Moni häntä, Kulkuri Sven’iä, hassuna piti, sillä miesmuistiin ei
hänen oltu nähty säännöllisellä työllä elatustaan hankkivan. Paikasta
toiseen hän harhaili vaan kuin tomu tuulessa, paremmin tuntien jokaisen
niityn mättään kuin ihmiset kotiseudullaan. Lieneekö kirjoissakaan
ollut, kuten muut kunnon kansalaiset. Tuskinpa vaan. Usein hän,
auringon ensi säteiden taivaalle kohotessa, ilmestyi ihmisten pariin
ja taas iltavarjojen lähetessä katosi, taikka päinvastoin. Mutta
kaikkialla hän tervetullut oli; aina suojan sai; ei puuttunut
sydämellisiä sanoja, ja nuorison joukossa varsinkin hänellä hartaimmat
ystävänsä oli.
Mutta hänpä omasikin taikavoiman, jolla nuorten sydämet avasi,
hellyttelipä vielä vanhustenkin mieliä — ja se voima oli hänen
soittonsa, hänen tuohitorvensa; sillä puhalteli hän tanssinsäveliä niin
pirteitä ja eloisia kuin nuori mieli ikinä toivoa voi. Kulkuri Sven
oli mestari soittamaan, vaikka hänelle itselleen sitä tuskin kukaan
lie ilmaissut, ja epäiltävää on, kykenikö Pan aikoinaan ylistetyllä
soitollaan herättämään suurempaa ihastusta dryadein joukossa, kuin
Kulkuri Sven tuohitorvellaan Blekinkiläistyttöjen mielissä; Blekinki,
näet, oikeastaan oli Sven'in kotitienoo, vaik'ei hän viihtynyt kauempaa
siellä kuin muuallakaan. Mutta varma on, ett'eivät hänen torvensa
säveleet missään kirkkaampina kajahdelleet, eikä tytöt hänestä missään
ihanammat olleet kuin Blekingissä; sen hän heille kyllä ilmaisikin;
hyvä vaan, ett'eivät lähiseudun neitoset sitä kuulleet, sillä semmoiset
puheet eivät juuri naapurusten sopua paranna. Olihan sitä yhtä ja
toista painamassa Kulkuri Svenin omaatuntoakin, mutta se paino oli kuin
kastehelmen, joka hentoa, vihannoivaa heinänkortta notkistaa.
Useinhan esim. oli sattunut, että nuori tyttönen työnsä unohti,
kaidepuu sai levähtää, rukin surina tauota, valkaisemattomat
lankavyyhdet hetkeksi tuvan seinämälle levittämättä jäädä, kun Kulkuri
Sven'in tuohitorven ääni kajahti. Ja työmies, joka auran kurjessa
laajoilla pelloillaan laahusteli, väsynyt selkä kumarassa, kohottautui
ehdottomasti nuo tutut sävelet kuullessaan tuokioksi levähtämään,
pyyhkäsi karkealla paitansa hihalla hikikarpalot otsaltaan ja puheli
myhäillen itsekseen:
"Sven houkkio se taasen näillä mailla vaeltaa; kyllä hänet soitostaan
tuntee, paremmin soittaa kuin yksikään toinen, vaikka muuten on
sellainen hölmö, ett'ei edes perunamaata mullatuksi saa."
Mutta ystävällisesti hän päätään tervehdykseksi nyökäytti, kun Sven
Jumalan rauhaa toivottaen häntä lähestyi. Aina toi Sven mukanaan jotain
lämmintä ja valoisaa, vaikk'ei kansa yksinkertaisuudessaan voinut sen
tunteen syytä selittää. Ehkä herättivät Sven'in sävelet eloon jonkun
suloisen lapsuuden muiston, karkoittivat halpamaiset ajatukset, tai
toivat ne mieleen ihanan, jo aikoja sitten haaveksitun unelman, toivat
sen hetkeksi vaan, kirkkaine välkehtivine kesäpäivineen, riemuilleen,
ihanine öineen valkorunkoisissa, lehtevissä koivikoissa, loihtivat
esiin puoleksi pois kääntyneet, rusoposkiset kasvot, loistavine
tummansinisine silmineen. Taikka kuvastui mieleen ehkä pienoinen tupa
tienvieressä, edustalla omenapuu kukkineen, ikkunassa palsamikukka ja
elämänlanka ja kynnyksellä pellavapää pikkuinen, sinisilmät ilosta
loistavina.
