II.

Kirkkaasti valaisi kesäkuun aurinko Fernebon pappilaa, joka sijaitsi

kummulla lahden pohjukassa. Vaikka olikin varhainen aamu — kello

vasta vähää vailla neljä — oli koko talo jo jalkeilla. Punaposkiset

ja valkotukkaiset piiat juoksivat askareissa aittojen ja keittiön

väliä, unen pöpperöinen renki veti vaunuja liiteristä ja varusteli

valjaita kuntoon, vielä kerran tarkastellen, olivatko ne kyllin hyvin

puhdistetut. Rovasti ei hataraa työtä suvainnut, sen hän hyvin tiesi,

ja tahtoi välttää sekä suullista että ruumiillista ojennusta, joita

kumpaakaan rovasti ei säästänyt, silloin kuin hän, todellinen vanhan

kansan mies, katsoi semmoista tarvittavan.

Vilkkautta ja eloa näkyi eräässä pappilan päätyikkunassakin tänä

varhaisena aamuhetkenä. Nuori, pirteä tyttönen astua sipsutti ikkunan

luo, veti rivakasti raidallisen, kotikutoisen käärekaihtimen syrjään,

niin että auringon säteet estämättä pääsivät huoneeseen, jossa niitä

kohtasi näky niin viehättävä, että ilokseen siinä viivähtivät. Tuuhea,

tummanruskea tukka hulmusi kiiltävinä kiharoina hienolle valkoiselle

aamunutulle, ja noista ruusuisista kasvoista tummine, säkenöivine

silmineen, loisti valoisa, häikäisevä nuoruuden kauneus. Vähäinen,

tuskin huomattava uhmaileva piirre suun ympärillä ei rumentanut noita

kasvoja, joitten ilme näytti voivan vaihetella kuin värivivahdukset

meren aalloissa.

Hän avasi pienen, neliskulmaisen akkunan selko seljälleen ja hengitti

mielihyvällä raikasta aamuilmaa; sitten kohotti hän hetkiseksi

katseensa kohti korkeutta. Aamurukouksensa hän sinne lähetti, ja

huokaus kuusitoistavuotisen sydämestä liitti siihen amenensa.

Silloin juuri astui huoneeseen rovastin taloudenhoitajatar, mamseli

Ulla Katariina Borck, jokapäiväisyys itse, joka neljätoista vuotta oli

sisukkaalla luonnollaan pitänyt talossa mitä ankarinta järjestystä.

Näitten kahden viimeksi mainitun ominaisuuden vuoksi rovasti häntä

juuri niin kauan oli pitänytkin, sillä järjestyksestä oli talossa

suoranainen hyöty, ja hänen kiukkuinen luonteensa taas vaikutti

palvelijoihin kuin hyvin asetetut suitset, joista on mahdoton irtaantua

ja joitten avulla rautainen käsi heitä horjumatta johtaa. Rovastia

peljättiin, mutta "Borckan" edessä, joksi mamselia tavallisesti selän

takana sanottiin, vavistiin, ja oikeinpa hän itsekin iloitsi siitä

pelosta, jonka hän ympäristössään herätti ja siitä melkein rajattomasta

vallasta, minkä pappilassa oli saavuttanut, sillä itse rovastikin varoi

joutumasta hänen kanssaan kiistaan. Ainoa, joka toisinaan uskalsi

mamselia vastustaa, oli kuusitoistavuotias Gerda, jonka kiivauteen ja

uhkamielisyyteen mamseli juuri voi pitää itseään syypäänä, kun aina

vaan jankutti ja oli kärsimätön tälle.

"Arvasinhan sen!" huudahti mamseli harmissaan, nähtyään Gerdan, "ett'et

vielä olisi päällesi saanut! Vaikka pitäisi Roomaan lähteä, niin ei

olisi sinussa ihmistä kiiruhtamaan."

"Hyvää huomenta!" vastasi Gerda hiukan ivallisesti, kääntyen tulijaan,

ja vähäisen varjon synkistäessä hänen muuten niin valoisia kasvojaan.

"Äh, ei sinun tarvitse neuvoa vanhaa ihmistä tervehtimään, ei ainakaan

hyvää huomenta sellaiselle sanomaan, joka näyttää luulevan, että nyt on

hyvä yö. Jos en minä vaan kaikesta huolta pitäisi tässä pesässä, niin

tahtoisin nähdä, miltä täällä näyttäisi. Mutta voi sun laupias! ikkuna

auki, eikä tuulihakakaan säpissä Ei, ei, kyllä asia niin on, että tässä

talossa ei järjestystä saa... ja kaihdin aivan vinosti vedetty ylös!

Tehkää hyvin neitiseni, ja siirtykää vähän syrjään, niin asetan minä

sen niinkuin kaiken muunkin tässä talossa paikoilleen."

