(Tjoelde on tätä luettaissa tullut yhä edemmäksi etu-alalle; nyt seisoo
hän vaimonsa oikealla puolella).
ROUVA. Henning, kun tämmöisenä hetkenä _edes yksikin_ niistä, joita
olet auttanut, tulee luoksesi, tuntenet itsesi kyllin palkituksi.
TJOELDE (nyykäyttää päätään, menee takaisin).
ROUVA. Ja te, lapset, huomaatteko kuinka hän, ventovieras, on isällenne
uskollinen?
(Äänettömyys; Signe pulpetin ääressä itkien. Tjoelde jälleen
perältä, kävelee pari kertaa lyhyen matkan edestakaisin;
menee sitte rappusia ylös).
VALBORG. Minä haluaisin puhua Sannaes'in kanssa.
ROUVA. Niin, tee niin, lapseni! Minä en voi nyt eikä luultavasti
isäkään. Tee niin! -- (nousee) Tule, Signe, mennään me puhelemaan
kahden kesken, -- nyt kai on mielesi taipuva. -- Oi, milloinka me
olemmekaan oikein puhelleet keskenämme!
(Signe on liittynyt äitiinsä).
ROUVA. Missä on isä?
VALBORG. Hän meni ylös.
ROUVA (jota Signe tukee). Vai niin. Niin, niin -- kylläpä hän jo
taitaakin kaivata lepoa; vaikk'ei hän sitä nytkään nauttia voine. --
(Mennen). Voi, tämä oli ankara päivä; -- mutta Jumala kaikki parhaaksi
kääntää!
(Oikeanpuolisesta ovesta pois, nojaten Signeen).
VALBORG (menee perälle, soittaa; konttoripalvelia tulee). Jos Sannaes
on siellä ulkona, niin pyydä hänen olemaan hyvä ja tulemaan
silmänräpäykseksi tänne. (Palvelia pois). Hän ei kenties tulekkaan,
kuultuaan minun kutsuneen -- -- (Kuuntelee). Hän -- hän tulee! (Astuu
esiin).
Kuudes kohtaus.
Valborg. Sannaes. (Myöhemmin) Tjoelde.
SANNAES (tulee; pysähtyy, huomattuaan Valhorg'in, panee heti kätensä
selän taakse). Tekö, neiti -- --?
VALBORG. Olkaa hyvä, tulkaa lähemmäksi.
SANNAES (astuu varovasti muutaman askeleen).
VALBORG (ystävällisesti). No, tulkaahan toki!
SANNAES (lähenee reippaasti muutaman askeleen).
VALBORG. Te olette kirjoittanut isälleni kirjeen.
SANNAES (ajateltuaan). Niin.
VALBORG. Ja tehnyt hälle kauniin tarjouksen.
SANNAES (kuin ennen). Niin -- niin, se on, luonnollistahan se oli.
VALBORG. Vai niin? -- Ei toki minun mielestäni. Se on kunniaksi sille,
joka niin tekee. (Äänettömyys).
SANNAES. Minä toivon hänen toki ottavan sen vastaan.
VALBORG. Sitä en tiedä.
SANNAES (hetken kuluttua, surullisesti). Vai ei hän ota sitä! --
Eiköhän -- toki?
VALBORG. Sitä en ollenkaan tiedä. -- Se riippua kai hänen
uskalluksestaan.
SANNAES. Hänen uskalluksestaan -- --?
VALBORG. Niin. (Äänettömyys).
SANNAES (peläten Valborg'ia). Onko neitillä muuta käskettävää?
VALBORG (naurahtaen). Käskettävää? Minulla ei ole mitään käskettävää.
-- Te olette myöskin tarjoutunut vastaiseksi jäämään isäni luoksi.
SANNAES. Niin -- - niin, se on, jos isänne tahtoo.
VALBORG. Sitä en tiedä. -- Teitä tulee siis perheesen ainoastaan isä ja
äiti ja te; -- ei muita.
SANNAES. Vai -- niin --? -- Entäs te toiset?
VALBORG. Mitä Signe aikoo, en varmaan tiedä; -- mutta minä jätän tämän
talon vielä tänäpäivänä.
SANNAES. Vai niin -- neiti -- --?
VALBORG. Minä menen erääsen kauppakonttoriin. Teille tulee siis hyvin
yksinäinen palvelus isäni luona tästälähtein. (Äänettömyys). Te ette
kenties ajatellut siten?
SANNAES. E -- e-n, niin, se on, sittehän isänne vielä tärkeämmin
tarvitsee minua.
VALBORG. Varmaan. -- Mikä tarkoitus teillä on, yhdistäissänne oman
tulevaisuutenne isäni tulevaisuuteen? Onhan hänen nykyinen kohtalonsa
tuiki epäiltävä.
