomaavainen,

mutta mitä hän ajatteli korkeammista asioista tai ajatteliko niitä

ollenkaan, — sitä ei Gerda tiennyt, tuskin sitä uskoikaan. Göstan

läheisyys vaikutti häneen aina huumaavasti, mutta nuoren papin sen

sijaan rauhoittavasti ja ylentävästi. Ja kuitenkin! Göstan rinnalla

saisi hän olla mukana suuren maailman iloissa ja nautinnoissa, sillä

jos kuka, niin Gösta juuri kuului tuohon suureen maailmaan, sen

sijaan että pastorin kanssa pitäisi elää jonkunmoista luostarielämää,

huomaamatonna, seurustella aina vaan tuommoisten kunnon — mutta ikäväin

ja kaikkia harrastuksia puuttuvain maalaisten kanssa! Jos ottaisi

Göstan, niin ei hän ikinä voisi unohtaa rikkomaansa lupausta, jos taas

pastorin, niin ajattelisi hän alinomaa maailman iloja, joista oli

kieltäytynyt — niin todellakin Gerda taisteli vaikeaa taistelua; ja hän

taisteli yksin, sillä vaikka hänen sydämestään toisinaan nousivatkin

palavat rukoukset, ei hän niistä tuntenut lohtua löytävänsä, vielä

vähemmin voimaa saavansa tekemään mitään varmaa päätöstä, ja kuitenkin

hän tunsi, että nyt oli päätös tehtävä, sillä hän ymmärsi, ett'ei Gösta

tällä kertaa ennen lähtisi kuin oli asiansa selville saanut. Hän arveli

myöskin isänsä olevan suostuvaisen tähän liittoon, sillä luutnantilla

oli tunnettu nimi ja toivoi saavansa omaisuuttakin, ja ne eivät

kumpikaan rovastista olleet hyljättäviä.

Niin kului vieläkin pari päivää, joina luutnantin tunteet nähtävästi

vaan lämpenivät, mutta hän ei saanut koskaan sopivaa hetkeä niiden

ilmaisemiseen, sillä Gerda vältti aina niin taitavasti sellaiset

tilaisuudet, että luutnantti oli melkein epätoivoon joutua.

Eräänä ihanana kuutamoiltana, kun oli tultu lahdelta soutelemasta,

lausuivat kaikki toisilleen hyvää yötä, asettuakseen levolle. Mutta

Gerda oli liian suuressa jännityksessä voidakseen nukkua. Kauan istui

hän avonaisen akkunan ääressä käsi poskella, mutta liian ahtaaksi

kävi hänestä olo siinä, tuntui kuin olisi tahtonut tukehtua. Ulos

raittiiseen ilmaan hän tahtoi, vaikka hetkiseksi vain; hän kääri liinan

hartioilleen, sipsutti hiljaa rappuja alas, sieltä puutarhan kautta

puistoon, joka oli sen jatkona. Täällä kulki hän edestakaisin käytäviä

pitkin, joille kuu lehvien välitse kultiaan valeli. Vihdoin istahti

hän jalavan juurelle, jossa pehmeä sammalistuin houkutteli hetkiseksi

levähtämään. Rauhattomain ajatusten kiusaamana hän kätki kasvonsa

käsiinsä, joille hänen tummat kiharansa runsaina valuivat.

Tuskin oli hän ehtinyt siihen istahtaa, kun jo kuului askeleita

hiekkakäytävältä ja ennenkuin aavistikaan, tunsi hän, miten kaksi

lämmintä kättä hellästi tarttui hänen omiinsa ja puoleksi väkisten

irroitti ne, ja katkonaisin sanoin, ääni, tuo liioinkin tuttu ääni,

hellästi värähdellen, puheli hänelle:

"Suo anteeksi, kallis Gerda, että tässä paikassa ja tähän aikaan

tavotin sinut, mutta minun täytyy saada kanssasi puhella, ett'ei

sisäinen kuumuuteni minua aivan näännyttäisi!"

"Jumalan tähden, hiljaa, älä puhu mitään!" rukoili Gerda tuskissaan

koettaen irroittaa käsiään, jotka Gösta päästikin, puristaakseen sitä

innokkaammin Gerdaa vyötäisistä.