"Kyllähän minäkin sen korjaan ja panen tuuliha'ankin säppiin, jos täti

nyt vaan on hyvä ja menee alas, ja koettaa olla niin vähän vihainen

kuin mahdollista. Kaikki päivät eivät ole tällaisia juhlapäiviä, kuin

tämä."

"Vaikkapa olisikin! Mutta sen sinulle sanon kuin sanonkin, ett'ei

mikään juhla saa olla niin suuri, eikä mitkään rallatukset niin

hienoja, että, niiden kautta järjestys talosta karkotetaan, sillä se on

kuitenkin tärkein kaikesta."

"Rallatukset", toisti Gerda inholla, "kuinka täti uskaltaa tuolla

tavoin puhua Vivan laulusta!"

"Ja miks'en uskaltaisi! Olenko minä koskaan hyväksynyt hänen maan

kiertämistänsä? Mitä sellainen muuta on kuin tyhjää laiskottelemista?

Ja hurmatkoon vaan sekä ruhtinaat että muut tämän maailman valtiaat,

mutta _minuun_ hän ei mitään vaikuta; minulla on ja pysyy omat

ajatukseni asioista. Aiotko ottaa tuon puvun yllesi?"

"Aion, tädin suosiollisella luvalla!"

"Kyllä vaan, sitähän sinä taidat kuulustella! Sehän olisi kerrassaan

uuden uutukainen tapa. Mutta mielipiteeni aion kuitenkin ilmoittaa,

ja se on, ett'ei tuollainen vaatehetale siedä tämmöistä hellettä

enemmän kuin yhtä vesipisaraakaan, se ei siedä niin mitään. Sanoinhan

sinulle jo silloin, kun sen ostit, ett'ei siitä kannattaisi kunnolleen

ompelupalkkaa maksaa, mutta kun sinuun koettaa järkeä saada, niin

kuuroille korville silloin saa puhua."

"No, mitäpä sitten maksaa vaivaa koettuakaan", vastasi Gerda puoleksi

harmissaan, puoleksi hymyillen, sillä tänään hänen oli mahdoton todella

suuttua kenellekään taikka mistään asiasta. Olihan hän nyt niin

onnellinen; saisihan hän tänään tavata sisarensa, jota ei vuosikausiin

ollut nähnyt, ja jonka maine nyt loi hohdettaan koko Ferner'in nimelle,

mikä seikka Gerdasta, niin nuori kuin olikin, ei suinkaan ollut

vähäpätöinen. Sitäpaitsi hän jotenkin varmasti tiesi laulajaisissa

tapaavansa erään henkilön, joka yhdessä hänen kanssaan iloitsisi

päivän suuresta tapahtumasta. Se oli naapuripitäjän apulainen, jonka

valoisa katse ja hiljaisa sävy aina vaikutti niin tyynnyttävästi Gerdan

pieneen, vilkkaasen olentoon. Yhdessä olivat he kesäisin kisakentillä

juosseet "viimeistä paria" ja talvi-iltoina "kätken kiveä" leikkineet,

kunnes, vähitellen, melkein huomaamatta olivat kätkeytyneet toistensa

sydämiin ja tulleet lausuneeksi sanat, jotka sitoivat heidät koko

elämäksi toisiinsa.

Apulainen oli kyllä huomauttanut Gerdaa siitä, ettei hänellä ollut

suuria tarjottavana, mahdollisesti köyhä komministerin paikka vaan

ja sekin vasta parin vuoden perästä; mutta Gerda oli vakuuttanut

kyllä sellaiseen kohtaloon-tyytyvänsä; eihän hän itsekään ollut kuin

yksinkertainen papin tytär.

Että rovasti Ferner katseli hyvillä silmin tuota nuorta miestä, tiesi

Gerda vallan hyvin, mutta hän oli päättänyt kuitenkin vasta vuoden

perästä kertoa isälleen heidän keskinäisestä suhteestaan, sillä isän

ankaruus esti Gerdaa arkaluontoisemmissa asioissa tuttavallisesti ja

avomielisesti lähestymästä tätä. Tällä kannalla olivat asiat nykyään;

samettikansinen, kultakoristeinen virsikirja Gerdalla ja kimppunen

kuivaneita niityn kukkasia raamatun välissä pastorilla olivat ainoana

liiton ulkonaisena merkkinä noilla kahdella nuorella, joita heidän

luonteensa erilaisuus juuri näkyi lähentävän toisiinsa.