SANNAES. Tarkoitus --?
VALBORG. Niin; pitäähän miehellä kaikessa olla tarkoitus!
SANNAES. Nii-n, niin, se on, minä vain arvelin, että hänen kai on hyvin
tukala nyt ensi alussa.
VALBORG. Mutta minä tarkoitan teillä itse? Lieneehän teilläkin ajatus
-- tulevaisuudestanne?
SANNAES (hämillään). Min'en ollenkaan kernaasti puhuisi itsestäni.
VALBORG. Ja minä puhuisin niin kernaasti. Teitä ei pitäisi vahingoittaa
ottamalla vastaan tarjoustanne.
SANNAES. Mitä siihen tulee, saatte olla aivan huoletta.
VALBORG. Teillä on siis jotain muuta, johon luotatte.
SANNAES. Koska mun niin välttämättömästi pitää se sanoman, -- minulla
on varakkaita sukulaisia Amerikassa, jotka jo monta vuotta ovat
toivoneet minua sinne. Minä saan siellä heti hyvän toimen.
VALBORG. Vai niin --? -- -- Miks'ette jo aikoja sitten ole käyttänyt
hyväksenne niin erinomaista tarjousta? Eihän teillä täällä ole
ainoatakaan sukulaista, mitä minä tiedän.
SANNAES (on vaiti).
VALBORG. Te olette siis tehnyt uhrauksen, näin kauvan olemalla
meillä? --
SANNAES (on vaiti).
VALBORG. Ja yhä suuremmalta se tuntunee, jos vielä edelleenkin
jäätte --?
SANNAES (aivan hämillään). Min'en voi sanoa, mutta minä olen niin vain
ajatellut.
VALBORG. Mutta _isä_ ei varmaankaan voi ottaa teiltä niin paljon.
SANNAES (pelästyen). Miks'ei?
VALBORG. Siksi, että se todellakin olisi liikaa. Sillä se suorastaan
vahingoittaisi teidän tulevaisuuttanne. -- Ja joka tapauksessa minä
sitä vastustan.
SANNAES (melkein rukoillen). Te, neiti --?
VALBORG. Niin. Väärinkäytösten ajan pitää nyt olla ohitse.
SANNAES. Väärinkäytösten? -- Sitä, joka _minulle itse_ olisi niin
rakasta, sitä -- --
VALBORG -- -- hän ei voisi ottaa vastaan, tarkoitatte?
SANNAES. Niin, -- min'en ymmärrä, mikä siihen olisi esteenä.
VALBORG. Kun minä vain puhun isän kanssa, luulen hänen sen ymmärtävän.
SANNAES. Mutta miksi _te_ sitä vastustatte, jos hän itse -- --?
VALBORG (yhä lempeästi), Sillä minä luulen tuntevani seikat paremmin,
kuin hän.
SANNAES (peloissaan). Mitkä -- seikat --?
VALBORG (ajateltuaan). Ne seikat, jotka saattoivat teidän tekemään
meille niin suuren uhrauksen -- ja nyt vielä suuremman.
(Äänettömyys; Sannaes on antanut päänsä vaipua; peittää kasvonsa
käsillään, mutta muuttaa ne heti selkänsä taakse jälleen ja
seisoo eteenpäin kumartuneena).
VALBORG (lempeästi, vaan totisesti). Minä olen \ jo lapsuudestani
saakka harjoitellut tarkastamaan töitten ja sanojen _salaista_
tarkoitusta.
SANNAES (samassa asemassa; tyynesti). Te olette harjoitellut itseänne
hirveän katkeraksi, kovasydämiseksi ja väärintekiäksi.
VALBORG (hämmästyy, vakiutuu, lempeästi). Älkää sanoko niin, Sannaes!
Min'en ollenkaan kovasydämisyydestä enkä katkeruudesta ajattele teidän
tulevaisuuttanne -- minä tahdon säästää teidät pettymästä.
SANNAES (tuskallisella liikutuksella). Neiti!
VALBORG. Olkaa todellinen itseänne kohtaan, -- niin tuomitsette
sananikin todellisemmin.
SANNAES. Onko teillä muuta käskettävää?
VALBORG. Minä en käske, kuten jo sanoin. Minä sanon teille nyt
jäähyväiseni. Ja sen teen sydämestäni, kiittäin teitä kaikesta
hyvyydestä, jota olette osoittanut minulle ja meille kaikille. Voikaa
hyvin, Sannaes! Jos nämät jäähyväiset ovat viimeiset, sanon vielä
kovemmin: Voikaa hyvin! --
SANNAES (kumartaa).