"Älä pyydä minua vaikenemaan, Gerda, sitä en voi" — ja nyt seurasi

selitys hänen tunteistaan, selitys niin hehkuva, niin kiihkoisa,

että Gerdan ajatuskyky melkein pysähtyi. Aivan ensi näkemältä oli

Gösta häneen rakastunut, ja viimeiseen hengenvetoonsa hän häntä

rakastaisi, eikä koskaan — sen hän pyhästi vannoi — toinen nainen voisi

täydellisesti Gerdan sijaa hänen sydämessään täyttää.

Oli siinä eloa, oli tulta, oli kiihkeyttä, yhä laimeammaksi kävi

Gerdan vastustus, hurmaus kasvoi, ja entiset lupaukset tuntuivat

heikkonemistaan heikkonevan. Ja kuitenkin vaati omatunto häntä sitä

tunnustamaan. Hetkiseksi hän siihen voimaa saikin, hän tunnusti

vapaaehtoisesti antaneensa uskollisuuden lupauksen nuorelle papille,

jonka Gösta viime vuonna pappilassa oli nähnyt, ja ett'ei hän koskaan

voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, jos rikkoisi tuon lupauksensa.

Taukosi nyt Göstan sanatulva, mutta tuokioksi vaan. Jo seuraavana

hetkenä hän mitä suurimmalla kekseliäisyydellä koetti osoittaa,

että tuollainen, melkein lapsena annettu lupaus ei mitenkään voinut

olla sitova, ja että Gerda tekisi melkein itsemurhan antautuessaan

elämään, jonka yksitoikkoisuus olisi kerrassaan kuolettava, ja

miehelle, joka ei ymmärtäisi hänen arvoaan, niin, joka oli kylmä ja

tunteeton, niinkuin jokainen kyllä saattoi huomata. Tekisipä Gerda

vielä toisenkin murhan, sillä hänellä, Göstalla, sen hän selvästi

tunsi, ei olisi rohkeutta elää ilman Gerdaa — ja jos Gerda kuitenkin

tietäessään särkeneensä Göstan elämän voisi olla onnellinen, niin,

silloin ei hänellä sydäntä olisikaan, silloin ei hän olisikaan se

lämmin; enkelimäinen nainen, jommoiseksi Gösta hänet mielessään oli

ajatellut — ja silloin — voimakkaasti sulki Gösta hänet syliinsä;

hän tunsi miten Gerdan hento olento liikutuksesta värisi, ja Göstan

huulet vaikenivat kohdatakseen kuumassa huumauksessa Gerdan, kun — mikä

se oli! Kirkkaina kiiriskelivät kesäyön hiljaisuudessa tuohitorven

surunvoittoiset säveleet, kaiutellen: "Kultaisessa kartanossa"...

Kulkuri Sven se siellä soitteli, sen Gerda kyllä tunsi, ja siinä

hetkessä oli koko nykyisyyden hurmaus ohi, ja lapsuuden muistot, äidin,

sisaren ja kihlatun kuvat väikkyivät valojuovana hänen sielussaan.

Tarmolla kohotti hän päänsä, silmissä omituinen loiste, hiljaa, mutta

päättävästi työnsi hän hämmästyneen Göstan syrjään ja kevyesti, kuin

kesäiset udut haihtuvat auringon tieltä, hän kiiruhti yli polkujen ja

mättäiden, suuntaan, niistä sävelet tulivat, onnellisena tietäessään

vihdoinkin tapaavansa olennon, jolle voi uskoa kaikki huolensa,

epäilyksensä ja heikkoutensa.

Kun varhaisen kesäaamun ensimäiset säteet taivaan rannalta kohosivat,

lankesi niiden hohde Gerdan ja Kulkuri Sven'in onnesta loistaville

kasvoille. Nuo uskolliset ystävykset istuivat yhä riippakoivun alla

samassa paikassa, jossa Sven niin usein Olivian kanssa ennen oli

istunut, ja Gerda ojensi Sven'ille kätensä sanoen:

"Jumalan kiitos, Sven, että tulit! Nyt näen taas selvästi, ja sieluni

on jälleen saavuttanut tasapainonsa, ja menneisyys tuntuu raskaalta

unelta!"

"Näkyypä tällaisestakin toisinaan voivan olla jotain hyötyä", tuumaili

Sven. "Sydän on herätessä täynnä kiitosta ja ylistystä."