Niin, jotain tänkaltaista se Sven'in soitto mielissä herätti,
puhtaampaa, parempaa kuin jokapäiväinen tavallisuus, ja kun vielä
moni iloinen tanssinsävel hänen torvestaan ilmoille kajahti, niin
saattaa kyllä käsittää, miksi hän niin tervetullut kaikkialla oli,
ja miksi hänen tulonsa aina vaikutti kuin aurinkoinen sunnuntai-aamu
raskaan työviikon loputtua, jolloin havumetsän suloinen tuoksu ilmassa
leijailee ja raikas tuuli lahden laineilla leikittelee, niinkuin
taiteilijan hyppyset koneen kielillä.
Tänään Sven taasen oli istunut koko pitkän kirkkaan kesäisen päivän
aamusta iltaan metsän siimeksessä; kesäyön hämärä alkoi jo kiehtoa
luontoa vaippaansa, ja puitten oksilta siellä täällä kuulin hiljaista
kahinata, kun siellä lintunen pesäänsä haki. Ruisrääkän ääni halkoili
ilmaa, ja kaukaa kuului kotiin palajavan karjan ammunta. Hetkiseksi
häiritsi illan hiljaisuutta rattaitten ratina maantiellä. Liekö
ajanut siellä seudun posti kuljettaen viestejä sydämistä sydämiin.
Kuiskailivatpa vienosti keskenään myös puitten lehdet; kerrottavaa
heilläkin toisilleen oli, mutta Kulkuri Sven, joka muuten kyllä luonnon
kieltä ymmärsi, ei tänään heidän kuiskettaan kuunnellut.
Hänen polvillaan oli nyt levällään toisenlainen lehti — sanomalehti —
johon koko hänen huomionsa oli kiintynyt.
Itsekseen puheli hän puoliääneen:
"Huomenna hän laulaa, ja minä saan kuulla häntä ja saan nähdä hänet,
hänet, mutta hän ei näe minua. Huomanneeko metsän komea honka vähäistä
kieloa, joka hiljaa sen juurella kasvaa? Ei suinkaan! — ja niin olla
pitääkin. Honka katselee kauas suurta, avaraa maailmaa, jonne sen
oksatkin ojenteleivat, ja jossa aurinko niihin kultiaan valaa, ja
vienot tuuloset humisten niille laulujaan laulavat, milloin herätellen,
milloin lepoon viihdytellen. Niin, niin; ja minä tässä yhä vain kyliä
kiertelen ja olen tuskin tuon pikku taimenkaan vertainen, joka kiven
vieressä vihoittaa... Kas vaan sinua, pikku hupakko (siksi kutsui
Sven etanaa), etkös sittenkin matanut sinne hakemaan suojaa pimeän ja
kylmän tullen! Hm... olihan sekin jotain; jotenkin samanlainen lohdutus
kuin Kulkuri Sven'illä, kun hän iloisilla tanssinsävelillä hetkeksi
karkoittaa surun luotaan. Jaa, jaa, kylläpähän Herramme itse tiennee,
milloin kunkin päivätyö on tehty. Ei sitä taida niin tarkoin toinen
tietää, kuka täällä on toimittanut enimmän, kuka vähimmän. Kyllä mahtaa
tuntua ihanalta sitten, kun Sven'kin kerran saa todella levätä! Mutta
vielä siihen taitaa toinenkin päivä vierähtää. Jotain tahtoisin minäkin
saada tehdyksi, jotain oikeen kunnollista, ennenkuin Herramme puhaltaa
suureen tuohitorveensa... Hm! ihmeellistä sentään, ett'en minä ole
voinut kiintyä yhteenkään paikkaan maailmassa, niinkuin muut kunnon
ihmiset! Olenhan koettanut, mutta ei se ole onnistunut, ei yhtään. En
koskaan ole päässyt selville siitä, mikä työ minulle oikein sopisi...
