M:n kaupungin raatihuoneen sali oli väkeä täpötäynnä, ja siellä
vallitsi mitä vilkkain mieliala. Jokaista laulua, jonka tuo suosittu
laulajatar esitti, seurasi suosionosoitukset, niin valtavat, että
pilarien väliin ripustetut kauniit köynnöksetkin hiljaa edestakasin
huojuilivat.
Kylläpä siinä olikin sekä kuultavaa että nähtävää. Sävelet kaikuivat
kuin kellot, jotka parempaan maailmaan ihmishenkeä kutsuvat, ja
pianissimo saavutti kuulijan korvan hiljaisena kuin hengen kuiskaus.
Laulajatar itse yksinkertaisessa valkoisessa puvussaan, ilman
minkäänlaisia koristeita, runsas, kullankeltainen tukka hajallaan, oli
sanomattoman suloinen. Silmänsä säteilivät kuin kirkkaimmat jalokivet,
ja ilme niissä oli kuin lapsen, joka pitkän eron jälkeen taasen tapaa
äitinsä. Syvästi liikutettuna istui rovasti Ferner kuvernöörin ja
veljensä presidentin välissä, ja jos hän toisinaan ei oikeen voinut
eroittaa Vivansa rakkaita kasvoja, oli siihen syynä outo sumu, joka
samensi silmät. Gerda oli aivan haltioissaan, eikä käsittänyt, miten
hän voisi istua alallaan laulajaisten loppuun asti. Ympäri salin hän
olisi tahtonut liidellä kilvan laulun sävelten kanssa, ja kun hän ei
löytänyt muuta johdatinta tunteilleen, tarttui hän Borckan käsivarteen
puristaen sitä aivan armotta.
"Häpeä nyt toki!" kuiskasi mamseli, "äläkä saata minua ihan huutamaan
kynsissäsi, kaikkien noitten kanojen keskellä. Aika huonosti
järjestetty muuten; ei pienintäkään varjoa, vaan päivä saa räköttää
ihan vasten silmiä; se on niin kuvernöörin tapaista; hänellä sitte ei
koskaan vielä pää ole paikallaan ollut."
Ja mamseli Ulla-Katariina vetäsi taskustaan kotikutoisen nenäliinansa,
kuivasi sillä kyynelet, jotka Vivan ihana laulu oli hänen silmiinsä
nostanut, vaikka hän tosin niistä aurinkoa syytti.
"Miten hauskaa!" kuiskasi Gerda, joka tänään jo toisen kerran sai
todistuksen siitä, että oli sillä mamseli Ulla-Katariinallakin sydän,
kuten muillakin ihmisillä, "nyt minä näen, että täti on "kääntynyt!"
"Soisi Jumala, että asiat niin hyvin olisivat", vastasi mamseli,
"silloin paistaisi aurinkokin selkääni, eikä silmiini kuten nyt,
ja minun ei tarvitsisi kuunnella sinun tyhmiä huomautuksia. Mitä
ne nuokin presidentin pojat, mokomatkin kukot (tätä sanoessaan
mamseli syrjäsilmin katseli paria nuorta luutnanttia, jotka istuivat
presidentin takana) Tukholmasta asti ovat tänne laittautuneet. Nyt
siellä kurjassa pappilassa varmaan pitää heidän tähtensä taas kaikki
kääntää ylösalasin — hiljaa, nyt hän taas alkaa."
Niin hän tekikin. Joka numero ohjelmassa vaan enensi ihastusta;
henkeään pidätellen kuunteli yleisö, ett'ei ainoakaan vivahdus, ei
pieninkään sointu jäisi huomaamatta tuosta laulusta, joka tenhoten,
aivan kuin väkiseltä jokaisen sydämen valloitti. Yksi oli joukossa,
joka ei myrskyisiin suosionosoituksiin yhtynyt. Se oli Kulkuri Sven.