"Niin, sinä olet oikeassa. En saata kyllin kiittää Jumalaa ja sinua

siitä, että ajoissa tulin huomaamaan, kuinka imartelu, jota niin paljo

on osakseni tullut, vähällä oli myrkyttää sieluni ja kääntää mieleni

elämän todellisesta onnesta vaan näennäiseen sellaiseen. Aivan varmaan

nyt olisin katunut, jos eilen olisin antautunut siihen hurmaukseen,

joka minut silloin valtasi."

"Siitä voitte olla varma. Sydän, joka ei pysy uskollisena, ei tule

koskaan saavuttamaan rauhaa. Ja vaikka te maailmassa muuttuisitte kuin

kuivunut lehti, rakastaa pastori teitä kuitenkin, sen sijaan kuin

tuollaiset korkeat herrat silloin eivät enää vähintäkään välittäisi,

sellainen se on tämän maailman meno: tänään ruusu, huomenna toinen."

"Ja sinä sanot, Sven, että Teodor on sinulle sanonut yhä vieläkin

rakastavansa minua?"

"Sanon, ja sanassani pysyn. Ajatelkaas, miten pastori hoiteli

vanhaa äitiänsä, joka vanhuuttaan oli jo kuin lapsi, sellaisella

kärsivällisyydellä, ettei sitä toinen olisi paremmin voinut tehdä.

Sellaisissa asioissa se ihmisen sydämen laatu tulee ilmi, nähkääs.

En tahdo sanoa, että te, Gerda, juuri olette hänelle tarpeeksi hyvä,

mutta kiittäkää Luojaanne, joka sellaisen miehen on teidän tiellenne

saattanut, hän on teille aivan kuin aitaus, joka estää teitä yli

rajojenne rimpuilemasta."

"Toivoisin, että hän olisi täällä, voidakseni pyytää anteeksi

sopimatonta käytöstäni", sanoi hiljaisesti Gerda.

"Nyt puhutte niin, että sitä kelpaisi Vivankin kuulla, ja kyllä minä

teitä asiassa autan. Olkaa huoleti, pikku kultamuruseni, huomenna tähän

aikaan on teillä asiat selvillä tuon kunnon miehen kanssa, ja tulevana

vuonna tähän aikaan puhaltaa Kulkuri Sven tuohitorvellaan häämarssia,

jonka pitää kuuluman yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin."

"Voi sinä vanha Sven! Miten hyvä ja uskollinen aina olet! Jos sinulla

mielitietty olisi, niin ei varmaankaan mikään mahti maailmassa saisi

sinua hänelle uskottomaksi!"

"Ei-ei", vastasi Sven tarkoittavasti, "ei vaikk'ei hänellä olisi

aavistustakaan, että kannan hänen kuvaansa sydämessäni. Ja jos vielä on

niin onnellinen, että saa vastarakkauttakin — äh, vielä tässä nyt mitä,

yhtä helposti voisi pikku lintunen kovaksi kivimöhkäleeksi muuttua."

"Etkö sinä, Sven, koskaan ole rakastanut?

"Hm!" Sven punehtui kauniisti kuin nuori tyttönen, "voisihan sekin olla

mahdollista."

"No, onko tyttö myös sinua rakastanut?"

"Oliko tuossa nyt järkeä? — rakastaa tällaista variksenpelättiä kuin

minä olen!"

"Sven parka!" Gerda laski kätensä ystävällisesti Sven'in olalle. "Sillä

tytöllä sitte ei ole sydäntä ollenkaan!"

"Onpa niinkin ja puhdas sydän onkin, niinkuin itse Herran enkelillä."

"Eikä kuitenkaan huomaa sinun ansioitasi."

"Huomasittekos te, Gerda neiti itse, pastorin ansioita? Minun

ansioitani, jos niitä onkaan, lienee vaikeampi huomata, ja jos ne

joskus tulisivatkin näkyviin, niin... Ei nyt enää niistä puhuta, Gerda,

en jaksa sitä kuulla. Mutta sen minä sanon, että sellaista ilon hetkeä

kuin illalla, jolloin minun tuohitorveni teitä ajoissa varoitti, ei

minulla ole ollut vuoden ja vuorokauden kuluessa — sillä tiedän miten

Viva olisi surrut, jos olisi saanut kuulla, että Gerda on pettänyt sen,

joka ansaitsee hänen sekä kunnioituksensa että rakkautensa. Luvatkaa

minulle, että kirjoitatte Vivalle tästä asiasta."