VALBORG. Ettekö anna mulle kättänne? Totta: Minä olen loukannut teitä.
Minä pyydän teiltä sitä nyt anteeksi. (Pysähtyy vähän). Ja minä annan
teille anteeksi, että ensin loukkasitte minua.
SANNAES. Minä? -- Min'en ole koskaan loukannut teitä!
VALBORG. Olettepa; saattaa nainen naurunalaiseksi, se on todellakin
loukkaus.
SANNAES (kumartaa, aikoo mennä).
VALBORG. Mutta Sannaes! Erotkaamme toki hyvinä ystävinä! Te matkustatte
Amerikaan, -- minä vieraan luo, -- kumpikin omalla tuskalla, --
kadotettu aika jälessämme, tuntematon edessämme. Erotkaamme, toivottaen
ainoastaan hyvää toisillemme; olemmehan me toki aina katsoneet
toinentoisemme hyvää. --
SANNAES (liikuteltuna). Voikaa hyvin, neiti! (Menee).
VALBORG. Sannaes, -- kätenne!
SANNAES (seisahtuu). Ei, neiti!
VALBORG. Älkää olko epäkohtelias; sitä en ole ansainnut!
SANNAES (aikoo jälleen mennä).
VALBORG (kiivaammin). Sannaes!
SANNAES (pysähtyy). Te voisitte sillä pian maalata itsenne! (seisoo
uljaana).
VALBORG (voittaen itsensä). No, niin; me olemme loukanneet toisiamme.
Mutta miks'emme myöskin voi suoda toisillemme anteeksi nyt, kun eroamme
ken tietää, kuinka pitkäksi aikaa?
SANNAES. Siksi, että te tänäpäivänä jälleen olette loukannut minua, --
ja pahemmin kuin koskaan ennen.
VALBORG. Ei, tämä on liiaksi! Minä puhelin kanssanne nyt senvuoksi,
että velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii minun karttamaan petollista
asemaa, ja velvollisuuteni _teitä_ kohtaan, säästämään teitä
pettymyksestä, -- ja sitä _te_ kutsutte loukkaukseksi? _Ken_ on tässä
suhteessa loukannut toistaan?
SANNAES. Te, -- kun voitte ajatella minusta semmoista! Se juuri on
loukkaus! Te olette hirveästi katkeruuttanut mieltäni elämäni
suloisimmasta työstä?
VALBORG. Mutta ainakin aivan ehdottomasti. Minua vain ilahuttaisi, jos
olisin erehtynyt.
SANNAES (raivoissaan). Ilahuttaisi! Vai ilahuttaisi teitä se seikka,
ett'en minä ole konnamainen heittiö!
VALBORG (tyynesti). Kuka nyt semmoisesta puhuu?
SANNAES. Te puhutte! Te tunnette minun sisällisimmän heikkouteni: --
mutta siitä syystä luulla minun nyt vaanivan, koetellen keinotella
isänne onnettomuudella, neiti, se -- --. niin, min'en saata antaa
kättäni _sille_, joka on ajatellut minusta niin katalaa! -- Ja kun te
niin useasti olette uudistanut tuon solvauksenne, ett'en enään osaa
pelätä teitä, niin totisesti sanon samalla: -- Nämät kädet (näyttää
niitä) ovat kohmettuneet ja tulleet punaisiksi uskollisessa
palveluksessa isänne talossa. Ja senvuoksi olisi hänen tyttärensä
pitänyt pitää itsensä liian hyvänä pilkkaamaan niitä! (Aikoo mennä,
kääntyy heti). -- Ei, vielä yksi asia: Pyytäkää te nyt isältänne
_hänen_ kättänsä, ja pitäkää _siitä_ lujasti kiini, sen sijaan että
ai'otte hyljätä hänet juuri onnettomuuden päivänä. Se on parempi kuin
pitää huolta _minun_ tulevaisuudestani. Sillä _siitä_ pidän kyllä
itse huolen! (Aikoo mennä, kääntyy heti). Ja kun ensin hänen
palveluksessaan, joka vast'edes lienee ankara palvelus, kunnialla
saatte näin punaiset kädet, kuin minun tässä, sitte varmaankin
ymmärrätte, kuinka katkerasti olette minua solvaissut! -- Nyt ette sitä
käsitä.
(Menee hyvin reippaasti konttorin ovea kohti).
VALBORG (lystillisesti). No, -- _hän_ raivosi! (Totisesti). Mutta
todellakin --! (katselee oveen päin).
TJOELDE (ylhäältä). Sannaes!
SANNAES (ovessa, kovaa, kuni liikutuksessa). Niin!