Laiha ja pieni kun oli, sai hän työntäytyneeksi jotenkin keskelle
salia erään penkin päähän ikkunasyvennyksen kohdalle ja seisoi siinä
nyt kädet ristissä hattu rinnalla. Hievahtamatta hän lakkaamatta
kyynelsilmin katseli tuota olentoa, johon kaikki hänen tunteensa, hänen
nuoruutensa unelmat olivat kohdistuneet, katseli vaan, tietämättä
paikasta taikka ajasta, näkemättä mitään muuta, kiinnittämättä
huomiotaan muuhun kuin säveliin, huulillaan autuaallinen onnellinen
hymy, joka ilmaisi enemmän kuin tuhannet kätten taputukset taikka
esille huudot. Taasen oli yksi numero lopussa, suosionosoitukset
tauonneet ja Olivia aikeessa lähteä viereiseen huoneesen kuten
tavallisesti väliajaksi. Tuo muuten niin hiljainen ja kaino Kulkuri
Sven unohti nyt kaiken muun ja saadakseen vielä nähdä edes joitakuita
sekuntia kauemmin Vivaa, otti hän pitkän harppauksen eteenpäin, astuen
suoraan erään vanhan hermoheikkoisen neidin syliin, jolloin tämä päästi
huikean kirkaisun. Nyt Sven vasta havahtui huomaten, niissä oli, ja
pyysi liikuttavan nöyrästi neidiltä anteeksi ja lupaa saada vieläkin
seisoa hänen penkkinsä päässä, johon pyyntöön neiti suostuikin,
varsinkin kun ei enää ollut kuin yksi numero jälellä.
Taas astui Olivia sisälle. Ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat
hänen kultaisia kiharoitaan, ja hetkisen viivähti hänen haaveileva
katseensa kuulijoissa. Selvemmin kuin tähän saakka, näki Sven pikku
Vivan nyt; lujemmin puristi hän hattuaan vasten rintaansa, ikäänkuin
sillä estääkseen sydämmensä raivoisaa sykintää. Kului tavallista
pitempi aika ennenkuin Olivia alotti laulunsa; mutta vihdoin kuuluu
pianosta sävel toisensa jälkeen, ja niihin yhtyy Olivian ääni
täyteläisenä, tuntehikkaana; sydämestä lähtevät nuoruuden lempilaulun
sävelet: "Kultaisessa kartanossa". Nyt ei Sven enää jaksanut itseään
hillitä; pois pudotti hän hattunsa ja painoi kasvot käsiinsä;
hänen täytyi itkeä, itkeä niin suloisia kyyneleitä kuin ensimäisen
kevätsateen pisarat, jotka hentoa, nousevata nurmea kostuttavat. Tämä
oli onnellisin hetki Sven'in elämässä; muutamassa sekunnissa näki
hän sielunsa silmillä koko muistorikkaan lapsuutensa; yli niityn
mättäitten ja metsän mäkien hän karkeli, seurasi pienoisin jaloin
kirkkaan puron hiljaista kulkua; orjantappuraruusuja ja rullakukkia
hän poimiskeli, rakenteli linnoja kivistä ja veisteli kaarnasta
valtameren laivoja; taasen kuuli hän metsän huminan ja lintujen
liverrykset; seurasi sepän jykeviä iskuja pajassa ja näki säkenien
syttyvän ja jälleen sammuvan hiljaisessa yössä; käden täydet hän noukki
kieloja ja orvokkia; kutsui lampaitaan ja sai kokoon kaikki muut,
paitsi kahta... ja vihdoin heittäysi hän selälleen puron reunamalle
ja katseli, miten tähti toisensa jälkeen taivaalle syttyi ja kuvastui
tummaan veteen, josta sumun seasta vähitellen yleni korkea olento...
harpusta ja surumielisyydestään Sven hänet tunsi — Ahti se oli, joka
morsiotaan etsi, mutta etsi häntä turhaan — aivan niinkuin Svenkin,
sillä nuoruutensa rakastettua ei hänkään koskaan tässä elämässä saisi
morsiamenaan tervehtiä, nyt juuri, kun hän ensikerran näin selvästi
käsitti itsensä ja tunteensa, häipyi Olivian viimeinen värehtivä sävel,
ja hetkisen vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus. Mutta pian vaihtui
tämä äänettömyys suosionosoituksiin ja esillehuutoihin, joista ei
tahtonut loppua tulla ja kukkavihkoja, toinen toistaan kauniimpia,
heitettiin loppumattomiin nuorelle laulajatarelle. Ei ollut Sven'illä
kukkia, ja vaikka olisi ollutkin, niin ei hän niitä olisi uskaltanut
laulajattaren jalkoihinkaan heittää, peläten siten kääntävänsä tämän
huomion omaan mitättömään olentoonsa.
Kaikki nyt salista ulos kiiruhtivat välittämättä vaikka tungoksessa
toisten varpaillekin astuivat, kunhan vaan ennättivät vielä
vilahdukseltakin näkemään laulajatarta, kun tämä nousi vaunuihin, sillä
oli saatu tietää, että hän ajaa presidentin kanssa kuvernöörin taloon,
johon hän omaisineen jää yöksi, vasta huomenna lähteäkseen heidän
kanssansa kotimatkalle.