"Sen lupaan varmasti, Sven!"

"Kiitos kaunis siitä! Hyvä Jumala kuitenkin, kun minulle vielä sekin

päivä koitti, jona tuohitorveni oli jollekin ihmiselle tosihyödyksi!

Kun nyt maailmasta lähden, niin tiedän varmasti tehneeni ainakin

_yhden_ hyvän työn. Tunnen, että elämäni tämän jälkeen tulee

kevyeksi kuin taivaan lintusen; on sillä elämälläkin ilohetkensä ja,

tiedättekös, Gerda, tänään, kuten kerran ennenkin, jolloin Kulkuri

Sven'illä oli hänen ilojuhlansa, hän ei muuta kaipaa kuin siipiä, jotka

hänet korkealle kohottaisivat, sillä kun mieli on köykänen, tuntuu

vaikealta olla maahan sidottuna."

"Kyllä sinä nekin saat, Sven, saat ehkä ennemmin kuin sinun ystäväsi,

Viva ja minä, sitä toivoisimmekaan."

"Tarkoitatteko siis, että Viva joskus minuakin ajattelee?"

"Ajattelee, ja tiedäppäs, Sven, jos olisin häijy, niin tulisin melkein

kateelliseksi sinulle, sillä niin paljon Viva kirjeissään sinusta

puhuu."

"Enkö minä saisi kuulla, mitä hän kirjoittaa?" kysyi Sven nyhtäisten

tukun nurmea maasta.

"Kyllä sinä ne saat kuulla, olen juuri sinun vuoksesi säästänyt kaikki

Vivan kirjeet. Alinomaa hän niissä kuulustelee, onko sinulla koskaan

tapana omassa pienessä tuvassasi levähtää, ja minä olen vastanut

hänelle, mitä kotoa kirjeiden kautta olen saanut tietää, nimittäin että

vaikka sinä tahtoisitkin, niin tuskin sinne mahtuisit, kun niin monelle

köyhälle olet siellä asunnon luvannut."

"Onhan se niin muhkeata, kun voi pitää hyyryläisiä", tuumaili Sven.

"Niin ja lisäksi vielä sellaisia, jotka maksavat niin hyvin", jatkoi

Gerda hymyillen.

"Aivan yhtä paljon kuin minäkin metsissä majaillessani, ja kuitenkin

on minulla paljoa hienompi asunto; mutta se tupa on minulle kuitenkin

niin rakas antajansa vuoksi. Mutta kas! jopa kohoaa aurinko yhä

korkeammalle. Menkää nyt kotiinne ja levätkää oikeen rauhassa ja

toimittakaa sitte luutnantti tiehensä vaikka jo huomispäivänä. Minä

lähden suoraapäätä pastorin, luo, kertomaan millä kannalla hänen

asiansa ovat. Ja sitte pitäisi teidän kummankin kertoa rovastille

väleistänne, että voitte olla kihloissa oikeen rehellisellä tavalla.

Tiedän, että arvoisa pastori sitä jo kauan on toivonut, mutta te olette

panneet vastaan."

"Kyllähän sinä, Sven, paraiten tiedät, miten kiivas isä on, ja miten

hartaasti hän toivoo, että minä joutuisin hienoihin naimisiin."

"Mutta tämä liitto, voi teille, tulla tieksi taivaaseen, ja sitä ei

pappismiehen ainakaan sopisi paheksua, tiedän mä. Ja sitäpaitsi, jos

teidät, Gerda, oikeen tunnen, niin tiedän, että teissä on sen verran

isänne luonnetta, että kyllä voitte sietää vähäisen ottelun rakkautenne

puolesta. Ja kaikki ihmisethän senkin tietävät, että pastori jo ensi

vuonna saa oman paikan, enkä siis ymmärrä, mikä teillä on esteenä.

Hyvästi nyt, kultamuruseni; huomisiltana tapaatte ystävänne!"