Ulkotyö? (Sven katseli laihoja käsiään ja hinteräistä, mitätöntä
vartaloaan) ei, ei siitä mitään olisi tullut. En minä olisi osannut
auran kurjessa kulkea, sillä enhän olisi voinut olla tarkastelematta
pilvien kulkua. Ja sitäpaitsi, kun toisinaan seison ja katson, miten
auran kärki viiltää vihantaa maata ja nyhtää siitä sadottain pikku
kukkia juurineen, niin tuntuu minusta kuin kynnettäisiin oman sydämeni
juuria ja mullistettaisiin siellä kaikki sekaisin, ja silloin voittaa
minut taas vaeltamisen halu, ja minä riennän pois koko hommista
hiljaiseen metsään tai vihannille niityille. Toisinaan olen seisonut ja
katsellut käsityöläisiä heidän työssään ja miettinyt: "Tuohon toimeen
sinun olisi pitänyt ruveta". Mutta kun taas ajattelen sen ajatuksen
loppuun saakka, kun kuvittelen istuvani jalat ristissä räätälin
pöydällä taikka veteleväni pikilankoja suutarin pölkyllä taikka
käytteleväni satulasepän pitkää neulaa, niin tunnen kuin pistoksen
sydämessäni, ja taas minä pakenen kuin henki olisi kysymyksessä,
pakenen kaikkia heidän silitysrautojaan sormistimiaan ja neulojaan,
enkä saa rauhaa ennen, kuin olen keskellä synkkää metsää, jossa hongat
humisevat ja sammaltaneet kivet vihertävät. Siellä mä taasen torveeni
tartun ja puhaltelen... mutta en noita raikkaita tanssinsäveleitä
joilla kylän nuorisoa ilahutan. Salon hongille, sen kallioille, kukille
ja itselleni minä silloin soittelen, soittelen kaikesta mikä sisässäni
laulaa, ja silloin helpottaa ihmeellisesti sydänalassa. Niin, enpä
tuota oikeen itsekään ymmärrä, mutta — sellainen minä vaan olen..."
Kulkuri Sven kääri sanomalehden hellän huolellisesti kokoon, pisti sen
takkinsa taskuun, oikasihe sitte maahan pitkäkseen, asetti kätensä
ristiin niskan alle ja tähysteli läpi puitten lehvien ehtootaivasta,
jolle tähtönen toisensa jälkeen syttyi. Suloinen kukkien tuoksu täytti
ilman; yhä hiljaisemmaksi muuttui metsä, kunnes lopulta ei muuta
kuulunut kuin kaukaa viidakosta yksinäisen satakielen surunvoittoinen
liverrys. Koko luonto uneksi huoaten. Niin teki Svenkin, vaikka hän
uneksi valveillaan. Hän teki, kuten niin monasti ennenkin oli tehnyt:
ajatteli entisiä elämänsä vaiheita. Hän muisteli aikaa, jolloin oli
pappilassa paimenpoikana ollut, kuinka siellä jokaisella oli omat
kiireensä ja touhunsa eikä kukaan muu joutanut häntä ajattelemaan kuin
talon pieni tyttönen... Sven näki vieläkin, miten tuo lapsonen vaaleat
kutrit tuulessa liehuen ja katse kirkkaana, kuin lähteensilmä, köyhän
paimenpojan luokse riensi, tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä
yli mättäitten ja kumpujen, kunnes vihdoin väsyneinä mutta onnellisina
istahtivat riippakoivujen suojaan levähtämään. Sanasta sanaan muisti
Sven kaikki sadut keijukaisista, kristallipalatseista ja lumotuista
prinssessoista, jotka "pikku Viva" hänelle oli kertonut. Kuin suloiset
harpun sävelet soivat hänen korvissaan vieläkin ne monet laulut,
joita tuo samainen "Viva" hänelle oli laulellut, ja jotka hän heti
virheettömästi oli tuohitorvellaan toistanut. Hymy huulilla muisteli
hän, kuinka monta kertaa nuo ilot olivat tuottaneet hänelle aimo
selkäsaunan taikka nälkärangaistuksen, joilla auttamatonta paimenpoikaa
koetettiin kurittaa, kun hän ei illalla lampaitaan löytänyt. Nälkä
haihtui, ja vitsan jäljet tasoittuivat, mutta pikku Vivan sävelet
pysyivät järkkymättä pojan muistissa ja sydämessä ja seuraavana
päivänä oli hän niitä jälleen torvellaan ystävälleen raiutellut.