Onneksi pääsi Sven aivan lähelle vaunuja, paikkaan, jota hän
köyhyydestään huolimatta ei olisi hinnasta mistään vaihtanut. Vähän
päästä tulikin Olivia kuvernöörin taluttamana, ja koko ryhmä ihmisiä
ympärillään, niiden joukossa Fernerin perhe, kaupungin ylhäisempiä
henkilöitä ja presidentti veljenpoikineen. Kuvernööri ojensi Olivialle
kätensä auttaakseen häntä vaunuihin, istuutui sitte itse hänen
viereensä ja oli juuri käskemäisillään ajuria ajamaan, kun Olivialta
äkkiä pääsi ilon huudahdus, joka sai heidät vielä hetkiseksi viipymään.
"Sven, rakas Sven, mitä näenkään!" puheli Olivia heleällä äänellään
ja ojensi molemmat kätensä lapsuuden ystävälleen, jonka hän nyt juuri
oli huomannut. Ilo loisti Sven'in rehellisistä silmistä, kun hän
astui joukon keskeltä, joka kohta teki hänelle tilaa, niin pian kun
huomasi Olivian tahtovan häntä puhutella. Olivia sanoi pari sanaa
kuvernöörille, joka nyt uteliain katsein tarkasteli tuota hinterää
olentoa edessään. Jo pääsi Sven vaunuihinkin.
"Sinä rakas uskollinen olento!" hymyili Olivia, tarttuen molemmilla
käsillään Sven'in laihaan käteen, jonka tämä hänelle kainosti ojensi,
"tiedätkö, Sven, paitsi omaisteni näkeminen, ei mikään ole kotia tultua
minua niin ilahduttanut kun sinun tapaamisesi. Muistatko vielä ihanaa
lapsuutemme aikaa, muistatko, Sven?"
"Viimeiseen hengenvetooni!" kuiskasi Sven liikutuksesta vapisevin
huulin. "Ja kiitos Vi... kiitos jok'ikisestä sävelestä, jotka tänään
kuulin, pikku Vi... mamseli Olivia! Sellaista en ole ikinä kuullut
muulloin kuin mahdollisesti unissani."
"Sinä siis olet kuullut lauluani, Sven?"
"Enkö mä sitä olisi? Luin lehdistä, että olitte tulossa... ei muu kuin
kuolema olisi voinut minua estää tänne saapumasta..."
"No, oletko sinä tyytyväinen", kysyi Olivia vakavasti, kuin olisi
hänellä ollut edessään mitä perinpohjaisin arvostelija.
"En minä kykene siitä edes puhumaankaan", oli Sven'in arvostelu,
samalla kuin kaksi kirkasta kyyneltä vierähti poskelle saaden
Oliviankin silmät kostumaan. Hän kääntyi kuvernööriin ja puheli
lämmöllä: "moni on matkustellut maita mantereita ja niittänyt kultaa ja
kunniaa, vaik'ei hänellä ole ollut likimainkaan sellaisia musikaalisia
lahjoja kuin Kulkuri Sven'illä. Mutta hänellä onkin suuri kuulijakunta,
joka ymmärtää häntä ja hän sitä, niin — tuskinpa kenelläkään juuri
suurempaa lienee!".
"Kuules Sven, pidä nyt varasi aikaseen huomisaamuna, kun me matkustamme
kotiin; tahdon, että sinä tulet mukaan, sillä minulla on niin paljon
sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvästi nyt! — Jumala sinua siunatkoon!"
"Hyvästi", Sven kumarsi ja poistui vaunuista joukon keskeen, joka häntä
nyt uteliaana ja kadehtien katseli, vaikka äsken ei huomannut enempää
kuin höyhentä, jota tuuli lennättelee.
Kaupunkilaiset tunsivatkin sangen vähän Sven'iä, sillä ennen hän olisi
vaikka ampiaispesään päänsä pistänyt kuin markkinoilla soitellut;
joskus matkoilla täytyi hänen kuitenkin kulkea kaupungin läpi.
Seuraavana aamuna suuntasivat matkustajat kulkunsa kohti Ferner'in
pappilaa, tyytyväisinä jutellen kaikki muut paitsi mamseli
Ulla-Katariina, jonka mieltä mitä hirveimmät taloushommat painuivat.