* * * * *

Oli kirkas päivä syyskuussa seuraavana vuonna. Metsä oli vielä tiivis

ja tuuhea, vaikka sen punakellertävä värivivahdus jo ilmaisikin

hävityksen enkelin kylmine henkäyksineen sen yli liidelleen.

Hiljaista oli nyt laaksoissa Fernebon ympärillä, sillä pois etelään

olivat laululintuset rientäneet. Orjantappurapensasten punaiset

marjat hohtivat kuin rubinit, ja puitten oksain välissä hämähäkin

verkot kastehelmistä kirkkaina kimaltelivat. Ikäänkuin ilokyynelten

kostuttamana luikerteli muuriruoho Gerdan pienen vinnikamarin ikkunan

ympärillä; siellä sisällä istui pari Gerdan parasta ystävää eroitellen

tuuheimpia myrtin oksia Gerdan morsiusruunuksi, sillä tänä päivänä

tulisi Gerda antamaan kätensä nuoruutensa rakastetulle, Vårsätran

kappalaiselle.

"Kukahan tuolla tulee?" kysäsi toinen neitosista; "eikö vaan liene

Kulkuri Sven!"

"Ei ole, eihän Sven noin hitaasti kävele."

"Mutta hän se sittenkin on, näkeehän sen jo kumarasta vartalostakin."

"Kyllähän Sven kumarassa kulkee, mutta ei sentään noin käyränä."

"Saanko minäkin nähdä", pyysi Gerda tullen ikkunan luo. Mutta ennenkuin

hän ennätti tulijaa huomatakkaan, ratkaisi tämä itse kysymyksen

puhaltaen tuohitorvellaan iloista marssia.

"Sven se on, Sven se on!" huusivat neitoset kilvan ja nyökäyttivät

ystävällisesti päätään tervehdykseksi tutulle tulijalle, joka

herttaisesti hymyillen heille uutta lakkiaan kohotti.

Sven oli nyt oikeen hieno uudessa puvussaan ja kukka napinlävessä.

Mutta hän olikin kutsuvieras eikä millään ehdolla olisi häistä

pois jäänyt. Tänään oli hän varustautunut kestämään mamseli

Ulla-Katariinankin kiukkuisia katseita. Ja kiukkuiset ne todella

olivatkin, sekä katseet että koko ihminen, mutta ruokien vuoksi ei

mamselin ainakaan tarvitseisi hävetä, sen oli hän pyhästi luvannut,

vaikka sitte morsiusparin tähden sen saikin tehdä.

Sven tuli jo hiukan aikasemmin päivällä, sillä hän ajatteli, että

Gerda ehkä haluaisi antaa hänelle vielä jotain toimitettavaksi tai

mahdollisesti tahtoi vielä jostakin asiasta hänen kanssaan ennen

vihkiäisiä jutella. Ja siinä hän ei erehtynytkään. Sven oli tervetullut

ja tarpeellinen henkilö ja — verrattain onnellinen. Mutta vaikka hän

sitä olikin, kohosi kuitenkin hänen rinnastaan tuon tuostakin syvä

huokaus, sillä hän ei voinut olla muistelematta vierasta, joka juhlasta

puuttui, vierasta, joka sille moninkertaisen loiston ja virkeyden olisi

antanut, — hän ei voinut olla ajattelematta Oliviaa.

Mutta myöhemmin illalla toivottiin Olivialta kirjettä, koska nyt oli

postipäivä, ja hän jo aikoja ennen, oli saanut tiedon juhlapäivästä.

Ei siinä kyllin, että koko pappila sisältä oli koristettu köynnöksillä,

olipa vielä luhtikin kaunistettu; siellä piti väen myöhemmällä saada

tanssissa, pyörähdellä, ja soittajan virkaa hoitaisi luonnollisesti

Kulkuri Sven.