Ei Gerda myöskään mamseli Ulla-Katariinalle ollut sydämensä salaisuutta

ilmaissut, vaikka tämä, vastoin tavallisuutta, ei nuoressa papissa

havainnut mitään moitteen syytä; mutta mamseli oli kerran kaikkiaan

vakuuttanut vihaavansa koko miehistä sukupuolta, ja tuntui hänen

vihansa varsinkin silloin yltyvän, kun joku heistä sattui kihloihin

menemään. Joka kerta, kun hän sanomalehdistä luki kihlaus- tai

vihkimäilmoituksen, kävi hän sietämättömän kärttyisäksi; halveksien

viskasi hän silloin lehden kädestään ja Surkutteli tätä maailmaa, joka

vaan päivä päivältä tulee yhä hullummaksi, sekä kiitti Jumalaa, joka

oli auttanut häntä jäämään noitten vähälukuisten viisasten joukkoon;

mutta mamselin näin päivitellessä sattui toisinaan, että rovasti

sanomalehtensä takana veti suunsa merkitsevään hymyyn, saaden toiset

epäilemään hänen omistavan itselleen suurimman ansion siitä, että

Ulla-Katariina oli jäänyt kuulumaan juuri noitten mainittujen viisasten

joukkoon.

Eipä Gerdalta kuitenkaan uskottua puuttunut. Sydämensä vaistolla oli

hän siksi valinnut juuri sen, jota muut halveksivat, ja jolle kaikkein

viimeiseksi olisivat salaisuutensa uskoneet, Kulkuri Sven'in. Ja Sven

oli hyväksynyt Gerdan valinnan ja tavoittanut lukemattomat kerrat

nuoren papin hänen yksinäisillä kävelyillään metsän hiljaisuudessa

kutsuakseen tälle rakkaat viestit hänen sydämensä lemmityltä. Vivan,

pikku Vivan tähden Sven tämän oli tehnyt, sillä hän käsitti hyvin,

miten tyytyväinen Viva olisi, kun sisar joutuisi sellaisen miehen

omaksi kuin pastori oli. — Hän on Jumalaa pelkääväinen, vakuutti

Sven, joka oli pastoria käynyt kirkossa kuulemassa, sekä vaeltaessaan

paikasta toiseen muutenkin ottanut selkoa tämän sekä nykyisestä että

entisestä elämästä. Siihen ei pieninkään varjo langennut: pastori oli

ollut hyvä poika, hyvä veli ja uuttera virassaan: sellaisesta tulee

varmaan myös hyvä puoliso.

Häntä ja sisartaan muistellen oli Gerda siis tänään niin iloinen, hänen

sydämensä niin kevyt, ett'ei hän huolinut harmistua ei edes mamseli

Ulla-Katariinallekaan, joka kuitenkin oli pahin ihminen maailmassa

toista ärsyttämään. Kun mamselikin nyt huomasi turhaan kiukuttelevansa,

lähti hän tiehensä, sitä ennen kuitenkin vielä muistuttaen Gerdaa ihan

"siinä paikassa" joutumaan hänen avuksensa matkaeväitä laittamaan. Ei

hänenkään ollut pakko henkensä kaupalla tässä työtä tehdä, "sill'aikaa,

kun muutamat maita mantereita kiertelevät ja vaan laulavat, ja toiset

taas eivät paljoakaan enempää toimita, matkustellessaan moisia

kuulemaan."

"Mutta lähteehän täti itsekin mukaan", huomautti Gerda.

"Lähden kyllä pitämään teistä ja tavaroista huolta, enkä suinkaan

minkään muun vuoksi. Jos minä jäisin kotiin, niin tahtoisin nähdä,

miltä sekä sinä että isäsi näyttäisitte. Järjestyksestä täytyy ainakin

pitää huolta sellaisessa kummallisessa ihmisjoukossa, kuin sinne

kokoontuu".

"Täti näyttää yhä luulevan, että vieläkin olen vaan nelivuotias

tyttöriepu."

"Mitä ainakin järjestykseen tulee, niin tuskinpa siinä koskaan ehtinet

yli viidennen vuotesi; mutta kun on kysymyksessä itsepäisyys tai

vanhojen ihmisten kanssa väitteleminen ja suun pieksäminen, niin

silloin kyllä voisi luulla sinua yhtä hyvin kolmekymmentäkaksi- kuin

kuusitoistavuotiaaksi... Mutta kiirehdi nyt vaan, että joudumme ajoissa

lähtemään! Kuusi penikulmaa ei ole mikään leikkimatka varsinkaan

Pollelle, joka vieläkin liikkaa sitä naulan jälkeä, jonka se Pekka

lurjuksen huolimattomuuden vuoksi myllymatkalla jalkaansa sai. Mutta

sanoinhan jo täpäin silloinkin, että niin kävisi, mutta kukaan ei

ottanut sitä uskoakseen."