Ilosta oli tämä silloin käsiään taputellut ja palkinnoksi viheriän
lehvän paimenpojan kuluneeseen lakkiin sovitellut. Ylpeämmäksi kuin
kuningas oli paimenpoika silloin itsensä tuntenut ja koko seuraavan yön
uneksinut olevansa suuri taiteilija, joka vaan valtakunnasta toiseen
vaelsi ja kultaa ja kunniaa niitti...
Johtuipa muistiin myös surun päivä, jona eräs rovastin ylhäinen
sukulainen Tukholmasta tuli pappilaan viemisille, sai kuulla "pikku
Vivan" ihmeellisen äänen, kehoitti tämän isää noudattamaan luonnon
vaatimusta ja kasvattamaan tyttärensä laulajattareksi... Se päivä oli
ollut raskas heille kummallekin, sekä Svenille että Vivalle, moni
kyynel oli silloin vierähtänyt...
Mutta pikku Vivan täytyi ensin käydä rippikoulu; Sven'in, joka kahdesti
jo oli yrittänyt mutta ei kummallakaan kertaa päässyt, piti samalla
tehdä kolmas yrityksensä. Yhtä helposti, kuin sävelet hänen muistissaan
tyyssijan saivat, yhtä vaikea sinne oli katkismuksen kappaleita
pysäyttää ja tuona elämän tärkeänä aikana oli tuohitorvi Sven'ille
enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Se ei tehnyt pienintäkään palvelusta
kirkolle. Pulleaposkisia pasuunaa puhaltavia enkeleitä meillä
maalaiskirkossamme on ennestäänkin tarpeeksi, ja sitä paitsi on sinulla
tavattoman huonot tiedot, oli rovasti sanonut, ja puku yhtä huono,
oli sanonut Sven'in serkku, nimismiehen Pekka, lainatessaan hänelle
juhlapäiväksi housunsa, ja lisänyt vielä, että: "varo vaan itseäsi, jos
niitä perässäsi laahaat!" Eikä paremmin sopinut lainatakkikaan hänen
hentoon vartaloonsa. Hihat riippuivat hyvän matkaa käsien alapuolella,
ja siinä tarvittiin taitoa saada niiden avulla hiukset silmiltä
pois taikka kuivatuksi kirkkaat ja lämpöiset kyynelpisarat, jotka
melkein estivät köyhän ja hiljaisen poikaparan, joka siellä kaikkein
takimmaisena seisoi, näkemästä alttaria, mihin aurinko kultiaan
valeli läpi kirkkaiden akkunaruutujen, joitten alla korkeat lehmukset
vihannoivat ja varjojaan akkunan syvennyksiin heittelivät. Alttari ja
penkit olivat vihannilla koivun lehvillä koristellut ja alttarikehyksen
ympärillä luikerteli valkoisista ja punaisista ruusuista sidottu
köynnös. Mutta etumaisna, valkoisempana, rusoposkisempana kuin yksikään
toinen seisoi pikku Viva, ja auringon säteet leikittelivät hänen
pitkillä, vaaleilla kiharoillaan. Siskosikseen niitä varmaan luulivat,
ja se oli Sven'istä aivan luonnollista.
Senkin hän muisti, miten pikku Viva, kirkonmenojen loputtua, kun
rovasti kirkkomäellä muutamain tuttavien kanssa puheli, haki Sven'in,
joka yksinään äitinsä haudalla seisoi. Vieläkin näki hän kirkkaat
kyynelet Vivan poskilla, kuin tämä kätensä Sven'ille ojensi ja kuiskasi
hätäisesti ja murheissaan: "Kuules, Sven, nyt on leikin ja satujen
aika lopussa. Minun täytyy lähteä kauas pois, tulla kuuluisaksi
laulajattareksi, sanoo Tukholman setä, presidentti, ja ehk'en enää
koskaan tänne palaja. Mutta sinun pitää luvata, Sven, ett'et säre
meidän kivirakennustamme, "linnaamme", honkamäellä, tiedäthän. Ja
muista kitkeä joka lauantai-ilta peikkokiven ympäristö rikkaruohoista
puhtaaksi, ett'ei pikku peikkojen pääsy sinne kävisi vaikeaksi".