Vihkiminen oli ohi. Se toimitettiin kirkossa, jonne mennessä. Sven,

lupauksensa mukaan, puhalsi häämarssin, joka, joll'ei juuri "yli

kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin", kuulunutkaan, kuitenkin

kauniisti kajahteli. Väki pyörähteli paraillaan luhtilla, Sven'in

lumoavan tuohitorven sävelten tahdissa, jotka milloinkaan eivät

viehättävämmästi olleet nuorta kansaa ilohon kutsuneet. Hehkuvin

poskin ja loistavin silmin, paksuanturaisissa jalkineissaan, siinä

pari toisensa jälkeen pyörähteli, aina väliin ilosta hypähdellen ja

hihkaisten mennessään niin, että koko luhti kajahteli; välillä kävivät

he tyytyväisinä taputelemassa Sven'iä, joka istui nurkassaan ylösalasin

käännetyllä ja lehvillä koristetulla oluttynnyrillä. Morsiuspari,

rovasti ja kaikki vieraat kävivät useamman kerran katsomassa tanssia;

täytyipä mamseli Ulla-Katariinankin vähäksi aikaa jättää vispilä ja

kauha ja tulla katsomaan nuorten iloa.

"Niin", puheli hän itsekseen, "hyvähän niiden on huvitteleida, jotka

eivät muuta tee kuin syövät sitä, mitä toiset suurella vaivalla saavat

heille laittaneeksi; osaisin sitä minäkin iloita, jos joku minulle

ruuan valmiiksi laittaisi, mutta sitäpä ei kukaan vielä tähän asti ole

tehnyt."

"Hauska on katsella noiden iloa", puheli tuomarin rouva, joka seisoi

lähinnä mamseli Ulla-Katariinaa, jotakin tälle sanoakseen.

"Enpä minä sitä voi sanoa!" kuului vastaus. "Ihanhan ne ovat kuin

villejä kaikkityyni, Minä en koskaan ole tanssia suvainnut."

"Emmeköhän sentään nuoruudessamme liene vähän tanssineet jokainen."

"En minä ainakaan enempää kuin kellotapuli kirkkomäellä. Minulla oli

kyllä muutakin tekemistä. Jos minä jalkojani tanssittelin, niin tein

sen rukkia pyörittäessä tai kankaan ääressä suksia polkien. Mutta

toiset ajat, toiset tavat; nykyään ihmiset tuskin voivat yhtä sikaa

tappaa, jollei heti pidä toimittaa pitoja ja tanssia sen johdosta."

"Mutta kun on tällainen ilojuhla kuin tänään, niin silloin toki lienee

luvallista hiukan pyörähdellä..."

"Ilojuhla, no niin, niinhän se on. Lopussa kiitos seisoo, vaikka Jumala

sen tietäköön, ett'en minä heille muuta toivo kuin hyvää. No, nyt ne

vihdoinkin saivat tämän tanssin loppuun ja pääsee hetkiseksi kuulemasta

Kulkurin torven toitotusta. Hiljaa, mikä se oli? Joko se nyt taas

alkaa?"

"Ei, posti siellä vaan tullessaan päivän kunniaksi torveensa puhaltaa."

"Kas niin, nyt _sillekin_ pitää toimittaa ruokaa ja muuta suuhun

pantavaa; parasta on mennä takaisin sisään, taikka muuten ne piian

hutaleet ottavat mitä eteen sattuu; niinhän tämä talo muuten onkin

kuin, paras kievari, toiset tulevat, toiset menevät, niin ettei ole

hetken lepoa."

Myöhempään illalla syötiin salissa vanhan tavan mukaan vahva illallinen

hevosenkengän muotoon katetussa ja kukilla koristellussa pöydässä.

Morsiamen erityisestä pyynnöstä oli Kulkuri Sven saanut paikan pöydän

toisessa päässä "hienojen" vierasten joukossa. Hämillään, melkeinpä

nolona hän siinä istui, vähän väliä tukkaansa korjaillen. Sillä oli

ihmeellinen vetovoima alaspäin. Sven tuskin ruokaa maistoikaan, ja

noita monia viinilajeja hän sitäkin vähemmin nautti. Kauas vieraille

maille riensivät aina uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksensa, rakkaan

henkilön luo, eikä mikään noita hänen retkeilyjään estänyt, sillä

yksikään ei Sven'iä puhutellut.

Kun malja morsiusparin kunniaksi juotiin, rukoili Sven sydämestään

Jumalalta heille onnea ja siunausta. Toisia maljoja esitettäessä nousi

hän seisomaan kuten muutkin, osoittaakseen, että hän sekä kuuli että

näki, mutta ajatukset ne olivat uudelleen karanneet toisaalle. Lopuksi

pyysi rovasti itse hetkiseksi hiljaisuutta, hänellä oli morsiusparille

lausuttava sisaren tervehdys rakkaalta Olivia tyttäreltään...