Vihdoin, Gerdan suureksi helpoitukseksi poistui mamseli Ulla-Katariina

vielä mennessäänkin päivitellen palvelijain kelvottomuutta yleensä ja

Pekan kunnottomuutta varsinkin.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Gerda pukeutunut ja alhaalla

keittiössä ja auttoi, asetteli ja järjesteli niin vikkelästi, että

Ulla-Katariina täti ei harmikseenkaan löytänyt mitään muistutuksen

syytä.

"Näyttääpä melkein siltä, kuin olisi täti tyytyväinen minuun", hymyili

Gerda.

"Älä luule liikoja itsestäsi! Ei yksi lintu kesää tee."

"Kas, tuos'on _tuokin_", puheli Gerda ja iski kannen pienen voipytyn

päälle, joka piti panna eväskoriin.

"Millä tavalla sinä pyttyä pitelet", huudahti Ulla-Katariina

vihaisesti; "jos se nyt siitä vaan ei halkea, niin kiitä onneasi, eikä

taitoasi."

"Olkoon se sitte minun _onneni_, täti hyvä! Minä olen nyt niin

onnellinen, että hiukan enemmän taikka vähemmän, ei paljoa vaikuta!"

tätä sanoessaan otti hän mummoa vyötäisistä kiinni ja pyörähytteli

häntä monet kerrat ympäri huonetta ja suuteli lopuksi kevyesti poskelle.

Mutta mamseli Ulla-Katariina huitoi molemmilla käsillään kuin olisi

hänellä ollut kokonainen parvi mehiläisiä torjuttava luotaan ja pyysi

saada olla rauhassa sellaisilta kujeilta sekä syytti Gerdan rypistäneen

hänen esiliinansa niin, ett'ei sitä enää silittämättä voinut pitää.

"Mutta", lopetti hän, "huolimattomuudella voi hävittää vaikka koko

maailman."

Ja sitte tassutti mummo omaan huoneesensa, mutta Gerda ennätti

kuitenkin huomata erään seikan, jota Ulla-Katariina suinkaan ei olisi

suonut kenenkään näkevän: hän hymyili mennessään.

Ei ole niin kuivaa maaperää, ett'ei siinä jokunen heinänkorsi itää

voisi.

Läpi Gerdan sielun välähti muuan jalo ajatus: "Jos minä aina voisin

olla noin iloinen ja ystävällinen, olisi tätikin varmaan parempi. Mutta

hänen alituinen moittimisensa ja muistuttamisensa ärsyttää minua niin

sanomattomasti. Tahdon kuitenkin koettaa muuttua toisenlaiseksi."

Tunnin kuluttua olivat vanhat vaunut hevosineen rappujen edessä

ja Pekka keskellä kesäkuumaa uusissa harmaissa sarkatamineissaan

ja vaalea tukka lyhyeksi leikattuna istui kuskilaudalla. Rovasti,

laajassa kesäkauhtanassaan, vanha patalakki päässä ja sytytetty piippu

kädessä, asettui istumaan oikealle, mamseli Ulla-Katariina vasemmalle

ja Gerda vastapäätä heitä. Eväskorit pulloineen olivat kaikki

vaunuihin sullotut; mitään ei ollut unohtunut, ei ainakaan mamseli

Ulla-Katariinan varoitukset palvelijoille. Mutta tuo ei kuitenkaan

estänyt häntä vielä aivan viime hetkessä uhkaamasta Bollaa, jos tämä

vaan ei oikeen hyvin hoitaisi vasikoita, taikka toistamasta ainakin

yhdeksättätoista kertaa Lotalle, että vaan muistaisi pitää tulesta

vaaria, ja muistuttamasta pikku Ollia kunnollisesti puhdistamaan

puutarhan, siksi kunnes kotiin palattaisiin, taikka muuten "kylläs

tiedät..."

Niin, niin kyllä Olli hyvin tiesi, mitä oli odotettavissa, jos vaan

sen unohti, mikä muistaa tuli. Tiesiväthän ne piiatkin jotain, ja tämä

tieto se näkyi heitä innostaneenkin iloitsemaan silloin, kuin on ilon

aika. Niin pian kun vaunut olivat näkyvistä vierineet, puhkesi heidän

riemunsa ilmoille ja hurjaa vauhtia he piirissä pyörien kiitivät ympäri

pihamaata tehden lopuksi kädellään paljoa puhuvan liikkeen mamseli

Ulla-Katariinan kunniaksi, mutta jota tämä kuitenkaan onneksi ei enää

voinut nähdä, sillä jos hän sen olisi tehnyt, niin ainakin siksi

päiväksi hän luonteensa tasapainon kadottanut olisi.