Maahan musertaa hän olisi tahtonut koko presidentin luutnanttineen, kun
kuuli, että he läsnäolollaan aikoivat kunnioittaa pappilaa kokonaista
kaksi viikkoa. Juuri kuin ei koko avarassa maailmassa muuta paikkaa
heidän oleiltavakseen löytyisi kuin tämä pieni maalaispappila, jossa
eivät muuta toimita kuin saattavat huolta ja hoppua ihmisille, joilla
sitä on aivan tarpeeksi jo ennestäänkin! Tämä päivä oli mamseli
Ulla-Katariinalle oikein kiusan päivä, sillä jo noitten vaunujen
pelkkä näkeminenkin oli hänelle kauhistus. Etumaisina ajoivat rovasti,
presidentti ja toinen luutnanteista, sitte Olivia, Gerda ja toinen
luutnantti — ja vielä kaiken harmin lisäksi Kulkuri Sven kuskilaudalla,
ja vasta viimeisenä mamseli itse yhden hevosen vedettävissä vaunuissa
sullottuna korien ja myttyjen keskelle niin, että oli aivan siihen
paikkaan puristua. Ehkäpä sekin puolestaan lisäsi hänen mielensä
katkeruutta. Ja katsella tässä sitte vielä, miten tuo luutnantti
tyttöjä "hakkailee", Gerdaa varsinkin; mutta kyllä minä vaan kotiin
päästyä puhun suuni puhtaaksi, sillä Gerdaa minä toki vielä saanen
muistuttaakin, kun niin kauan olen äidin sijassa hänellä ollut.
Eivät kahta minuuttia pitäneet suutaan kiinni? Semmoista juttua ja
kahlatusta, että vakava ihminen voi joutua ihan raivoihinsa sitä
kuullessa. Toisellaiset olivat muistot mamselilla omasta nuoruudestaan;
vuoroin keittiössä häärien, vuoroin rukin ääressä istuen, se hiljakseen
kului, ja ainoastaan silloin tällöin uskalsi hän heittää kainon
syrjäsilmäyksen isänsä apulaispappiin. Mutta nykyajan nuorista ei
kannata puhuakaan. Se nyt oli päivän selvä mamselin mielestä, että
sellainen maankiertäjä kuin Olivia on pakanaakin pahempi, vaan sitä ei
enää voinut auttaa, mutta Gerdan hän, mamseli Ulla-Katariina, ainakin
tahtoi pelastaa Olivian vaikutuksesta ja hänen huonoa esimerkkiään
seuraamasta.
Parina ensimäisenä päivänä ei mamseli Ulla-Katariina tullutkaan
"suutansa puhtaaksi" puhuneeksi, osaksi kovan kiireen tähden, osaksi
senkin vuoksi, että presidentti oli hänen laittamiaan ruokia pilviin
saakka ylistellyt, ja oli hän siis verrattain hyvällä tuulella. Oliviaa
kohteli hän jonkunlaisella kunnioituksella, nähdessään, miten kaikki
toiset häntä suosivat, ja Gerda puolestaan sai aikaan vallan ihmeitä
keittiössä ja kellarissa ollessaan poissa vierasten luota. Mamselilla
ei siis ollut mitään erikoista tyytymättömyyden syytä, varsinkin kun
piiatkin tänä tärkeänä aikana erityisen huolellisesti toimittivat
askareensa, pelosta tietenkin, mutta se oli mamseli Ulla-Katariinasta
yhdentekevä, kunhan kaikki tehdyksi tuli, mikä pitikin.
Oli toisen päivän ehtoo. Pappilan asukkaat olivat menneet kukin
haaralleen nauttimaan maalaiselämän vapaudesta. Presidentti ja rovasti
istuivat varjoisassa lehtimajassa politikoiden, toinen luutnanteista
koetti onneaan kalansaannissa, toinen taas etsi sitä Gerdan seurassa,
osoittaen tälle vilpitöntä ihailuaan.
Mutta lahden rannalla kävelivät Olivia ja Kulkuri Sven, ei käsikädessä,
kuten ennen muinoin, vaan vieretysten, sydän täynnä lapsuuden suloisia
muistoja. Tulivat he siitä kummulle, jossa riippakoivut vihannoivat ja
missä niin usein ennen leikeistä väsyneinä tapasivat levähtää.
"Istahdetaan tähän, Sven", ehdotti Olivia. "Voi, sinä rakas, vanha
Sven", puheli hän katsellen ihastuneena lahden rasvatyyntä pintaa, sen
vihantia, pehmeitä rannikoita ja sammaleisia paateroita, "miten koti
sentään on suloinen, miten kaikki täällä on aurinkoista, on kuin koko
luonto juhlisi, kuin vallitseisi rauha kaikkialla."