Nyt sai Svenkin eloa ja väriä ja loistavin silmin ahmi hän jokaisen

sanan rovastin huulilta.

"Minulla oli ilo äsken juuri saada Olivialta kirje", alotti rovasti,

"jossa hän pyytää sanomaan teille, rakkaat lapseni, että hän kaikkine

tunteineen ja ajatuksineen on tänään teidän tykönänne. Suuresti

pahoittelee hän sitä, ett'ei voi olla luonanne tänä ilojuhlana,

jonka merkityksen hän nyt sitä syvemmin tuntee, kun itsekin juuri

näinä päivinä on kätensä ja sydämensä pois luvannut... niin, hyvät

ystävät! tämä on ilosanoma, odottamaton ilosanoma pyydän teitä

siis juomaan maljan vanhemman tyttäreni onneksi hänen kihlauksensa

johdosta Itävallan lähettilään, kreivi Herman von Steinert'in, kanssa

Pariisissa."

Syntyi hälinää yhä vilkastuvien vieraiden joukossa; laseja

kilisteltiin, ja hämmästyksen ja ilon ilmauksia kuului kaikkialta;

mutta kukaan ei huomannut, että yksi lasi jäi koskematta eikä sitäkään,

kuinka avoimesta ovesta äänetönnä kuin varjo yksi vieraista hiipi ulos,

eikä senjälkeen enää iloiseen hääjuhlaan ilmestynyt...

Mutta vielä kauan senjälkeen, kun tulet häätalon ikkunoista olivat

sammuneet ja vieraat poistuneet kukin kotiansa, kajahteli vuoroin

metsissä ja rannikoilla tuohitorven sävelet, vihlovina, katkonaisina,

milloin surkeasti valittavina, milloin vienon surullisina, milloin

taas raivoisina kuin epätoivon kirkuna, kunnes vihdoin heikkonemistaan

heikkonivat ja aamuauringon sarastaessa kuulumattomiin häipyivät.

Toisena hääpäivänä kohtasi morsianta hänen ensimäinen surunsa uudessa

elämänsä jaksossa. Pari palvelijaa, jotka olivat olleet ulkona

asioilla, tulivat pelästyksissään kotiin ja kertoivat löytäneensä

kummulla riippakoivujen alla Kulkuri Sven'in — kuolleena, mutta hymy

huulilla, aivan kuin olisi vaan nukkunut. Ensin olivat he luulleetkin

hänen nukkuvan, sillä olihan niin tavallista, että hän yönsä puitten

ja pensaitten suojassa vietti; mutta kun he koettivat häntä herättää

ja yrittivät leikkiä laskea siitä, ett'ei hän vielä ollut hereillä,

vaikka aurinko jo korkealla taivaalla paistoi, huomasivat he,

ett'eivät auringon säteet enää, eloa noihin kangistuneisiin kasvoihin

ikinä loisi, eikä valo konsana enää sammuvista silmistä heijastaisi.

Tuohitorvi oli kovasti puristettuna vielä kädessä, ja pää lepäsi

raskaasti koivun runkoa vasten.

Syvästi liikutettuna kiiruhti Gerda puolisoineen ystävänsä ruumiin

luo; surullisen saattueen muodosti joukko, joka Kulkuri Sven'iä kantoi

hänen tupaansa, jonka hän nyt ensimäisen kerran itselleen omisti.

Kunnioittaen siirtyivät "hyyryläiset" nyt syrjään, kun talon isäntä

täten tuloansa teki.

"Kyllä se Sven raukka paleltui kuoliaaksi", puheli muuan rengeistä,

"sillä yöllä oli kovanlainen halla, ja varmaan oli hän, kuten me

toisetkin, kallistanut lasia tällä kertaa vähän liiemmältä, vaikka

muuten ei suinkaan sitä tapaa pitänyt. Ja hän ei sietänyt mitään.

Kun hän lämpimistä huoneista tuli kylmään yöilmaan ja sellaisella

raihnaisella ruumiillaan asettui kostealle maalle nukkumaan, niin muuta

ei tarvittukaan."