Pikku Ollia tämä jälkinäytös nauratti niin herttaisen makeasti, että

nuoran pätkä, joka housun kannattimen virkaa toimitti, pingahti

poikki, mutta vähät Olli vahingosta välitti, kun moisen huvin taas

pitkistä ajoista sai, läksihän vaan kiireen kaupalla puutarhaan

työtään toimittamaan, että sitte illan tultua joutuisi taas piikojen

kanssa väentupaan kuulemaan, mitä povari-Reetalla, joka aina silloin,

kuin Borcka valtakunnastaan poistui, saapui pappilaan, taasen olisi

ennusteltavaa.

Pekka ajoi aluksi aivan verkalleen vaan. Pitkä oli taival edessä

ja siksi ei hevosta heti kohta saanut väsyttää. Päivän kunniaksi

oli rovasti tavattoman suopealla mielellä ja tupruutteli piipustaan

sakeita savupilviä, joita raitis aamutuuli edelleen kuljetti, kunnes

ne kokonaan ilmaan haihtuivat. Hän sanoi, että tänään on ilopäivä,

niin suuri, että se saa unohtamaan kymmenen vuoden kaipuun ja

kieltäymyksetkin, johon mamseli Ulla-Katariina vastasi, että on vallan

surkeata, kun ruiskukat noin työntäytyvät viljan sekaan, että se tuskin

pääsee kasvamaan sekä kerrassaan halpamaista, että kirkkoväärtti, joka

on olevinaan sellainen valtias, pitää tiet keskellä kesää tällaisessa

kunnossa, että ihmiset ja eläimet voivat siinä jalkansa taittaa.

Rovasti katseli mamselia ja tuumiskeli mielessään, että mahtoiko tuolla

ihmisellä sydäntä olla ollenkaan, mutta sitä samaa oli mamselikin

kerran rovastista ajatellut, ja siksipä hän nyt ei välittänytkään

tämän tuumista, tarkasteli vaan noita pahanilkisiä ruiskukkia, jotka

mitään pahaa aavistamatta loistivat kesäisessä kauneudessaan. Gerda

sitävastoin yhtyi sydämensä pohjasta rovastin iloon ja kertoili niistä

monista kiittävistä kirjoituksista, joita sanomalehdet Vivan laulusta

olivat sisältäneet, ja oli tätä tehdessään niin innoissaan, että tuskin

malttoi paikoillaan pysyä. Huomaamattaan keinui hän edestakaisin kuin

ruusu varressaan, ja hänen silmänsä säteilivät kuin taivaan tähtöset

kuvastuessaan tummaan veden kalvoon.

Vihdoin pääsi häneltä kysymys, joka jo kauan oli hänen kielellään

pyörinyt.

Hän kääntyi mamseli Ulla-Katariinaan ja sanoi: "Onko todellakin

mahdollista, ett'ei täti ollenkaan välitä meidän ilostamme, kun taasen

saamme nähdä Oliviamme? Nyt ei täti pääse mihinkään, vaan teidän täytyy

vastata minun kysymykseeni."

Rovasti näytti olevan tyytyväinen, että asia oli tullut puheeksi hänen

tarvitsemattaan sitä alottaa.

"Oh", vastasi mamseli Ulla-Katariina, "kukapa tuosta sitten niin

välittänee, mikä minua liikuttaa, taikka ei liikuta."

"Miksi sitä muuten teiltä kysyttäisiin?" huomautti Gerda.

"Niin no, ymmärtäähän tuon nyt jokainen, että se hauskaa on", vastasi

mamseli harmissaan, että hänet oli saatettu tällaiseen ahdinkotilaan,

"mutta sanoissani sittenkin pysyn, että hyödytöntä sellainen elämä on,

ja että..."

"— Mutta turhaahan sekin sitte on, että taivaan linnut laulelevat",

huomautti Gerda, "ja kuitenkin on jumala heille laulun lahjan antanut —

tahtooko täti moittia Jumalaa?"

Rovasti oli ihastuksissaan.

"Moittia Jumalaa", toisti mamseli Ulla-Katariina äkäisesti. "Kylläpä

sinä puhut typerästi! En minä ketään moiti, enkä ymmärrä mytologiaa,

mutta sen verran kuitenkin tiedän, että linnut tulevat toimeen pelkillä

hyönteisilläkin, ja jos he sen ruokansa päälle laulavat, niin laulakoot

vaan. Minulla ei suinkaan ole halu ruveta luomakuntaa tutkimaan, mutta

sitä vaan en saata käsittää, miksi ihmisistä on kunnia osata matkia

eläimiä. Jos lintu tuolla ilmassa visertää, pitääkö minun kohta tehdä

samaten?"

"Mutta jos lintunen _syöpi"_, tuumaili Gerda, "niin syöpi täti myös."