"Hm!... Mutta siitä, joka maailmassa on nähnyt niin paljon muuta
koreaa, ei Fernebo kuitenkaan voine paras paikka olla."
"On, kaikkein kaunein, kaikkein parhain!" vakuutti Olivia lämmöllä.
"Mutta minähän unohdin aivan, että sinä olet yleismaailmalainen..."
"Onko se jotain pahaa?" kysyi Sven nöyrästi.
"Ei sinussa, Sven. Se on vaan jonkunmoinen runollinen rauhattomuus,
joka pakoittaa sinua liikkumaan paikasta toiseen."
"Niin minä olen kyllä itsekin monasti tuota seikkaa miettinyt, mutta
ei se ole autettavissa", tuumaili Sven syvämietteisenä. "Mutta sanokaa
minulle nyt, Viva mamseli, oletteko matkoillanne löytäneet sen, mitä
toiset turhaan hakevat sekä kotoa että kylästä — onnen?"
Olivia ei vastannut heti "Tämä laulajan elämä on kummallista", hän
virkkoi vihdoin, "eikä suinkaan ilman viehätystä. Itse innostua,
innostuttaa muita, olla suosittu, kunnioitettu, kukitettu, melkein
jumaloitu, se hurmaa, lumoaa ihmisen, antaa elämälle loisteen ja
hohdon, joka melkein tuntuu todelliselta onnelta, mutta — ei sitä
kuitenkaan liene. Sitäpaitsi on tällaisella elämällä suuri kiusaus
turhamaisuuteen."
"Ei kuitenkaan sellaiselle luonteelle, kuin... kuin..."
"Onpa niinkin, Sven. Varmin todistus siitä on, että minä en enää
haluaisi takaisin jokapäiväisen elämän touhuihin."
"Niin, sellainenhan se ihminen on, millaiseksi hän on luotu", huomautti
Sven huoaten, "eihän voisi ilman lintunenkaan madon lailla kaalin
lehdellä elostaa. Mutta eikö Viva mamseli suutu, jos uskallan kysyä
erästä asiaa teiltä?"
"En, Sven, saat kysyä mitä ikinä tahdot!"
"Ettehän liene kihloissa jonkun herttuan tai ruhtinaan taikka jonkun
muun sellaisen kanssa?"
"En ole, Sven hyvä, en! Olisitko ollut siitä iloissasi?"
"Kaikkea muuta", vastasi Sven, kasvot niin ilosta loistavina, että
Olivia hymyillen häntä katseli.
"Mutta, jos minä siten tulisin oikeen onnelliseksi, Sven?"
"No, _siinä_ tapauksessa", vastasi Sven vitkalleen, "täytyisi tyytyä
siihenkin, ett'ei teitä koskaan enää saisi nähdä, sillä häpeä olisi,
jos ei ajatteleisi toisen onnea enemmän kuin omaansa!"
"Sinä olet aina kaltaisesi, sinä uskollinen Sven! Sisäinen ihmisesi on
aina sama, mutta ulkomuotosi — oletko ollut sairaana, kun olet noin
kalpea ja laiha?"
"Eikö mitä, pikku Viva mamseli, mutta tiedättehän, miten
hinterätekoinen aina olen ollut ja lieneehän tuulet ja aurinkokin
jotain osaltaan vaikuttaneet, puhumattakaan minun 'runollisesta
rauhattomuudestani', joksi te äsken vaeltamishaluani nimititte."
"Etkö sinä, Sven, kysy minulta vielä yhtä asiaa?"
"Ja mikä se olisi?"
"No vaikka, että olenko minä rikas?"
"Olenhan jo ennen kuullut, että teillä on varoja. Mutta se on minusta
yhdentekevää."
"Onkohan, Sven? Jos minä nyt juuri haluaisin antaa sinulle jotain, jota
eniten näytät tarvitsevan."
"Mitä se sitten olisi?" ihmetteli Sven. "Kahdet vaatteet minulla on ja
metsästä saan uuden tuohipalasen niin usein kuin mieleni tekee."
"Luonnonlapsi!" huudahti Olivia hymyillen onnelliselle Sven'ille, "etkö
tunne mitään tarvitsevasi?"
"En mitään — en ainakaan _nyt_."