TJOELDE (tullen rappusia alas). Sannaes! Sannaes! Minä näin Jakobsen'in
tulevan! (Kuni suuren pelon vallassa, esiin, Sannaes seuraa). Hän etsii
minua tietysti jälleen. Pelkurimaista on, ett'en kestä kaikkea; mutta
min'en voi, -- en tänään, en nyt -- -- min'en kestä enempää! -- Estäkää
häntä, älkää päästäkö häntä tänne! -- Minun _pitää_ tyhjentää kalkkini
pohjaan saakka, -- -- (melkein kuiskaten) vaan ei yht'aikaa! (Peittää
kasvonsa käsiinsä).
SANNAES. Hän ei tule; olkaa aivan huoletta!
(Menee reippaasti).
TJOELDE (samassa asemassa). Tämä on vaikeata! -- oi, tämä on vaikeata!
VALBORG (hänen viereensä). Isä?
TJOELDE (katsoo häneen, peläten).
VALBORG. Ne rahat, joita Sannaes tarjoo, voit huoletta ottaa vastaan.
TJOELDE (ihmetellen). Mitä sillä tarkoitat?
VALBORG. Minä tarkoitan, -- -- sitten en minä jättäisi teitä, vaan
tahtoisin olla mukana, minäkin.
TJOELDE (epäillen). Sinä, Valborg?
VALBORG. Niin, minä tahdon kauppakonttoriin; mutta kernaimmin sinun
konttoriisi.
TJOELDE (pelolla). Min'en ymmärtäne sinua -- --?
VALBORG. Etkö ymmärrä minua, isä? Minusta tulee kelpo konttoristi,
luulen ma. -- Ja sittehän voimme alkaa alusta jälleen -- ja koettaa,
Jumalan avulla, maksaa velkasi.
TJOELDE (pelokkaalla ilolla). Lapsi! Mikä ajatus! Keltä sen olet
saanutkaan!
VALBORG (käsi hänen kaulansa ympäri). Isä, anna mulle anteeksi
rikokseni! Oi, minä koen kaikin voimin parantaa ne jälleen! Oi, minä
ryhdyn kaikella sydämeni innolla toimiin ja -- -- --!
TJOELDE (vieläkin puoleksi epäillen). Lapsi? Mun lapseni?
VALBORG. Minulla on ääretön halu rakastamaan ja tekemään työtä!
(Toisellakin kädellä hänen ympäriltään). Isä! Oi, kuinka minä sinua
rakastan, ja kuinka minä teen työtä sinun eduksesi!
TJOELDE. Niin, nuo ovat sinun sanasi! Tuota minä jo aavistinkin sun
pienuudestas saakka! Mutta me eksyimme toisistamme.
VALBORG. Ei siitä enää! Eteenpäin, isä, eteenpäin! -- "Kaupat ja asiat,
joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut" --, niinhän ne sanat
kuuluivat?
TJOELDE. Sekö lause sinuunkin tarttui?
VVALBORG. Siinä on meille nyt jotakin! Ja sitten yksinäinen,
rauhallinen paikka, -- pikkuinen rakennus jossain meren rannalla, ja
_minä_ autan _sinua_, ja Signe auttaa äitiä, -- oi, nyt vasta me oikein
alamme elää!
TJOELDE. Mikä ilo!
VALBORG. Eteenpäin, isä, eteenpäin! Yksimielinen perhe on voittamaton.
TJOELDE. Tämmöinen apu ja lohdutus juuri nyt!
VALBORG. Niin, nyt kiiruhdamme kukin toimeensa -- toimiin, joissa sinä
ennen olit yksin! Hyvät henget ympäröitsevät sinua; mihin ikinä
katsahdat, huomaat iloisia silmiä ja näppäriä sormia kaiken päivää, --
ja pöydässä ja iltasin pitää meillä olla niinkuin silloin, kun olimme
pieniä!
TJOELDE. Ei, vielä tämäkin --!
VALBORG. Haha, sateen jälkeen liiruttavat lintuset! Ja tätä iloa ei voi
mikään masentaa; sillä nyt on elämällämme jalo päämaali!
TJOELDE. Ei, nyt äidin luo! Tämä sopii äidille!
VALBORG. Oi, isä taivahinen, kuinka minä näinä viime hetkinä olen
oppinut rakastamaan äitiä!
TJOELDE. Nyt työskentelemme ainoastaan äidin eduksi.
VALBORG. Niin, äidin, äidin, jonka nyt pitää saada levähtää. -- Nyt
äidin luo!
TJOELDE. Mutta suudelma ensin, tyttäreni, (liikutuksella) -- siitä on
jo niin kauvan!