"Niin, kyllä hän lie ollut vähän päästään pyörällä, sillä myöhään yöhön

kuulin minä hänen torvellaan puhaltelevan, kuin olisi hän kokonaiselle

rykmentille marssia soitellut, milloin nopeaan, milloin hitaasti, mutta

ei siinä mitään oikeaa nuottia ollut — ja soittamaan hän jäi vielä, kun

minä nukuin", puheli toinen renki.

"Mutta nyt hymyilee hän kaikelle", sanoi kolmas, "yhtä lempeästi ja

iloisesti kuin eläissäänkin. Kyllä saa etsiä hänen laistaan, eikä tule

toista, joka hänen tavallaan saa eloa sekä nuoriin että vanhoihin.

"Teodor", sanoi nuori rouva kyynelsilmin. "Ota tuohitorvi hänen

kädestään; pannaan se säästöön Oliviaa varten."

Nuori pappi teki niin, ja kun Gerda otti tuon pikku kappaleen, joka

niin kauniisti oli osannut tulkita niitä rikkaitten tunteitten monia

eri vivahduksia, mitkä olivat liikkuneet henkilön sielussa, joka ei

koskaan oikeen tähän maailmaan kuulunut, putosivat siihen kuumat

kyyneleet, ja hän astui vainajan luokse, vielä kerran katsellakseen

hänen lempeitä kasvojansa.

"Nyt sinä siis jo sait ikävöimäsi siivet, sinä, yksinäinen laululintu

raukka!" kuiskasi Gerda, hiljaa: sivellen uinuvan kalpeata otsaa.

"Lepää rauhassa! Kauan muistelevat sinua kaikki, jotka sinun tunsivat,

mutta Viva ja minä, me emme unohda sinua koskaan, ei koskaan!"

Samassa pilkisti kirkas valonsäde tuvan pienestä ikkunasta, yhtyen

hymyyn Svenin huulilla. Kirkas hohde valaisi tuvan, kaikki tunsivat,

että Jumalan rauha siellä vierailee.

Kun Kulkuri Svenin kuolemasta kerrottiin mamseli Ulla-Katariinalle,

näytti hän ensin hämmästyneeltä, mutta puheli kohta tavallisella

ärtyisellä, äänellään:

"No, jos maailmassa on yksi heittiö vähemmän, niin eihän se vahingoksi

ole, ja senhän voi tietää jo, edeltäkäsin, että hän metsissä ja mailla

henkensä heittäisi. Sitä minä aina ajattelin. Minulla tuosta vainajasta

eläessään oli enemmän harmia, kuin hän olisi ansainnut. Tuntuu oikeen

levolliselta, kun hän on poissa."

Mutta kun Sven'ille parin päivän jälkeen tuotiin hänen kaunis

kirstunsa, oli siihen asetettu päänaluisiksi pehmoinen, kauneilla,

vaikkakin kellastuneilla pitseillä koristettu tyyny. Ken sen siihen oli

pannut? Kenkään ei myöntänyt lahjaa antaneensa. Mutta Gerda oli nähnyt

nuo pitsit ennen — mamseli Ulla-Katariinan piirongin laatikossa.

* * * * *

Taasen vuoden perästä vietettiin Fernebon pappilassa häät, niin

loistavat ja suurenmoiset, että mamseli Ulla-Katariina oli äkeissään

kolme viikkoa ennen ja kolme jälkeenpäin. Olivia se ulkomailta oli

tullut sulhasineen ja monien muitten hienojen vierasten seurassa

vahvistamaan liittoaan kodin pyhyyden piirissä.

Hääpäivänsä aamupäivällä yllätti hänet sulhasensa, kun hän paraillaan

surumielisenä tarkasteli erästä silkkipaperiin käärittyä esinettä,

jonka hän avonaisesta laatikosta oli ottanut esille.

"Mitä! kyyneleet silmissä, rakkaani!" huudahti sulho hellän

huolekkaasti, suudellen hänen vaaleita kutrejaan. "Etkö tahdo uskoa

huoliasi minulle?"

Hiljaisesti työnsi Olivia pikku esineen hänen käteensä.

"Tuohipalanen, luulen ma. Varmaan on siihen joku muisto taikka kertomus

liittynyt?"

"Niin on, ystäväni; kertomus _laululintusesta_ ja sydämestä — toisten

tahdon sen sinulle kertoa."