"Mutta kun jälleennäkemisen ilo on ohitse, kun minä olen poissa ja jos
en koskaan enää tule takaisin — voipihan sekin tapahtua — silloin sinä,
Sven, taas vaellat koditonna kuten ennenkin; kylästä kylään, laaksosta
laaksoon, kunnes tulet niin vanhaksi, ett'et enää jaksakkaan kulkea:
kuinka silloin käypi?"
"Niinkuin käy varpuselle, kun se aikansa on viserrellyt: se putoaa
maahan."
"Mutta varpusellakin on sitä ennen ollut oma pieni pesänsä — ja sen
juuri minä sinullekin tahtoisin lahjoittaa. Tahdon, että sinulla on oma
pieni tupasi muistona lapsuutesi ystävästä. Tahdon tietää, että kun
vanhuutesi päivät koittavat, sinulla on katto pääsi päällä."
Sven ei vastannut heti, mutta jonkun ajan kuluttua loi hän Oliviaan
katseen, jossa kuvastui niin syvä rakkaus, kunnioitus ja ihailu, kuin
ihmissydän konsanaan saattaa tuntea. Vihdoin kykeni hän ajatuksensa
sanoin ilmaisemaan:
"En ikinä unohda, pikku Viva, en ikinä, että olette tahtoneet minulle
niin arvokkaan lahjan antaa, ja uskokaa minua, jos voisin teitä
palvella vaikka viimeisin verenpisarani vuodattamalla, niin tekisin
sen, mutta..."
"Mutta?"
"Tupaa en minä voi ottaa vastaan."
"Aivanhan sinä hämmästytät minua, Sven — ja miksi et voi ottaa?"
"Sillä se olisi minulle siteenä, joka ei tuottaisi hyviä seurauksia.
Jos olisin talonomistaja" — Sven hymähti herttaisesti, — "täytyisi
minun häpeän välttämiseksi pysyä enimmät ajat kotona, mutta sitä minä
en voi tehdä, nähkääs pikku Viva! Jos olen iloinen, täytyy minun
päästä ulos ilahduttamaan torvellani muitakin ihmisiä ja jos taas
olen suruissani, täytyy minun silloinkin päästä ulos, metsän syvään
hiljaisuuteen; — tuollainen suuri lahja ei siis sovi minulle, joka nyt
kerran en ole niinkuin oikeat ihmiset."
"Ei tässä nyt muu auta; sinun pitää ottaa tupa", intti Olivia
itsepäisesti. "Ei sinun sen vuoksi tarvitse pysyä ensinkään enemmän
kotosalla. Saathan antaa tuvassasi asua, kenen tahdot, siksi kunnes
väsähdät ja haluat itse asettua sinne. Tyydytkö sellaisiin ehtoihin?"
"Oletteko pahoillanne muuten?"
"Olen oikein pahoillani, Sven!"
"Sitä ette saa olla; täytyneehän minun sitte Jumalan nimessä ottaa tupa
ja — _kiitos_ siitä! enempää en sano!..."
"Enpä minäkään, mutta sen sanon sydämestäni. Nyt tiedän, että
metsälinnullani on pesä, johon lentää levähtämään, kun varjot
laskeutuvat, ja ilta joutuu. Olet tuottanut minulle nyt suuren ilon,
Sven, ja sinun tulee muistaa, ett'ei tämä lahja sinua mitenkään sido."
"Hyvä on", vastasi Sven yksinkertaisesti, "sillä sitä en voisi kärsiä."
"Ja vielä", jatkoi Olivia melkein hämillään, "et saa kieltäytyä
ottamasta vastaan hiukan käsirahoja pieniä tarpeitasi varten."
Tumma, puna levisi Sven'in kalpeille kasvoille.
"Tiesinhän sen", huudahti hän murheisena, "että ne ovat kertoneet, että
minä... mutta sen saatte uskoa, Viva, ett'en ollut kerjännyt ennen
enkä sen jälkeenkään — tein sen päästäkseni teitä kuulemaan ja sitä
varten olisin tehnyt mitä hyvänsä, kun se vain ei ollut rikollista...
hyvä Jumala, että ihmisen pitää olla tälläinen raukka, josta toiset
saattavat ajatella mitä tahansa!"
"Rakas Sven, älä nyt ole pahoillasi! Enkö minä aina ole uskonut sinua.
Niinpä nytkin. Enkä minä mitään pahaa tarjouksellani tarkoittanut.
Mutta ei puhuta nyt siitä enää!"