"Sen teen minä linnuilta lupaa kysymättä taikka heiltä esimerkkiä

ottamatta; onhan se aivan toinen asia; ihminen syö elääkseen."

"Ja laulaa pysyäkseen raikkaalla mielellä", tuumi Gerda. "Sitäpaitsi

olen aivan vakuutettu siitä, että täti ei voi olla pitämättä pikku

linnuista, vaikka sitte sanoisitte mitä tahansa."

"En minä kiellä, silloin kuin jostakin pidän", vakuutti mamseli

Ulla-Katariina itsetietoisesti, "mutta mitä minä sille mahdan, että

linnut minusta aina ovat olleet tarkoituksettomia olentoja."

"Vaikka elävätkin hyönteisillä", huomautti Gerda leikillisesti.

"En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi kiistellä", lopetti mamseli

nyt, kuten aina ennenkin, kun huomasi alakynteen joutuvansa, ja

vetäytyi arvokkaisuutensa läpäisemättömään vaippaan.

"Pidä vaari vain, ett'ei takkisi tapaa pyörään. Se olisi juuri sinun

tapaistasi."

Ilme rovastin kasvoilla puhui yhtä selvästi, kuin jos hän sanoin olisi

lausunut ajatuksensa: joll'ei tuo tuossa olisi niin tarkka järjestyksen

ihminen, kuin on, niin ei mitenkään voisi häntä talossaan kärsiä.

Tuli pitkä hiljaisuus. Tavallisissa oloissa olisi varmaan jokainen

heistä hiljaisuudessa torkahtanut, varsinkin kun päivä oli helteinen,

mutta nyt oli kullakin niin paljon miettimistä, ett'ei uni silmään

tullut. Isän rakkaus ja isällinen ylpeys pitivät rovastia vireillä;

rakasta sisarta ja erästä toistakin ajatellen kului Gerdan aika,

ja monenmoiset harmilliset ajatukset karkoittivat unen mamseli

Ulla-Katariinan silmistä. Mikä oikeus muutamilla on tulla noin

ylistellyiksi ja niittää vain kultaa ja kunniaa? Oliko häntä koskaan

noin kiitetty ja ylistetty? Oliko hän saanut osakseen kultaa tai

kunniaa? Oliko kukaan koskaan välittänyt hänestä muun kuin sen hyödyn

vuoksi, jonka hän säästäväisyydellään ja järjestyksellään osasi taloon

tuottaa? Oliko vanhus tuossa hänen vierellään oivaltanut, että mamseli

hänen vaimonaan olisi ollut monta vertaa parempi kuin hänen taloutensa

hoitajana? Ei, tuhat kertaa ei. Ajatellessaan kaikkia häntä kohdanneita

vääryyksiä kiukustui mamseli Ulla-Katariina niin, että hänen täytyi

kohottautua vaunuissaan ja lyödä napahuttaa Pekkaa päivänvarjonsa

varrella selkään, niin että tämä oli vähällä pudota kuskilaudalta

suinpäin hevosten jalkoihin.

"Pidä mies hevoset keskellä tietä, sinähän makaat kuin pölkky", syytti

mamseli.

"Minäkö makaan?" kysyi Pekka kaikessa viattomuudessaan kääntäen leveän

naamansa mamseliin päin.

"Makaathan sinä", väitti mamseli Ulla-Katariina vieläkin, vaikka hiukan

hiljaisempana, sillä hän huomasi rovastin kasvoille kohoavan pilven,

joka ilmaisi, että nyt oli mamseli ollut liian innokas perheen parasta

valvoessaan. Eikä hän otaksumassaan erehtynytkään, sillä rovastin ääni

ei juuri suopealta sointunut, kun hän kehoitti mamselia jättämään hänen

asiakseen muistuttaa Pekkaa, silloin kuin tarvis vaati, sekä pitämään

huolta vaan talouden asioista, joita hän, sen rovasti kyllä myönsi,

harvinaisella taidolla kykeni ohjaamaan.

Tällaista puhetapaa käytti rovasti harvoin keskustellessaan

taloudenhoitajattarensa kanssa, mutta jos se joskus tapahtui, vaikeni

tämä aina, ja, kumma kyllä, muuttui paremmalle tuulelle. Oliko tämä

ehkä seuraus siitä kunnioituksesta, jota hän tunsi henkilöä kohtaan,

joka uskalsi otteluun hänen kanssansa, taikka tuliko hänen mieleensä

ehkä sellainenkin ajatus, että hän _voisi_ menettää paikkansa, ja sitä

hän millään muotoa ei olisi suonut tapahtuvaksi. Kuten itsepäinen

lapsi muuttuu hyväksi ja iloiseksi saatuaan oivallisen selkäsaunan,

varsinkin kun se harvoin tapahtuu, niin mamseli Ulla-Katariinakin.