(Sven muisti selvästi miten Viva tätä sanoessaan oli läpi kyynelten
hymyillyt ja tahtonut ikäänkuin ilmaista, ett'ei hän enään sellaisiin
uskonut, mutta muisteli kuitenkin mielellään, kuinka vielä vähän
aikaa sitten niitä ajatellessaan oli tuntenut "suloista kauhua"
mielessään) — "ja sitten" — oli pikku Viva edelleen puhellut — "pitää
sinun kaiken mokomin luvata olla pienelle Gerda-siskolle yhtä hyvä
kuin olet ollut minullekin. Hänhän on vasta kuusivuotias ja tuskin
äitiä muistaakaan ja tiedäthän, ett'ei Borcka suinkaan hyvä ole eikä
lasten kanssa osaa olla. Pikku Gerda parka! Hänen tähtensä jättäisin
laulut ja muut ja jäisin kotiin, vaan isä ja setä eivät siihen suostu.
Mutta sinä, Sven, ole aivan kuin äiti hänelle, nouki hänelle kukkia
ja kerro satuja ja puhaltele torvellasi meidän kauneinta lauluamme:
"Kultaisessa kartanossa", niin on se oleva hänelle kuin tervehdys
äidiltä, joka haudassaan lepää, ja minulta myös. Lupaatko sen tehdä,
Sven? Kiitos siitä! Sittepä minäkin lupaan muistaa sinua siellä
suuressa kaupungissa ja vieraissa maissa, joihin setä sanoo minun myös
pitävän mennä. Ja kun ne sitten siellä minulle käsiään taputtelevat ja
kukkia heittelevät, niin muistelen, miten me täällä ennen käsikädessä
metsiä kuljimme taikka rannalla kilpaa aaltojen kanssa hyppelimme.
Ja aina kun kotiin kirjoitan, lähetän sinullekin terveisiä. Kuulusta
vaan, milloin ne saavat minulta kirjeitä! Mutta sinä et saa muuttaa
meiltä pois, sillä sitten ei pikku Gerdalla maailmassa olisi ketään,
kehen turvautua, tiedä se! Kyllä sinä voit pappilassa renkinä olla, jos
vaan tahdot. Ne syyttävät sinua sekä tuhmaksi että laiskaksi, mutta
sitä minä en usko, sinä vaan et ole samanlainen kuin muut ihmiset.
Osaisikohan yksikään heistä puhaltaa niin kauniita lauluja kuin sinä
tuohitorvellasi? Ja kuka sinua on opettanut? Ei kukaan! Sinäkö tuhma
olisit! Mahdotonta. Vaikka kaikki muut sen uskoisivat, niin minä vaan
en usko sitä konsanaan. "Ja sitäpaitsi" oli pikku Viva vielä lisännyt
(tätä muistellessa painoi Sven silmänsä umpeen, ett'ei mikään ulkoa
tullut ajatus häiritsisi hänen elämänsä ihaninta muistoa), "sitäpaitsi
pidän minä sinusta, Sven, ja kiitos nyt vaan niistä iloisista hetkistä,
jotka yhdessä olemme viettäneet — ja älä aivan heti unohda pikku Vivaa".
"Niin, hyvä Jumala", soperteli Sven puoliääneen itsekseen siinä
loikoillessaan, ja kuivatessaan kyyneleen, jonka suloiset muistot
olivat silmään herahuttaneet, "ihan sanasta sanaan näin hän puheli
minulle, se Herran enkeli! Niin, pikku Gerda!... teinhän mitä voin,
koska hän oli kuin Vivan testamentti köyhälle Sven'ille... tein
ehkä enemmänkin, kun olisi pitänyt, sillä ajattelin enemmän hänen
huvittamistansa kuin muita töitäni pappilassa, ja senvuoksi ajettiin
minut sieltä pois. Rovasti itse antoi minulle todistuksen — selkääni.
Hän on lujakätinen hengen mies, sen tiedän minä paremmin kuin kukaan
muu. Sen jälkeen olen kuleksinut missä milloinkin, mutta aina pari
kertaa vuodessa olen käynyt kuulustamassa, miten pikku Gerdan laita on.