"Kiitos siitä lupauksestanne! Kun pidoissa torvellani puhaltelen
nuorison tansseja, otan siitä kolikkoni ja ruokani myös ja luulen
itselläni siihen olevan oikeudenkin. Enempää en toimeentullakseni
tarvitse enkä enempää huolikkaan. _Vapaus_ on ainoa rikkauteni, jota
paitsi en voi tulla toimeen."
"Väärin olisi riistää sitä sinulta", myönsi Olivia.
Kääntyi siitä sitte puhe aivan toisiin asioihin, m.m. Gerdan
tulevaisuuteen. Olivia iloitsi sydämestään hänen tulevasta liitostaan,
sillä nuori pastori, jonka hän edellisenä iltana kaupungissa oli
tavannut, miellytti häntä suuresti. Olivia kertoi, että presidentti
oli pyytänyt Gerdaa ensi talveksi Tukholmaan, eikä rovasti katsonut
voivansa häntä siitä estää, eikä näkynyt Gerdalla itselläänkään olevan
mitään sitä vastaan, joskin ero rakastetusta valoi hiukan katkeruutta
hänen iloonsa.
Mutta Sven ei ollut ehdotukseen ollenkaan tyytyväinen.
"Pilaavat tytön siellä", arveli hän päätään pudistaen. "Tuo nuori
luutnantti... ei, tiedättekös, Viva, minä en teidän sijassanne
suostuisi ehdotukseen."
"Me emme voi kieltää, Sven! Ajatteles, miten suuressa kiitollisuuden
velassa olemme sedälle!"
"Niinpä kyllä, mutta se tulisi liian kalliisti maksetuksi, jos Gerda
sen kautta onnensa kadottaisi. Ja hän on niin ajattelematon, niin
innokas..."
"Mutta joll'ei hänen rakkautensa koetusta kestä, niin minkä arvoinen se
sitte on?"
"Kohtalainen koetus on paras hänen laisilleen luonteille. Jos hän
pysyisi täällä siksi, kunnes on pastorin julkinen morsian, niin sitte
ei mikään loisto enää hänen silmiään huikaiseisi, mutta nyt — kukapa
tietää miten käy?"
"Luvattu kuin luvattu, sitä ei nyt enää voi peruuttaa", vastasi Olivia
hiljaisesti. "Mutta kun hän palaa takaisin, niin pidä silloin hänestä
huolta, Sven, kuten tähänkin saakka. Kellään ei ole niin suurta
vaikutusta häneen kuin sinulla. Puhele hänen kanssaan minusta, se tukee
häntä. Minä kirjoitan myöskin usein."
"Tehkää se", pyysi Sven vakaasti. "Minun olisi mieleni kovin paha,
jos hän pettäisi rakastettunsa, sillä tiedän, että pastorin rakkaus
tulee kestämään läpi elämän, ja tuollaisen hulivilin kanssa, kuin tuo
luutnantti on, ei Gerda suinkaan olisi kauan aikaa tyytyväinen; siihen
on hänessä liiaksi sydäntä, minä kyllä tunnen hänet pienestä pitäen."
"Toivokaamme parasta, rakas Sven", sanoi Olivia nousten istualtaan.
"Tule nyt, niin mennään peikkokivelle ja linnalle — tahdon nähdä kaikki
nuo rakkaat paikat, joissa läsnä niin monet leikit olen leikkinyt, ja
jotka maailmassa kulkiessani niin usein ovat mielessäni väikkyneet!"
Kaikkialla kulkivat he surunsekainen ilo sydämissä, katsellen noita
unohtumattomia leikkipaikkoja, ja Sven tuumaili itsekseen, että nyt hän
varmaan on niin onnellinen, kuin ihminen vain kerran eläessään saattaa
tulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja yhä vielä seisoivat he kummulla,
jolla heidän linnansa oli, ja josta näkyi osa lahden iltaruskon
kuivaamaa pintaa. Siinä Olivia lauloi erään kauniin saksalaisen
romansin linnaneidistä ja hänen uskollisesta hovipojastaan, ja hänestä
tuntui kuin tässä juuri olisi sitä vastaava todellisuus. Sanoja Sven
ei ymmärtänyt, mutta kädet ristissä kuunteli hän tuota ääntä, noita
säveliä, joihin hänen mielestään sisältyi kaikki inhimilliset ilot,
ja vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kuin laulu oli tauonnut, istui
hän liikkumatonna, pää käsien varassa, ikäänkuin olisi hän pelännyt
ulkomaailman näkemisen häiritsevän sitä lumousta, johon hän oli
vaipunut.
Hän heräsi unelmistaan vasta, kun Olivia häntä hiljaisesti olkapäähän
kosketti.