Hetkisen tarkasteli hän riippakoivuja tienvieressä, toisen lehmiä,

jotka rauhassa astelivat laitumillaan, koetti sitten pistää hiukan

lauluksikin, kunnes lopulta asettautui vaunun nurkkaan harmaan

päivänvalonsa suojaan aikeessa saada kiini rauhoittavasta unesta,

joka onnistuikin niin mainiosti, että hän heräsi vasta kun vaunut

pysähtyivät siihen paikkaan, missä oli päätetty syödä päivällistä.

Siitä muodostuikin koko hauska hetki ulkona vihannalla nurmella.

Vastoin tavallisuutta oli mamseli Ulla-Katariina erinomaisen

herttainen, kilisti lasia rovastin kanssa ja antoi Pekalle niin paksun

kimpaleen juustoa voileivälle, ett'ei tämä tahtonut uskoa silmiään,

vaan alkoi nyt todella luulla nukkuvansa ja vaan hyvää unta näkevänsä.

Kun ruoka oli korjattu ja tähteet koreihin pantu, hevoset tarpeeksi

levänneet ja juotetut, istuuduttiin taasen vaunuihin, tällä kertaa

kaikki hyvillä mielin ja jatkettiin matkaa. Mamseli Ulla-Katariina

alkoi nyt itse niin kauniisti puhua illan suuresta ilojuhlasta ja

arveli, ett'ei hän liikutuksetta saattaisi nähdä taasen pikku Vivaa,

"vaikka laulu itsessään..."

"Ei, ei, hyvä, kiltti täti", huudahti Gerda hiukan hätäisesti, "älkää

nyt taas alkako sitä samaa juttua, vaan sanokaa mieluummin, että laulu

on yhtä erinomaista kuin Viva, ja Viva yhtä erinomainen kuin laulu, ja

olkaamme sitte kaikki iloiset ja kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut

meille tällaisen päivän."

Mamseli Ulla-Katariina vastasi tähän osoittamalla viheriäistä

likapilkkua, jonka Viva ruohikossa oli vaaleanharmaasen kesätakkiinsa

saanut, mutta ei puhunut sanaakaan enemmän laulusta kuin pilkustakaan.

Nyt, kun hän oli sävyisemmällä päällä, piisasi sekin, että oli saanut

laulua vähän moitiskella ja pilkusta vaan muuten huomauttaa.

Aurinko ei nyt enää niin helteisesti paahtanut, eikä tomu niin sakeana

silmiin tupannut, kun oli päästy varjoisalle metsätielle. Hiljainen

tuuli huojutteli puiden oksia. Melkein kuulumattomasti vierivät hyvin

voidellut vaunujen pyörät. Melkeinpä juhlallinen tunne täytti heidän

mielensä, ja Gerdan aamullinen virkeä iloisuus muuttui suloiseksi

surumielisyydeksi. Kyllä hän edelleenkin tunsi olevansa onnellinen,

mutta oli kuin tuo onni olisi vaatinut hiljaisen kyyneleen hymyn

asemesta.

Tien vieressä lirisi pieni puronen, jonka reunamet olivat sinisenään

lemmikkejä. Jos Gerda vaan olisi uskaltanut, olisi hän käskenyt Pekan

pysäyttämään hevoset ja hypännyt alas poimiakseen käden täyden noita

kesän antimia illan sankarittarelle viemisiksi, mutta tekemättä se jäi,

ja vaunut vierivät hiljalleen eteenpäin.

Eräässä tienkäänteessä hyvän matkaa maantieojan toisella puolen

kulki yksinäinen vaeltaja selkä kumarassa eteenpäin. Hänellä oli

reppu selässä, ja saappaat, joita hän nähtävästi säästäväisyydestä

ei raatsinut jaloissaan pitää, riippuivat olkapäälle asetetun kepin

varassa. Tuo harmaapukuinen, hinteräruumiinen vaeltaja oli pieni

kuin keskenkasvuinen poika. Kuultuaan vaunujen lähenevän, pysähtyi

hän, pyyhkäsi hien otsaltaan, laski kepin ja saappaat maahan ja otti

rintataskustaan pienen esineen sekä asetti sen huulilleen. Kohta

raikuivat iloiset polkan säveleet yli tienoon, mutta soittaja ei vielä

kohottanut katsetta torvestaan. Paljain päin, lakki kädessä seisoi hän

nyt, nähtävästi aikeissa pyytää tulijoilta palkkaa kauniista soitostaan.

"No, Jumalavita", huudahti mamseli Ulla-Katariina ja kohottautui hiukan

vaununsa nurkassa, "eikös ole kuin olekkin taas tuossa tuo Kulkuri

Sven'in heittiö!"