Nythän hän jo on iso tyttö, mutta vieläkin kun torveni ääni kajahtaa,
niin hän ketteränä kuin metsävuohi luokseni rientää, aivan kuin
pikku lasna ollessaan. Jos hän siihen aikaan oli tehnyt jotain pahaa
taikka ollut häijy, sillä hänellä on kiivas luonto, kuin isälläänkin,
niin soittelin vaan: "Kultaisessa kartanossa", kunnes kyynelet
kihahtivat silmiin, ja silloin oli hän voitettu. Kyllä Gerda hyvä on
ja ylpeä myöskin; mutta pikku Viva, hän oli hyvä vaan... ja huomenna
— ajatteles, huomenna, saan minä taasen nähdä hänet, hänet, jota en
kymmeneen vuoteen ole nähnyt, mutta jota en kymmeneksi minuutiksi ole
mielestäni poistanut! Miten saanen aikani huomiseksi kulumaan. Miten
monta maata, kuningasta ja keisaria hän onkaan nähnyt, senjälkeen kuin
minut näki! Hm, omituinen sovitus, mutta jos kaiken maailman kuninkaat
ja prinssit kultansa yhteen kohoaisivat, eivät he sittenkään hänelle
enempää antaa voisi kuin köyhä Sven, sillä hän ei hetkeäkään epäile
uhratessaan henkensäkin pikku Vivan edestä, jos siitä lahjasta hyötyä
vaan olisi... Sen taitavat prinssit jättää tekemättä... Mutta annappas,
kun luen kerran vielä, mitä tässä siunatussa lehdessä sanotaan".
Sven nousi ja kokoili muutamia kuivia risuja, sytytti ne ja luki sitten
tuon hänelle niin arvokkaan uutisen, jossa kerrottiin, että ulkomailla
suurta huomiota herättänyt, kiitetty ja suosittu etevä laulajatar
Olivia Ferner, joka nyt oli kotimaassaan käymässä ja oli pääkaupungissa
herättänyt yleistä ihastusta, aikoi ennen Pariisiin lähtöään, jonne
oli lupautunut suureen Ooperaan koko talvikaudeksi, antaa konsertin M.
kaupungissa, joka oli lähinnä hänen kotiseutuaan, missä hän myöskin
samalla aikoi käväistä. Sitäpaitsi ylisteli sanomalehti laulajattaren
sekä ulkomuotoa että hänen muita hyviä ominaisuuksiansa ja Sven imi
itseensä jokaisen sanan aivan kuin kuiva maa imee kirkkaat sadepisarat.
"Annas kun ajattelen, miten pitkä matka minulla vielä mahtaa olla M:n
kaupunkiin", puheli Sven, puoliääneen, sammutellessaan hiiltynyttä
risukasaansa. Olen kävellyt aika paljon näinä kolmena päivänä, saatuani
käsiini tuon siunatun sanomalehden... kaiketi sitä vielä on tuossa 4
tai 5 peninkulman vaiheilla, ja laulajaiset alkavat huomisiltana klo 7,
luulen ma, mutta kyllä minä perille ehdin, minun täytyy ehtiä. Kyllähän
tämä vasempi jalkani tiukkaa tekee, mutta olen nyt tässä huomiseen asti
paikoillani, niin paremmin sitte jaksan. Eipä nuku keisari hienommalla
vuoteella kuin minä tässä: pehmoinen sammal tuossa on sametti
patjanani, ja mätäs pienoinen kukkineen on tyyny semmoinen, jota etsiä
saa. Peitosta tässä vaan puute on, mutta onpa Kulkuri Sven ennenkin
ilman peittoa nukkunut. En minä myöskään liian kauan saa nukkua, sillä
pikku lintuset minut kyllä viserryksellään herättävät, joll'ei kaipaus
sitä jo ennemmin tee, ja huomenna riemuitsen minä kilpaa lintusten
kanssa, sillä saanhan silloin kuulla häntä ja nähdä hänet, joka minulle
kallein maailmassa on: lapsuuden ystäväni, sydänkäpyseni, "pikku Vivan".
Ja ääneti kuin puoleksi kuihtunut kukkasen lehti laskeutui Sven
viheriälle sammalvuoteelleen, rukoili tapansa mukaan hartaasti
iltarukouksensa ja vaipui kohta unen helmaan kuin lintunen, joka päänsä
siiven alle kätkettyään rauhallisesti nukahtaa.