"Tule, Sven, on myöhäinen jo, meidän täytyy kiirehtää kotiin."
"Tulen heti; saatan teidät kotiin, mutta sitten menen hiukkasen
yksikseni ulos... tämmöisenä iltana ei oikein tahdo pysyä sisällä...
tuhannet äänet kuiskaavat ruoikossa, pensaissa ja lahdella; niin on
kuin juhannusyö. Tuntuu niin kummalliselta sydämessä, toivoisi vaan
siipiä lentoon päästäkseen."
Hiljaisina astuivat ystävykset pappilaa kohden, jonka ikkunat
ilta-auringon hohteessa kimaltelivat.
Talon edustalla istuivat toiset kaikki, mutta paljoa ei siinä puheltu,
sillä tyyni, ihana ilta vaivutti jokaisen hiljaiseen mietiskelyyn
ja vienoon surumielisyyteen. Yksin noihin muutoin niin puheliaihin
ja iloisiin luutnantteihinkin vaikutti tämä luonnon juhlahetki
niin, että hekin istuivat äänettöminä piirrellen kepeillään santaan
käsittämättömiä kuvioita. Kun Olivia ritareineen lähestyi, vilkastui
seurue kohta, ja Gerda ja luutnantit läksivät häntä vastaan. Sven oli
yht'äkkiä tullut niin huomatuksi ja sellaisen suosion esineeksi, ett'ei
hän vaatimattomuudessaan ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan.
Ainoa, joka ei antanut itseensä siinä asiassa vaikuttaa, oli mamseli
Ulla-Katariina, sillä hänen vastenmielisyytensä Sven'iä kohtaan eneni
samassa määrin, kuin toiset osoittivat huomiotaan tälle.
Juuri nyt sattui hän kesken pinaattiastian koristelemista katsastamaan
keittiön ikkunasta ulos ja huomasi tuon halveksimansa olennon Olivian
rinnalla kävelevän kuin hienonkin herran.
"Hyi tuommoisia tapoja", sopersi hän itsekseen, "maleksia metsiä ja
maita mokomankin kurjan rahjuksen kanssa! Mutta niin leivän palaa en
sille tänä iltana anna, vaikka olisi vielä toista vertaa laihempi kuin
onkaan, sen sanon ja sanassani pysyn!"
Aivan kuin olisi Kulkuri Sven kuullut mamselin uhkauksen, pysähtyi hän
käytävälle, kohotti kunnioittaen hattuaan koko seurueelle ja poistui,
ennenkuin Gerda ja luutnantit olivat Olivian luo päässeet.
"Että sillä kuitenkin oli sen verran järkeä!" jupisi mamseli
Ulla-Katariina. "Odotin vaan, että hän istuutuisi presidentin viereen
keinulaudalle ja löisi kättä luutnanteille. Se heittiö ei sitte nykyään
enää välitä niin mistään. No, Kaisa, nukutko sinä siihen kinkun ääreen?
Etkö näe, että minulla on jo pinaatti valmiina! Kyllä ne vaan syödä
osaavat", putisi hän yhä, "vaikka sitte kaulaansa myöten uisivat niin
kutsutussa runollisuudessaan."
Parin tunnin kuluttua oli koko pappila unen suloisessa helmassa.
Presidentti liikkui hovipiireissä, luutnantit olivat kuninkaallisessa
paraatissa, Olivia uudelleen lapsena juosten tukka tuulessa levällään
pitkin metsiä ja niittyjä, rovasti saattoi naapuripitäjän uuden
apulaisen tammipelissä saarroksen, Gerda hääräili pienoisessa
pappilassa, ja mamseli Ulla-Katariinan piti valmistaa päivälliset
viidellekymmenelle hengelle, mutta ei saanut käsiinsä kananpoikia,
jotka olivat tapettavat, eikä ennättänyt saada päivällisiä ajoissa
valmiiksi ja riiteli senvuoksi piioille ja pojille.
Mutta korkealta mäkien takaa kohosi kultainen kuu valaisten hempeällä
hohteellaan yksinäisen olennon kalpeita, mutta onnellisia kasvoja ja
vienon suloiset sävelet kiiriskelivät kevyessä kesäyön ilmassa. Kulkuri
Sven siellä puhalteli metsän hongille ja sammaleisille kallioille,
puhalleli riemukkain mielin tunteita, suuren onnensa syviä säveleitä,
jotka koko hänen sielunsa täyttivät ja väreilemään saivat.