"Niinpä näyttää", vastasi rovasti tyytymättömänä. "Joko hän nyt on

alkanut kerjätäkin; sitä hän toki ei vielä tähän asti ole tehnyt."

"Voi isä, rakas isä, älkää sanoko mitään Sven'ille", rukoili Gerda

säihkyvin silmin, "muistakaa miten hyvänä hän on pitänyt sekä Vivaa

että minua!"

"Semmoiseen häneltä aikaa riittikin, sillä mitään hyödyllistä työtä hän

ei koskaan toimittanut", sanoi mamseli Ulla-Katariina ja lisäsi vielä,

muistellessaan kaikkea sitä harmia, jota Sven huolimattomuudellaan

oli pappilassa ollessaan hänelle tuottanut, että jos se nyt vaan

niin lähelle tulee että tapaa, niin lyödä läimäytän minä hatun hänen

kädestään, niin että se singahtaa maahan kuin ammuttu varis.

"Koettakaahan vaan, täti!" huudahti Gerda säkenöivin silmin ja

kohottautui aivan kuin suojellakseen Sven'iä, joka nyt jo oli ihan

lähellä.

"No, olkaa nyt siivosti", rauhoitti rovasti. "Hän ei tule saamaan

enemmän kuritusta kuin rahaakaan. Ajamme aivan rauhassa hänen

ohitsensa."

"Mutta, isä, hän on väsynyt, varmaan on hän kulkenut pitkät matkat..."

"On kulkenut kauas kurjuudessa, sitä hän on", huomautti mamseli

Ulla-Katariina.

"Paljon jalommin ja paremmin menettelisimme, kun ottaisimme Sven

raukan tähän vaunuihimme", sanoi Gerda hätäisesti, kyyneleet silmissä,

kiireesti hakien pikku kiukkuansa.

Nytpä olivatkin vaunut jo kulkijan kohdalla.

"Häpeä toki, heittiö!" huusi mamseli Ulla-Katariina kimakasti,

istuessaan lähinnä Sven'iä.

"Hm!" äännähti rovasti kovalla äänellä, saadakseen mamselin äänen

kuulumattomaksi. Hän muisteli pikku Vivaa.

"Päivää Sven, rakas, vanha Sven!" huusi Gerda, niin että hänen äänensä

kuului ylinnä muita ja heitti samassa Sven'in kuluneesen hattuun koko

pienen matkakassansa, parisen hopeakolikkoa, jotka Sven kuitenkin

hattuneen päivineen pudotti tielle huomatessaan ketä matkustajat olivat.

Edelleen kiiruhtivat ajajat nopeaa vauhtia mäkeä alas; ei kuulunut enää

vähintäkään pyörien ratinaa. Mutta paikallaan seisoi vaan Sven, seisoi

ja katseli hattua ja rahoja.

Vihdoin otti hän ne maasta, pyyhkäsi käden selkämällä kyyneleen

silmästään ja puheli itsekseen:

"Pitipä heidän nyt juuri sattua tästä ajamaan. Nyt se pikku Viva luulee

minua pahemmaksi kuin olenkaan, luulee maankiertäjäksi, kerjäläiseksi,

jolle ei enää riitä se, että saan puhallella torvellani nuorison

huviksi, vaan vieläpä pakotan jokaisen vastaantulijan heittämään

kolikkonsa hattuuni, päästäkseen rauhaan... mistäpä hän voisi tietää,

että ensi kertaa eläissäni käteni kerjäämään ojennan — päästäkseni

_häntä_ kuulemaan!"

Kyynel toisensa jälkeen vieri pitkin Sven'in laihoja poskia. Olihan

hänelläkin hänen ylpeytensä. Mutta taukosivat nekin lopulta ja

kesäillan hiljaisuudessa kajahtelivat tuohitorven surumieliset

sävelet, milloin alhaalta laaksoista, milloin kukkuloilta, mihin Sven

oli levähtämään istuutunut, kajahtelivat nuo vanhat, tutut sävelet

"Kultaisessa kartanossa".

Kun kaupungin kello lyödä kumahutteli seitsemää illalla, hiipi

"tullista" väsynein askelin sisälle mies kehnoissa tamineissa. Näkyi

koko hänen olennostaan, että pitkät oli matkat vaeltanut. Hattu

puoleksi silmillä, saappaat vieläkin kepissä riippumassa, ohjasi hän

askeleensa hiljaisimmalle syrjäkadulle, jossa hän pistäytyi erääseen

taloon, missä maalaisten oli tapana markkina-aikoina taikka muutoin

kaupungissa käydessään poiketa siistiytymässä ennen asioille lähtöään.

Tulija oli Sven; hän aikoi tehdä kuten muutkin maalaiset.